Kuvatervehdys

Vaikka nyt vähän laiskemmin plinkkiä lueskelen, ja omat kannanottoni ovat sieltä jo lopettaneiden ja alkoholismin jonnekin menneisyyden arkistojen pölyisimpiin nurkkiin jättäneen vinkkelistä katsottuja, niin kyllä silti jotenkin huomioin sen, että ihan mukavasti tänne on tullut uusia keskustelijoita, sellaisiakin joilla se oma ongelma on vielä hyvin muistissa, joillakin vielä hiukan kiusanakin, yrittäen nousta sotkemaan tämän päivän elämää.

Koettu on, sekin vaihe elämässä. Oliko se sitten vaikeammasta vai ongelmien kasassa yksinkertaisimpia ratkaista, siitä en mene mitään sanomaan.

Tässä nyt kuitenkin jonkinlaisena rohkaisuna pihamaalta otettu kuva ja Leinolta lainattu runonpätkä tervehdyksenä, ja muistutuksena siitä että kunhan sen alkuvaiheen yli pääsee niin sitten se onkin taas sen asian suhteen selvää.

Ja niin, tuo kukkanen, rikkaruohona sitä pidetään, kierto nimeltään, elämänlangaksikin kutsuttu. Tarttuu ja nousee, on sitkeä ja kasvaa vaan vaikka sitä repisi ja kiskoisi… elää kuin kiusallaan, eikä periksi anna. Ja vaikka sitä moni kiusantekijänä pitää, niin kyllä se vaan on kaunis, sekin.

Kiitos.kuva kertoo tekijästä. Selvänä päästä irtoaa selkeää kuvaa.kaunis kuva ja kaunis Sanoma.

No juu. tähän kuvaräpellykseen olen itsekin aika tyytyväinen. Siksensä, sanoisin, kun kuitenkin tämä on vain ja ainoastaan hyvin satunnainen harrastus, enkä tosissani juuri aikaa käytä kuvankäsittelyn opetteluun.
Mutta, mahdollisuuksia siinä kyllä olisi. Nykyään voi kuvilla tehdä jo melkein mitä vaan, ja kyllä niillä tehdäänkin.

Tuo Leinon runonpätkä, siitä olen kans aina tykännyt. Omalla tavallaan Leino tietysti itsekin riippui elämässä kinni, vaikka hän alkoholin suhteen antoikin kymmenen-nolla luovutusvoiton. Ei varmasti tarvinnut edes tuomariääniä miettiä, kyllä hän periksi antoi ja menoahan se sitten oli.

Mukavaa syysaamua kaikille lopettaneille tai lopettajille tai muuten vaan ongelmattomaan elämään pyrkiville. Ja muillekin, mikä ettei.

Tässä nyt taas sit yksi kuvatervehdys. Eilen illalla tuolla kuljin. Joki on kaivanut lähes kymmenentuhannen vuoden hiljaisella sitkeällä puurtamisellaan itselleen väylän merelle, irrotellen maamassoja sieltä täältä, kovertaen pohjaansa yhä syvemmälle ja muodostaen tiukempiin kiveliöihin kuohuvia koskia… ja jatkaa työtäänsä, juurikaan ihmisen toimista hötkähtelemättä. Joku isompi pato saattaa kiusaa tehdä, pysäyttää kalat ja muuttaa paikallista ekosysteemiä mutta vesi senkuin virtaa, sittenkin. Melkein kolmekymmentä metriä on paikoitellen rantatöyräältä nykyiseen vedenpintaan. On siinä paljon tapahtunut mutta paljon on ollut aikaakin. Ja vettä.

Jotenkin tuo luonto, omassa hiljaisessa sitkeydessään, on minulle tullut tärkeäksi. En minä sinne aina ole menossa, metsiin tai jokien varsille, mutta mielelläni silloin tällöin. Enkä tiedä sitäkään, onko se sitten niin parantava voima kenenkään päänupin ongelmiin, jos sellaisia sattuu olemaan. Mutta ehkä se hiukan osaltaan antaa suhteellisuudentajua, erottaa pieniä asioita suuremmista.

On kyllä upeita maisemia Etelä-Suomessa (oletan)…
Kun oikein stressaa ja harmittaa, ei kauaakaan tarvitse luonnon äärellä olla kun alkaa helpottaa…näin olen todennut!

Etelää, joo. Tai oikeastaan länsisuomea.

Luontoa onneksi löytyy ihan joka puolelta suomea, sellaista rauhallistakin, jossa ei ihan turistijonossa tarvitse kävellä.
Noilla erilaisilla reiteillä olen huomannut että siellä ihmiset -ne harvat vastaantulijat- ovat jotenkin mukavammantuntuisia kuin tien varsia kulkiessa. Hymyillään, vaihdetaan muutama sana, ollaan ystävällisiä.
Metsääkö sen sitten tekee?

Minullekin luonto on kovin mieluinen.

Mutta, ei kai sekään kaikille sitten ole niin rakas ja tärkeä, onpa niitä joille metsä, varsinkin yön tullen, on niin synkkä ja pelottava paikka ettei nukahtaa uskalla. Eipä se silloin taida mielen tasapainottajanakaan toimia.

Heh… näinhän se on… itse tosin pelkään ja ahdistun melkoisesti, jos ja kun silloin tällöin kaupunkiin eksyn käymään…ihmisiä, kiirettä, meteliä yms… kauheeta…ei mun juttu ollenkaan!

On rikkautta, että meitä on monenlaisia!.. Huomenna on täysin vapaata töistä… aamulla suoraan metsälle ja nokipannukahveet nuotiolla…kaukana muista ihmisistä… siitä on hyvä perjantai tehty!

Olisi mulla viikonlopun luontoretkien varrelta kauniimpia kuvia. Merenlahtea ja järvenrantaa, joutsenia kaislikossa ja aurinkoisia kallionkylkiä kanervamattoineen, onpa pihlajakin joka pursuaa punaista marjaa niin ettei välistä lehteä eikä kestävyytensä rajoilla notkuvaa hoikkat oksaa näy.

Ja kaunista siellä oli, metsissä. Rauhallista, lämmintä. Ja vastaantulijat iloisin ilmein, tervehtivät ja juttelivat, pysähtyivät uuden ihmisen kohdatessaan… maantien varressa ei kukaan ole kai nauravaa tai edes hymyilevää hölkkääjää ole nähnyt, hampaat irvessä ja rumasti vastaantulijaa päästä ulos pullistavilla silmillään muljautellen ne painavat eteenpäin alkuhärän puskevalla tavoitteellisuudella -ihan samoin kuin tapaamani peilin edessä pullistelevat kuntosaliveljetkin.

Mutta, on siellä metsässä niin monenlaista. Tämän kuvan otin ihan vaan siksi että täälläkin yhä niin paljon piruista puhutaan ja niiden syyksi asioita laitetaan. Jääkausi noita kivikasoja aikoinaan muodosti, jos kohta sitten ihminen myöhemmin hiukan samantapaisia hautakummuiksi ja omistuksensa merkeiksi… ja kun erikoisia olivat vanhan kansankin silmissä, niin pirun tekemiksi niitä myös mainittiin. Miten tosissaan, sitä on näin jälkikäteen vaikea määritellä. Kai joku aina vakavissaankin oli, ja muutama velmu sitten löi lisää löylyä keksimällä hyviä tarinoita pirujen tekemisistä.
Ihan kuten nykyäänkin.

Illan hämärtyessä kuvastuu tyyneen järvenpintaan oli leijailevan metsänreunanmiehen hahmo. Lenkkitossut vedenpintaa viistäen kaukaisuuteen tähyillen siinä nautitaan syyskesän auringon hiipuvasta lämmöstä.

Maisema on totta, sunnuntai-iltapäivän luontoretken varrelta. Haravalla lentelevä metsänreunanmies taas sekä totta (olen minä olemassa!) että ns vaihtoehtoista totuutta, hengellistä tulkintaa jossa ei semmoisista pikkujutuista kuin luonnonlaeista painovoimineen tarvitse välittää. Otetaan luudan puuttuessa lehtiharava ja lennellään kohti auringonlaskua, otetaan kesäillasta kaikki irti.

Kamera auttaa näkemään asioita mitä ei muuten näe.

On se niin. Joskus kameran läpi näkee eri tavalla. Se yllyttää katsomaan, näkemään, miettimään kuvakulmia. Muuten voi mennä hieno iltalenkki ihan vain tuijottaen eteenpäin, näkemättä juuri mitään, pistellen jalkoja toistensa eteen ja tuottaen pelkästään hikeä aluspaitaan.

Tuollaisella polulla sitten eilisiltana kiipeilin ja kuljin, hiljalleen, hikoilematta, katsellen.


Ei tuonne oikein olisi pöhnässä asiaa, vaikka tunnustettava on että joskus aikoinaan on siellä tullut niinkin käytyä. Tyhmyyttä, toki. On siinä selvänkin ihmisen pidettävä itsestään huolta, katseltava sekä eteenpäin että jalkoihinsa, reittiä funtsittava ja muistettava että vaikka tuosta ilmiselvästi on moni muukin kulkenut ja polkua tallannut, niin ei se sitä takaa että vielä tänään maa jalkojen alla kaikin paikoin lujaa olisi. Maailma muuttuu, tällainen jonkun vuosituhannen uomaansa hiekkaharjuihin uurtanut joki tekee sitä yhä edelleen, virta lohkaisee palan sieltä ja toisen täältä, kalvaa rantaansa, oikaisee jos huvittaa, kuljettaa maata ja puunronkoja toiseen paikkaan, kasaa niitä huvikseen , muljaa taas, eikä ihmisestä paljon piittaa.

Parempi on noillakin poluilla miettiä mitä tekee, ja epäillä vähän kaikkea. Ja jos sattuu taskussa kulkeva navigaattori puhelemaankin että käänny seuraavasta mutkasta vasemmalle -käänny vasemmale- ota askel eteenpäin- ota askel… niin silloinkin on parempi luottaa omiin silmiin ja olla astumatta yhtikäs mihinkään vaikka kuinka yllytettäisiin.

Kauniita kuvia. Vastaavanlaista “hiekkaharjua” olen saanut ihailla Sotkamossa.
Kyllä tuollaisissa maisemissa ajatukset lepäävät ja maailman murheet unohtuvat toviksi.

Luonto on hyvä opettaja, rauhallisuuden ja kiireettömyyden suhteen. Ja antaa se hiukan perspektiiviä, joskus siellä huomaa oman pienuutensa ja tajuaa että eivät ne omat ongelmat niin maatakattavia olleetkaan. Eletäänpä edelleen, vaikka matkan varrella on monenlaista luovuttamista, rähmälleen menoa ja kontallaanoloa ollutkin.

Luonto voimaannuttaa , mutta senkin kanssa on tutuksi tultava. Aina parempi jos sitä opettelee tuntemaan. Ei sitten tunnu kaikki niin maahisten ja korkeiden voimien kohellukselta, metsässäkään

Eilisen päivän muuten olin opettelemassa sieniä. Onpa sekin oma mielenkiintoinen osansa tätä maailmaa. Ehkä taas jotain uutta opin, ehkä jotain hyödyllistäkin. Köyhän kun pitää miettiä kaikenkaltaisia omaan ruokahuoltoonkin liittyviä juttuja.

Ja tuli taas esille sekin että on niillä sienillä muutakin käyttöä. Mm. Harmaamustesienellä ja nuijamalikalla on antabuksen kaltainen vaikutus. Joku nainen kertoi niitä äijälleen syöttävänsä, eivät kuulemma tapa mutta pitävät nöyränä.


Metsän polkua kuljin. Taas kerran. Tuohon pysähdyin. Hetken seisoskelin, etsin otetta hiljaisuudesta. Hyvin siinä ymmärsin että muinaiset metsänreunan miehet, jos kohta vaimoihmisetkin, mielessään rakensivat tarinoita näistä kivistä. En tuota jaksaisi minäkään nostaa, en pyöräyttää. Niinpä on pitänyt olla jokin voimakkaampi, joka sen on siihen nostanut, ja vielä halkaissutkin. Jättiläisiä, juu, sellaisia on pitänyt liikkua. Jos ei ole joku jumalista sitten kiukuspäissään viskonut.

Halkivaha, semmoinen tuokin on. Vaha kun vanhassa suomen kielessä tarkoitti nimenomaan kiveä. Ja mukava nimi se vieläkin olisi, saisi vaikka tulla taas käyttöön.

Juu, siellä lauantain sieniopetuksessa opin muuten taas yhden suomen kielen sanan lisää. Kun löytyi äikätatti tutkittavaksi, niin samalla opimme sen että äikämäinen tarkoitti ennen makua, semmoista pippurista tai sinnepäin… siitä se äikä -etuliite joidenkin sienten nimissä.

Historia seuraa meitä sanoissa, paikkojen ja joidenkin kasvien, luonnonilmiöiden ja muiden sukupolvilta seuraaville kulkevien nimissä. Paljon on hyvinkin kaukaa, sieltä balttia puhuneiden maahanmuuttajien kielestä, jotain saamelaisilta, jotain vanhaa ugrilaista, germaaneilta kovinkin paljon, ruotsin ja venäjän sanoilla ei ole lukua ollenkaan. (Joo-o. lukemisessa oli entisaikaan kysymys nimenomaan laskemisesta, kirjaimista kun ei monellakaan tolkkua edes ollut) Niin kovin monesta suunnasta me kotoisin olemme. Ja kun meillä näin monipuolinen perimä on, niin kyllä meissä sitten paljon hyvää ja hienoa onkin, mikäs tässä on ollessa, tänään suomalaisiksi nimitettyinä, miksi sitten esivanhemmat itseään sanoivat, siitäpä en taidakaan tietää. Löytyisköhän siitä jotain varmaa tietoa?

Auringonlaskukuvia on melkein jokaisella kameranomistajalla sen verran ettei ensimmäistäkään lisää kaipaisi.
Ja silti vaan, minäkin yhden joskus otin. Kun kerran oli ilta ja hämärä, aurinko tulipallona ja luonto ja yö tödella lähellä, koettavana.

Tuntuu se, joskus, joltain. Yksin tai kaksin, ehkä myös pienessä porukassa. Ilman sanoja.
Ne tunteet, mukavat tunteet, ne kun pakenevat kun niitä alkaa tutkimaan ja selittämään, porukalla analysoimaan ja sovittelemaan johonkin. Mutta, kun on vaan, ja antaa maailman koskettaa, miettimättä.

Kumma juttu, toiset tunteet, vaikka viha ja kiukku, kateus ja katkeruus, nehän senkuin kasvavat jakamalla ja tökkimällä, selittämällä ja miettimällä.

On se niin väärin.

Kaunis maisema kertakaikkiaan!

…jos kuva on rauma-turku sektorin merialueelta ja maiseman tulee rikkomaan Känninen äijäkööri, niin käy pöllimässä veneestä yön tunteina pohjatappi pois! :wink:

Ei näkynyt tuossa rannassa kännistä äijäkööriä. Mutta eipä voinutkaan, ainakaan sitä metsien miehen tarkoittamaa. Järven rantaa, tällä kertaa. Rauhallista sellaista. No, on sitä joskus elämää sielläkin. Autiotuvalla, lähellä kuvan paikkaa, joskus yövyin. Aamuyöstä heräsin mekkalaan. Useamman ihmisen ryhmä sieltä rytisteli, pari louskuttavaa koiraa kintereillä. Repäisivät autiotuvan oven auki, usuttivat koirat edellään sisään ja itse yhteen ääneen paapattaen perässä. Ja, sikäli kuin oikein ymmärsin, olivat selviä koko revohka. Ainakin mitä viinaan tulee, se ei haiskahtanut eikä kilissyt.

Siitä en tiedä, josko olisi sitten iltalääkkeet otettu, lääkärin määräämät tai vähän yli.

Keräilin kamppeeni ja lähdin polulle, kun kerran yöunista ei mitään toivoa olisi kuitenkaan ollut.

Ei kaikki aina viinankaan syytä ole, kohnoja on muissakin.

Tällainen kuvatervehdys sit tänään.
Tunnin verran haahuilin metsikössä, ilman kiirettä tai suorituspaineita edes saaliin suhteen, hengitin suopursun tuoksua ja kuuntelin hiljaista tuulta puiden latvoissa.
Sen verran suppilovahveroa että vois vaikka tänään kastikkeen niistä tehdä. Ja kun mustikat yhä syöntikounnossa varvuissaan roikkuivat niin vähän niitäkin.

Näyttäisi ihan kuin korissa olisi yksi lokero tyhjä.

Mutta ehkäpä ei sittenkään. Ehkä se onkin kukkurallaan sitä mielenrauhaa, hyvää oloa, turhien murheiden autuasta unohtamista, omavoimaisuuden lisääntymistä ja elinvoimaa jota pienelläkin metsäkävelyllä mukaan tarttuu.

Kokeilkaa vaikka! Kyllä se ainakin rentoutumistarkoituksessa otetun kaljan voittaa. Eikä maksa mitään, päinvastoin! Hyvällä tuurilla voi saada aterian ainekset mukaansa.

Ei, ei tuo minun mökkini ole. En ole vielä antanut periksi. Mutta ihan läheltä, kävelylenkkini varrelta kyllä. Näitähän on maaseudulla paljon.
Periksi on annettu kovin usein. Nostettu kirves ja lapio liiteriin, naulattu ovi umpeen ja luovutettu. Noustu linja-autoon tai hiukan varakkaammat siihen omaan, jonka peräkärryssä kuljetettu tarpeellinen ja arvokas omaisuus uuteen, mukavuuksilla varustettuun asuntoon. Aloitettu alusta.

Ei ole kovasti kysyntää rappeutuvista mökeistä, eikä ihan noin pitkälle päässeestä taida kannattaakaan alkaa korjaamaan.

Toisaalta, kun herran haltuun heitettyjä torppia ja matalia saunoja, liitereitä, ruostuneita kaivonpumppuja ja rehottavan horsman seasta esiinpyrkiviä perinnekukkasia katselee, niin onhan toki rappiossakin jotain kaunista. Katsojan silmässä se on, sanotaan.
Oman elämänsä asioiden suhteen taas ei kannata luovuttaa. Elämänsä kanssa kun on kuitenkin toimeen tultava, ei löydy uutta vaikka kirkonkylään muuttaisi, eikä rappio pitemmän päälle edes tunnu mukavalta. Parempi on vaan yrittää pitää edes jonkinlainen tolkku ja huoli siitä ainoasta elämästä joka varmuudella on olemassa.
Päihteiden suhteen varsinkin, luovuttamisesta ei ole tainnut kenellekään mitään hyvää seurata. Ja korjailu on aina hiukan työlästä.

Kun ei luovuta niin yleensä kaikki alkaa järjestymään.
Jos luovuttaa ei voi järjestyä.
Voimia ja hyviä valintoja kaikille jotka tasapainoilee luovuttamisen ja toipumisen yrittämisen välillä.
Talo kuvassa on menetetty. Puskutraktori ja pois rumentamasta.