Kuulumisia

[Enimmakseen_harmiton]

Heip!

Poikkesin pitkästä aikaa katsomaan mitä näille huudeille kuuluu, näköjään vanha Isättömyys -säikeeni oli muuttunut taistelutantereeksi ja suljettu… Ja olihan minua jo kaipailtukin

Poistin kirjoitukseni ihan sen takia kun niissä oli niin paljon yksinpuhelua ja pohdintaa, sellaista joka oli aikansa ja kasvuvaiheensa tuottamaa. En halunnut niihin enää itse palata taakse jätettyinä, enkä siksi halunnut kenenkään muunkaan niitä enää kaivelevan. Ne tekstit olivat myös tehneet tehtävänsä omana purkautumiskanavanani, ei niillä ollut enää merkitystä muuna kuin sairauskertomuksena… Ja mukana oli myös muutamia ajatuksia ja näkemyksiä joita en enää näin terveempänä allekirjoita, on parempi ettei näkyvillä ole omia sanojani joiden takana en seiso.

Mutta niin, Hemmiina, Rinalda, ja kaikki muut lukijat. Kiitos kiinnostuksestanne, iloksenne voin sanoa, että todella hyvää kuuluu!
Kuten ennen “katoamistani” ehdin jo sanoakin, tarve täällä purkautumiselle poistui saatuani terapiassa pahimmat ongelmani käsitellyksi. Edelleen terapeutin kanssa käyn istunnoilla, mutta harvakseltaan. Sitä vaativia ongelmia ei enää ole
On aika uskomatonta että vuosi sitten tähän aikaan jopa arvokas ystävyyssuhde muuttui oman psyykeni vuoksi vahingolliseksi, ja siitä ystävyydestä irti pyristellessäni vahingoitin itse sen molempia osapuolia. Ei vaan ollut kykyä nähdä todellisia ongelmia ja pitää se ystävyys voimavarana, sen sijaan aloin kokea sen uhkana. Tavallaan ammuin sanansaattajan, ihmisen joka vain ja ainoastaan auttoi nostamaan ongelmani pintaan, ne ongelmat ja traumat jotka terapeuttini kanssa on läpikäyty ajan kanssa.

Uskomattomalta tuo tuntuu sen vuoksi, millaiseksi nyt itseni ja psyykeni tunnen, Ei ole yhtään liioittelua sanoa olevani henkisesti ihan eri mies. Herkkyyteni on toki tallella, en siitä luopuisikaan, mutta kykyni käsitellä kuormituksia ja kääntää herkkyyteni voimavaraksi on ihan eri tasolla kuin ennen. Suoraan sanoen, oma tasapainottomuuteni ennen terapian läpikäyntiä saa aikaan kylmiä väreitä sitä muistellessani…
Ennen reagoin ihmisiin ja tapahtumiin häiritsevän usein niin etten ymmärtänyt lainkaan omia reaktioitani ja tunteitani. Nyt minulla on työkalut joilla voin kääntää mieleni suunnan heti kun havaitsen tunnetiloissani pienintäkään huojuntaa pois tasapainosta. Ja toisaalta nyt kun sisäiset ongelmani on käsitelty ja viha sielustani on poissa, siihen huojumiseenkin vaadittaisiin paljon enemmän kuin ennen. Voisin vaikka sanoa vertauskuvallisesti niin, että ennen olin kuin huterasti rakennettu talo heikoilla perustuksilla, nyt perustukset ovat vankat ja talo kunnolla rakennettu.

Konkreettisesti elämässäni ei ole muuttunut paljoa, ei ole tarvinnutkaan. En enää yritä ruhjoa elämääni mihinkään kuosiin onnea tavoitellessani, olen onnellinen joka päivä ja monista pienistä asioista. Millaiseksi elämäni vielä muotoutuu, näyttäköön sen aika, minulla on nyt kärsivällisyyttä odottaa ja katsoa
Hain myös vielä tällä iällä työn ohessa opiskelemaankin, kuten ehkä muistatte. Haku meni hyvin, mutta opiskeluni aloitus viivästyi puolella vuodella mutkikkaista syistä. Tammikuussa alkavan opiskeluni sisältö on kuitenkin sen verran muuttunut, että paremman soveltuvuuden lisäksi säästän myös aikaa, eli valmistun silti alkuperäisen aikataulun mukaisesti. On ollut rohkaisevaa huomata kuinka valtavasti oman mielen hallinta parantaa myös oppimiskykyä.

Samalla kun terapiani auttoi minua ymmärtämään omia tunteitani, motiivejani ja mieleni toimintaa, on se auttanut ymmärtämään samoja asioita myös ihmisissä ympärilläni ja historiassani. Jotkut ovat saaneet siksi osakseen aiempaa enemmän luottamusta ja uusia ystävyyksiä on syntynyt. Tietysti on myös niitä joiden läpi näkee nykyään entistäkin paremmin, ja sellaisia ihmisiä en enää lähelleni päästäkään.

Kaiken kaikkiaan, olen onnellinen siitä että olen terve, ja olen onnellinen jokaisesta päivästä. Elämä ei ole täydellistä, eihän se koskaan ole, mutta se on kirkkaasti sen rajan yläpuolella että se maistuu hyvältä

Enimmäkseen harmiton

[Hemmiina]

Kiitos, Enimmäkseen harmiton, kun tulit kertomaan kuulumisia !

Kiirettä on pidellyt, enkä ole täällä päihdelinkissä käynyt taas moneen päivään. Nyt pitäisi vielä hieman keskittyä työtehtäviin, mutta viikonloppu polttopuusouveineen ym. odotuttaa jo kovasti itseään. En malttaisi enää olla töissä.

Omassakaan elämässä ei ole muutoksia tapahtunut, jos ei lisävelanottoa lasketa sellaiseksi. Pakko näet teettää vanhaan taloon remonttia, vähän kalliimpaa sellaista, ja näin sinkkuihmisenä se ei oikein onnistu, kuin lainarahalla.

Ei siis muuta, kuin yhtä hyvää jatkoa sinne ja tänne, eikös noin voi ihan hyvin sanoa Ja mukavaa loppusyksyä!

[Enimmakseen_harmiton]

Hei taas kaikille jotka lukea viitsivät

Palasin kertoilemaan uusia kuulumisia, koska koen tärkeäksi muistuttaa muitakin puhumisen ja asioiden käsittelemisen tärkeydestä myös ammattilaisen avulla. Siitähän omassa Isättömyys-säikeessänikin aikoinaan oli pitkälti kysymys.

Jouduin jouluna sairaalahoitoon ja leikkaukseen nieluinfektion vuoksi. Operaatio meni sinänsä hyvin ja toipuminen oli nopeaa, kunnes kaikki menikin pieleen. Sain sairaalassa ollessani uuden infektion, kukaan ei tiedä mistä, ja sitä lääkärit luonnehtivat termeillä raju ja aggressiivinen. Infektion taltuttamiseksi sain erilaisia hoitoja, ja kävin läpi muutaman isomman ja pienemmän leikkauksen. Vietin sairaalassa kaikkiaan kolme viikkoa, josta suuren osan narkoosissa tehohoidossa. Pahimmassa vaiheessa ei omaisillekaan luvattu mitään, henkiinjäämiseni oli kiinni ajasta, siitä, saadaanko hoitotoimenpiteillä infektion leviäminen pysähtymään ajoissa.

Kiitos ammattitaitoisen sairaalahenkilökunnan ponnistelujen, kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin kun kerran tässä kirjoitan. Olen hyvää vauhtia toipumassa kokemastani, ja keräämässä voimia arkeen palaamista varten.

Syy siihen miksi tässä kokemastani kirjoitan on se, että olen koko ajan tiedostanut tarpeeni käydä tapahtunutta läpi puhumalla läheisteni kanssa, ja samoin se on on ollut heille tärkeää. Tiedän hyvin, että pahimmassa vaiheessa läheiseni ovat olleet henkisesti itseänikin pahemmassa prässissä. Itselleni on ollut raskainta hyväksyä se tosiasia miten hauras jokaisen ihmisen elämä voikaan olla, kaikki voi päättyä hetkessä.
Ja vaikka tällaisten tapahtumien käsitteleminen puhumalla läheisten kanssa on tärkeää, ei pidä väheksyä myöskään ammattiterapiaa. Itse huomasin kaikesta puhumisesta huolimatta jossain vaiheessa jotain pakkautuvan sisääni, ja puhuin kaikesta myös terapeutin kanssa. Se avasi lukot ja esti ongelmien paisumisen isommaksi.

Muistakaa ihmiset puhua toisillenne. Ja jos se ei riitä, huutakaa ja itkekää, älkää padotko tuntemuksianne sisäänne. Helposti voi kuvitella, että sairastumisen jälkeen riittää kun fyysisesti parantuu, mutta niihän se ei ole. Jokainen vakava sairastuminen on myös henkinen kriisi, joka pitää käsitellä asianmukaisesti. Ja jokainen kriisi myös muuttaa ihmistä. Kriisin käsitteleminen vaikuttaa sitten siihen, mihin suuntaan se muutos tapahtuu. Kriisi voi olla hoitamattomana tuhoava, mutta oikealla tavalla käsiteltynä se voi olla myös kasvattava.

Hyvää ja aurinkoista kevättä kaikille lukijoille!

[Anonymous]

No ohhoh ja johan nyt jotakin , Enimmäkseen harmiton, mutta hieno juttu, että olet toipunut koetuksestasi! Ja jotenkin tuntuu, että entistä vaan ehyempänä ja ajattelevaisempana Ei sillä, että minä oikeasti voisin asiaa arvioida, kun emme kuitenkaan toisiamme tunne tämän paremmin

Käyn itse enää harvakseltaan kirjoittamassa tänne, kun ei oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa. On kuitenkin kiva lukea entisen “tuttujen” kuulumisista ja niihin aina mielelläni jonkun sanan kirjoitan, että huomaavat minun(kin) täällä käyneen.

Oma elämä kulkee suht tasaisia latuja… Ei hitto, nyt taidan vähän huijata; koska onhan tässä tapahtunut kaiken näköistä… , mutta siis pääosin tuttuja polkuja tallaan edelleen. Päivät vaativissa asiantuntijatehtävissä, illat kotona lämmittelemässä vanhaa taloa, tekemässä ruokaa yms. “pakollisia” puuhia. Kerran viikossa pilates-tunnilla töiden jälkeen. Viikonloput menee yleensä niin, että perjantai-iltana teen jotakin herkkusyötävää, vaikkapa nachopaistosta, otan ehkä oluen tai pari (tai joskus punaviiniä), mutta lähinnä nautinnoksi, en juopumistarkoituksessa. Joskus (kerran kolmessa kuukaudessa?) tosin lipsahtaa, mutta siitäkään ei nyt ole tarkoitus kirjoitella. Lauantaina hoitelen taas kotiaskareita; pesen pyykkiä, siivoan, ym ym ja sunnuntaina käyn ystävän kanssa lenkillä tai olen tyttären kanssa ratsastuskisoissa tai mitä nyt milloinkin. Ja aika paljon tulee vietettyä aikaa myös nuoremman tyttären seurassa, mikäli vaan hän sattuu olemaan jouten kotona

Ei tässä nyt kuitenkaan tämän enempää avautumista, pakko tarttua päivän työtehtäviin.

Toivottavasti olet, Enimmäkseen harmiton, nyt toipunut riittävän hyvin noista sairauksistasi ja voit suunnata energiasi taas tähän hetkeen ja tulevaan. Oikein mukavaa kevättalven jatkoa ja lähestyvää kevättä myös sinulle!

[Tuisku1]

Tuskinpa kukaan enää muistaa minua, mutta kun käyn täällä silloin tällöin lukemassa muitten kuulumisia, panenpa muutaman sanan omistanikin.

Seurustelin mahtavan hienon leskimiehen kanssa puolisentoista vuotta. Miehellä olivat myös kaikki elämisen ulkoiset puitteet kunnossa, oli hyvä työpaikka, kauniisti entisöity vanha talo aivan meren rannassa idyllisellä pikku paikkakunnalla, oli veneet ja Volvot ja mitä nyt ihminen elääkseen mukavasti tarvitsee - ja vähän enemmänkin. Hän oli aina hyvin ja siististi pukeutunut, ulkonäöstä ei olisi voinut päätellä minkään olevan vialla. Koska asuin toisella paikkakunnalla, tapasimme viikonloppuisin paitsi lomilla, jolloin vietimme pidempiä aikoja yhdessä ja matkustelimme manner-Euroopassa.

Alkoholia käytimme kohtuullisesti, seurustelujuomana ruokailun tai kyläilyn yhteydessä eikä koskaan liikaa. Aivan alusta asti minulla oli tunne, että on jotakin, mitä minun pitäisi tietää, ja sanoin sen ääneenkin, mutta ei kuulemma ollut mitään tärkeää, mitä minulle ei oltu kerrottu, joten ajattelin, että avioliitossani pettyneenä olen ehkä turhan epäluuloinen ja varovainen. No, sellainen pikku yksityiskohta oli mieheltä jäänyt kertomatta, että kun olin lähtenyt ajelemaan kotipaikkakunnalleni viikonlopun jälkeen, hän joi itsensä humalaan, ja saattoipa sammua iltaisin myös muutaman kerran viikossa niinä aikoina, kun vietimme viikot erillään toisistamme.

Jossakin vaiheessa olisiko ollut vuoden seurusteltuamme aloin epäillä, että hän juo kohtuuttomasti ja salaa sen minulta. Otin asian puheeksi, ja juttuhan meni sitä kaikille teille tuttua rataa. Mies kielsi juovansa koskaan liikaa, ei koskaan ole ollut alkoholin takia poissa töistä, alkoholi ei koskaan ole ollut hänelle mikään ongelma jne. Kiinnitin kuitenkin huomiotani siihen, että joskus puhelimessa iltaisin hänen äänensä kuulosti lievästi päihtyneeltä, ja tekstiviestit olivat sävyltään tavallista riehakkaampia. Otin asian esille uudelleen, sanoin, että hänen on oltava minulle rehellinen, jos aiomme jatkaa suhdetta.

Pohjimmiltaan rehellisenä ja hyvänä miehenä hän myönsi tilanteensa ja aloitti kamppailun irti alkoholista. Autoin hänet alkuun etsimällä hänelle tietoa alkoholismista ja keinoista irrottautua riippuvuudestaan. Hän innostui, pari kolme kuukautta meni hienosti, hän sanoi olevansa paljon tarmokkaampi, rauhallisempi ja näkevänsä elämänsä valoisammin kuin aiemmin, ja epämääräinen ahdistus oli poissa. Hän kävi jossakin puhumassa riippuvuudestaan, mutta ei halunnut kertoa siitä sen enempää, hyväksyin sen ja ajattelin, että tämä on hänen savottansa ja hän saa hoitaa sen kuten parhaaksi näkee. Ja sitten kävi kuten niin usein käy. Hän oli ollut ystävänsä kanssa panemassa venettä purjehduskuntoon ja käynyt sen jälkeen syömässä, ja ajatteli, että kyllähän hän nyt voi oluen tai pari ottaa, ja niin sitä taas mentiin.

Juominen alkoi entistä rajumpana, hän alkoi valehdella minulle olemisistaan ja menemisistään, ja lopetin suhteen. Vielä pitkään sain häneltä viestejä, joissa hän kertoi rakastavansa minua ja haluavansa minut takaisin. Vastaukseni oli aina sama: En halua sitoa elämääni alkoholistin elämään. Ero oli vaikeaa myös minulle, mutta olin mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa, johon en enää voinut luottaa. En osannut ollenkaan kuvitella palaavani suhteeseen, jossa kolmantena pyöränä olisi ollut alkoholismi. Loppujen lopuksi pääsin eron yli suhteellisen nopeasti, enkä ole sekuntiakaan katunut sitä, että jätin taakseni ulkoisesti upean mutta sisältä mädän suhteen.

Kun luen täällä alkoholistin kanssa elävien kirjoituksia, mietin, miten moni tilanteestaan kertova nainen luonnehtiikaan alkoholistimiestään hyväksi isäksi. Hyvä isä ei kohtele lastensa äitiä kuten nämä miehet kohtelevat… Nimenomaan lasten takia ei pitäisi elää päivääkään alkoholistin kanssa. Ymmärrän, että tilanteeseen voi turtua, pelottaa tehdä ratkaisuja ja voi tuntea itsensä voimattomaksi ja alistetuksi. Niinpä toivon kaikille teille alkoholistin kanssa eläville, että jostakin saatte voimaa edes sen hippusen verran, että etsitte apua itsellenne. Kuten täälläkin on monissa kirjoituksissa todettu, pitkään alkoholistin kanssa eläessä molemmat sairastuvat ja molemmat tarvitsevat apua. Alkoholistia ei voi toinen pelastaa, mutta itsensä ja lapsensa voi. Älkää hävetkö, älkää pelätkö hakea ulkopuolista apua, älkää salatko mitään. Toisen alkoholismi ei ole teidän vikanne.

Loppukevennys: Kun alkoholisti sanoo, että joutuu juomaan siksi, kun puoliso on niin kamala, huono, ilkeä ja mitä tahansa, niin eikö olisi reiluakin poistua suhteesta, jolloin toiselta poistuu myös syy juoda!

[Enimmakseen_harmiton]

Hemmiina, jos joskus haluat kirjoittaa yksityisesti, voit käyttää osoitetta enimmakseenharmiton2@gmail.com. En itsekään täällä enää juuri käy, mutta sinun kanssasi olisi mukavaa välillä ajatuksia vaihtaa. Ilman velvoitteita tietenkin

[Anonymous]

Kiitos, Enimmäkseen harmiton, sähköpostiosoitteesta Katsotaan nyt, saanko aikaiseksi kirjoittaa. Jotenkin tää oma pääkoppa on jumissa (liikaa asioita) ja saattais toki helpottaa, jos “avautuisi” jollekin. Saisi hieman perspektiiviä asioihin, mutta juuri nyt en malta keskittyä - tuohonkaan.

Mut kevättä kohti mennään hurjaa vauhtia ja valon lisääntymisen myötä alkaa oma energiatasokin lisääntymään. Josko se taas tästä