Kun läheinen ei jaksa

Vilpola
1

Moik.

Otsikon mukaisesti hakemassa apuja eri tahoilta, kun tämä VanhaÄiti ei enää meinaa jaksaa. Taustaa:

  • aikuinen poika (keskimmäinen kolmesta), päihteiden käyttöä n. 10v
  • käyttäminen vaihtui miltei suoraan alkosta huumeisiin
  • muutti luokseni 18v, vuosi siitä löysi tyttöystävän → muuttivat yksiin
  • näihin aikoihin alkoi kokeilut
  • työpaikkoja tullut ja mennyt, kävi kurssin mutta ei työllistynyt
  • käyttö lisääntyi huimaavaa vauhtia, aineet vaarallistuivat
  • menetti usean vuokra-asunnon, alkoi bunkata luonani 2013
  • nykyinen naisystävä käyttäjä ja ns. rotta - rikollista taustaa, jopa kaverien keskuudessa
  • kahdesti vein pojan päivystykseen kun löytyi heikossa hapessa (varmuussyistä irroitin vessan ovenkahvat)
  • lopulta vaihdoin paikkakuntaa, 1. syynä mahdollinen työllistyminen, hyvänä kakkosena irtiotto pojasta
  • pojalle löytyi asunto, jossa asuvat ao. naisen kanssa, poika hakeutui katkaisuun
  • katkaisuhoito yhtä jojottelua, vaadittu 1kk tyhjä seula harvoin onnistuu
  • ollaan yhteydessä somen kautta, välillä useinkin, olen ns. kartalla
  • pojalta operoitiin osa sormista, jotka alkoivat aineiden käytön vuoksi vaurioitua
  • kävin nyt vkl luonaan, vein ruokaa - rahaa en antanut
  • pummaa isältään rahaa, välillä minä maksan puhelinpaketin tms, rahaa en voi paljoa antaa, euron kerrallaan

Nykytilanne siis sellainen, että hän hakee päivittäin katkaisuklinikalta lääkkeensä. Diilaa, ostaa ja milloinkaan ei erilaisia muka-tarvitsemiaan lääkkeitä ole riittävästi. Käyttää yhä lakkaa, lääkkeistä en kaikkia tiedäkään, paitsi että kipulääkkeiden suhteen mikään ei riitä kun nostanut toleranssinsa kattoon.

Mikä melkein kauheinta: läheisiä ystäviä menee yksi per vuosi -tahdilla, juuri viikko sitten yksi. Muista tuttavapiirin kuolleista puhumattakaan. Keskustellaan aiheesta - hän suree ystäviään mutta siinä kaikki. Totta kai äitinä puhunut monta kertaa, miten hän voi olla seuraava. Miten kukaan ei oikeasti hallitse tilannetta vaikka niin luulee. ‘En mä enää käytä kuin silloin tällöin, kyllä mä osaan ja tiedän’.

Tänään selvittelin nykyisen paikkakuntani tukiverkoston saatavuutta. Menen käymään vertaistukiryhmässä, mutta mikäli on kuten aiemmalla paikkakunnalla käydessäni, niin masentavuus on pilviä hipovaa ja aiheuttaa itselle enemmän ahdistusta kuin helpotusta tyyliin ‘muillakin sama tilanne’. Jotain on kuitenkin tehtävä, sillä viime viikot ovat olleet sen verran rankkoja, että oma romahtaminen on jo tunnelin päässä. Aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi mielessä ja miltei koko ajan siinä välillä. * * * HELP ME * * *

2

Hei VanhaÄiti

Olet elänyt henkisesti äärimmäisen kuormittavassa tilanteessa jo pitkään. Kerrot viestissäsi, että sinulle on tärkeää pysyä mukana poikasi elämässä. Oman jaksamisesi kannalta on erittäin tärkeää, että tiedät ja muistat, ettei poikasi huumeidenkäytön lopettaminen ole sinun käsissäsi. Olet ymmärrettävästi huolissasi omasta jaksamisestasi, kun hätä pojasta on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Todella hienoa, että olet jo aloittanut etsimään apua oman jaksamisesi turvaamiseksi. Sinun ei tarvitse jäädä murheesi kanssa yksin, sillä apua on tarjolla. Onko sinulla itselläsi ystäviä tai sukulaisia, jonka kanssa voit jakaa huolesi? Läheisten lisäksi muut saman kokeneet voivat olla tärkeä tuki.

Kerroit, että vertaistukiryhmän tunnelma viimeksi vain masensi entisestään. Ryhmiä on erilaisia ja niissä käsitellyt asiat vaihtelevat paikkakunnan, ohjaajan, osallistujien ja päivän mukaan. Tämän takia voi olla kannattavaa antaa ryhmälle toinen mahdollisuus tai yrittää viereisen paikkakunnan ryhmää. Voit myös soittaa Irti Huumeista ry:n päivystävään puhelimeen, jos haluat keskustella työntekijän tai koulutetun vapaaehtoisen kanssa. Yhdistyksen työntekijöillä ja vapaaehtoisilla on vaitiolovelvollisuus.

Poikasi huumeidenkäyttö on kestänyt jo kymmenen vuotta. Onko välillä ollut parempia aikoja? Mitkä asiat ovat silloin olleet eri tavoin? Toivon, että löydät sopivan tavan purkaa ja käsitellä huoliasi. Sinulla on oikeus tuntea iloa ja onnea elämässäsi. Se ei millään tapaa vähennä rakkauttasi poikaasi kohtaan. Sinulla on myös oikeus asettaa rajoja sille, millaisissa tilanteissa ja milloin pystyt poikaasi tavata. Nykyinen tilanne, jossa ahdistuksesi uhkaa mielenterveyttäsi, ei hyödytä teitä kumpaakaan. Yritä miettiä, mitkä asiat elämässäsi lisäävät huolta ja ahdistusta ja mitkä puolestaan rentouttavat ja tuovat iloa. Kannattaa myös harkita, jos muutamasta käynnistä huumeriippuvuuteen perehtyneelle terapeutille voisi olla apua. Terapeutin ymmärrys huumeongelmasta ja kyky auttaa ahdistunutta läheistä ovat erilaiset kuin muilla läheisillä tai vapaaehtoisilla.

Voimia Sinulle!

3

Tämä päivä oli alku itsensä hoitamiselle. Ensin kirjoitin tänne, ja myös otin selvää paikallisista tukiryhmistä. Huomenna menen katsomaan yhden, viikottain kokoontuvan tukiryhmän, ja ensi kuussa toisen, vain kerran kuussa kokoontuvan. Huonot ryhmäkokemukset olivat edelliseltä paikkakunnalta, tilanteessa jolloin poika asusteli kanssani (osoite oli poste restantessa).

Olen miettinyt, kenen kanssa näitä ajatuksia voisi jakaa, mutta tullut tulokseen ettei heitä monta ole. Miesystävä tietää tilanteen, ja vkl olikin purettava hänelle viimeviikkoiset paineet, joiden aiheuttamat synkkyydet takuulla vaikuttivat käytökseeni. Hän on, ainakin ulkoisesti, varsin ymmärtäväinen ja jaksaa kuunnella, keskustella, ja olla läsnä. Pojan veljet tietävät tilanteen pääpiirteittäin, joskaan ‘sairaan’ veljen henkilökohtaisimpia en ole heillekään kertonut. Luontainen yksityisyyden kunnioitus on jossain määrin inhimillistä? Isälleen en ole kertonut kuin hajanaista tietoa, sillä hän on varsin iäkäs, ja poika teki hänelle aika isot taloudelliset temput jokin vuosi sitten.

Vanhin veli oli välikätenä, kun vuosi sitten oli saatava poika sairaalaan. Itse olin lomamatkalla, kun lääkäri soitti ja kysyi tiedänkö missä hän on. Kauhea tilanne. Poika oli käynyt labroissa ja sitten kadonnut - lääkäri kertoi tuloksissa näkyneen verenmyrkytyksen, ja että poika olisi pikaiseen saatava hoitoon. En saanut poikaan yhteyttä, joten pyysin esikoisen käymään asunnollaan. Sekään ei onnistunut, ennen kuin naisystävä saatiin kiinni ja avaimien kanssa asuntoon. Jep, siellä poika oli, jälleen kerran jossain tokkurassa, ja vaivoin esikoinen sai hänet suostuteltua autoon ja sairaalaan. Kun sitten ajoin sinne suoraan lentokentältä (miesystävän vein junalle), oli poika miltei hengettömänä, tajuttomana ainakin.

Tapauksen hoitoon meni usea kuukausi, jona aikana aluksi soitin omahoitajalle kuulumisia kysyäkseni, ja sitten pojalle kun hän tokeni sen verran että ensin vastasi huonepuhelimeen, ja lopulta omaan matkapuhelimeensa. Jonkin ajan meni ihan ok, kunnes naisystävä halusi alkaa käydä siellä (olin kieltänyt ja pyytänyt hoitajia olemaan varuillaan hänen suhteensa). Sitten poika ei enää vastannut soittoihini, ja oli kieltänyt hoitajiakaan antamasta minulle tietoja.

No, se oli tuo episodi. Sen jälkeen ollut vielä muutaman kerran päivystyksessä, milloin poliisin viemänä, milloin jonkun muun. Näin kerran hänen käyntihistoriansa kun hän pyysi tarkistamaan sieltä jotain. Huikean pitkä historiikki.

Poika on lapsesta asti ollut erilainen kuin muut lapset; monenasteista kehitysviivettä ja niiden vuoksi erilaisia terapiajaksoja (puhe- ja toimintaterapiaa). En tiedä onko tämä vaikuttanut hänen itsetuntoonsa, sillä jostain syystä tuntuu että hän on ihan liian herkästi menossa muiden mukana. Kuin ei omaa tahtoa olisi. Huumeiluajasta en voi sanoa onko ollut parempia aikoja - tarkoittaako se selvempiä kausia, vähempää käyttöä? En myös voi suoraan sanoa, paljonko huumeet, niiden käyttö tai käyttämättömyys, naisystävä ja tämän ongelmat, ovat vaikuttaneet pojan muuhun käyttäytymiseen. En tiedä, miksi me joskus olemme tulleet hyvin juttuun ja keskustelleet, viihtyneetkin, kun taas välillä hän on vetänyt sellaiset herneet nenäänsä että on lähtenyt ovet paukkuen ja katkaissut yhteydenpidon. Hetkellisesti.

Uudelle paikkakunnalle muutto helpotti omaa olemistani fyysisesti. Tänne poika ei tule, joten ei tarvitse pelätä. Pelkäämisellä tarkoitan, että kun olemme samassa huonetilassa, jotenkin tulen heikoksi hänen suhteensa. Väkivaltaisuutta en hänessä ole hlökohtaisesti nähnyt. Toisaalta etäisyys ruokkii henkistä huolta ja hätää, kun tiedän etten ole heti auttamassa jos vaikka tarvitsisikin. Viimeviikkoinen käsioperaatio huolettaa myös, sillä en tiedä kykeneekö hän toimimaan annettujen ohjeiden mukaan. Huolettaa myös siksi, että nyt tehdyssä operaatiossa poistettiin sormien vaurioituneita kohtia tosi vähän - mietin, eteneekö vaurioituminen vielä? Lakkaako vaurioituminen vain jos päihteiden käyttö loppuu? Näihin en saa vastauksia mistään. Vielä.

Onnen ja ilon tunteminen juuri nyt on todella vaikea. Paitsi pojan tilanteen vuoksi, myös oman tilanteen vuoksi, sillä työttömänä ja taloudellisesti luontaisen heikoilla monet asiat kaatuvat päälle. Kuitenkin olen jo oikealla tiellä, ja olen toiveikas tukiryhmiin nähden. Jos sieltä ei suoranaista mielenrauhaa voi saadakaan, niin ehkä hyviä vinkkejä miten voi itselleen hakea apua. Pojalle avun saaminen ei ole tämänhetkinen ongelma, sillä sen suhteen olen ymmärtääkseni tehnyt jo aika paljon ja hän itse on nyt se jonka on kyettävä hoitamaan oma osuutensa. Parasta toivoen ja pahinta peläten, niinhän se menee.

4

… vasta luin vastauksestasi, ohjaaja Varpu, maininnan huumeriippuvuuteen perehtyneestä terapeutista. Onko tuollainen terapeutti löydettävissä tuolla nimikkeellä, jonkin päihdesivuston linkistä tai mistä? Terveyskeskuksen palvelukartasta en löytänyt päihdeongelmaisten läheisille palveluja tai tukitoimintaa. Myös kun soitin tänään tk:n palvelunumeroon, ohjasivat Irti Huumeista ry:n puoleen. Selvitän huomenna josko sieltä löytyisi mainitunkaltaista terapeuttia.

Toiveissa olisi, toki ensisijaisesti että poika pääsisi ehjin nahoin kierteestään, mutta myös että itse löytäisin oikeanlaisen tukihenkilön, joka kokemusperäisesti kykenisi ohjaamaan tervehdyttämisen alkuun. Kiitos vielä edellisestä vastauksestasi.

5

Hei

Olet kantanut perheessänne suurinta vastuuta pojan terveydestä ja hoitoon ohjaamisesta. Kuulostaa kuitenkin siltä, että sinulle on tukea tarvittaessa saatavilla myös toisilta lapsiltasi ja miesystävältäsi. Se on mukavaa kuulla. Älä arkaile tukeutua enemmän myös heidän puoleensa, jotta et jää asian kanssa yksin.

Sivustoja, joilta terapeuttia voi etsiä löydät googlaamalla: “psykoterapeuttihaku” tai “päihdehoitoon erikoistunut psykoterapeutti”.

Kannattaa olla yhteydessä myös Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskukseen.
http://www.irtihuumeista.fi/laheis-_ja_perhetyon_keskus

Toivottavasti vertaistukiryhmässä, johon olet menossa tutustumaan, on kivempi tunnelma kuin edellisellä paikkakunnalla.

T. Ohjaaja Varpu

6

[quote=“Vieras”]
Tämä päivä oli alku itsensä hoitamiselle. Ensin kirjoitin tänne, ja myös otin selvää paikallisista tukiryhmistä. Huomenna menen katsomaan yhden, viikottain kokoontuvan tukiryhmän, ja ensi kuussa toisen, vain kerran kuussa kokoontuvan. Huonot ryhmäkokemukset olivat edelliseltä paikkakunnalta, tilanteessa jolloin poika asusteli kanssani (osoite oli poste restantessa).

Hei meille !

Menen heti asiaan. On todellakin erittäin haastavaa löytää sellaista kuuntelijaa, joka haluaa kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Jonka ajatukset ovat muutakin kuin “pääsisipä kohta tupakkatauolle” tai " aina näitä samoja juttuja".

Läheisen avautuessa puhumaan näistä raskaista tilanteista, on ensiarvoisen tärkeää, että minua oikeasti kuunnellaan. Osataan kysyä ja kommentoida, torua ja rohkaista.

Itse olen löytänyt kaupunkini parhaan apupisteen akuuttipsykiatrian poliklinikalta. Ensin täytyy vain soittaa terveyskeskuksen ajanvaraukseen aika lääkärille, joka lähettää kyseiselle polille.

Neuvokas temput keksii, niinkuin meidän tuhannnen lapsemmekin ovat tehneet !

7

Vasta huomasin tuonkin että kirjoitettaessa merkitään oma valitsema käyttäjätunnus, muutenhan esiintyy ‘vieraana’.

Joka tapauksessa… Kuten Ranskis kirjoitti, on haasteellista löytää oikeasti kuuntelevaa henkilöä. Sen lisäksi voitava luottaa ettei hän jaa kuulemaansa eteenpäin. Ehkä luotettavia kuuntelijoita on olemassa, mutta itse varonut avautumasta asiasta kuin parille miltei ammattilaistutulle. Tai muutamalle vertaisläheiselle, joista eräs menettänyt lapsensa huumeille.

Yllätyksekseni pääsin ammattihenkilön vastaanotolle! Yksi käynti takana, ja jatkoa seuraa. Tässä välissä olisi jäsennettävä silloista keskustelua, ja pohdittava syntyikö keskustelusta uusia ajatuksia. Pari viikkoa sitten iski vain tolkuton uupumus, mikä on vienyt kaiken energian. Meni nukkumaan illalla tai puolilta öin, ylös pääsee vasta ennen puolipäivää ja silloinkin itsensä pakottamalla. Päivällä muutamat horrosunetkin. Uupumus on nyt alkanut hellittää, ja toivottavasti vanha tuttu minä vielä virkoaa kun hommiakin riitäisi täällä kotona.

Pojan kanssa ollaan yhteydessä jos ei joka päivä niin paristi viikossa kuitenkin. Hänellä muutto edessä, eikä kuulemma saa sihen apuja, autosta puhumattakaan. Viimeksi soittaessaan taisi olla ihan tolkussaankin, mikä tietysti ilahdutti. Yleensä enemmän päinvastoin. Uusi osoite on ikävä kyllä vanhoilla kulmilla, jossa aineet liikkuvat sujuvasti. Koetan pitää yllä toivoa että hän ei niihin lankeaisi. Tiedän kyllä, että antamalla ajatuksissaan yhtään tilaa tällaisille toiveajatuksille syyllisty johonkin, jota en osaa nimetä. Päihdekäyttäjän läheisen kun olisi kai osattava olla mahdollisimman neutraali jotta pelastaisi itsensä?

Ensimmäinen ammattihenkilökäyntini oli varsin myönteinen, ainakaan itselle ei tullut huonoja viboja käynnin jälkeenkään. Melkoista ajatuskaaosta kylläkin kun vielä olisi jaksettava pohtia mitä tehdä itsensä eteen. Sehän tässä olisi lähinnä tärkein juttu. Tarjolla olisi akuneulojakin, kun kykenisi repimään itsensä aikaisin aamusta paikalle. Ehkä vielä joku aamu. Eipä tässä muuta, kevättä pukkaa meille kaikille…

8

Maaliskuusta tuntuu olevan ikuisuus. Tuon ekan ammatti-ihmisellä käynnin jälkeen olen käynyt vissiin kolme kertaa. Saan käydä kunnes toisin sanotaan. Kolmevarttinen menee tosi nopeasti asiasta ja asian vierestä puhuen. Odotan noita käyntejä, sillä vaikka nyt en näe seurauksia, niin ehkä joskus tuonnempana.

Samaan aikaan käyntien kanssa aloitin mielialalääkityksen - itselle tuttu nappi vaikkakin toisenlaisissa olosuhteissa. Oli silloin sopivantuntuinen, joten en pelännyt. Reilun kuukauden käytin, nyt on alasmenovaihe käynnissä. Ihan toimiva lääke, mutta huomasin päivieni olevan täysin tunteettomia, olo oli kuin kelmuissa. Totaalinen aloitekyvyttömyys alkoi ahdistaa, ja siksi päätös lopettaa. Saattoi olla hyvä kuukausi, jona aikana ehkä eheytyi. En tiedä.

Pojan muutto. Huoh. Joutui olemaan vanhassa asunnossa melkein viikon ylimääräistä, koska uutta rempattiin. Keskiviikkoiltana hän soitti ja parkui kun joutui tekemään kaiken pakkaamisen ilman naisensa apua. Että riiteli naisen kanssa, joka sitten ‘pakeni’ rappukäytävään. Ja takuulla menee naapuriin valittamaan ja soittamaan jeparit. Jotka vievät pojan putkaan. Tälleen poika soitti monta puhelua, sitten hiljeni. Puoliltaöin soitti, pyysi tilaamaan taksin sairaalaan jonne poliisit olivat hänet vieneet (oli ‘teeskennellyt’ sekavaa). Sitten soitti että tilaisin huoltomiehen avaamaan oven kun naisensa oli vienyt ainoan avaimen. Tuossa mulla meni pari tuntia yöaikaa.

Seuraavana aamuna jatkui sama soittelu ja hysteerinen parkuminen kun ei pakkaaminen valmistu. Silloin mulla naksahti. Ilmoitin lähteväni sinne avuksi. Reilun tunnin ja 100km ajon jälkeen olinkin ovellaan. Yksin oli siellä, nainen oli äitinsä luona. Se ainoa avain mukanaan, ts. ei päästy viemään edes roskia pois. Jatkettiin pakkaamista. Kohta huomasin tutun oireilun: nytkähtelyn, tasapainon haparoinnin. Jep. Ei mennyt kuin vartti kun poika sammui. Tunnin kuluttua herätin, sitten tuli naisensakin paikalle.

Päivällä olin saanut esikoisen varaamaan meille pakettiauton, sekä tulemaan sitä ajamaan. Tasan kaksi tuntia meni autoa lastatessa ja purkaessa. Meillä pojan kanssa vielä kauemmin kun oli haettava loput tavarat mun autollani. Jäin sinne yöksi ja lähdin aamulla ajamaan takaisin sata kilometriä.

Olen ollut varsin tyytyväinen itseeni tuon reissun jälkeen. Se että adrenaliinia löytyy moiseen voimanponnistukseen, ja mielenmalttia hoitaa homma, siitä olen iloinen. Toinen, vähemmän ilahduttava juttu on, että pojan näyttävä sammuminen näytti mitä on odotettavissa. Kuten sanoin ammatti-ihmiselleni, en näe pojallani enää tulevaisuutta. Ja kun sen myönsin itselleni, olen tuntenut vähemmän ahdistusta tai pelkoa kuin aikoihin. Pidän poikaa menetettynä.

Nyt hän on istumassa lyhyttä tuomiota raha-asioistaan. Salassa tietysti elättelen pientä toivoa, että siellä hän joutuu olemaan ilman normiarkensa lisukkeita eli lakkaa, tabuja yms - korvaushoitolääkkeet varmaan saa, mutta ei muuta. Saatan olla sinisilmäinen, sillä sanotaanhan että vankiloissa ei ole estettä saada jos mitä haluaa. Aikakin on varmaan liian lyhyt saattamaan häntä aineettomalle tielle.

Voimaton olo jatkuu yhä, enkä tiedä millä tai mistä saisi lisäenergiaa. ‘Aina ei tarvitse jaksaa’ sanotaan, mutta mulla olisi tässä paljon sellaista mieleistä tekemistä ja siksi toivoisin voimia. Ei voi sanoa että voiton puolella, mutta ehkä jossain olen päässyt eteenpäin. Päivä kerrallaan, yhä.

9

Täällä taas. Muutama havainto. Mielialalääkkeen lopettaminen oli hyvä ratkaisu: vaikka yhä nukun katkounta (tunnin, kahden pätkissä), päivittäinen vireys on palannut. Havainnoin, toteutan, olen enemmän aktiivinen kuin ainakaan puoleen vuoteen.

Poika kävi istumassa 18 päivän kakun, joistain raha-asioistaan. Ei ottanut välillä yhteyttä, en minäkään häneen. Tiesin kyllä että jos ottaisi, kyse olisi vain rahasta. Näin kävi heti vapautumisen jälkeen: saman tien soitto mulle ja ‘olisko ladata puheaikaa’. Eihän mulla työttömällä ollut, tilit ja luotto tapissa. Sanoi ottavansa parin päivän ajan chillisti (tai mikä se sana olikaan), mikä tarkoitti siideriä ja benzoja. Olisi siis voinut ladata puhelimensa itse. ‘ei vain tullut mieleen’.

Kysyin millaista oli istua. Toivoin mielessäni että ‘ihan kauheaa, ei tabuja eikä mitään’ ja ettei koskaan enää. Hah. Tosi rentoa. Korvaushoidolääkkeitä sai päivittäin, ja ‘vankilan benzoja’ - mitä lie tarkoittanutkaan. Sellien ovet päivisin auki, ruoka oli ihan syötävää ja kaikki muukin rentoa. Sanoi että jos joskus tulee hätä tms, niin kandee tehdä rikos että pääsee poseen.

Ihan meni nurinkurin tämä kakku. Ei käy järkeen suomalainen vankeinhoito. Totta puhutaan kun ehdotetaan että vanhukset vankilaan ja vangit vanhain/palvelukoteihin.

Ei tässä edelleen voi suunnitella mitään, päivä kerrallaan vain elää toivoen ettei mitään katastrofia tulisi, tai ettei tulisi ikäviä uutisia tuovaa puhelua. Siitä tuli mieleen: joka kerran säpsähdän, jos jompikumpi veljistään tai isänsä soittaa. Tämä on minun elämääni - vaikken aina siitä pidäkään, se on kuitenkin minun. Hyvää alkavaa kesää kaikille :slight_smile:

10

Hei Vanha Äiti

18 päivän “kakku” ei anna todellista kuvaa vankilassa olosta.
Se todella voi olla tällaista mistä poikasi kertoi, mutta kun tuomiot pidentyvät ja istutaan
suljetussa laitoksessa on tilanne jo toinen.
Ehkä silloin ajatus, että kandee tehdä rikoksia päästäkseen poseen ei tunnukaan enää hyvältä vaihtoehdolta.
Toki lyhyemmän tuomion voi suorittaa suoraan avolaitoksessakin, kunhan todistaa päihteettömyytensä ja
työ tai opiskelupaikka on jo valmiina.
Hienoa että itse olet saanut vireyttäsi takaisin ja jaksat mennä eteenpäin.
Kerroit aikaisemmin että sinulla on paljon mieleistäsi tekemistä, se on paljon, toteuta ja tee niitä asioita jotka
tuottavat sinulle mielihyvää ja joiden parissa voi ajatella muutakin kuin poikasi tilannetta.
Kenenkään elämä ei ole vailla toivoa ja poikasikaan elämä ei ole vielä menetetty.
Jos en olisi nähnyt ja kuullut niin monen selviävän aivan pohjalta, en voisi kirjoittaa näin.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille
T. Ohjaaja Kerttu

11

VanhaÄiti täällä taas. Laitoin hetki sitten pojalle viestin

“Ajatteles, täytät reilun puolen vuoden kuluttua 30. Mitä mahdat miettiä jos silloin katsot vaikka viimeisiä 5 tai 10 vuotta? Mikä niissä vuosissa on ollut parasta - tai onko mikään?”

En ole aikoihin ollut yhteydessä häneen, puhelimella tai muutenkaan. Hän viimeksi soitti viikko sitten ja pyysi kierrättämään kavereiden rahoja mun tilin kautta. Kuittasin lyhyesti että ei onnistu, ei jaksa, ei kiinnosta. Sen jälkeen ollut hiljaiseloa vaikka Facessa näen hänet aktiivisena. Jotenkin tuntuu murheelliselle ettei meillä ole mitään muuta kuin nämä raha-asiat.

Viime kirjoituksen jälkeisellä viikolla pistin huumeläheisten terapiakäynnit tauolle - ajattelin että koetan jonkun aikaa selvitä itsekseni. Saan toki palata taas syksyllä, joskin toivon ettei tarvetta siihen tule. Tähän uupumukseen kun ei lie parannusta? Loppumaton väsymys ja jatkuva uupumus ovat arkipäivää, nukkui miten paljon tai vähän hyvänsä. Ainakin teoriassa olen terve, jos labroihin on luottamista, joten sinänsä elimellistä vikaa ei pitäisi olla.

Edelläkirjoittamastani olen päätellyt, että viimeisten 15 - 20 vuoden takaiskut ovat ehkä syöneet luonnollisia energiavaroja siksi paljon, että palautuminen voi olla vaikeaa ellei mahdotonta. Mahtuihan noihin vuosiin paljon hyvää ja ilonaiheitakin kyllä. Mutta: muistan, kun taannoin 50-vuotias iloinen tuttavarouva poti pitkällisen flunssan. Nähdessäni seuraavan kerran hän oli kuin parikymmentä vuotta vanhempi, niin ulkoisesti kuin henkisestikin.

Joten, kai nämä pojan kanssa koetut ovat syöneet voimia samalla tavoin kuin pitkittynyt flunssa. Sen vuoksi olen hänen kanssaan varsin lyhytsanainen, enkä varsinkaan jaksa kysellä kuulumisiaan kuten vielä keväällä tein. Ai niin, eräs hänen ystävistään hyppäsi kesäkuussa parvekkeelta. Kolmas kolmen vuoden sisään menehtynyt ystävä.

12

Syksy kuluu, niin myös äiti. Meidän tilanne on täydellisen ennallaan. Pojalla vähän väliä asunto menossa alta tai hän löytää itsensä päivystyksestä. Milloin puhelin on ‘pöllitty’ tai ‘unohtunut’ johonkin. Viimeksimainitusta mulla on videonpätkä hänen lakkakoomastaan: tuolloin hän näprää ja pudottelee puhelintaan, nostaa ylös ja taas pudottaa. Kunnes kooma on täydellinen ja puhelin helppo kenen tahansa napata.

Kahtena peräkkäisenä vkl olen käynyt asuinkunnassaan muissa asioissa, ja mukana ollut ruokakassi jota yrittänyt hänelle toimittaa. Ei ole ollut aikaa minua tavata, tai jotain muuta syytä. Ruokakassi palannut mukanani takaisin. Odottelee tuolla seuraavaa reissua. En sikäli ole irtisanoutunut hänestä, vaan milloin sillä suunnalla ajan kanssa käyn, yritän tapaamista.

Tänään pistin vuokranmaksutililleen muutaman kympin (vain) ja meidän keskustelu kulki näin:

Poika: “Yeah! Sä oot paras! Kiitos tuhannesti :heart:”
Minä: “Niinhän mä olen paras. Kerronpa vain miksi näitä teen: kun olen jo todennut, ettei sussa ole miestä nousemaan, niin olet mulle tavallaan kuin saattohoidossa. Jos tiedät mitä se meinaa?”
Poika: "Asioihin tulee muutos, mutta aikansa kullakin :slight_smile:
Minä: “Minä kun en näe sitä ollenkaan noin. Mutta enhän voi tietääkään muuta kuin mitä näen. Ja se on tuo minkä sanoin. Muutos tulee vaikka heti tänään, jos sen päättää - eli ei yritä loivasti helpottaa oloaan ja päästä (joskus) irti vaan lopettaa kerralla. Kai sen niinkin voi tehdä, en tiedä. Kovaa ja tekee kipeää takuulla ja kauan, mutta näin mä sen näen ja uskon.”

Jäin miettimään, kumpikohan meistä on oikeassa kun päihteistä irtipääsemisen eri vaihtoehdoista puhutaan? Onko mahdollista päästäkään oman päätöksen perusteella so. hakeutua johonkin kerrastapoikki-paikkaan? No, joka tapauksessa hänellä ei nähdäkseni ole mitään kiirettä vieroittautumiseen tai kokonaan lopettamiseen joten se siitä.

Viime yönä nukuin ensi kertaa pariin viikkoon ilman nukahduslääkettä. Unettomuus alkoi siis heinäkuun puolivälissä, ja yöt menivät a) vaikeutena saada unta b) katkounina, ja yhteenlaskettuina nukkutunteina 3-6h yössä. Katkonukkujalle ei siis mitään levollista yöunta. Monenlaista yritin, itsehoitona ja lääkärin hoidolla, kunnes syyskuun puolivälissä löytyi nappi joka välillä auttoi, välillä ei. Mutta auttoi kuitenkin. Ehkä viikon päivät noin 8h yössä. Ruhtinaallista.

Mutta viime yönä siis eka kerta ilman nappia. Ei pitäisi juhlia ääneen, sillä voi tulla takaiskuna ensi yönä. Joka tapauksessa parin viime viikon nukkuminen on nostanut jaksamistasoa kohtalaisesti, eli nyt jaksaa jo nousta sängystäkin, oli kello 8 tai 10. Tiedän, näyttää kauhealta, mutta noiden unettomuusviikkojen aiheuttaman uupumustilan tasaantuminen kestää, ja työttömällähän aikaa kyllä on. Paitsi että kotihommia talven varalle kyllä riittää ja niihin on alettava jo panostaa. Työt ovat mukavia, käsintehtäviä ja kuluttavat voimia ja usein saa reipasta ulkoilmaakin siinä samalla.

Mielikuvitus joskus leikittelee ajatuksella saada poju tänne hommiin - hänellä on käsintekeminen samalla lailla kuin itsellä. Kivaahan meillä täällä olisi ja hyvin mahduttaisiin saman katon alle (josta kokemusta 10v takaa). Mutta tuo on vain leikittelevä ajatus, jolla ei minkäänlaista todellisuuspohjaa. Huoh.

13

Joulut jouluttu, kohta vuosi vaihtumassa. Mietittää onko lapsella viimeinen vuosi… Eilen mulla oli täällä kaikki kolme lasta jouluruoalla. Esikoisen ja nuorimmaisen tulo sujui kitkatta, surun lapsen kanssa soviteltiin juna-aikatauluja moneen kertaan. Ekasta myöhästyi kun oli käytävä hakemassa rauhoittavia jostain hornankuusesta, toisesta myöhästyi kun nukahti puoleksi tunniksi. Kolmanteen ehti, tekstasi: ehdin ostaa lipun ja juna lähti minuutti sen jälkeen.

Oli surullista katsoa häntä. Ennen niin komea poika on vuosien käytön jälkeen muuttunut ihan eri ihmiseksi. Suttuinen olemus, sormista osa typistetty, hampaista kuulemma enää puolikkaita jäljellä (maksusitoumus h-lääkäriin hänellä on, mutta ei saa lähdettyä). Puhetta ei ymmärrä kun sokeltaa, puhelimessa ihan mahdotonta.

Täälläollessaankin näpräsi lääkkeitään. Ei tasapainoa, huojui ja heilui - toki, kun on rauhoittavissa. Tuli ja meni mielijohteidensa mukaan; välillä istui pöydässä meidän kanssamme, välillä lainasi puhelintani ja meni ulos puhumaan. Meidän istuessa olohuoneessa suht’rentoja jutellen, hän nuokkui tuolillaan ja selkeästi nukahti tuon tuostakin. Jos yritti ottaa osaa keskusteluun, puhe oli niin epäselvää ja aihe off topic, että ei siitä mitään tullut.

Kuukausi sitten kävin hänen luonaan, ja jätin kassillisen sekä korjattuja että (joululahjaksi) ihka uusia perusvaatteita, joita normistikin lapsilleni joskus ostan (sukkia, t-paitoja yms). Asuntonsa, tosi kiva ja hyväkuntoinen, oli täydessä kaaoksessa, mikä on myös surullinen muutos hänen entiseen tapaansa ylläpitää järjestystä - oli aiemmin miltei nipo viimeiseen asti. Tuosta ominaisuudesta ei enää jälkeäkään - eikä ollut löytänyt tuomaani vaatekassiakaan joten saattoi mennä hukkaan koko joululahja.

En tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin. Päällimmäisenä hirveä sääli nuoren elämän valumisesta hukkaan. Kolme lasta samassa huoneessa: silminnähtävä ero, kun yksi tuhoaa elämäänsä siinä kun toiset kaksi sinnittelevät paremman tulevaisuutensa puolesta. Käyttäjälapsi on jo kaiken puheen ulkopuolella, tuntuu ettei hänen ajattelukykynsä enää riitä kuulemaan ja ymmärtämään huolta hänen elämästään. Vaikka hän joskus puhelimessa kuulostaa selvältä - ehkä joskus onkin - niin en yhtään osaa arvioida käytön määrää. Kyllä hän kertoo käyttämistään aineista, mutta niitä on niin monennimisiä ja -laisia, että vanha ei pysy mukana.

Kovasti hän pyrkii hoitamaan edes vuokranmaksunsa, mikä on oppia monesta aiemmin vuokrarästien vuoksi menettämistään asunnoista. Kovasti hän vakuuttaa että tulevan vuoden alusta hän yrittää muutosta - en vielä ole päässyt selvyyteen muutoksen aiheesta. Myös hän uskoo menevänsä joskus vielä töihin, joskin rajoitteita on tullut mm. amputaatioiden vuoksi. Minä näen hänen tulevaisuudessaan vain yhä jyrkkenevän alamäen, jota hän heiluen ja horjuen kulkee, kunnes horjahtaa sinne lopullisuuteen.

Minä sitten… Olen loppuvuodesta käynyt pari kertaa mielenterveyshoitajan vastaanotolla, ja sitä jatketaan. Myös aloitin uudelleen mielialalääkityksen. Huomasin syksyllä, että jo arjessa jaksaminen alkoi olla yhä raskaampaa, eikä aamuisin nouseminen enää tuntunut minkään arvoiselta. Ilon aiheita varmaan olisi, mutta en niitä näe - milloin viimeksi olen nauranut, sitä en edes muista. Seuraan pojan somessa oleilua, ja jos kuluu enemmän kuin 1 vrk, alan huolestua, jos menee kaksi päivää, alan selvitellä liikkeitään.

Kun tietäisin että Suomessa olisi pakkohoidon mahdollisuus, edes pienikin, mutta:
“Mielenterveyslain perusteella täysikäinen päihdepotilas voidaan toimittaa, ottaa ja määrätä tahdonvastaiseen psykiatriseen sairaalahoitoon ainoastaan, jos hän kärsii päihteiden käytön ohella samanaikaisesti myös mielisairaudesta eli psykoottisesta sairaustilasta” ja
“Täysi-ikäisen päihdepotilaan tahdonvastaisen sairaalahoitoon toimittamisen syynä voi olla joko terveysvaara tai väkivaltaisuus.” ja paras viimeiseksi
“Käytännössä päihdehuoltolain mukaisia tahdosta riippumattomia hoitopäätöksiä on päätösprosessin monimutkaisuuden vuoksi erityisesti täysi-ikäisten kohdalla tehty vain vähän.”

Onko jollain esimerkkejä, että tuollainen pakkohoito on mahdollistunut?