kunpa pääsisin pois..

Olen lähes epätoivoinen alkoholin suhteen… puoli vuotta meni hyvin, yksi pieni retkahdus, mutta muuten elämä alko hymyillä ja asiat järjestyä… sitten se tapahtui, ilman ennakkovaroitusta ratkesin juomaan!! nyt on kolmas päivä menossa ja loppua ei näy!! Huomenna pitäisi mennä töihin iloisena ja levänneenä… mutta pahalta näyttää!! Tiistai taitaa olla kuitenkin päivistä pahin, sillä slloin pitäisi mennä A-klinikalle kertomaan kuinka hyvin mulla menee!! (olen hoitoonohjauksessa…) Haluaisin kadota tästä helvetin paskamaailmasta ikuisiksi ajoiksi!! esitän koko ajan kaikille, että mulla on juominen hanskassa ja elämä hymyilee!! Kenellekkään en vo kertoa että olen retkahtanut juomaan ja tarvitsisin apua!! Miten työnantaja suhtautuu retkahdukseen?? en tiedä, enkä halua (lue uskalla) kokeilla… Mulla on vaan sellainen olo et haluaisin huutaa koko maailmalle APUA!!! mutta kun en voi… koska koen pettäneeni kaikki läheiseni… Onko ainoa poispääsy tästä viinan himon täyttämästä helvetistä juoda itsensä hengiltä!!! tai sitten keksiä jokin nopeampi tie ulos… Miksi juuri minä!

Olen epätoivon vimmalla lukenut muiden juttuja siitä miten elämä on hienoa ilman viinaa, mutta silti en osaa niitä omasta elämästäni etsiä…tunnen vain suurta tyhjyyttä ja ahdistusta… Olen alkanut vihaamaan kaikkea ja kaikkia, jopa omat lapseni inhottavat minua!! Mistä siis kaivan voimia elää ilman viinaa?? Onko tästä tuskaisesta morkkiksesta ulospääsyä??

Puhelinta käteen ja avun soittoon, nyt heti. Soita AAn päivystävään, kriisipäivystykseen ihan mihin vaan. Mene heti huomenna A-klinikalle, kerro tilanne ja sano haluavasi hoitoon. Itsensä hengiltä juominen ei ole mikään ratkaisu sinänsä, koska se ei alkoholistisesti juovalla ole mikään vapaaehtoisuuten perustuva vaihtoehto. Hae apua ja ota sitä vastaan.

Komppaan basia. Jokainen meistä alkoholisteista voinee samaistua tuntemuksiisi. Tuolla pimeydessä kaikki ahdistaa ja inhottaa. Mutta sieltä voi päästä ulos, vaikka se ehkä tässä hetkessä tuntuisikin toivottomalta. Itse elin aikanaan juuri samaisessa toivottomuudessa. Yritin lukuisia kertoja itsemurhaa, siinä onnistumatta. Tuolla kokemuksellani sekä kokemuksella siitä, miltä tuntuu kohdata oman läheisen ihmisen itsemurha, voin vakuuttaa, että on olemassa paljon parempia vaihtoehtoja, vaikka ne tässä mietittynä vain lisäisivät ahdistustasi. Kun päätät selvitä ulos, sinä selviät kyllä. Kaikki lähtee omasta halustasi selvitä. Sen jälkeen alat vain ponnistella sitä päivää kohden, kun kaikki tämän hetken piina on vain kaukainen muisto menneisyydessä. Prosessi lähtee liikkeelle siitä, että myönnät itsellesi ongelman, minkä mitä ilmeisimmin olet jo tehnyt. Seuraavaksi kysyt itseltäsi haluatko parempaa elämää. Jos vastaus on kyllä, sen jälkeen vaatii myöntää tuo oma voimattomuus myös niille ihmisille, jotka elämääsi liittyvät. Työnantajasi tuskin voi elämääsi enää hankaloittaa, jos kerran tässä hetkessä mietit jo elämäsi lopettamisen olevan vaihtoehto. Sitä paitsi, minulla on kokemus siitä, että rehellisesti asioista puhumalla, myöntämällä ongelman ääneen, myös toisten ihmisten suhtautuminen muuttuu yllättävällä tavalla tueksi. Jos sinulla kerran on jo hoitosuhde A-klinikalla, niin eniten hyötyä tuosta saat, kun siellä myönnät ongelmasi olevan hallitsematon. Ongelman peittely ja ihmisille valehteleminen on tässä sairaudessa yksi raskaimpia asioita. Siitä syystä olisi parasta, jos kerrot asioista rehellisesti. Ei kukaan voi sinulta vaatia enempää.

Vaikka tilanne vaikuttaisi toivottomalta, voin omalta kohdaltani todeta kokemuksesta, että täysin toivottomalta vaikuttavasta elämäntilanteesta voi selvitä takaisin päivänvaloon. Vaatii vain sen, että myöntää ongelmansa olemassaolon, pyrkien ottamaan vastaan sitä apua, jota tarjotaan. Ollen samalla valmis mihin tahansa, että tuolta helvetinporteista ei tarvitse kävellä sisään. Yksi asia, yksi henkäys, yksi hetki ja yksi päivä kerrallaan eteenpäin, kohti parempaa. Kun minä olen selvinnyt kaikesta tuosta: toinen-mahdollisuus.blogspot.com … hansa.html selviät sinäkin omasta tilanteestasi.

Voimia taisteluun. Muista, että tänään et ole tuossa taistelelussasi enää yksin. :slight_smile:

Ehkä minun on aika lopettaa jatkuva valehtelu ja ongelmien peittely… vaikkakin alan olla siinä todella hyvä, edes mieheni ei tajua retkahdustani… (pyrin kyllä mahdollisimman kauas hänestä…) Myönnän olevani alkoholisti, mutta silti pieni ääni sisälläni haluaa kieltää sen!! siksi haluan myös esittää kaikille ulospäin että elämäni on ihanaa!! ja tuntuu turhauttavan vaikealta mennä sanomaan jollekkin totuus siitä miten paha olo mulla on ja kuinka viina vie mennessään… Olen liian kauan valehdellut muille… Ja tuntuukin, etteivät ne ehkä uskokaan oikeasti millainen tuska sisälläni on… Arvon koko ajan uskaltaisinko kertoa miehelleni vaiko en… en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, koska perusluonteeltani en halua rasittaa muita murheillani, vakkakin voin kyllä ottaa muiden murheet itselleni…

Veikkaanko oikein, jos arvaan että sinun lapsuutesi liittyy joko vanhempien alkoholismia, työnarkomaniaa tai jotain muuta kiihkollista toimintaa? Päättelen vain tuosta taipumuksestasi taakankantajan rooliin. Voin kertoa sen, ettei omasta isästäni tullut marttyyria, vaikka hän yritti kaikkensa pelastaakseen kasvonsa ulkopuolisilta, samalla koittaen auttaa meitä lapsia parhaan kykynsä mukaan, sillä seurauksella että hän ajoi itsensä henkisesti niin loppuun, että ainoa vaihtoehto oli hänellä eräänä kesäkuisena aamuyönä sihtata auton keula suoraa vastaantulevan täysperävaunurekan eteen. Tässä hetkessä toivon, että isäni olisi kertonut ongelmistaan aikaisemmin. Nyt kun sinulla on siihen vielä mahdollisuus, älä jätä sitä käyttämättä. Enemmän miehesi sekä lapsesi arvostavat sitä avoimuutta, jos toisena vaihtoehtona on laittaa heidät kyselemään itseltään “Miksi” kuten minä ja sisareni olemme kyselleet isämme kuoleman jälkeen. Apua on saatavilla, kun päätät haluta sitä vastaanottaa.

Veikkaanko oikein, jos arvaan että sinun lapsuutesi liittyy joko vanhempien alkoholismia, työnarkomaniaa tai jotain muuta kiihkollista toimintaa??

Molemmat biologiset vanhempani olivat alkoholisteja ja sijaisvanhemmat työnarkkareita… kerään koko ajan voimia ja uskallusta soittaa johonkin… en vain keksi miten aloittaisin… ja rehellisesti sanottuna pelkään myöntää tilannettani :slight_smile: ja lopettaa valehtelua!!

Loppujen lopuksi valehtelet vain itsellesi - sellaista tämä elämä on.

Tämän linkin takaa löytyy luettelo AA:n auttavista puhelimista. Siellä joku odottaa soittoasi - sellainen, joka itsekin on elänyt saman ongelman kanssa, kuin sinulla on.

aa.fi/index.php?type=0&id=97

Smokki laittoikin tuon auttavan puhelimen numeron tuohon, joten soitto siihen, ja ooet ottanut tärkemmän askeleen tiellä toipumiseen alkoholin hirmuvallasta. Ajattele positiivisesti, sinulla on tärkeä rooli omalta osaltasi katkaista se sukupolvia kestänyt jatkumo, jossa samaa sairautta ja siihen liittyvää salailua tahtomattaan siirretään omille lapsille. Minä halusin tuon kierteen katkaista, suosittelen lämpimästi sinua tekemään samoin. Et uskokkaan kuinka helpottavaa se on, kun ei enää tarvitse itselleen valehdellen uskotella kaiken olevan hyvin. Ajan myötä sen sijaan, voit itsellesi rehellisenä todeta asian olevan todellakin niin. :slight_smile:

Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että on kertonut rehellisest retkahduksestaan hoitoonohjauksen aikana?? jotenkin on tullut sellainen kuva ettei asiaa pitäisi myöntää… mikä tosiasiassa vain pahentaa tilannetta…

Sen verran on asiasta kokemusta, että alkoholiongelman hoitaminen on se ensimmäinen asia ja muut asiat tulevat perässä. Kun itse huolehtii raittiista päästä, se raitis pää hoitaa sitten kaiken muun - juuri niin hyvin, kuin asiat vain voi hoitaa. Siihen päihdehuoltoflipperiin ei kannata jäädä pelipalloksi. Hoitajat ovat hoitavinaan ja hoidettavat ovat paranevinaan. Se nyt vain käy ajan päälle entistä hankalammaksi. :smiley:

On olemassa kaksi tietä. Toisella tiellä jatkaa epärehellisyyden varjostamaa pakoaan ongelmien kasvaessa koko ajan, kun taas toisella tiellä rehellisyys kantavana voimanaan saa rohkeutta ja voimia kantaa oman osansa verran vastuuta asioistaan. Valinta ja vastuu on sinulla. Me emme voi tuota valintaa puolestasi tehdä, kuten emme voi myöskään vastuuta sinun päätöksestäsi kantaa. Voimme vain oman kokemuksemme turvin kulkea rinnallasi, sikäli kun valintasi on tämä toipumisentie. Sellaisen vinkin heitän, ettei tuo pakeneminen auta, koska kukaan tuskin koskaan pääsee itseään pakoon.

Kinkkinen tilanne.

Minullakin on ollut hoitoonohjausta pari kertaa

  • ekalla kerralla join työpaikkani, kun en saanut sitä ns. kohtuukäyttökään kuriin
  • toisella kerralla jäin kiinni humalassa olosta, mutta se sitten lutviutuikin niin,
    ettei tullut mitään lopulta jälkiseuraamuksia (hyvää tuuria).

Mielipiteeni on se, että et ole kykenevä lopettamaan juomista ja tulet tätä
menoa juomaan työpaikkasi. Olisi parempi myöntää vaikka heti maanantaina,
että haluat hoitoon. Niin se lähtisi sujumaan kaiken kaikkiaan parempaan suuntaan.

Puhun vain ihan omasta kokemuksesta ja kuulostaa rankalta, mutta olen enemmän
tai vähemmän juonut 5 työpaikkaa niin tiedän mistä puhun.

Nyt raittiina työelämä sujuu ihan hyvin ja ei tarvitse miettiä juomisen aiheuttamia
seuraavan päivän töihin meno ongelmia.

Tsemppiä!

Kiitos neuvoista ja tuesta!!

Ymmärrän nyt, että minun on vain alettava luottaa ihmisiin ja kertoa reilusti tilanteestani :smiley: Nyt sinnittelen juomatta tämän päivän, vaikka olo on kaamea!! niin fyysisesti kuin psyykkisesti… Huomenna myös selvänä… pidemmälle en jaksa ajatella… Huomenna aika A-klinikalle jossa toivottavasti tämä solmu alkaisi aukeamaan… Olen vain niin pettynyt itseeni, etten kestänyt elämää selvinpäin :frowning: katkolle en haluaisi, tuntuu vielä suuremmalta pettymykseltä kun en onnistunutkaan… olin niin itsevarma viimeksi onnistumisestani…

“Hoitajat ja hoidettavat” -asetelma on muutenkin hieman väärä päihdetyössä, kenties kaikkein akuuteinta katkaisu-/vierotushoitoa ja korvaushoitoa lukuunottamatta.
On esimerkiksi olemassa erittäin tuloksekkaita yhteisöhoitopaikkoja, joissa asiakkaita kutsutaan “oppilaiksi”. Näin ainakin Kiskossa ja Hietalinnassa. Asiakkaat eivät ole mitään passiivisia hoidettavia, vaan aktiivisia päihteettömän elämän oppijoita, jossa “hoitajat” eli täsmällisemmin sanoen työntekijät tai ohjaajat ovat kanssakulkijoita. Siis eivät hoivaajia eivätkä myöskään vartijoita, vaan kanssakulkijoita ja tukijoita.

Mitä muuten Merulle kuuluu? :slight_smile: