Tarinani lyhykäisyydessään tällainen…
Tapasimme mieheni, tai siis entisen mieheni, kanssa tammikuussa 1993. Rakastuttiin ja aloitimme seurustelun. Hän oli ihana, komea, sosiaalinen nuori mies, johon oli helppo rakastua. Olin onneni kukkuloilla. Hän käytti alkoholia. Joka viikonloppu. Ei se minua haitannut, olin rakastunut. Riideltiin ja sovittiin, elettiin elämää.
Aloin odottaa ensimmäistä lastamme ja mieheni lupasi, ettei vauvan aikana ota koskaan. Olin onnellinen, nyt se loppuu! Lapsi syntyi, koimme sen myötä ensimmäisen kriisimme - lapsi tuli olemaan ainokaisemme, koska synnytyksen loppuvaihe meni huonosti, enkä enää voisi saada lapsia. Tämä nikersi henkisesti meitä molempia. Mieheni jatkoi juomista. Toki kävi töissä ja huolehti meistä, mutta juominen oli aivan varmaa viikonloppuisin. Hyväksyin sen, koska keskityin vauva-aikaan, mitä en koskaan enää kokisi.
Rakennettiin omakotitalo, juominen jatkui ja lisääntyi. Talo oli mieheni nimissä, josta syystä en tiennyt, kuinka lainat hoituivat. Olinko tyhmä? Tuli aika, jolloin pommi putosi. Talo on menossa pakkohuutokauppaan. Mieheni romahti, ei jaksanut elää. Aloitti jokapäiväisen juomisen. Työt loppui, juominen jatkui. Minä kannattelin perhettä ja tytärtämme, joka silloin ollessaan 9v. huomasi ettei kaikki ole hyvin. Saatiin talo myytyä, muutettiin vuokra-asuntoon, mikä ei ollut riittävä miehelleni. Hän ahdistui siellä olleessaan, eikä vaivaan auttanut muu, kuin… juominen. Ei ollut töissä ja kun minä olin, huusi tultuani, kun ei ollut kotona tapahtunut mitään. Sitä kesti vuoden. Pyysin ja rukoilin, että haetaan apua. Kukaan ei voisi meitä auttaa, kuului vastaus. Minä lähdin. Otin lapseni ja lähdin. En jaksanut. Siitä alkoi helvetti. Pyysin vielä silloin, että hänen täytyy itse hakea apua ja lopettaa, minä en voi päätöstä tehdä. Annoin puoli vuotta aikaa. Mitään ei tapahtunut. Mies alkoi saada pitkien putkien jälkeen epileptisia kohtauksia, jotka paheni ajan myötä. Sairaalajaksoissa meni pitään, ihmiskehon luita murtui, elimme jatkuvan pelon vallassa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän ei enää huolehtinut itsestään, ei edes tyttärensä takia, jonka vuoksi pyysin, että pysyisi elämässämme, vaikkemme yhdessä asuisikaan. Viimeisen kerran tytär näki isänsä nyt hiihtolomalla aivan pikaisesti ja oli tämän luona yötä tapaninpäivänä 2013. Päivittäin he olivat kyllä puhelimitse yhteydessä, joskus iskä oli kännissä, joskus selvin päin.
Lauantaina 13.4.2014 sain puhelun. Lapseni isä oli saanut epileptisen kohtauksen, lyönyt päänsä katuun, jonka seurauksena makaa nyt sairaalassa - halvaantuneena ja nukkuu niin syvässä unessa, ettei herää enää koskaan.
Minulla on ikävä, syytän itseäni, mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Oisinko voinut pakottaa hänet hoitoihin? Jäädä hänen luokseen? Olisiko hän parantunut sillä tavoin. Ei, sanovat kaikki. Minä epäilen. Tuntuu, että mun on sama mennä samaan hautaan ajan myötä hänen kanssaan, mutta samalla ajattelen tytärtämme, jolla on nyt vain minut. Ollut jo pitemmän aikaa. Minun on jaksettava, mutta miten? Mielessä on vain ne hyvät hetket ja ikävä lisääntyy. Miksi erosin, hän oli ihana mies ja isä.