Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiittää kaikkia jotka ovat tänne oman tarinansa kirjoittaneet, läheiset ja raitistuneet! Niistä on ollut paljon apua ja suurelta osin myös sitä kautta ymmärsin oman tilanteeni: olen alkoholistin läheinen. Yhdessäoloa takana muutama vuosi, jolle päätin muutama viikko sitten laittaa pisteen.
Oma tarinani onkin loppujen lopuksi aika tavallinen. Olimme yhdessä siis muutaman vuoden ja alkoholi oli mukana aikalailla alusta asti. Alkuun kuitenkin omasta mielestäni ihan normaalissa määrin, kävimme yhdessäkin ulkona, mutta koska itse käytän alkoholia satunnaisesti, en välttämättä edes viikottain, niin aloin kiinnittää huomioita kasvavaan “yksien” määrään. Pikku hiljaa kerrat viikossa alkoi kasvaa ja aina oli jotain töihin liittyvää juhlaa tai muuta tapahtumaa johon se ns. kuului osaksi. Kysyessäni missä hän oli ollut ja kenen kanssa, aloin saamaan entistä epämääräisempiä vastauksia ja saamaan myös kiinni valheista. Työnsä hän hoiti aina moitteettomasti ja en edes muista hänen koskaan olleen pois töistä mistään syystä. Omien asioiden hoitaminen oli sitten vähän toista ja perustuksia pidinkin itse pystyssä.
Mitä enemmän aikaa kului, sitä hankalammaksi keskustelut meni. Toisin sanoen itse puhuin, toinen oli hiljaa. Joistan yksittäisistä kommenteista kuitenkin selvisi, että hän käy myös yksin baareissa eli aina ei ollut kyse mistään kavereiden kanssa ulkoilusta. Missään kaatokännissä hän harvemmin kotiin tuli, niillä kerroilla jätti yleensä tulematta kotiin, joko ilmoittamatta tai lyhyellä tekstiviestillä. Aloin siis tosissani miettimään, että missä mahtaakaan mennä se alkoholismin raja. En ole alkoholistiperheestä ja muutenkaan en alkoholistien kanssa ole ollut -tietoisesti- tekemisissä ja mielsin alkoholistin suttuiseksi spurguksi, joka laahustaa muovikassiensa kanssa seuraavaa ryyppyä etsiessä.
Jonkin aikaa hän pitikin sitten taukoa, muutaman kuukauden ja elämäntavat muuttuivat täysin. Reipasta urheilua useamman kerran viikossa, terveellistä ruokaa ja kunnon lepoa. Muutaman kuukauden jälkeen vastoinkäymisen jälkeen kaikki romahti: putki alkoi uudestaan. Nyt entistä rajummin ja heti työpäivän jälkeen “parille” joka päivä. Hänen persoonansa alkoi muuttua, syyllinen kaikkeen aloin olla minä. Sanoin tai tein mitä vaan, onnistuin aina antamaan jonkun syyn. Tempperamenttisenä ihmisenä uskoinkin jonkun aikaa, että sain todellakin toisella verenpaineen nousemaan ja päätin, että katsotaan mitä tapahtuu jos olenkin ihan rauhallinen enkä sen kummemmin puutu mihinkään. Niin kuin varmaan arvaatte, olin edelleen syyllinen. Myös tuon tauon aikana ihmettelin kireää pinnaa, että missä nyt mahtaa olla syy kun kaikesta kuulemma haastoin riitaa. Vasta luettuani raitistuneiden kirjoituksia ymmärsin, että eipä sitä juomista tuosta vaan lopetetakaan ja unohdeta alkoholia, että asia pyörii mielessä jatkuvasti.
Koska olimme jo kerran aikaisemmin eronneet ja palanneet yhteen, muistutin hänelle, että jos juominen alkaa uudestaan, en halua enää jatkaa suhdetta. Syyksi kerroin suoraan, että mielestäni alkoholi vaikuttaa negatiivisesti sekä häneen että minuun, mutta myös moneen muuhun asiaan. Mitään ei voi suunnitella, koska mieli on ailahteleva, koko talous on minun harteillani kun omat rahat käytetään mielummin ulkoiluun ja tässä kärsii sekä ruumis että sielu. Näihin tietysti käytin niitä perinteisiä “anele, uhkaile, hyvällä ja pahalla”-keinoja, mutta mitään hyötyä niistä ei ollut.
Huomasin äskettäin myös itse ruenneeni valehtelemaan. Sain itseni kiinni valehtemasta ystävilleni ja vanhemmilleni hänen menoistaan ja tekemisistään. Tajusin myös kaikkien asioiden liittyvän hänen alkoholinkäyttöön, tavalla tai toisella. Yritin kontrolloida juomista siinä onnistumatta. Mitään piilopulloja tai vastaavia ei tarvinnut etsiä, koska juominen tapahtui aina jossain muualla. Aloin etsimään netistä jotain punaista lankaa ymmärtääkseni mitä tässä oikein tapahtuu ja päädyin tänne lukemaan teidän kirjoituksianne. Silloin kirkastui: avopuolisoni ON alkoholisti. Ei siis tarvitse olla se rapajuoppo ollakseen alkoholisti, vaan ihan työssäkäyväkin voi kärsiä sairaudesta. Ymmärsin myös, etten pysty tekemään asialle mitään, koska hän ei itse myönnä mitään ongelmaa olevan. Kun otin asian puheeksi, hän vastasi ettei mitään apua tarvitse, hän pärjää ihan hyvin muutenkin. Silloin päätin, että ennen kuin vuosia kuluu, itse murenen pieniksi palasiksi ja elämä on pelkkää kulissien ylläpitoa, revin itseni irti suhteesta. Niin myös tein ja kaikille jotka vielä mietitte lähteäkö vai ei, lähtekää.
Nyt kun ymmärtää mistä on kyse ja kuinka voimaton taudin kanssa on, on helpottavaa nähdä, että elämähän voi olla mukavaa ja sitä voi elää ilman jokapäiväistä pohtimista missä se menee, mitä se tekee, onko humalassa, tuleeko kotiin, puhuuko se totta, mitä tällä kertaa olen tehnyt tai sanonut. Ensin tietysti oli päällä huoli - kaikesta huolimatta - toisen pärjäämisestä, mutta jos hän ei itse välitä, miksi minun pitäisi niin tehdä ja saada syyt niskoille holhoamisesta ja aikuisen ihmisen tekemisten kontrolloimisesta? Mielessä kävi myös kaikki ne hyvät hetket ja se ihana ihminen joka siellä jossain on, mutta sen paluuta odotellessa oma elämä kuitenkin kulkee koko ajan eteenpäin ja onko sen ihan ihmisen paluun odottelu todellakin odottamisen arvoista? Mielestäni ei. Toivonkin siis teille kaikille edelleen alkoholistin kanssa eläville voimia ja jaksamista ja ennen kaikkea uskallusta tehdä se irtiotto parempaan elämään. Helppoa se ei ole, mutta palkitsevaa 