Läheisen kuolema

Minulla on ollut viimeisten neljän vuoden aikana mahdollisuus raittiuden myötä opetella tutustumaan itseeni ja sitä kautta olen opetellut myös pikku hiljaa enemmän ja enemmän omana itsenäni tutustumaan myös toisiin ihmisiin. Aikaisemmin en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään. Missään en kokenut niin sanoakseni olevani osa jengiä. Lisäksi minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut varsinaisia ystäviä, koska olen joutunut jo lapsuudessani kokemaan niin rankkoja pettymyksiä luottaessani ihmisiin, että katsoin parhaimmaksi olla koskaan päästämättä ketään lähelle.

No kaikki alkoi hitaasti muuttua raitistuttuani. Opettelin käymään vertaisryhmissä. Opettelin tutustumaan itseeni, samalla yrittäen olla mahdollisimman oma itseni ja antautumalla pikku hiljaa alttiiksi myös siihen tuttuun hylätyksi tulemisen pelon tunteeseen, alkaen tutustumaan ryhmässä käyviin ihmisiin.

Oikeastaan nyt mietittynä tuntuu hassulta todeta, että onnistuin tutustumaan erääseen ihmiseen kunnolla, vaikka juuri aloitellessani ryhmissä käyntiä, hän eräälle kertaa puhui itsestään todeten, ettei hän päästä juuri ketään lähelle, ystäväksi hänelle valikoituu vieläkin harvemmat. No minä tutustuin ja ystävystyin tämän kyseisen ihmisen kanssa. Hän oli minulle iso tuki varsinkin alkupuolella raittiuttani ja äärettömän paljon olen saanut oppia hänen avullaan.

Minulle oli järkytys, kun tämä minun ystäväni alkoi aivan yllättäen juoda. Sinällään hassua, koska mikä ihme se nyt on, että alkoholisti juo. No kuitenkin se oli minulle varsinainen shokki, paljolti siitä johtuen, että olin ehkä liiaksi tarrautunut tuohon ihmiseen raittiudessani, siis nyt sen vasta tajuan. No tuosta hetkestä on nyt kulunut osapuilleen kolmisen vuotta. Tuon kuluneen kolme vuotta ystäväni joi, yritti saada kiinni raittiudesta, joi ja taas yritti saada kiinni raittiudesta. Itse olin patrioottisesti saattamassa hänelle sanomaa raittiudesta, ensi hätään niin tarmokkaasti, että olin itse totaalisen väsynyt. No sittemmin huomasin tuon touhottamisen taustalla olleen läheisriippuvuuteni, sekä toisaalta sen harhan, että minä pystyisin ihmisiä raitistamaan. Nämä osaltaan ovat juurikin niitä kokemuksia, joista olen äärettömän paljon oppinut. Surullista kaikessa, huomasin nyt ottaneeni viime aikoina tietoisesti etäisyyttä ystävääni, koska koin hänen juomisensa liian raskaaksi “katsella”. Olimme viimeisen kerran yhteyksissä, kun hän kävi luonani marraskuun loppupuolella. No joulutervehdyksen hänelle laitoin, vain saadakseni jälkeenpäin kuulla, että hän oli jo kuollut ennen viestin saapumista.

Jännää tässä hetkessä on se, että vaikka huomasinkin itsessäni surua, ahdistusta ja välillä vihaakin tapahtunutta kohtaan, niin silti minulla on jotenkin ihmeellisen hyvä olla nyt. Tiedän tietysti kokemuksesta, kuinka helvetillistä on pakonomaisesti juoda, kun asialle ei voi yhtään mitään. Tämänkin ystäväni käytti kyllä kiitettävästi kaikkia keinoja, mutta jotakin jäi uupumaan, olisiko ollut sitten pohjalla oma haluttomuus elää, en tiedä. Eikä sillä tässä hetkessä ole sinällään mitään väliä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu nyt siltä, että vaikka paljon pahaa tämäkin ihmispolo teki elämänsä aikana, vaikka nuorehko vielä olikin, nyt hän on paikassa jossa ei tunnu surua, eikä murhetta. No tämä on minun oma lapsenomainen katsontakanta asiaan, joten se sallittakoon minulle tässä hetkessä.

Loppuun täytyy vielä todeta se, että taas sain kokea yhden karmaisevan menetyksen, tullakseni huomaamaan karulla tapaa sen, että mikä tässä elämässä oikeasti onkaan tärkeää. Eli läheiset ihmiset, ystävät, perhe, raittius, itsensä hyväksyminen, sekä sitä kautta toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Ei siis se loputon kiire juosta itseään pakoon, samalla tavoitellen itselleen maallista mammonaa ja sen myötä jotakin ihme statusta maailman kartalla.

Pyrkikäämme arvostamaan ja olemaan kiitollisia niistä ihmisistä, jotka lähellämme tänään elävät. Huomenna kaikki voi olla toisin. Minä ainakin olen tänään onnellinen ja enemmän kuin kiitollinen vaimostani, lapsistani, sekä niistä harvoista ihmisistä, joita voin ystävikseni kutsua. Voikaa hyvin…

Surunvalittelut ystävästi takia.

Minultahan siis -kuten kaikki tietääkin- on kuollut isä kun olin itse vielä teini, lisäksi isovanhemmat, ja lisäksi tässä joidenkin vuosien mittaan muutamiakin kavereita tai tuttavia. Ei kovin läheisiä tosin, mutta tuttuja kuitenkin. Aika monissa kuolemantapauksissa päihteillä on ollut jokin rooli.
Eräs tuttu mies puolestaan menetti hiljattain itsetuhoiseen käytökseen sairastuneen teini-ikäisen tyttärensä.

Surullisia, kauheita asioita tapahtuu, mutta surun ja hämmennyksen keskellä läheisten tuki voi auttaa paljon. Luojalle kiitos rakkaista ja ystävistä. Ja elämästä. <3

Rauhallista yötä.

toivottaa: nimim. 'Yks onnellinen hupakko ’ : )

poistettu tuplaviesti**

poistettu tuplaviesti

Hieno kirjoitus sinulta kaiken kaikkiaan , Kaaleppiseni !

Vaikka en itse aina jaksa tajuta elämäni tarkoitusta, niin varmasti se on joku muu kuin itsensä päihteillä tuhoaminen.

Itse pääsin kiinni raittiudesta aivan viime tingassa. Sain vielä herätettyä jo vuosiksi sammuneeni elämänhaluni ja pikku hiljaa alkoi tulla elämänvoimaa joka sitten on vahvistunut ja kantanut nyt jo vuosia,vuosia.

Moni juoma-aikojeni kaveri ei jaksanut vaan menehtyi tai poistui vain näyttämöltä oman valintansa kautta.

Vinetto

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin… Ehkä tässä elämässä onkin kyse vain uskalluksesta heittäytyä itseensä ja uskalluksesta päästää muut ihmiset lähelleen vaikka antaakin mahdollisuuden satuttaa, ja siitä huolimatta jaksaa jatkaa eteenpäin ja luottaa itseensä ja muihin ihmisiin. Suurinta rohkeutta on uskaltaa laskea toinen ihminen lähelleen…
Mukava ja lämmin kirjoitus sinulla :slight_smile: