Tervehdys kaikille. Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa.
Mieheni on alkoholisti. Käy kyllä töissä ja pitää yhdestä kahteen selvää päivää viikossa, jotta voidaan harrastaa seksiä. Jos minulla on kuukautiset, arkijuominen on reilumpaa. Kuinka laskelmoivaa!
Syitä juomiseen on esim. pieni asunto, tekemisen puute (vaikka pitäisi rempata tämä asunto jotta voitaisiin myydä tämä ja hankkia isompi). Mies on suurtilalta kotoisin.
Olen alkanut oireilemaan fyysisesti. Nuokun, tässä, vaikka olen nukkunut yöni. Mahani on sekaisin. Ajantajuni on kadonnut, enkä saa etätehtäviäni tehtyä. En jaksanut viedä poikaa hoitoon. Minulla on puuroinen olo päässä.
Mies ei pidä itseään alkoholistina. Selvinä päivinä minäkin epäilen, vaikka meillä on parvekkeen lattiapinta täynnä muovikasseja, jotka on täytetty tölkeillä.
Minulla on liikaa tavaraa. Yritän nyt päästä niistä eroon muuttamalla ne edes pikkurahaksi. Se tuntuu epätoivoiselta ja työläältä, varsinkin siksi, kun olen näin väsynyt.
Aloitin saliharrastuksen, mutta niskani jumittui niin pahasti, että täytyy pitää taukoa. Itkin hysteerisesti pukkarissa yksin, koska se oli edes hetken aikaa henkireikäni. Toisaalta venytystunneilla pidättelin vaan itkua siellä.
Olen ihan solmussa nyt. Tunnen itseni samalla epälojaaliksi ja huijariksi, koska suunnittelen vaan lähtöä. Samalla tunnen itseni saamattomaksi ja hoarderiksi, koska minulla on liikaa tavaraa jota en raaski heittää kaikkea roskiin.
Olen itse alkoholisti/sekakäyttäjien lapsi, 27 vuotias.
Minusta kuulostaa siltä, että olet vakavasti masentunut.Hae itsellesi apua.Varaa aika omalle lääkärille, siitä se lähtee aukenemaan.Etsi netistä tietoa masennuksesta, tutki tietoja alkoholismista.Nyt sinä olet se, jkta tarvitsee apua ja tukea ennen kuin hajoat.Onko sinulla ympärilläsi ihmisiä joihin voit luottaa ja kertoa tilanteestasi.Silitä kättäsi ja sano : kyllä sinä selviät, pieni urhea nainen.
Ansaitsen tästä kiviä niskaani, mutta pelkään ihan hirveästi, että lapset viedään meiltä pois, jos selviää, että tässä perheessä on alkkisisä ja masentunut äiti
Hei,
olen itse ollut eron jälkeen masentunut - ja tajunnut sen vasta jälkeenpäin. Edelleen on jaksamisen kanssa niin ja näin.
Mulla on se käsitys, että lapsia ei oteta pois vanhemmiltaan ihan pikkusyistä eikä sen takia, että kiusattaisiin sillä vanhempia… jos tarvitset uupumuslomaa hoitaaksesi itseäsi niin kyllähän saat lapset sitten takaisin.
Olen seurannut läheltä muutaman perheen sinnittelyä - taikatemppuja ei vaan tule, että joku päivä herätessä asiat olisivat eri lailla - vaan nimenomaa niin, että ongelmat kasaantuvat kun asioita jää hoitamatta kun yksinkertaisesti ei jaksa.
Juttele ihmeessä lääkärille! Onnea matkaan!
Lisäys: haluaisin sanoa vielä, että kuulostaa kummalliselta tuo kun tuskailet että sinulla on paljon tavaraa mutta mainitset sivulauseessa että et jaksanut viedä lasta hoitoon. Kun voimia on vähän, pitää asiat laittaa tärkeysjärjestykseen eli vaikka et mitään muuta jaksaisi niin vie lapsi hoitoon ja huolehdi hänestä. Nyt ei varmaan ole paras aika miettiä mitä tavaroilleen tekee. (mä siivosin viime viikonloppuna ensimmäisen kerran juhannuksen jälkeen)
Minähän menen koko ajan perä edellä puuhun. Jätän koulutehtäväni tekemättä, koska en jaksa keskittyä. Sepeen noita kamoja, vaikka pitäisi tehdä niitä tehtäviä ja viedä lapsi muutaman kymmenen metrin päähän hoitoon. Lapseni tykkää tavaroiden penkomisesta kanssani, mutta tehtäviä ei anna tehdä. Ehkä tuolla hoitoon viemättömyydellä alitajuisesti määrittelin päivän kulun.
Löysin eilen hirveästi, kuusi jätesäkillistä tavaraa lahjoitettavaksi ja sovin niille hakijan. Hupaisinta oli miehen tullessa töistä, hänkin innostui käymään vaatteitaan ja kenkiään läpi ja säkit vaan täyttyivät.
Eilen oli toinen selvä päivä. Tunsin tällä kertaa syyllisyyttä siitä, etten palkinnut miestä seksillä eilen enkä tänään. Varmasti mies tuo tänään keissin kotiin tai viimeistään huomenna. Mies osoitti selvästi halukkuutensa kuivahöykyyttämällä mua sängyssä vaatteet päällä. Sanoin moneen kertaan, että tiedäthän sinä, etten tykkää tämmöisestä. Mies vaan nauroi ja höykyytti kovempaa. Pidin ennen kovasti seksistä, mutten enää, kun siitä on tullut vain palkitsemisen väline. Seuraavat illat juo taas, kun on tyydytetty.
Huostaanoton peruste ei ole se, että vanhempi on masentunut, tukitoimia saatat hyvällä tuurilla saada.Sitä paitsi terveydenhuoltohenkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus- tilanteen on oltava melkoisen vahongoittava lapselle ennenkuin sieltä lastensuojeluilmoitus lähtee.Miehesin alkoholin käyttö on sitten toinen asia, sen sinä tiedät parhaiten.Ja jos sinusta tuntuu, että tilanne on niin hurja, että huostaanotto on realistinen pelko, on melko varmaa , että lastensuojeluilmoituksen tekee joku, esim. päiväkoti, jossa kiinnitetään nopeasti huomiota lapsen tuomattomuuteen ilman erityistä syytä.
Kuvaus seksielämästänne kuulosti myöskin hieman huolestuttavalta; mies ei kunnioita kieltojasi ja palkitsemisvälineeksi muuttuminen on outoa sekin.Oletko jotenkin alisteisessa asemassa suhteessasi muutenkin ? Masennuksesta saat tietoa esim täältä masennussattuu.fi/hoidon-tue … mAodRh7-Sg.
Ilmoitin vaan, että pidän lapsen kotona. Normaalisti olen töissä, mutta viikossa on yhdestä kahteen päivään kotipäiviä läksyjä varten.
Täytyy ottaa uudestaan yhteyttä psykologiin. Säikähdin vaan, kun soitin sinne, vastaaja väitti sitä perheneuvolaksi.
Koen olevani alisteisessa asemassa. Oikeasti haluaisin lähteä, mutta tavallaan tuntuu, etten voi tehdä sellaista päätöstä yksin.
Mies otti tällä kertaa vain perjantaina ja lauantaina. Kaljaa meni muutamia litroja. Sunnuntaina olisi halunnut seksiä, mutta kieltäydyin vähän tylysti ja eilen pyysin sitä anteeksi. Siitä taisi hermostua lisää, kun huokaili ja käänsi selkänsä. En ole kieltäytynyt varmaan vuoteen kertaakaan. Mies odottaa nyt minulta aloitetta, mutta tuntuu valheelliselta tehdä aloite, kun olen omin käsin tappanut rakkauteni miestä kohtaan.
Eilen salin jälkeen mies oli käynyt kaupassa ja tuonut kaljaa tullessaan. Kahdeksan tölkkiä. En sanonut sille sanaakaan, vaan menin sänkyyn katsomaan simpsoneita ja helsingin herraa. Sen jälkeen nukahdin.
Heräsin hikisenä, surullisena ja olen edelleen tokkurainen. Minulle määrättiin lihasrelaksantteja niskani takia, illalla siitä huolimatta niska oli tosi kipeä ja nyt aamulla vielä kipeämpi.
En ole jatkanut hävitysprojektia, mutta aikomus olisi. Tavallaan koin siitä olevan minulle apua muutenkin. Lapsena olin tavattoman kiintynyt tavaroihin, nyt tietoisesti olen hävittänyt niitäkin tavaroita, joita olen säästänyt lapsuudesta saakka. Lapsuuteni ei ollut hyvä, joten miten niillä olisi muka tunnearvoa?
Eilisilta meni taas kaljan parissa. Tänään mies laskeskeli budjettia, haluaisi rakentaa talon. Itse en saa sanaa suustani, siitä mies suuttuu hirveästi. Mitätöintiä sun muuta sain taas kuulla. Sanoin, että nyt kun kerta laskeskelet, laske samalla alkon kulutuksesi. Mies hirmustui siitä, että miten parista kaljasta voi mennä koko elämä sekaisin. Onneksi lähti. Itse tukehdun tähän olooni. Se ei voi käsittää, kuinka pelottavalta tuommoinen rakennusprojekti tuntuu, kun en rakasta sitä ollenkaan enää. Tapoin ne tunteet jo ajat sitten, jotta juominen tuntuisi vähemmän pahalta. Sain taas kuulla, kuinka en tule menestymään työelämässä tai missään, kun en yhtään kritiikkiä kestä. Kyllähän minä kestän, eihän siltä juuri muuta tulekkaan. Asiakkaat pitävät minusta, mutta jos joskus noista asioista puhun, mies vaientaa minut, että älä nyt liikoja kuvittele.
Enää en ole tehnyt minkään eteen mitään. Jos ei ole töitä aamulla, en keksi syitä nousta sängyltä ylös.
Älä anna houkutella itseäsi sellaiseen, joka ei tunnu sinusta oikealta. Jos viet ajatuksen loppuun ja mietit miten käy, kun ollaan yhdessä korvia myöten veloissa ja sen takia jäädään suhteeseen… Siinä menee helposti 10-20 vuotta ihmisen ainutkertaisesta elämästä ja jos se on onnetonta aikaa, et saa sitä koskaan takaisin.
Onnettomana oleminen sitä paitsi muuttaa ihmistä. Sitä yrittää sopeutua olosuhteisiin suojellakseen itseään ja jonkun ajan päästä ei enää muistakaan minkälaista on olla onnellinen.
Haluan ensisijaisesti nostaa ketjua ylöspäin, mitä sinulle kuuluu Puolielämää?
Sitten haluan muistella, että joskus minäkin pidin seksistä. Pidin kaikesta, mikä siihen liittyi - tai ehkä on suppeaa sanoa että pidin seksistä, koska pidin läheisyydestä, toisen ihon tuoksusta, no, se oli sitä aikaa kun seksi oli hyvää.
Nyttemmin ei ole. Siis seksiä. Enää yhtään. Eikä sen niin väliksikään. Mies väittää, että juo koska ei saa seksiä. Että vaikka hän olisi VIIKON juomatta, niin mä en tee aloitetta. Ei nyt halota hiuksia, mutta ei ole ollut viikkoa juomatta sitten 2007.
Hän sitten itkee välillä, että hoitaa asian itse. No hyvä, jos siihen kerran on ratkaisu. Vaan entäs minä, minun turhautuminen, minun haluni? Toisaalta odotan uudelleenimpeytymistä ja ajattelen, ettei seksi enää näin vanhalle kuulu, turhaa hömpötystä. (Ei, asia ei ole niin, mutta ajatukseen tukeutuminen estää pahimman itsesäälin).
Mitä parisuhteesta on jäljellä, kun ei ole läheisyyttäkään?
Tuo siivousprojektisi tulee varmaan jostain syvältä. Aidosta tarpeesta. Mutta lisäksi se on ‘vaan’ oire, sen syyn pakoilua. Tiedän, tämä on raskasta. Mutta yritä katsoa tilannettasi ulkopäin, miltä sen pitäisi näyttää. Onko helpompi hakea apua, jos tietää jo vastaukset?
Kiitokset viestistäsi Kultakala, paljon pohdittavaa.
Mies on ollut nyt kohta kaksi kuukautta juomatta. Olin yhden viikonlopun jälkeen ihan lähdössä, ja niin järkkymätön, mutta miksi en lähtenyt?? Mies itki ja anoi, olin ihan ihmeissäni, että miksi itket? Mähän teen sulle palveluksen! Mies ei ollut samaa mieltä.
En ole vieläkään “onnellinen”, nytkin olen rypenyt neljä päivää ihan pohjamudissa, koska en pidä miehestäni. Vaikeaa täältä on pyristellä ylös. Mies on vihainen minulle, koska olen niin herkkä, suutun sen loukkauksista moneksi päiväksi, mikä on sen mielestä kohtuutonta.
Unissani se ratkeaa ryyppäämään ja mä lähden… Niissä unissa tulen kevyeksi kuin perhonen ja mä oikein liidän. Kun herään, se on kuin isku vasten kasvoja. Todella ironista.
Kurjaa. Samalla vaivalla, millä tekee kaksi ihmistä onnettomaksi, voisi tehdä jotain muuta.
Se suru, mitä minä olen surrut, erosuru, ei merkitse mitään. Enhän minä voi olla onneton, kun särjen miehen sydämen! Jos oikeasti olisin surullinen… mutta kun olen. Minulla on ollut unelma ja senkin jälkeen vielä tahto. Mutta aika tulee, jolloin lehti pitää kääntää ja sillat polttaa.
Mutta sitten kun on sen aika. Ja silloin toivon, että sinulla on rohkeutta.
Kultakalan viimeinen lause toi kyyneleen silmään silloin, kun sen viimeksi luin, ja toi nytkin.
64 mies oli juomatta, kunnes kaveri soitti saunailtaan eilen. Siellä on vetänyt viinaa kaksin käsin ja tänään soitellut humalassa, että huomenna taloa katsomaan.
Minä en halua mitään taloa sen kanssa. En edes osaa ajaa kunnolla ja sinne syrjään pitäisi mennä jonne vie paskat tiet. Ei ikinä. Ostakoot itse sen talon, minä muutan samalla vuokra-asuntoon.
