Kun vaan väsyy

Joskus aina mietin, että erilaiset päihteet veivät minulta lapseni jo kymmenen vuotta sitten. Ne veivät myös osan minusta, osan elämästäni ja paljon voimistani. Olen pikku hiljaa kovalla työllä rakentanut itseäni uudestaan, opetellut huolehtimaan itsestäni, jotta jaksaisin vielä pitkään työelämässä ja elämäni olisi muutenkin laadukasta, hyvää ja normaalia. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaa.

Huumeet, päihteet, rikollisuus, moraalin ja arvojen rappeutuminen oman lapsen kohdalla koskettavat niin syvästi, ettei niistä ilman arpia selviä. Jonkun vanhemman vievät jopa työkyvyttömyyseläkkeelle. Sairauslomalle joutuu moni. Ja ne kärsimykset, joita perheen muut lapset joutuvat kohtaamaan…

Mitä vähemmän olen enää tekemisissä tyttäreni kanssa, sitä helpompi minun on olla. En ole häntä hylännyt, mutten jaksa enää paljoa olla hänen kanssaan. Tänään vien vähän ruokaa, sadannet hanskat :open_mouth: ja jotain muuta pientä. Mutta vain päihdeasuntolan ovelle enkä jää juttelemaan. Mitään en hänen suhteensa toivo, mitään en usko, mihinkään en luota. Olen loputtoman väsynyt - silti aina äiti, joka rakastaa lastaan. Mutta ei halua olla tekemisissä tämän päihdenuoren kanssa :frowning:

Niinpä.

Kävin juuri äsken poikani asunnolla kun puhelin on ollut kiinni muutaman päivän. En löytänyt poikaa mutta tietokone oli auki sähköpostin kohdalta. Oli tilannut taas netistä tätä jehowaa. Ja toisella välilehdellä foorumi jossa jaetaan kokemuksia ja annetaan neuvoja aloittelijoille.

Lisäksi pöydällä oli jotain lääkkeitä ja tyhjä levy, unohdin jo nimen mutta jotain Ketopirin tms. Lisäksi oli jotain pillereitä jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet siihen levyn koloihin. Niissä ei lukenut mitään mutta yksi jakoviiva oli pyöreissä tableteissa.

Olispa joskus sellaista elämää jossa ei tarvisi masentua nauravista ja hyvinvoivista nuorista. Siis niistä toisista joita näkee kaikkialla ja joihin aina vertaa omaa poikaa. “Miksi minun poikani ei ole tuossa hymyilemässä ja hoitamassa asioitaan”.

^Kyseessä oli varmaan Ketipinor, jota ei viihteily- tai väärinkäyttömielessä käytetä.

Täytyy kyl sen verran kommentoida, et poika ei varmaan ilahdu, jos hänelle selviää jonkun käyneen hänen asunnossaan lupaa kysymättä. Ellette sit oo sopineet pojan kanssa, et hänen asunnossaan saa käydä, vaikkei hän olisi paikalla ja tiedä käynnistä etukäteen. Hänelläkin kun on oikeus yksityisyyteen.

Itse en nimittäin tunne ketään nuorta aikuista ja vain harvoja keski-ikäisiä, jotka hyväksyvät yllätyskäynnit kotiinsa. Ei siis tarvitse olla mitään salattavaa edes, jos haluaa pitää yksityisyydestään kiinni. Vaikka olisikin vara-avain olemassa, ei sitä ilman lupaa saa käyttää.

Toivottavasti ei aiheudu tuosta yllätysvisiitistä ongelmia välillenne!

Joillakin tulee halu muutokseen, toisilla ei… Pitää toivoa, että jonain päivänä teidänkin aikuiset lapset kyllästyvät tuohon elämään. Osa elää aivan normia elämää korvauksessa, tiedän paljon ihmisiä eri puolilta maata, ketkä melko pienellä annoksella ovat jopa yksinhuoltajia testejä antaen. Ovat olleet lähemmäs 10v. Itse en tule palaamaan tuohon elämään, mä vain kyllästyin ku se muutti mua liikaa. Ihmisiä lähti… Mä tajusin siinä 25, et ei elämä voi näin jatkua, mutta meni aikaa että muutosta syntyi… Liian monta yhteensattumaa ja syitä mennä hoitoon ei enää ollut… Ainoa mahollisuus… Joskus palaa hiukan takaisinpäin, mutta suunta aina ylöspäin ja normaali koti &ihmissuhteet… Silloin jos teidän aikuinen lapsi ilmaisee käytöksellään selkeästi tahtovansa muutosta ja näyttää sen pidemmällä ajalla, te haluatte häneen tutustua uudestaan. Parempikin, että tiettyjen ihmisten kanssa ei ole liikaa tekemisissä, olivat he ikävä kyllä; vaikka omia lapsia…

Mä toivon, että saatte kokea vielä sen, että aikuinen, pitkäaikaiskäyttäjä raitistuisi ja tajuaisi perheen arvon… Se tarvitsisi vain ymmärryksen, että huumeet eivät aiheuta ihmiselle hyvää vaan pahaa… Voimia paljon teille, tuo on parempi että yrittää olla välittämättä, ku asiaan ei voi auttaa… :frowning: :frowning:

Hei vaan!

Oli ihanaa lukea kaikkien viestit. Sain jo nyt niistä voimaa ja uskoa parempaan. Malibu, kiitos sanoistasi erityisesti. Lapseni on ilmeisesti taas sortunut aineisiin, tunnen sentään hänet niin hyvin ja tiedän ettei kaikki ole kunnossa. Ja nyt olen oppinut sen, että uskon itseäni, kun aavistankin ettei kaikki mene niin kuin pitää. Miten on Malibu, kun kerroit että sait itse tarpeeksi, miten sinun vanhempasi olivat silloin elämässäsi mukana? Yritettinkö sinua puhua ympäri, hoitoon yms? Itsekkin olen ajatellut että jos ei itse halua ei pakottamalla saa mitään aikaiseksi, pelottaa että karkoitan vaan kauemmaksi. Sen olen sanonut että aina voi tulla pyytämään apua, kodin ovet ovat auki 27/7. Olen kyllä itse samoin niin väsynyt tähän kaikkeen että tiedä sitten miten kauan tässä jaksaa. Yöt ovat yhtä tuskaa, kaikki vyöryy kaksin verroin päälle. Pelottaa se kaikkein pahin.
Onko parempi antaa olla vaan vai onko huono juttu jos ei ole kiinnostunut? Miten löytää sen keskitien?

Top rankin, on ihan ymmärrettävää, että menet poikasi asunnolle, kun et saa häneen yhteyttä eikä puhelin ole edes auki. Kyllä se on niin karmean pelottavaa miettiä, mitä lapselle on voinut tapahtua. Olen kokenut nuo fiilikset niin monta kertaa. Mikä tilanne pojallasi tällä hetkellä on muuten? Onko elämä jollain alueella hallinnassa vai onko mennyt huonompaan? Onko ottanut jotain apua vastaan?

Ketipinoria annetaan huumeiden käyttäjille usein unilääkkeeksi (vaikka on oikeesti psykoosilääke). Ainakin minun poikani on saanut sitä mm. katkolla, huumekuntoutuksissa sekä yksityislääkäreiltä. Tosin hän ei ole tuota lääkettä halunnut käyttää, siitä on kuulemma aivan tokkurassa vielä seuraavan päivän…

Sä tiedät milloin lapsesi on vetänyt. Mä olin vetäny n. 10v, loppu 2-3 vuotena lähinnä lääkehoidossa, josta retkahtelin enemmän tai vähemmän. Porukat yritti pakkokatkoa kun olin 1½v käyttänyt; ei auttanut… Olin myös n. 12v sitten 3pv vapaaehtoisesti mielisairaalassa vaikka omassa asunnossa asuinkin (porukoiden maksaessa vuokran), niin painostivat henkisesti joko stoppariin tai tuonne… Yllättäen lähdin menemään heti kun lääkäri tuli paikalle, jolloi mut voitiin uloskirjata ja oli omat lääkkeet mukana… :confused: Kuin 5-6vkoksi… :frowning: Kun on itse valmis lopettamaan ja oikeasti valmis lopettamaan, vain silloin voi lopettaa… Meillä loppuvaiheessa luulivat, että menee ihan hyvin ja iskä luulee vieläkin tod. näk… Samoin sisaret. Mielestäni täällä on erittäin hyviä äitien topicceja jossa ihmiset ovat ikäänkuin vetäneet omat ehtonsa, kuinka lapsi saa käyttäytyä heidän kotonaan… Suosittelen lukemaan, ihmiset ovat eri tilanteissa… Voimia sulle! Ei ole olemassa kultaista keskitietä, se olisi kovassa käytössä täällä… :frowning: Voimia!!! Täältä saat kyllä vertaistukea…

Kiitos Malibu, vahvistit taas kerran sen, jonka olen viimeinkin oivaltanut ja hyväksynyt eli että raitistuminen onnistuu vain ja ainoastaan oman halun kautta. Toivottavasti omakin tyttäreni vielä jossain kohtaa kyllästyy tuohon paskaelämäänsä niin paljon, että haluaa oikeasti muuttaa suuntaa.

anna-loviisa; en tiedä tilanteestanne eli kauanko ja paljonko olet ollut lapsesi käytettävissä ja apuna. Itse olin joskus myös 24/7 valmiudessa hakemaan, ruokkimaan, viemään sitä ja tätä jne. jne. Vei pitkän aikaa ennenkuin pystyin ensin laittamaan puhelimen yöksi äänettömälle, sitten päivällä äänettömälle ja nyt voin jo sammuttaa koko vehkeen, kun haluan olla rauhassa. Tutuilla on tiedossa minulle toinen numero, josta tarvittaessa tavoittaa, mikäli varsinainen numero on suljettuna. Kotini on myös linnani, eikä tyttärellä ole tänne mitään pääsyä, ellen erikseen kutsu. Enkä ole vuoteen kutsunut, koska ei ole ollut siinä kunnossa, että olisin halunnut vieraaksi.

On ollut muutaman viime vuoden aikana pari kertaa oven takana illalla myöhään kerjäämässä sisään pääsyä, mutta en päästä. Nyt jo uskoo sen, eikä enää tule. Tiukkaa ja ehkä jonkun mielestä raakaakin, mutta takaa itselleni mielenrauhaa ja oikeuden omaan elämään. Tämä kaikki on vaatinut vuosien työstämisen ja sen tärkeimmän - irti päästämisen!

Hei

Ei poika kauheasti tykkää jos käyn siellä ilmoittamatta ja lupaa kysymättä. Mutta tämä ei ollut eka kerta eikä näistä isompia riitoja ole aiheutunut.

Ja kun on kokemus yliannoksesta jonka takia joutui teholle ja kymmenen päivää meni sairaalassa, niin ei voi olla menemättä.

Olen pitemmän aikaa ollut lukematta tätä Vilpolaa. Syksyllä kuvittelin että asiat järjestyvät kun poika sai oikein unelmien tyttöystävän. Opiskelee lääketieteellisessä ja harrastaa terveellistä liikuntaa monipuolisesti ja käy töissä ja oli kaunis ja vaikka mitä. Mutta tietystikään se ei kestänyt.

Sen jälkeen on ollut aika ajoin sekoiluja, käräjät (joissa oli todistajana, oma juttu meni ehkä syyttämättä jättämiseen taas, ainakaan poika ei ole sanonut että olis tullut mitään), ja monta kertaa näitä katoamisia. uutena vuotena annoin vaimon autoa lainaan ja lähtivät 200 km päähän jollekin mökille. No, siellä meni kaikki plörinäksi. Huoli oli suuri kun kännykkä on hukattu ja ei saa mitään yhteyttä. Onneksi mitään pahempaa ei ollut sattunut.

Nyt pojalla on tarkoitus muuttaa toiselle paikkakunnalle. Saa nähdä miten siinä käy

Moikka kaikki! KIITOS kaikille vastauksista, on kiva kun joku ymmärtää mitä on kyse.
Nyt sittten olen päättänyt pitkän pohdinnan jälkeen et mullakin on elämä hitto vie. Kun kerta on aikuisesta ihmisestä kysymys ja tuntuu tietvän miten tätä elämää eletään. On vaan odotettava sitä päivää että saa tarpeekseen, niin se vaan on. Tuntuu älyttömän kovalta, mutta ei hän minunkaan tunteita mieti yhtään. En koskaan osannut kuvitella et mun elästä tulee tällainen. Turha tässä on itsesäälissä rypeä, sille on nyt vaan sanottava hyvästi. Olenko ihan väärässä jos sanon hänelle et nyt loppuu mun osalta “hyysääminen”, tehköön miten parhaaksi näkee. “syvälle sydämeen sattuu…”

Kun lopettaa auttamisen, laittaa lapsensa elämän tosiasioiden ja sen eteen, että ne asiat on myös itse ratkaistava! Siis kun kyse on jo selvästi aikuisesta ihmisestä, joka on ehtinyt myös möhliä vaikka mitä. Helppoa ei auttamisen lopettaminen ole, mutta aivan ehdottoman tärkeää oman jaksamisen kannalta!

Kannattaa hyödyntää vertaisryhmiä, Irti Huumeista-puhelinta, tukihenkilöä…Näitä neuvoja on helppo antaa, mutta niiden muutosten tekeminen vaatii paljon voimavaroja. Olen itse saanut saman kokeneelta tulihenkilöltä neuvon, että kun pystyt astumaan sen auttamisen yli ja luovuttamaan, niin saat itsellesi uskomattoman helpotuksen tunteen. Ja se pitää täysin paikkansa! Toki huonoja hetkiä tulee, mutta pääosin voin hyvin, kun otan riittävästi etäisyyttä ja luovutan lapselleni itselleen vastuun elämästään ja valinnoistaan. Jaksamista kaikille!

Petunia, osaat kiteyttää tosi hyvin tuon, mitä lapsen huumeiden käyttö tekee äidille tai isälle. Jo se, että pelkää lähes koko ajan menettävänsä oman lapsensa, vie ison osan ihmisen elämästä. Sitten vielä tuo, mitä tulee kylkiäisenä: rikollisuus, moraalin ja arvojen rappeutuminen! Sitä on tosi vaikea hyväksyä, aivan mahdotonta. Minusta tuntuu, ettei nuori itse edes tuota huomaa, se tulee vähitellen vain mukana. Yhtäkkiä onkin normaalia valehdella, varastaa ja käyttää väkivaltaa. On normaalia joutua putkaan sekä pelätä ja vihata poliisia. Ja ihailla rikollista elämäntapaa. Olen joskus miettinyt, "paraneeko " tuosta elämänasenteesta, jos pääsee kamasta eroon. Vai jääkö asenne. Välillä tuntuu, että tuo moraalin rappeutuminen on kaikkein pahinta, kaikkein vaikeinta kestää oman lapsen kohdalla.

Top rankin, pojallasi on välillä mennyt jo paremmin. Itsekin aina toivon, että kunnollinen tyttöystävä ilmaantuisi kuvioihin pelastamaan. Tai edes tukemaan raitistumista. Valitettavasti ne kunnolliset tyttöystävät eivät vain yleensä kauaa viihdy narkkarin kanssa. Toisaalta silloin käyttäjälapsi saa vähän aikaa kokemusta myös normaalista elämästä ja kenties huomaa, että se voisi olla tavoittelemisen arvoista. Ja vanhemmatkin saa toivoa. Tuo paikkakunnalta muutto voi tuoda hyvää. Varsinkin jos poikasi haluaa lähteä päästäkseen kamasta eroon. Meidän poika teki sen puolitoista vuotta sitten juuri päästäkseen eroon huumeista ja on todellakin loivassa nousussa parempaan. Takapakkeja tulee, ja yhä pelkään, että milloin tahansa yksi päivä tai yö voi kääntää tilanteen päinvastaiseen. Mutta uskoakin täytyy silloin, kun vähän näyttää paremmalta.

Anna-loviisa, sinulle olisi paljonkin sanottavaa, mutta en jaksa toistaa kaikkea, mitä olen jo kirjoittanut. Luepa tosiaan meidän äitien ja isien kirjoituksia, ehkäpä saat niistä ajatuksia. Mutta lue myös Malibun pitkiä vastauksia (niitä on paljon äitien aloittamien ketjujen sisällä). Niistä saat sellaista tietoa, mitä ei ole meillä vanhemmilla, eikä edes oppaissa tai kirjoissa. Niissä on selviytyjän tarinaa. Saat niistä uskoa mahdollisuuteen päästä kuiville rankankin huumehistorian jälkeen.

Petunia, sun tytön tilanne tuntuu pahalta. Tulee sellainen ajatus väkisinkin, että miksi ei oteta pakkohoitoon. Kun tyttö ei tajua omaa tilannettaan, vaikka tajuaa kärsivänsä. Voimia sulle Petunia. Ymmärrän sun ratkaisusi.

Kiitos Nurturing Mother! Pakkohoitokin on ollut käytössä, useampaankin kertaan. Vaan kun ainoa pysyvä keino raitistua on oma tahto ja halu. Pakkotilanteessa ollaan ilman niin kauan kuin päihteiden käyttö estetään, mutta kun pakkohoito päättyy, on edessä nopea paluu vanhaan, ellei elämän suunnan muutos ole OMA HALU muuttua :frowning: Surullista, mutta niin totta - siis tässä meidän tilanteessa. Jollekin toiselle toki pakkohoito voi olla myös se pysäyttävä kokemus.

Kiitoksia Petunia ja NM jos minusta on apua ollut. Pelkään antaa liian myönteisiä kommentteja, samoin liian kielteisiä joten kerron oman ja entisen lähipiirin kokemuksista. Se on eri asia miten itse otatte mun kirjoitukset… Mä tavallaan yritän auttaa muita, koska mun äiti oli niin yksin tuon asian kanssa. Lisäksi toivon että näette kuinka erilaiset ajattelutavat ovat käyttäjällä ja läheisellä… Voimia teille molemmille ja Petunia toivottavasti sun tytär tajuaa vielä joskus haluavansa muutosta. NM:in poika tuntuu sitä muutosta sentään tahtovan, tosin itsekin sitä halusin vasta 25v jälkeen… Osalle muutos tulee jos jää raskaaksi, kaikille sekään ei riitä… Itse yhtenä päivänä mietin kuinka kamalaa oikeasti oli kun oli koko nuoruus- ja aikuisiän vetänyt päätä sekaisin tavalla tai toisella, joten kokemusta siitä selvästä elämästä ei ollut… Mitä aiemmin aloittanut, sen vaikeampaa on elää eri tavalla… Mahdollista kuitenkin… Joskus on kuitenkin parempi olla näkemättä… Meillä ennen jos en vkoon soittanut, niin sain vihaisen puhelun äiskältä että “taas sitä ollaan vedetty jotain, vai?” Eli hän halusi tiedon että olen hengissä, mutta ei halunnut puhua jos olin sekaisin… Näkemisestä puhumattakaan… Enkä itseasiassa mä itsekään tuolloin tahtonut nähdä vanhempia, sain vain vittuilua jos olin sekaisin… Mikäli tahdoin heitä nähdä, mun oli tsempattava huomattavasti…

Nauttikaa näistä kirpeistä, mutta aurinkoisista talvipäivistä kaikki ja muistakaa pitää itsestänne huolta… :slight_smile:

Taitaapi olla tunnistamisen riskiä ilmassa, siksi poistin.

Mutta voimia teille kaikille, en edes tiedä miten olette jaksaneet kaikki nuo vuodet näitä tunteita, mitä itse olen vain ihan muutaman kuukauden joutunut kokemaan. Olette hurjan vahvoja äitejä (ja isiä)! Kiitän myös teitä siitä, että olen saanut lukea tarinoitanne.

salasta: mun mielestä sun viesti oli tosi hyvä ja sun kirjoittamat asiat perusteltuja ja tärkeitä!

Ehdottomasti päihdeongelmaisen kanssa seurustelevan pitäis saada oikeata tietoa ongelmien laajuudesta. Ikävä kyllä käyttäjän sanaan ei hirveesti voi luottaa, koska suurin osa vähättelee ongelmiensa laajuutta, etenkin halutessaan tehdä positiivisen vaikutuksen toiseen henkilöön. Näin ollen musta olis kyl reilua, et käyttäjän perhe uutta seurustelukumppania infoisi tilanteesta. Vanhemmat toki toivoo lapselleen parasta ja uuden seurustelukumppanin olevan lapselleen pelastusrengas, jota hän tarvitsee, mut se ei oo reilua seurustelukumppanille. Ehkä vanhemmat ei halua sotkeutua asioihin tai pilata lapsensa mainetta/mahdollisuuksia suhteeseen kertomalla negatiivisia asioita lapsestaan. Kuitenkin “sekaantuvat” vanhemmat (varmaan ymmärtämättään) joka tapauksessa lapsensa seurustelusuhteeseen, jos he kertovat positiivisia asioita lapsestaan. Jos uudelle seurustelukumppanille ei vanhemmatkaan kerro päihdeongelmista, vaikka ovat tekemisissä muuten, on se musta tavallaan sen seurustelukumppanin hyväksikäyttöä, koska sen toivotaan vetävän lapsen kuiville kertomatta kuitenkaan itse asiasta riittävästi.

Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita, et vanhempien pitäis heittää lapsensa bussin alle, vaan sitä, et lähtökohdat olis kaikille reilut ja kaikki tietäis, mistä ollaan tultu ja minne menossa. Toki ensisijaisesti käyttäjän itse pitäis kertoa tilanteestaan, mut aika harva varmaan kertoo rehellisesti kaiken. Eihän kyse yleensä oo ilkeydestä, vaan siitä, et pelätään ihmisen häipyvän heti, kun kuulee päihdeongelmista tarkemmin. Jos päihdeongelmaisen seurustelukumppani ei ongelmista suhteen alussa tiedä, on aika todennäköistä se, et suhde päättyy, kun ongelmat paljastuu tai uusiutuu. Ja koska toinen ei oo voinut lähteä suhteeseen tietäen kaiken olennaisen, tuntee ihminen itsensä petetyksi, mikä ei tod helpota asiaa. Etenkin ne vanhemmat, jotka on paljon tekemisissä lapsensa kanssa, tietävät usein suht paljonkin lapsen päihdeongelmista. Tällaiset vanhemmat myös ovat usein myös tekemisissä lastensa seurustelukumppaneiden kanssa, joten musta silloin päihdeongelmista tulis avoimesti puhua.

Tietenkään päihdeongelmaisen, etenkin entisen sellaisen, ei tarvi jokaiselle ihmisille (vanhoista) ongelmistaan kertoa, mut seurustelukumppanille musta pitää, koska seurustelu voi edetä avo- tai avioliittoon. Samalla tavalla pitää musta esim. luottohäiriöisen kertoa seurustelukumppanille taloudellisista ongelmista, koska ne voi vaikuttaa suhteeseen.

Itse oon käyttäjä ja seurustelukumppaneille oon käyttöhistoriastani kertonut ja vastannut kaikkiin kysymyksiin, mitä on kysytty. En oo halunnut kusettaa siinä, koska todennäköisesti homma räjähtäisi sit jossain vaiheessa käsiin.

Tsemppiä sulle salasta!

Moi kaikki!

Nasaalisti, kirjoitit loistavan kirjoituksen ja olen täysin samaa mieltä kanssasi tästä: “Vanhemmat toki toivoo lapselleen parasta ja uuden seurustelukumppanin olevan lapselleen pelastusrengas, jota hän tarvitsee, mut se ei oo reilua seurustelukumppanille.”
Itsekin olen se “kunnollinen tyttö” ja vaikka miestäni rakastan ja olen onnellinen ja hän on nyt ok, en kenelläkään toivoisi sitä kohtaloa, että rakastuvat ja aloittavat suhteen päihderiippuvaisen kanssa.
Ensinnäkin, rakkaus ei paranna, ellei riippuvaisella ole tahtoa parantua. Ja on aivan liian iso taakka tyttö/poikaystävän harteille laittaa, että toivoisi hänen tuovan päihderiippuvaiselle tuon tahdon.
Monesti kyse on nuorista ihmisistä. Ajatelkaa, mitä tekee jollekin “kiltille” nuorelle menettää sydämensä ihmiselle, joka valehtelee ja hyväksikäyttää (kuten päihderiippuvaiset tekevät vaikka olisit heille kuinka kiltti…)? Se kokemus saattaa vaikuttaa ratkaisevasti kyseisen ihmisen tulevaisuuteen ja kykyyn luottaa toisiin ihmisiin ja kykyyn uskaltaa rakastua.
Minä en ainakaan toivoisi sitä kenellekään ihmiselle - sekin ihminen on jonkin toisen lapsi, eikä hänen tunteitaan saa uhrata jotta joku toinen mahdollisesti “paranisi”. Arvatkaa kuinka suuri ahdistus ja hätä on niiden “kilttien” nuorten vanhemmilla, jotka tietävät lapsensa seurustelevan päihderiippuvaisen kanssa???

Minun tekee pahaa aina kun mieheni äiti kiittää minua siitä, mitä olen tehnyt. Olen joutunut käymään mieheni kanssa läpi helvetin, enkä todellakaan tahdo mitään pelastavan enkelin roolia, sillä tuo helvetti oli aivan liian katkera, pelottava ja yksinäinen. En halua enkä aio ottaa mieheni päihteiden käytöstä tai käyttämättömyydestä mitään vastuuta itselleni.

Toki kaikkien vanhempien on hyvä ja normaalia olla onnellinen kun oma lapsi löytää kunnollisen seurustelukumppanin. Ennen kuin toivoo liikoja ja laittaa liikaa lastia jonkin onnettoman nuoren harteille, kannattaisi ehkä kuitenkin rehellisesti miettiä, että mitä se oma päihderiippuvainen lapsi voi tyttö/poikaystävänä sille toiselle antaa vai hajottaako hän vain kenties toisen.
Anteeksi jos kuulostan tylyltä.

Hei,
Salasta, en ole varma ymmärsinkö aivan oikein, mutta luettuasi kirjeesi mieleeni tuli, kuinka tärkeää avoimuus näissä kipeissäkin asioissa olisi. Puolisot, tyttöystävät, äidit, isät ja sisarukset tarvitsevat tukea toisistaan yrittäessään jaksaa itse ja auttaa päihderiippuvaista läheistä. Huoli on yhteinen, mutta harvemmin kuulee, että asioista puhuttaisiin avoimesti ja mietittäisiin yhdessä, mitä tehdä. Itse olisin kaivannut myös tätä. Mutta, mitä itse tein: viimeiseen asti yritin peittää perheemme tilannetta omilta vanhemmilltani. En halunnut lisätä heidän huoliaan. Mieheni siskolla oli oma perhe ja hänen silmät aukenivat vasta liian myöhään. Silloin minä en enää jaksanut auttaa miestäni, vaan katsoin, että voimat riittävät lasten ja oman hyvinvoinnin ylläpitoon.

Jos läheinen sairastaisi vaikka syöpää, yhteinen huolen jakaminen olisi varmasti toisenlaista. Onko teillä toisenlaisia kokemuksia?

Nyt on kyllä pakko vastata tähän, kun alkaa olla sen verran väärinkäsitystä. Olen periaatteessa ihan samaa mieltä kuin sinä ja nasaalisti ja salasta. Tuo kunnollisen tyttöystävän ajatteleminen pelastajana oli lähinnä vitsi. Ne jotka ovat lukeneet enemmän kirjoituksiani, kyllä tietävät, mitä ajattelen. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että kunnolliset tytöt ja naiset, pysykää kaukana huumeiden käyttäjistä, myös minun pojastani, ainakin niin kauan kun hän käyttää kamaa.

Olen sanonut kahdelle ihanalle tyttöystävälle, jotka ovat olleet jättämässä poikaani noin puolen vuoden seurustelun jälkeen, että ymmärrän täysin sen, etteivät he halua pilata elämäänsä. Että tekevät ihan oikean ratkaisun. Toki myönnän toivon heränneen siinä vaiheessa, kun poika kertoi uudesta tyttöystävästä ja siitä, että tosissaan yrittää olla nyt vetämättä. Meidän tapauksessa tilanne on kummankin tyttöystävän kohdalla ollut se, ettei poika asunut enää meidän vanhempien luona. Aivan varmasti tyttöystävät tiesivät pojan huumeiden käytöstä silloin enemmän kuin me vanhemmat. Eli tiedon olisi siinä tapauksessa pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Kuitenkin minusta tuntuisi jotenkin vieraalta sellainen ajatus, että vanhemmat liittoutuisivat tyttöystävän kanssa. En itsekään puhu anoppini kanssa miehestäni, vielä vähemmän mieheni minusta minun äitini kanssa.

Olen kyllä nykyään sitä mieltä, ettei kukaan toinen voi pelastaa huumeilta (ei edes Jeesus). Itsestä on lähdettävä halu muuttua, halu lopettaa. Toki myöhemmin, jos on päästy irti kamasta, olisi mukavaa, jos se kunnollinen puoliso löytyisi :wink: Mutta ei me vanhemmat olla laittamassa liikaa lastia kenenkään kunnollisen, nuoren tytön harteille, ei toki!

En minäkään mitään liittoutumaa tarkoittanut, ennemmin sitä, kun itselläni on ollut omasta tapauksestani sellainen olo, että ”kyllähän äidin on ollut pakko tietää” nykyisestäkin käytöstä, niin… en tiiä. Joku olisi voinut kertoa, mitä huumeiden käyttö oikeasti on ja mitä se tarkoittaa! Olin oikeasti ihan ulapalla kaikesta.

[poistettu välistä tekstiä, josta voisi tunnistaa.]

Tarkoitin ehkä juurikin tätä, kun itsellä on vieläkin sellainen olo, että tahtoisin olla yhdessä ja aika semmoinen…sydän särkynyt olo.