Puoliso on ollut monien hoitojen jälkeen selvänä nyt viitisen kuukautta. Näen merkkejä alakulosta, saamattomuudesta, ilottomuudesta jne. Ei lupaa mitään. Ei sitä jatkuuko raittius (toki sellaista ei kukaan voikaan luvata, päivä kerrallaan), eikä sitä jatkaako perhe enää kauaa yhdessä. Elämä on kuulemma tylsää ilman juomista. Ei jaksa hankkia uusia harrastuksia yms.
Olen ollut vihainen mielessäni kun joudun elämään epävarmuudessa. Olisi hienoa kun voisi suunnitella yhteistä tulevaisuutta nyt kun saa nauttia selvästä puolisosta. Mutta oivalsin, että hän ei todellakaan tiedä itsekään mitä tuleman pitää. Eikä jaksa ponnistella jotta päivissä olisi jotain ilonaiheita. Nyt en ole enää vihainen. Olen vaan surullinen. Surullinen, koska minulla ei ole voimia häntä tsempata. Tiedän, että se voisi auttaa edes vähän. Mutta en jaksa. En jaksa. Saamaton ja voimaton olen minäkin. Ehkä viimeiset vuodet juopon puolisona ovat kuluttaneet voimani. Tässä me asumme yhdessä kuin ventovieraat ilman, että pystyisimme tukea toisiamme. Surullista.
Käykö puolisosi terapiassa tai juttelemassa missään? Hän vaikuttaa masentuneelta ja tarvitsisi nyt ammattiauttajan jutteluapua.
Cempa, sun olosi paranee vain kun haet itsellesi apua, ja annat miehesi huolehtia omasta toipumisestaan omaan tahtiinsa. Olin itse aikanaan samassa tilanteessa kuin sinä. Mieheni oli ollut reilun vuoden ajan jo raittiina, ja odottelin ahdistuneena, milloin tässä elämä muuttuu, miksi mikään ei ole vieläkään paremmin. Olin antanut oman hyvinvointini avaimet aviomieheni taskuihin.
Olemme vastuussa omasta terveydestämme ja hyvinvoinnistamme. Kenenkään ei kuuluisi olla masentunut, ahdistunut, peloissaan, onneton tai turvaton. Alkoholistin rinnalle asettuu elämään usein juuri valmiiksi kipeät ihmiset, jotka luulevat että se kipu poistuu sitten kun alkoholisti raitistuu/kuolee/muuttuu toisenlaiseksi. Tosiasiassa se elämä muuttuu paremmaksi vain kovan työn kautta, ja itselleen pitää uskaltaa hakea apua ja myöntää, että nyt on asiat päin helvettiä, olen sairastunut ja haluan tervehtyä. Opin tämän oman kantapään kautta. Kun ymmärsin, että oma onneni ei ole sidoksissa aviomieheni mielenliikkeisiin, vaan siihen miten rehellisesti uskallan kohdata oman itseni, kasvukipuni, menneisyyteni ja millaisia ovat omat tarpeeni ja toiveeni. Mistä löydän apua, kenen kanssa voin näitä asioita purkaa ja jutella, mikä on turvaverkkoni, ja mikä on suojapaikkani?
Tsemppiä!
Sama ongelma täälläkin: ei taivas auennutkaan, vaikka mies on ollut muutaman kuukauden raittiina. Ongelmat jatkuvat edelleen lähinnä miehen masennus ja sen tuomat vaikeudet. Ennen raitistumistaan mies kävi aika pohjalla. Sanoin silloin ettemme voi jatkaa näin. Sen jälkeen mies ilmoitti haluavansa myös erota. Mistään vähentämisestä tai ammattiavusta oli turha puhuakaan. Mieheni siis jätti minut ja pari kuukautta itkin, mutta selvisin siitä kriisistä.
Nyt mies on ollut juomatta ja on aavistuksen pirteämpi. Silti edelleenkään hän ei tiedä haluaako jatkaa yhdessä, mutta ei suostu muuttamaan poiskaan, koska ei mielenterveysongelmiltaan kykene. Mies välttelee kysymystäni, mitä hän haluaa parisuhteelta. Hän sanoo, että keskittyy nyt omaan paranemiseen. Niin kai se on nyt tärkeintä, mutta minä olen katkera ja vihainen: ensin mies keskittyi juomiseen ja nyt siitä toipumiseen. Koska on parisuhteen vuoro?
Vaikka sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä, niin kyllä masentunut puoliso masentaa. Olisin yksin onnellisempi, mutta eihän sairastunutta ihmistä voi jättää yksin. Nyt myös poistui eroamisen syy, kun mies viimein raitistui. On tämä vaikeaa.
Kuulemma puhtaasti juomisesta johtuva masennus helpottuu kuukaudessa. Toisaalta sanotaan myös, että juomisesta toipuminen vie noin puolivuotta ja taas pitkäaikaiset vieroitusoireet ovat pahimmillaan 4-6 kk juomisen lopettamisesta.
