Kysymyksiä ja ajatuksia lopettamisesta

Moikka,

Tuossa jo toiseen ketjuun kirjoittelinkin mutta tuntuu että kysymyksiä ja mietteitä tulee vain lisää.
Täällä paljon puhutaan että jossain vaiheessa alkoholin käytön lopettamisesta tulee se tunne että alkoholilla ei ole enää merkitystä ja siihen saa riittävän etäisyyden. Milloin se vaihe tulee? Voinko ikinä suhtautua alkoholiin neutraalisti? Olen tehnyt monta raittiuspäätöstä ja kompastunut omaan nokkeluuteeni asiassa, kyllähän minäkin voin ottaa jos nuo muutkin pystyy siihen tai että minunhan ei kukaan määräile jos haluan ottaa. Onneksi nyt jotain on kolahtanut pääkopassa eri tavalla kuin aiemmin. Raittius ei ole vankila eikä rangaistus, vaan helpotus siitä että voin nousta asian yläpuolelle. Välillä raittiuspäätökseni keskellä tullut ihan hölmöjäkin ajatuksia, kuten että mitä mä teen viinilaseilla kotona kun en kerta voi enää juoda, onko mun oltava todella koko loppuelämäni raitis, mitä sanon ihmisille jotka kysyy miksen juo jne. Päätin että alan kirjata noita mieltä askarruttavia asioita tänne ja saan toivon mukaan jaettua ajatuksia teidän muiden kanssa. Joskus voi olla hyvinkin samankaltaisia mietteitä, mutta eipä niitä ymmärrä muut kuin itse saman asian kanssa kamppailevat. Kesällä olin niin paukuttelemassa henkseleitä kun oli hyvä jakso takana, kehuin että olen koko loppuelämäni juomatta ja olin varma asiasta. Sitten jotenkin ajatus loppuelämän kestävästä päätöksestä alkoi ahdistaa. Yritän nyt omaksua sen kovasti kehutun ajatusmallin että tänään en ota ja se riittää. En ala itseäni kiittelemään raittiista päivistä, yritän vain elellä ja olla oma itseni tekemättä raittiudesta mitään suurta numeroa.

Mitkä hetket teillä on olleet vaikeimpia? Mulla se ei ole juhlapyhät kun niitä on jo selvinpäin tullut vietettyä (mutta takapakkia tullut aina jossain vaiheessa), ystäväpiirissäni ei käytetä paljon holia joten sekään ei ole suurin ongelma (toki niitä after workeille pyytäjiä on mutta aion sanoa että voin tulla mutta otan pelkän kahvin/limun tms). Mulla suurin ongelma on se etten osaa oikein nauttia yksin olemisesta. Erosin pitkästä liitosta ja lapsikin kasvaa kovaa vauhtia eli on kavereiden kanssa paljon menossa, usein kun olen yksin kotona niin haahuilen vaan enkä saa mitään aikaiseksi kun ei huvita tarttua mihinkään puuhaan. Toki välillä teen paljonkin, mutta usein vain olen eikä jaksa keskittyä telkkariin tai lähteä vaikka lenkille. Mutta nyt onneksi ystävä sai innostumaan kuntoilun aloittamisesta ja toivon että siitä saan pontta arkeen.

Odotan sitä tunnetta mistä monet täällä puhuu että arjesta tulee niin mielekästä kun holi ei pyöri enää mielessä ja ei tartte enää rämpiä itseinhon suossa epäonnistumisen jälkeen. Olisi opittava nauttimaan myös omasta seurastani ja kuulostella mitä minä haluan tehdä tai mitä tunteita pään sisällä pyörii. Totuin tekemään entisessä elämässä paljon kompromisseja, väheksyin omia menojani ja olin aina ns. saatavilla. Nyt on siis aika tutustua itseeni uudelleen, huolehtia kehon ja mielen hyvinvoinnista ja olla tekemättä asioita mitkä tuntuu epämukavalta. Kohdata elämän ilot ja surut mieli kirkkaana ja olla vihdoin se ihminen joka ei aiheuta mielipahaa läheisille holin takia. En odota mitään kirkasta kruunua tai olkapäälle taputtelua että kylläpä olet nyt hyvä ihminen, vaan ennemminkin haluan saada kiitosta itseltäni siitä että vihdoin voittaisin tämän taistelun. Yritän muistuttaa pääkoppaa siitä mitä hyvää ja huonoa holissa on. En keksi yhtään hyvää seikkaa ainakaan nyt.

Näillä mietteillä sunnuntai aamuun, lähes kokonaan valvotun yön jälkeen…

Ikuisesti esiin nouseva kysymys; kauanko kestää…

Taitaa olla niin ettei selvää vastausta ole. Me kun olemme kaikki erilaisia, ja kovin erilaisia aikoja menee ennenkuin alkoholi on muuttunut omassa elämässä merkityksettömäksi. Ja niinkin on, että joillakin se ei muutu koskaan. Sillekään ei mitään voi, joskus vaan halu juopotteluun on suurempi.

En osaa sanoa edes omalla kohdallani, milloin tarkasti ottaen asia oli kunnossa. Se muuttui kuin hiipien.
Kuin sammuneen rakkauden kanssa. Jonain päivänä sitä vain huomaa että metsässä on hiljaista. Ja että hiljaista on ollut jo kauan.

Joskus on myös niin, ettei ihminen edes aseta tavoitteeksi alkoholin muuttumista merkityksettömäksi, mieluummin kärvistellään ja pidetään yllä ajatusta iankaikkisesta juomisenhalusta jota vastaan on tehtävä jotain loppuikänsä. Ei sillä ajattelulla tietysti irti pääsekään.

Ehkä ei silti edes tarvitse miettiä miten kauan se kestää. Kunhan tavoite on selkeä ja riippumattomuus lisääntyy kuukausi kuukaudelta, asia vaivaa yhä vähemmän, kutistuu, muut elämän alueet virkistyväöt ja vievät tilan noilta mietteiltä -kyllä se sitten jonain päivänä on menneisyyttä ja siitä ei tarvitse enää murehtia. Voi elää rauhassa.

Eikä silloin tarvitse miettiä semmoistakaan että olenko sataprosentisen raitis esimerkiksi neljänkymmenen vuoden kuluttua ja miltä sitten tuntuu jos vielä silloinkin pitää erikseen kieltäytyä jostain jne… se nyt van ei ole sitten enää mitenkään olennainen kysymys. Ehtiipä sen sitten näkemään ja luultavasti neljänkymmenen vuoden päästä on muutenkin päällimmäisenä ihan jotain muuta. Ihan sellaisia asioita joista ei tänään tiedä mitään eikä kannatakaan alkaa kaikista murehtimaan.

Uusi elämä kirjoitti

Alkoholistille alkoholi ei voi koskaan muodostua täysin merkityksettömäksi. On tiukasti taottava kalloon ja alitajuntaan, että juotuna alkoholi on vahingollista hänelle, vähemmistöön kuuluvalle. Valtaosalle ihmisiä niin ei ole. Alkoholistille on suuri vapauden tunne, kun pystyy myöntämään, että on voimaton alkoholiin nähden. Se mahdollistaa alkoholin orjuudesta irrottautumisen ja voi opetella elämään raittiina. Ehkä pystyy toteuttamaan joitain unelmiaan tai oppii elämään harmaata arkea sekä jokaiselle ihmiselle kuuluvista vaikeuksista ja pettymyksistä huolimatta tyydyttävää elämää.
Ilman raittiutta on edessä ennenaikainen tuho. Jokainen raitis päivä on alkoholistille täyden kiitoksen aihe.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Tuossa on se olennaisin asia lyhyesti ja selvästi sanottuna. Onpahan yksi murhe elämässä vähemmän ja se helpottaa kummasti.

Edelleen avoimeksi jää, miten kauan kenelläkin kestää ennenkuin asia on kunnossa. Ja valitettavasti joskus käy niin ettei se onnistu koskaan, alkoholi on yrityksistä huolimatta merkittävä vaikuttaja ajatuksissa ja mieliteoissa. En silti usko että kukaan olisi jotenkin ennalta tuomittu kantamaan alkoholiongelmaa mukanaan, joskus vain ei ole löytynyt tarpeeksi voimia, tahtoa, keinoja,päämäärätietoisuutta, uskoa selviytymiseen tai sitten jokin muu asia on mennyt pieleen. On niin paljon onnistumisen mahdollisuuksia ja on paljon epäonnistumisen mahdollisuuksia. Sitkeyttä ja valmiutta yrittää toisella tavalla jos joku tapa ei tuota tulosta, monien elämän osien huomioimista, ammattiapuakin, joskus lääketiedettäkin, uskoa onnistumiseen… monin eri keinoin on onnistuttu.

Sitä pidän varmana tapana jäädä kärvistelemään ongelmansa kanssa jos kieltäytyy itsekin uskomasta että ongelman voi voittaa ja poistaa elämästään. Sikäli terve elämä on myös “uskonasia”.

mies metsänreunasta kirjoitti

[quote]
Sitä pidän varmana tapana jäädä kärvistelemään ongelmansa kanssa jos kieltäytyy itsekin uskomasta että ongelman voi voittaa ja poistaa elämästään. Sikäli terve elämä on myös “uskonasia”.
quote]
Raitistuneiden alkoholistien kokemuksista on tehty kirjakin, jolla on nimenä Opimme uskomaan

Päivä kerrallaan

Kyllä.
Ihmisen oman asenteen merkityksestä elämänhallinnassa on kirjoitettu todella paljon. Eri näkökulmista.
Joidenkin ideologioiden mukaan asiaan kuuluu hengellinen, mystinen aspekti tämän maallisen, henkisen ja fyysisen lisäksi.

Siinä sitten taas päädytään filosofian edelleen kokonaan ratkaisemattomaan peruskysymykseen jota toki jokainen voi avoimena kysymyksenä mahdollisimman objektiivisesti miettiä, mutta siihen saa varautua ettei ihan heti pysty aukotonta todistetta kummankaan puolesta kehittämään.

Onneksi esimerkiksi päihdeongelman ratkaisu omakohtaisena ongelmana on mahdollista tehdä vaikkapa unohtamalla kokonaan nuo filosofian tiukimmat ydinkohdat. Tätä maallista maailmaa kun voi elää ihan maailmana, jättäen sen henkimaailman mahdollisen olemassaolon huomioimatta.

Oma usko siihen että asiat voivat muuttua, ja että niihin voi itse vaikuttaa, se on todella tärkeä asia. Kun ihminen on todella pohjalla, nöyrtynyt kaiken kohtaamansa edessä, luovuttanut ja tuntee itsensä täysin voimattomaksi, merkitsee todella paljon se, että jostain kuitenkin löytää omassa itsessään sen pienen elinvoiman hitusen, sen jonka avulla pystyy edes nousemaan aamulla sängystä.
Löytääkö sen itse pienenpienenä valonpilkahduksena pystyessään liikahtamaan vai auttaako siinä kaveri joka sanoo “sinä pystyt, sinä voimaannut” vai onko apuna lääke joka vaikuttaa mielialaan siten että jaksaa taas toimertua pikkuisen -ehkä se ei ole olennaista.

Olennaista on se, että voimaantuu, maahan latistavat ja luovuttamaan yllyttävät mielikuvat heikkenevät, toisaalta elämänuskoa lisäävät ajatukset ottavat enemmän tilaa.

Voimaantumisessa on suurena apuna se, että on olemassa, jossain muistin varastojen nurkissa, mielikuvia jostain aikaisemmista onnistumisista. Ja että oppii nostamaan niitä esille, useammin kuin muistikuvia epäonnistumisista, muistikuvia jotka pyrkivät urauttamaan ajatuksia sille linjalle että “eihän minusta mihinkään ole…”

Uskon ja tahdon ja asenteen asioitahan ne suurelta osin ovat.