Läheiset, haloo

Mistä löytyy huumeidenkäyttäjien raittiita läheisiä vai ovatko kaikki luikkineet karkuun?
Olisi mukava kuulla tarinoita, siitä miten olette jaksaneet ja tietää, ettei ole itse aivan yksin :cry:

Hei,
Täältähän meit löytyy, kun luet noita juttujamme…
Itse aloin juuri käydä irti huumeista läheisille suunnatussa ryhmässä. Siellä kohtaa ihan kasvotusten muitakin… Eipä siel montaa ole ja pääasiassa lasten vanhempia, mutta ihan samankuuloisia ongelmia kuin itelläkin.
Millainen tilanne sinulla on? Minulla veljeni on alkoholi ongelmainen ja nykyään sekakäyttäjä… Todella raskasta on. Ajattelinkin siksi mennä tohon tukijuttuun jospa se auttais…

Mun tilanne on semmonen, että mun puoliso on huumeidenkäyttäjä. Kovasti pyristelee irti, mutta en tiedä kuinka vahva halu on lopettaa. Tällä hetkellä on ekaa kertaa vierotushoidossa.
Itsellä on välillä tosi voimaton olo, kun ei osaa tai pysty taisteleen tuota näkymätöntä vihollista vastaan. Välillä tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa mokoman mennä. Tuntuu, ettei sellasia “menestystarinoita” ole ollenkaan eikä onnellisia loppuja. Onko niitä?? :unamused:

Tervehdys.

Katso vaikka tätä linkkiä, josko sieltä löytyisi jotain apua sinulle kuin puolisollesikin. NA-ryhmät ovat yleensä suljettuja, mutta voi sen pyynnöstä saada avoimeksikin, jolloin voit itsekin osallistua ryhmän kokoukseen.

nasuomi.org/

Keväisin terveisin täältä lumettomasta saaristosta, jossa laulujoutsenet lentävät jo pohjoista kohden. :sunglasses:

-Sonia-

Kiitos linkistä! Harmi ettei tässä lähistöllä ole mitään tollaista, vaikka tarvetta olisi vaikka kuinka paljon.

Huomenta sinne pohjoiseenkin.

Annan tässä hömppäosoitteeni, voit kirjoittaa sinne ja kertoa missäpäin pohjoista asustelet. Kerron sitten lähemmin, kas kun minulla on alan osaajia sielläkin päin ja apua saattaisi löytyäkin.

lizawindy@luukku.com

t. Sonia

Moi Sonia ja kiitos taas!
Laitoin sulle mailia :wink:

Itse olen entinen huumeidenkäyttäjä ja sen voin vain sanoa että kyllä niistä irti pääsee jos vain on itsellä siihen halua. Itse en edes ajatellut irtipääsemistä, ennenkuin tajusin asettaa itselleni tavoitteen elämässäni (ammatillinen) mitä olin aina lapsesta asti haaveillut. Joskus tarvitaan sijaistoimintaa, päämääriä, minä pystyn siihen mitä haluan asennetta. Vaihtoehtojakin on hauta, vankila tai mielisairaala. Näistä jouduin vain vankilassa kokemaan ensi herätyksen, siitä lähti pikkuhiljaa raitis tie. :slight_smile:

Tässähän minäkin. Ensimmäistä kertaa täällä. Kiva lukea kohtalotovereiden mietteitä, saa taas vähän voimia jaksaa eteenpäin.
Poikaystäväni on huumeriippuvainen. Tai itseasiassa en edes tiedä onko hän enää poikaystäväni. Kaikki vaan tuntuu menevän kokoajan huonompaan ja huonompaan suuntaan. Tuntuu ettei kestä enää yhtään enempää. Tähän asti on jotenkin kuitenkin jaksanut tukea, kun hän on myöntänyt ongelmansa ja halunnut päästä kuiville.
Eilen hän sanoi, ettei enää edes tiedä haluaako lopettaa. Annoin hänelle kaksi vaihtoehtoa: minä (lue vieroitus) tai huumeet. Ja hän valitsi huumeet. Yhdessä itkettiin ja pyysin, että hän jäisi tänne minun luokseni ja yritettäisiin keksiä ratkaisu hänen ongelmaansa. Mutta ei. Kaikista pahinta siinä on se, että hänestä näki että hän haluaisi valita minut, mutta joku vahvempi voima veti häntä poispäin.
Nyt en kai voi muuta, kun toivoa ja odottaa, että hän tajuaa kuinka suuren virheen hän on tehnyt. Ennen kuin se on liian myöhäistä…

Kyllä niitä onnellisia tarinoitakin on…Onnellisista lopuista en sitten tiedä.Itse olen katsellut vierestä omien vanhempieni amfetamiinin käyttöä ja lopuksi sitten itsekin rupesin kyseisestä ainetta käyttämään ollessani 12 vuotias.tällä hetkellä ikää itselläni on 18 w ja ollut kuivilla 3 kk.Eihän se pitkä aika ole mutta alku kumminkin ja olen tällä kertaa päättänyt onnistua.Vanhemmat olleet kuivilla jo pidempään n.4 vuotta suunnilleen.Onhan se rankkaa katsoa vierestä läheisten käyttöä ja on se myös rankkaa käyttää ja nähdä läheisten suru.Mutta voimia kaikille.

Kiitos kannustavista vastauksista ja onnittelut teille, jotka olette kuiville päässeet! Tsemppiä jatkossakin!
Omassa perheessä menee nyt paremmin, mies kuivilla, mutta piru väijyy vielä lähellä :imp: Ajattelen, ettei kannata nuolaista jne.
Kannustan niin paljon kuin pystyn, en lannista.

Sulle Moooooon:
Kun kovasti rakastaa, niin on valmis päästään irti. Jos teidän välillä on kestävää rakkautta, niin päädytte vielä yhteen ja parempaan suhteeseen ilman päihteitä. Parempi antaa miehen nyt löytää oma pohjansa, keskity sinä omaan hyvinvointiis. Ehkä raakasti sanottu, mutta näin se on. :frowning: Kaikkea hyvää sulle!

Kiitos Duelmasteress lohduttavista sanoista.
Oma hyvinvointi tuntuu tällä hetkellä vaan niin toisarvoiselta asialta, vaikkei todellakaan pitäisi, tiedän! :frowning:
Tuntuu niin turhauttavalta odotella, että hän löytäisi oman pohjansa, koska hänellä on nyt vielä hyvät mahdollisuudet päästä aineista eroon, koska käyttö ei ole edennyt vielä niin “pitkälle”. Riippuvuus on lähinnä henkisellä tasolla ja vieroitusoireet eivät ole niin pahat etteikö hän niistä selviäisi. Kokoajan hän on kuitenkin vajoamassa entistä syvemmälle ja sieltä ei sitten niin vaan noustakaan.

Hei Moooooon!
Mitä aineita miehesi käyttää?
Myöntääkö hän itse, että on ongelma ja että hän on riippuvainen?
Jos myöntää, niin pystyisikö hakemaan apua esim. A-Klinikalta?
On tyhmää minultakin kirjoittaa, että pohja pitäis löytää. Tarkoitan siis sitä pistettä, jolloin ihminen tajuaa, ettei tämä meno voi enää jatkua.
Oma puoliso on saanut apua A-Klinikalta ja minä myös niistä keskusteluista, joita olemme siellä yhdessä ammattilaisen kanssa käyneet.
Pitkä prosessi on kuitenkin kyseessä ja mekin olemme alkutaipaleella.
Rehellisyys on kaiken a ja o. Miehesi oli sinulle valinnassaan rehellinen, mutta jos tosiaan näit, että hän olisi halunnut valita toisin, täytyy jotain tehdä, estää vajoaminen syvemmälle.

Mieheni käyttää lähinnä subutexiä, joskus muita lääkkeitä tai amfetamiinia ja myöntää useinmiten olevansa riippuvainen. A-klinikalla ollaan joskus muinoin käyty, mutta hän ei kokenut siitä olevan kovasti hyötyä (enkä kyllä minäkään). Lääkkeitä ne sieltä vaan antoivat kouraan heti kättelyssä. Ei esimerkiksi ollut (ainakaan minun kuullen) puhettakaan mistään vieroituksesta, jota hän kipeästi kaipaisi.
Olen nyt yrittänyt patistaa häntä sinne uudestaan, kun en muutakaan tiedä, mutta ei hän ainakaan vielä ole kovin innostunut sinne menemään aikaisempien kokemusten perusteella.
Onko sinun miehesi minkälaisessa vieroitushoidossa? Ja minkälaista apua hän sai A-klinikalta?

Sama “piru” meilläkin jyllää :imp:
Mies on ollut eräässä hoitolaitoksessa, jossa ensin annettiin kyseistä myrkkyä. Annoksia pienennettiin kolmen päivän välein ja lopulta jätettiin kokonaan pois. Lisänä on ollut mielialalääke, muttei bentsoja, koska niihin jää myös koukkuun.
Hoitoneuvottelu on pian, johon osallistun ja jossa sitten neuvotellaan jatkosta.
A-Klinikalla on ollut terapeuttisia keskusteluja. Mies on myös kokeillut akupunktiohoitoja, mutta kokeili silloin, kun ei vielä ollut kuivilla eli ei tiedä todellista tehoa.
Mies on kertonut, kuinka helpottaa kun voi asiasta puhua. Sekin on suuri helpotus, ettei enää tarvitse säätää ja hommata aineita. Oikeasti ei ole tykännyt siitä porukasta, jossa on pyörinyt, koska ei ole ollut muuta yhteistä kuin aineet.
Toivottavasti tästä jotain apua, ei nyt ehdi enempää. Tsemppiä!

Jostain olen lukenut lääkkeettömistä yhteisöhoidoista ja ne kuulostavat minun mielestäni hyviltä vaihtoehdoilta. En tiedä mistä on peräisin tämä lääkevastaisuuteni, mutta jotenkin tuntuu, että asioiden ratkaiseminen lääkkeillä ei pidemmän päälle auta.
Olen näistä hoitopaikoista poikkiksellenikin puhunut ja häntä kyllä tuntuu kiinnostavan se lääkkeettömyys ennen kaikkea. Kaikillehan se ei varmaankaan sovi ja vaatii varmasti enemmän kun joutuu kohtaamaan kaikki “olot” ilman lääkitystä.

Tuli takapakkia; mies paljasti, että oli lomalla laitoksesta tullut repsahuksia. Ei uskaltanut mulle kertoa aiemmin. Nyt on luottamus todella pahasti katkolla :cry:
Vaikea kannustaa sua Moooooon, kun omat haavat on taas vereslihalla.
Sitä luottaa toiseen ja uskoo toisen puheet totena, mutta paskaa lentää vaan naamalle. En jaksa enää kauan tämmöstä, jos meininki ei muutu eikä rehellisyys astu kehiin.

Tuttu tunne. :frowning:
Olen yrittänyt hänelle selittää, että se valehtelu ja epärehellisyys yhdistettynä siihen repsahtamiseen satuttaa minua tuplasti enemmän. Mutta se mitään auta, silti hän pystyy kirkkain silmin väittämään minulle, ettei hän mitään käytä vaikka itse olen siitä satavarma. Kyllä siinä alkaa miettiä jo, että onko tullut hulluksi, onko kaikki vaan oman mielikuvituksen tuotetta. Koskaan ei ole ollut, aina olen ollut oikeassa.
Olisihan se omaa ihmisarvoa ylentävää, jos sais kuulla sen repsahtamisen hänen omasta suustaan eikä hänen roskiksia penkomalla…
Itse yritän ajatella, että se valehtelu on osa sitä sairautta enkä minä voi sille mitään. Kai sitä tarvii vaan säilyttää jonkinlainen skeptisyys, että se ei sitten iske kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Voimia sinulle Duelmasteress!

Kiitos Moooooon!
Mukava tietää, ettei ole yksin :slight_smile: