Soitin ystävälle mieheni juomisesta ja lähetin linkin aloittamaani “Lopun alkua” -viestiketjuun. Hän suositti, että sunnuntai olisi huonompi aika kuin maanantai-aamu pyytää ystävät tueksi “Lähde katkaisuun tai lähde” -keskusteluun meillä kotona. Ystävän ajatus oli, että jos mies sunnuntaina suostuukin suunnitelmaan, mieli voi olla jo muuttunut maanantaiaamuna, kun päihdepoli avaa, ja jos olen silloin miehen kanssa yksin, voi koko katkaisuun lähtö kaatua siihen.
Kokemuksia? Mielipiteitä?
Hei!
Eri paikkakunnilla on varmasti vähän erilaiset käytännöt mutta ainakin täällä isolla paikkakunnalla katkaisuhoitoon on loppukesästä aika pitkät jonot. Hoitoon ei siis pääse suoraan ovesta sisään kävelemällä vaan joutuu odottelemaan avohoidon tuella kotona jokusen viikon.
Pointtini oli siis se, että tuskin tuo yksi ilta/seuraava aamu on koko projektissa käänteen tekevä. Muista hakea samalla tarpeen mukaan apua myös itsellesi Al-Anonista tai esim. Avo-Minnen läheisille tarkoitetuista illoista/kursseista.
Kaikkea hyvää ja jaksamista teille!
Kiitos! Päihdepolin tyypin kanssa kun juttelin aiemmin, hän puhui nimenomaan avokatkosta: että saa neuvontaa / hoitoonohjausta ja vieroitusoireita vaimentavat lääkkeet (kolmeksi päiväksi). Kehoitti tulemaan jo 20 vaille yhdeksän, koska jonoja tosiaan on.
Hei!
Meillä puoliso pääsi saman tien katkaisuun melko tarkalleen vuosi sitten. Menimme kunnan terveysasemalle ja sitä kautta järjestyi asia, jäi heti kolmeksi päiväksi sinne. Ei tarvinnut odotella kuin jokunen tunti terveysasemalla ja paikka järjestyi. Ei hakeuduttu erikseen mihinkään päihdetyöntekijän juttusille, vaan se tuli sitten siinä ohessa, kun oli jo sisällä. Kannattaa ainakin yrittää, sitä yritän tässä sanoa, se voi onnistua terveydenhuollon puolesta joutuisastikin.
Jos miehesi tosiaankin suostuisi lähtemään katkaisuun maanantaiaamuna, tekisikö hän sen vain pakon edessä, sinun mieliksesi, välttyäkseen menettämästä perhettään?
Mikä on onnistumismahdollisuus, jos hänellä ei ole todellista motivaatiota. Jos hän ei itse ole saanut ahaa-elämystä ja halua siihen, että pystyisi elämään raitista elämää, pystyykö sellainen oivallus ja motivaatio syntymään yhden keskustelun pohjalta, yhdessä yössä? Siis ymmärrän, että siitä on teillä puhuttu ennenkin, mutta mikä tekee tästä keskustelusta sellaisen, että miehesi huomaa olevansa pohjalla ja alkaa etsiä tietä pohjalta pois? Jaa, ystävien mukana olo, jos hän pystyy tajuamaan ystävien huolen, ehkä se voisi olla pieni pisara toivon meressä. Ja kaikki ihmisethän ovat erilaisia, ajattelen vain oman mieheni osalta: pakotettuna, ohjailtuna, manipuloituna, pyydettynä, vihjailtuna, puhumattakaan uhattuna, hän ei suostuisi yhtään mihinkään. En sen puoleen minäkään, joten ymmärrän sikäli häntä.
Tarkoitus ei ole lannistaa toiveitasi, mutta toivon, että olet valmis kohtaamaan senkin realiteetin, että ihminen ilman motivaatiota ei kenties toimikaan niin kuin me ulkopuoliset toivoisimme. Ja motivaation istuttaminen ulkoapäin toiseen on kai aika mahdotonta. Ja loppujen lopuksi me kaikki olemme toistemme elämään nähden ulkopuolisia, emme toistemme pään sisään pääse. Vaikka kyseessä olisi oma puoliso, emme voi häntä tuntea sataprosenttisesti, eikä hän meitä. Lisäksi on vielä sairaus, alkoholismi tai jokin muu, mikä luonnevika meistä kenelläkin :mrgreen: , joka aiheuttaa epäluuloja, järjenvastaista ajattelua jne.
Älä loukkaannu, se ei ole tarkoitukseni. Olen vain tuon oman mieheni rinnalla tullut melko skeptiseksi. Vaikka pyrkisi olemaan yhtään puuttumatta tai johdattelematta, jo se, että hän huomaa minun olevan iloisempi, saattaa aiheuttaa sen, että hän vaikkapa lisää juomistaan. Hän kai luulee antaneensa periksi jossakin tai tehneensä myönnytyksiä, kun vaimo hymyilee 
Ja ajattelee, että asia pitää korjata kiireesti. -Toisaalta myös “naisen kyyneleet” ovat hänen mielestään manipulaation väline 
Toivon toki, että onnistut, ja ymmärrän tarkoituksesi. Olenhan itsekin vuosien mittaan miettinyt, mitä ihmettä voisi tehdä. Ainakaan yrittämisestä ei ole haittaa, joten toivotaan, että miehesi on vastaanottavainen avullenne. Muista silti auttaa itseäsi, tapahtui mitä tahansa. Kuten joku toinenkin jo sanoi, omaan elämääsi voit vaikuttaa. Kirjoittelehan, miten asiat etenevät. Kovasti tsemppiä sinulle elämäsi järjestämiseen 
Rinaldalla on hyvä pointti kirjoituksessaan. Meillä puoliso erehtyi vuosi sitten sanomaan, että olisin voinut vaatia häneltä raittiutta ja, että hän on minun mielikseni juomatta. Totesin, ettei se ole minun asiani eikä hän siten raitistu, koska silloin se ei lähde hänestä itsestään. Hän repsahtikin kaksi viikkoa katkaisun jälkeen, vaikka itse sinne halusikin mennä. Vasta möhläyttyään kunnolla, hän löysi sen pohjansa. Toivottavasti löysi. Mikäänhän ei ole koskaan varmaa.
Tästä tuli mieleen ja päätin sanoa:
että alkoholismiin kuuluu sairauden kieltäminen. alkoholisti ei myönnä ongelmaa, eikä tiedosta ongelmaa, ennenkun se tavalla tai toisella laitetaan tiedostamaan: Saa potkut, avioeron tai sen uhkan, tai muuta konkreettista, jonka jälkeen tarjotaan että jos et juo, sulla on mahdollisuus voittaa elämäsi kuitenkin takaisin.
Kun alkoholisti elää siinä ongelman kieltämiskehässä, lupausten kehässä, aikomusten ja muiden kehässä, jossa aina päätyy kuitenkin juomaan.
Niin eihän alkoholisti koskaan “tarvitse” hoitoa, vaan hänet pitää “pakottaa” tai laittaa sen eteen, että millainen elämä seuraa juomisesta, ja lakata suojelemasta alkoholismia.
Jos alkoholistin saa olemaan hetken aikaa ilman viinaa, niin hän saa kuitenkin mahdollisuuden siihen hetkeensä ilman viinaa, jonka jälkeen hän itse päättää mitä tekee.
Jos alkoholisti on viety katkaisuun jo monta kertaa, niin ei tarvitse kenenkään viedä enää vaan alkoholisti tietää jo sen minne voi mennä jos haluaa raitistua tai yrittää sitä.
Alkoholismi ei koskaan ratkea yhdellä yksinkertaisella “konstilla”.
joten jos vie alkoholistin katkaisuun ja saa puhuttua tämän kanssa, niin se ei kuitenkaan haittaakaan mitään. Siinä voi käydä niin, että mitään ei saavuteta, tai sitten saavutetaan.
Loppu on siitä alkoholia juovasta henkilöstä kiinni.
Mutta kun peräänkuulutetaan niitä oikeita syitä raitistumiselle, niin kuitenkin ensimmäinen edellytys on edes yksi selvä päivä. Sitten toinen selvä päivä. Ehkä siitä eteenpäin päivä kerrallaan? Mutta se on ainakin varma, että mitään ei ainakaan tapahdu jos kukaan tämän ihmisen elämässä asioita ei ota puheeksi, (joskaan ei tapahdu välttämättä silloinkaan) ja minullehan läheisenä ei kuulu tuomita että minkä syyn takia joku ihminen loppujen lopuksi on selvinpäin tai on olematta, se minun puoleni kolikkoa on se minun omani. Ei siihen kuulu pohtia miksi toinen juo, tai sitäkään miksi hän on juomatta. Kunhan on juomatta, niin hänellä on toivoa tehdä siitä omasta raittiudestan sellainen kun itse haluaa.
ja puheeksioton tarkoituksena ei mun mielestä?? pidä olla manipulointi saada toinen raitistumaan, vaan tilaisuus kertoa rakkaalle henkilölle että hänestä välitetään kuitenkin, vaikka hän tekisi mitä, ja että toiset eivät enää suojele hänen sairauttaan ja eivät enää suostu sitä seuraamaan sivusta.
Ei sen tarkoitus ole “näpäyttää” toista tai saada häntä katumaan tai antaa hänelle opetus.
Siinä ei pitäisi mun mielestä olla tarkoituksena saavuttaa itselleni raitis läheinen joka on minun kannaltani oikeista syistä raitis, jotta hänen raittiutensa tekisi minut onnelliseksi.
Vaan käsitän sen niin että on tarkoitus antaa hänelle se valinnanmahdollisuus, siten että jos hän raitistuu olen onnellinen hänen puolestaan, en itseni puolesta.
Kiitos kaikille! On lohdullista ja rohkaisevaa saada näin paljon palautetta.
En pysty nyt vastaamaan kaikille yksityiskohtaisesti, mutta tässä ne tärkeimmät / heti mieleen tulleet asiat:
Ensinnäkin minulle oleellisinta on saada miehen juominen pois omasta ja lasten elämästä. Jos siitä sivuvaikutuksena hän sattuu raitistumaan, niin sehän olisi aivan upean mahtavaa, mutta se on hänen vastuullaan, ei kenenkään muun. Olisin itseänikin yllättävän kiinnostunut tutustumaan mieheeni raittiina - sellaista otustahan en ole nähnyt yli kahteen vuoteen lainkaan ja sitä ennekin varsin harvoi. Mutta jos hän ei ilmaannu, minun elämäni ei siihen kaadu. Lapsilla voi olla jonkin aikaa kovaa, mutta pitemmän päälle on parempi olla ilman vanhempaa, joka ei ole aikuinen. Ne ystäväni, joilla on ollut lasinen lapsuus, ovat yhdestä suusta kertoneet, että olisi ollut parempi, jos se mahdollistajapuoliso olisi lähtenyt tai heittänyt alkoholistin ulos.
Toiseksi kaikki muut keinot, joihin itselläni on ollut vähänkin taipumusta ja kykyjä, on jo kokeiltu, tuloksetta. Aina miehen mielestä oli jokin vika joko sanomassa tai siinä, miten, missä tai milloin sen ilmaisin. Esim. “sanoisit niin, että uskon sinun olevan tosissani” tai “nalkuttaminen ei vaan toimi” tai “älä huuda” tai “miksi et sanonut aikaisemmin / toisessa tilanteessa” tai “mutta kun minä olin juuri ajatellut että… (eli sanoma oli vääränlainen tai tuli väärään aikaan)”.
2005 ja 2006 kesinä harrastin kilttiä, järkeen vetoavaa keskustelua + meillä oli tipaton elo- tai syyskuu
2007 kesällä mökillä vein miehen oluet piiloon metsään + käytiin iso riita
2008 kesällä automatkalla tuli riitaa miehen hotellihuoneeseen raahaamista viineistä ja oluista + mökillä vielä lisää riitaa
2009 tein erohakemuksen ja lähdin lasten kanssa turvakotiin → yli puolen vuoden pariterapia + molempien yksilöterapiat → takaisin yhteen, paras yhteinen aika kesti reilun vuoden
2010 alusta = pariterapian lopusta lähtien minulla oli radikaalisti muuttunut asenne: mies vastaa itse omista tekemisistään + minä omistani = harrastetaan välittämistä mutta ei holhoamista tai muuta läheisriippuvaista. Tämä oli minulle suunnaton helpotus ja jaksoin vaihteeksi panostaa omaan opiskeluun ja urakehitykseen → valmistuin tammikuussa 2014. Omilta kiireiltäni olin varsin sinisilmäinen (luotin miehen pari- ja yksilöterapiassa kehittämiin ihmissuhdetaitoihin ja itseymmärrykseen) + kun itsekin otin, ei ollut niin helppoa nähdä, kuinka suuria määriä mies kaiken kaikkiaan joi. Syksyn 2013 aikana aloin uumoilla ongelmia, kun lopputyön tekemiseni oli miehelle selvästi vastenmielistä ja ärsyttävää. Eikö hän halunnutkaan minun valmistuvan??
Samoin työtehtävistäni (minulla on myös kotitoimisto, koska duuni vaatii etäpäivystämistä) hän “hyväksyi” yhä harvempia, ja murjotti jos olin kiinni työasioissa illalla pari kertaa viikossa. Silti hän myös oli tyytymätön, jos tuloni kaikkine lisäkorvauksineen eivät olleetkaan hänen mielestään riittävät. Eli minun olisi ilmeisesti pitänyt ansaita enemmän (lisää ilta- ja ylityökorvauksia?), mutta silti olla aina hänelle läsnä, kun hän sitä halusi.
Tuohon päälle kun lyö alkoholiin uppoavan rahamäärän ja sen muisti- ja vastuullisuuskapasiteetin, jonka alkoholi häneltä syö, on aika selvää miksi haluan tämän hullunmyllyn pois elämästäni ja lasteni elämästä just tasan nyt. Ja ainoa keino, jota mies ei ole vielä kokeillut, on täysraittius.
Wau, NoMore64! Sinulle terapiasta ja muusta on näyttänyt olevan hurjan paljon hyötyä, niin upean analyyttisesti osaat pilkkoa vaikean elämäntilanteen osiin ja näet, miten toimia tästä eteenpäin! Ihailen!
Samaa mieltä kuin Jenni. NoMore64, olet hyvin tilanteen tasalla. Tulet selviämään, tapahtui mitä tahansa
Musta tuntuu, että kuulen kaukaisia hurraa-huutoja ympäri Suomen Sinulla on palikat järjestyksessä. Upeeta!
Tilannetiedoitus:
Nuorempi lapsi lähti leirille, vanhempi on kuumeessa mutta pärjäilee. Hain miehen mökiltä eilen lauantaina, kun olin ensin vienyt leiriläisen.
Kun päästiin kamojen kanssa sisälle, aloitin keskustelun niin rauhallisesti ja “asia on itsestäänselvä” äänensävyllä kuin suinkin osasin.
NM64: “Sit ennen ku tehdään mitään muuta, meillon tärkeää juteltavaa.”
Mies: “OK, mitä?”
NM64: “Ekaks, ootko saanut vähennetyksi juomista, kun sullahan alkaa työt maanantaina?”
Mies: “No mähän en oo aikaisin päivällä juonukaan.”
NM64: “Mut oot juonu paljon.”
Mies: “Totta.”
NM64: “Me juteltiin lasten kans autossa tännepäin, ja yks asia johti toiseen, ja me hävitettiin täältä kaikki alkoholi.”
Mies: “M-h” (kuuntelee)
NM64: “Pakkasessa on se viimeinen 3,2 dl Saunista, ettet ala ihan täristä tänään ja huomenna, ja 8.30 maanantaiaamuna meidän tarvii olla [paikka] päihdepolilla, et sä saat oikeet lääkkeet.”
Mies: “OK.” (aika yllättyneenä)
NM64: “Ja sä voit käyttää sun Tenoxeja et saat nukutuksi, ja meillon melatoniinia kanssa.”
Mies: “Mitä Tenoxeja?”
NM64: “No niit unilääkkeitä mitä sä sait 2009, ne on [paikka] laatikos. Niit on turvallista käyttää vaik ne on vanhoi, mä tsekkasin.”
Mies: “Ai niin ne.”
(tauko)
NM64: “No enivei, ja kaikesta huolimatt - tervetuloa kotiin.” (halaa)
Mies: “Kiitos.” (halaa takaisin, vähän äkäisen oloisena mutta enimmäkseen yllättyneenä)
Sitten elettiin eilinen varsin normaalielämää: mökiltä paluun jälkeen oli vielä jotain laukkuja tyhjentämättä ja reilusti pyykkiä pestävänä, pirusti rikkaruohoja ruusupenkissä ja kasvimaa lisäveden tarpeessa ym. ym.
Jossakin välissä mies yritti aloittaa, että on vihainen kun en ole hänelle aiemmin puhunut, johon totesin huvittuneisuuttani pidätellen, etten ollut muuta odottanutkaan, ja että voidaan puhua siitä sitten kun hän on ollut jonkin aikaa selvin päin. Ei vastausta, mutta ei mitään sanatonta uhitteluakaan.
Joskus varmasti jaksan vääntää sille ratakiskosta, miksi monta viikkoa siskon kuoleman jälkeen (se kuoli toukokuun loppupuolella) mulla ei ollut yhtään energiaa edes havainnoida mitään, saati puhua. Ja sitten kesäkuun puolivälissä sain jonkun tosi ilkeän viruksen, joka ei meinannut lähteä millään - yli kolme viikkoa sitä sairastin, ja sitten oltiin jo reilusti heinäkuun puolella, ja siskon perunkirjoitus oli vielä pidettävä. Kun sen jälkeen pääsin minäkin oikeasti lomalle, oli nuorimman lapsen syntymäpäivä jo varsin lähellä, ja sen jälkeen lomaa enää vajaa viikko, ja mökillä piti saada siivotuksi ja pakatuksi ja päästä sieltä sen verran järjestyksessä pois että nuorimmainen pääsee leirilleen. Missä hevon välissä mä olisin pystynyt hallitusti ottamaan mahdollisesti pitkän ja hankalan riidan riskin?
Mut joo, alkoholiin liukenee mm. empatia. Että en kovin pian edes yritä selittää, vasta kun miehellä on kunnon hoitosuhde, että saa jollekulle toiselle tuulettaa mitä sen tarvii. Onneksi sen vanha terapeutti tulee takaisin töihin huomenna.
