läheisiltä ei tukea

Hei vaan kaikki!

Vaikka olen esitellyt itseni jo tuolla Hoitoon vai ei-viestissä, teen sen nyt tässäkin…

Olen 27-vuotias nainen, alkoholisti. Olen lähdössä hoitoon. Perheeltäni en saa tukea tähän! Olen hyvin läheinen vanhempieni kanssa ja he ovat tietäneet tilanteeni aina. Nyt kun olen lähdössä hakemaan apua ongelmaani, tukea tai ymmärrystä ei tipu. “Ethän sinä ole mikään juoppo!” Oli kommentti kummaltakin. Kerrottuani suunnitelmastani ovat kummatkin olleet omituisesti hiljaisia ja vaisuja… Sanoivat etteivät pidä ideasta. Okei, olenhan ollut ennenkin hoidossa ja jättänyt kaikki kesken kun on niin rankkaa. Kai he pelkäävät taas epäonnistumistani… Tai jotain…

On minulla kihlattu, joka kyllä antaa tukea juomattomuudelleni, mutta ei kuitenkaan ymmärrä. Hän juuri eilen sanoi, että ei alkoholismi ole mikään sairaus, 80% on omasta tahdosta kiinni. Kyllä hän kuuntelee minua ja pitää hoitoon lähtöä hyvänä ideana, on itsekkin luvannut raitistua kanssani, mutta en saa vertaistukea häneltäkään. Tunnen olevani aivan yksin tämän asian kanssa! Kukaan ystävistäni ei ymmärrä ja voisi sanoa, että he ovat kaikki alkoholin suurkuluttajia itse.

Vasta 10. päivä (toivottavasti lopun ikäni kestävää) raittiutta ja ensimmäinen koetinkivi vastassa…

Täältä tukea sinulle roppakaupalla! :stuck_out_tongue:

Syitä tuohon nuivaan suhtautumiseen voi olla monia ja ne selviävät sinulle aikanaa. Semmoinenkin on ihan mahdollista, että raitistumista ei lähipiirissä sitten kuitenkaan haluta, kun kuka sitten on se huono ihminen. :open_mouth: Tai sitten pelätään mitä se raitistuminen tuo päivänvaloon…tai sitten myös tuo mainitsemasi turhautuminen aikaisempiin yrityksiin.

Älä murehdi tuen puutteesta heidän taholtaan. Pysy omassa päätöksessäsi tiukasti ja periksi antamatta. Sinun elämästä on kysymys. Uskon, että kaikki plinkkiläiset tukevat sinua aivan täysillä. :stuck_out_tongue:

En tiedä, kuinka impulsiivinen olet toimissasi. Jos lähipiiristä tuntuu, että aina innostut ja alat jotain isosti ja sitten se homma menee puihin, he siksi toppuuttelevat. Toisaalta kannattaa takoa, kun rauta on kuuma, eli jos haluat (ja nyt on vain sinun halustasi kyse) oikeasti raitistua, sitten toimit sen eteen.

Itsekin sain alussa juuri samanlaista ihmettelyä “ethän sinä oo mikään alkoholisti”-tyyliin, vaikka kirkasta meni sen 230 litran vuosivauhtia eikä yhtään selvää päivää ollut moneen kuukauteen. Kun on lopettanut, on helppoa, kun ei tarvitse odottaa sitä seuraavaa ryyppykertaa.

Ympäristön positiivista suhtautumista saa odottaa, se tulee, mutta viiveellä. Itselläni vasta nyt lähes vuoden jälkeen läheiset alkavat luottamaan, etten ota enää. Mitään hurraa-huutoa ei vieläkään kuulu eikä tule koskaan kuulumaankaan.

Muista, itsesi takia lopetat, kun lopetat.

Joo, täältä plinkistä saat tukea ihan oikeasti.Keskity nyt vain itseesi ja siihen hoitoon,se on nyt asia numero uno.Muiden suhtautumista ehtii miettiä ja keskustella niistä myöhemmin,kun itse on vahvempana ja ajatukset kirkkaampina.

Tsemppiä täältä

Kun yksi ihminen lopettaa juomisen, syntyy yhteisöön tietynlainen tyhjiö. Usein alkoholisti on joukon herkkis, joka sairastaa muidenkin puolesta. Alkoholismin hoitoon liittyy omien luurankojen siivoaminen kaapeista - niitä on siellä tyhjien viinapullojen takana pölyn seassa. Kun ne luurangot nostetaan pöydälle, ei se kaikkia miellytä. :smiley:

asioiden muuttuminen on ihmisille vaikeaa, oltaisiin mieluummin
samassa vanhassa,tutussa ja turvallisessa.
vanhempien osalla voi olla kyse häpeästä:meidän niin erinomaisilla
lapsilla ei voi olla ongelmia;ehkä myös riittämättömyydestä:emmekö
me riitä,tarvitaanko tässä jotain ulkopuolista hoitoa;voi olla kyse
myös siitä, että ei haluttaisi ulkomaailman saada tietää ongelmistamme:
koetetaan hoitaa asiamme perheen sisällä,ei näitä tarvitse kaikkien
tietoon saattaa…
tuollaisia syitä tuli mieleen…onnea jokatapauksessa,ei kannata antaa
muiden päättää elämästään.jos eivät ymmärrä tukea,heidänpähän
on ongelmansa.

Ihanaa, soitin siskolle ja kerroin kuulumiset. Hän on iloinen päätökseni puolesta ja tukee minua! Kyseli että voiko minulle soittaa vaikka olen hoidossa. Yritti jopa kannustaa minua jo hoidon jälkeiseen elämään ja keksimään jotain järkevää tekemistä, ettei juominen kotona jatkuisi. Totesi myös saman kuin te toisessa keskustelussa, että ei tarvitse odottaa että kaikki on menetetty ennen kuin lähtee hoitamaan itseään. Ihanaa, että joku ymmärtää! Vaikka asutaankin eri paikkakunnilla ja olemme nykyään puheissa harvoin.

Vanhemmat yritti soittaa äsken… en vastannut… jos eivät tue minua tässä asiassa, niin parempi etteivät tiedä mitään… Tyhmää ja itsekästä, mutta taidan ainakin nukkua yön yli ennenkun olen heidän puheissaan… voin pian sanoa jotain mitä kadun… sellainen olen luonteeltani.

Tunnen oloni tosi yksinäiseksi ja olevani yksin tässä suossa. Toisaalta tajusin, että minun itse on hoidettava itseäni. Tukea ja apua tarvitsen, mutta se olen loppupelissä minä, joka tästä aikoo selvitä. Minä olen se, jonka on mentävä itseensä, päänsä sisälle, tutkiskella ja muuttaa ajatusmaailmaansa.

Yksinäisyys on meillä alkoholisteilla ihan “normaalia”, sillä vaikka olisimmekin seurassa, niin usein joudumme kuin esiintymään jonain muuna, joka taas kalvaa sitä, ettei koskaan kykene puhumaan asioista kuten ne oikeastaan ovat. Tai siis noin minulla oli, sillä tutussakin seurassa en päässyt eroon siitä roolista jonka olin luonut odotusten mukaiseksi.

Miksi sitä sitten luo itselleen rooleja ja luo itselleen mielikuvia odotuksia mitä muilla on minusta? Miksei sitä voisi olla ihan vain rennosti oma itsensä ja luottaa vain siihen, että muut hyväksyy sen kyllä ja jos ei hyväksy, niin vitut siitä.

Minulla se roolipeli johti tosiaan siihen yksinäisyyteen, kun pelotkin seurasi siinä mukana ja varsinkin juomisen tarve peittääkseen ongelmat. Varmasti sitä tunsi olonsa vapautuneeksi, kun pääsi juomisen avulla rooleistaan tai kehitti sen avulla niitä mitä minäkin loin. Olin varakas, voimakas, fiksu ja seurallinen. Kunnes koitti aamu ja …

Toivottavasti sinä Jossufil löydät hoitopaikastasi sen mitä sinä tarvitset.

Rohkeutta, voimia ja avointa mieltä runsaasti sinne.

Omat kokemukseni ainakin nojaavat siihen, että tuo yksinäisyyden tunne helpottaa ajan myötä. Itse asiassa nyt reilut 9kk raittiina ollessa vasta alan ymmärtää, miksi olin niin pirun yksinäinen tuon alkupätkän ja etenkin siellä juomakauden loppupäässä. Nuo syyt ja seurauksetkin alkavat pikkuhiljaa löytymään ja tuonkin on oppinut hyväksymään, että todellisesti ei kukaan muu tässä työssä pystykkään auttamaan. Tukeminen on eri asia, itseäni etenkin AA:sta saatu tieto on auttanut, että ajan kanssa helpottaa ja että tämän saman on joku muukin minua ennen käynyt läpi. Itse ne solmut on vain saatava auki. Ja mitä noihin läheisiin tulee, niin nehän piru vie yritti meikäläistäkin aikoinaan auttaa. Kyllä ne syyt sitten kuitenkin ajan kanssa alkavat sieltä omista kokemuksista löytymään.

Loppujen lopuksi jokainen meistä on yksin kun puhutaan oman itsensä hoitamisesta ja välittämisestä.
Turhaan huolehdit tukijoukoista, hoidossa niitä kyllä löytyy.
Tuntuu pahalle kun kaikkein läheisimmät kääntää selkänsä, siinä samalla voi punnita oman halunsa tulevaisuudelta, mitä sinä haluat itsellesi, milloin ja miten paljon.
Kyllä sä pärjäät,hyvää matkaa!