Kun äiti juo

Siinä tapauksessa voisit miettiä tutustumista AAL- tai Al-Anon-ryhmiin (www.al-anon.fi )
Niissä voisit avoimesti kertoa pahasta olostasi. Muut niissä ovat kokeneet samaa.

Mitä äidillesi kuuluu nyt? Entä sinulle?

Hei,

Monta saman kaltaista tarinaa.
Ihan liikaa. Noista tarinoista tulee surulliseksi.

Itse ratkaisin ongelman suhteessa vanhempiin katkaisemalla välit.
EN kokonaan, mutta juovina kausina. Minä en edes suostu puhumaan heidän kanssaan puhelimessa, jos vähääkään huomaan että ovat juoneet. Tai äiti nyt lähinnä. Isää ei enää ole.

Minä olin vuosia se joka hätäilin, huolehdin, soitin ambulansseja, vein psykiatriselle, koetin puhuttaa, en antanut omia lapsiani heille, rajoitin ja rakastin.
Hätäilin niin että oma perhe-elämä kärsi. Pelkäsin niin saatanansti, että joku päivä tulee se suruviesti, että toinen on kuollut, tappanut ittensä ja se olisi kait ollut mun syyni.
Sillä itsemurhalla ja toistensa tappamisella ne jaksoivat vuosikausia pelata. Mulle soittelivat ziljoonan promillen kännissä ja minä helvetti riensin pelastamaan.
Mitä siitä pelastamisesta jäi käteen?
AINA mut haukuttiin. AINA mä olin itsekäs, itseriittoinen, ylpeä, paskiainen, kylmä,tunteeton, vailla minkäänlaista myötäelämisen kyky jnejne…

Sitten mun mies sanoi, että mun on lakattava huolehtimasta. Hän ei jaksa elää sellaista elämää, missä mun tunnetilani määräytyvät isän ja äidin ryyppyputkien mukaan.

Ei se helppoa ollut. JA kyllä mun sukuni minut tuomitsi kun en lähtenytkään pelastamaan äitiäni.
-Mene sinä kun osaat niin hyvin käsitellä sitä, mulle sanottiin.
Ja niillekin minusta tuli kylmä. Etten äitiäni rakasta, vaikka kysymys ei ole siitä.
Minä rakastan sitä niin paljon, etten kestä nähdä sen sekoiluja. Minä välitän siitä niin että kun tiedän sen voivan huonosti ahdistun, niin etten itseni kanssa jaksa.
Minä en pysty sitä auttamaan kun se juo.
MUTTA olemme oikein hyvissä väleissä nykyisin, kun sillä on selviä kausia. Peli säännöt ovat selvät.
Meillä ei minun tarvitse enää pelätä että se alkaisi juomaan. Muutaman kerran ne isän kanssa silloin alussa testasivat ja me heitimme ne mieheni kanssa pihalle.
-Näkemiin, tervetuloa takaisin selvinpäin.

Minä olen sen ymmärtänyt, etten äitiäni voi raitistaa, mutta olen aina tukena, kun hän itse on valmis koettamaan muutosta.
Omien lasteni tähden en halua äidin elämää elää.
EHkä se asia mikä halusin teille muille jakaa on juuri se luovuttaminen.
Jos äiti tappaa itsensä (tämä näin raaasti) vahingossa tai tahallaan, viinaan tai lääkkeisiin, minä en voi siihen kuitenkaan vaikuttaa. Se riski on otettava ja hyväksyttävä ettei se asia ole minun vastuullani.
Minun vastuulla on oma ja lasteni elämä. JA siihen voin vaikuttaa.

Minä kirjoitan nyt. En oikein tiedä miksi. Minulla on alkoholistiäiti. Olen tänään oikein miettinyt omaa lapsuuttani ja oikein yrittänyt löytää jotain sellaisia asioita jotka lapsuudessa oli mukavia. Ajatuksiin tulee äiti, joka istuu yksin ja juo. Ajatuksissa on äiti, jonka silmät ovat sameana ja hän ei kuule minua vaikka hänelle jotain asiaa kerron saman pöydän ääressä. Äiti näyttää mielikuvissani hajamieliseltä. Minulle tulee kummallinen olo. Onko minussa jokin vika, ettei äiti halua kanssani jutella. Meillä ei voinut jutella asioista, ei ainakaan tunne-elämän asioista. Ei. Äidin mieli järkkyi niistä ja hän joi lisää. Minun tunne-elämäni oli rikkinäinen pahasti jo hyvin pienestä pitäen. Yritin saada apua ja äiti häpesi. Masennuin ennen kuin olin edes täysi-ikäinen. Äitiä hävetti taas. Hän vei minut psykiatrian poliklinikalle juttelemaan sairaanhoitajalle. Minä olin sairastunut masennukseen. Minä en koskaan ymmärtänyt mikä minua masentaa. Tästä on aikaa kohta kaksikymmentä vuotta.

Kävin kovaa elämänkoulua vuosia. Olin ahkera työläinen ja poltin itseni loppuun säännöllisesti. En tiennyt missä rajat menevät milloin minkäkin asian suhteen. Ei minulle kukaan ollut opettanut elämänhallintaan liittyviä asioita. Halusin tehdä työni hyvin, tunsinhan itseni tärkeäksi. Minä janosin hyväksyntää, halusin olla hyvä edes jossain. Työntekoani kehuttiin äidilleni. Silloin hän oli ylpeä tyttärestään, mutta vain silloin. Hänen kanssaan pystyi juttelemaan tekemisistä. “Olen siivonnut tänään paljon ja nyt koti näyttää oikein kivalta, vaihdoin verhotkin.” Mutta koskaan ei saanut sanoa, jos vaikka jokin asia mietitytti tunnetasolla. Usein olen saanut kuulla: “Älä ajattele” tai “Sinä pohdit ihan liikaa” tai “Lopeta tuo alituinen pohtiminen”. Pohdin ja ajattelin paljonkin, vastauksia kun en koskaan saanut.

Elin vuosia valheellista elämää. Huijasin itseänikin. Jos minulla oli asiaa äidille, soitin aina aamulla koska tiesin, että iltapäivällä hän on jo humalassa. Jossain vaiheessa rupesin varovasti soittamaan hänelle satunnaisesti iltapäivällä, halusin tietää olinko kuvitellut koko asian vai oliko tuo asia noin. En ollut kuvitellut. Äiti rupesi keksimään selityksiä, minkä Kunniaksi hän oli juonut pari olutta. Suretti. Hänen puhe oli epäselvää, minua kuvotti. “Otin pari kaljaa veljen hautajaisten kunniaksi”. “Piti ihan pari olutta ottaa kun sain kasvimaan hoidettua”. jne.

Tuli päivä, jolloin rupesin muistamaan lapsuudestani pienia palasia kerrallaan. Se oli rankkaa, se oli niin rankkaa, etteivät minun omat jalkani jaksaneet enää kantaa. Voin pahoin. Ne muistikuvat tulivat välähdyksinä, välillä muistikuvia tuli kuin sarjatulena suoraan päin kasvoja. Silloin rupesin äidiltä kyselemään lapsuudestani. Hän kielsi kaiken. Hän ei halunnut kuulla minusta enää mitään. Hän vaihtoi puhelinnumeronsa ja irtisanoi äitiytensä. Viimeiset puhelut näihin aikoihin oli sellaisia, että hän kirkui minulle kuin 3-vuotias pahimmassa uhmassa. Äidille tuli kiire kertoa useille sukulaisille, millainen kamala tytär hänellä on, se valehtelee ja kiristää. Suku ei tiennyt, että hän oli juonut noin 20 vuotta. Hän oli kaappijuoppo ja aika erakoitunut jo.

Tänä päivänä äitini ei enää juo ja pidämme yhteyttä satunnaisesti. Hän pelaa nettipelejä. Tuntuu, ettei hän muuta tee. Hänellä ei ole enää käytöstapoja. Hän voi kiroilla ja puhua todella rumasti lastenkin kuullen. Hän voi röyhtäillä ja piereskellä jos käyn vaikka miesystäväni kanssa hänen luona kylässä. Hän ei saa enää hoidettua kotipihaansa, mikä oli ennen hänelle niin tärkeä. Se oli jopa niin tärkeä, ettei hän raaskinut omaa kaunista pihaa jättää edes päiväksi, jos olisi lapsiaan tullut katsomaan. Netti tuli ja kotipihakin unohtui.

Vaikka hän ei juo enää, niin hän käyttäytyy samalla tavalla roikkuessaan netissä. Ei hän ole läsnä. Ei ollut silloin kun olin lapsi eikä nyt kun olen aikuinen. Hän on eläkeläinen nyt ja hänestä kuulen vieläkin vähemmän mitä ennen. Joskus toivon, että olisipa kiva kun äiti tulisi kylään, kunnes taas muistan millaisia hänen vierailut ovat olleet. Jos on ollut jotkut sukujuhlat, äitini yrittää olla sosiaalinen ja yrittää käyttäytyä, mutta hän on niin ulalla, että minun tekee pahaa. Hän saattaa lähteä yhtäkkiä kotiinsa, vaikka bussi ei vielä menisikään. Hän odottaa linja-autoa yksin vaikka kaksi tuntia mieluummin kuin olisi ihmisten kanssa kahvittelemassa ja juttelemassa arkisia asioita.

En todellakaan tiedä, miksi tämän kirjoitin nyt. Olen näitä asioita käynyt läpi vuosia sitten. Jostain syystä nuo tulivat vaan pintaan taas. En tiedä, tuleeko minusta ikinä tasapainoista aikuista. Haluaisin pitää äidistäni, mutta se on vaikeata kun en tiedä minkälainen minun äitini edes on. Ihan kuin en tuntisi häntä enää lainkaan. Ei hän koskaan mitään itsestään kerrokaan, kertoo naapureista, sukulaisista ja muiden tekemisistä. Haluaisin tietää miten hän itse voi.

-en tiedä

Mulla ainakin jonkin verran sama tilanne kuin aloittajalla.
Äidillä “entisessä elämässä”-ennen kuin tuli raskaaksi ja sen aikana-äiti vietti aika villiä elämää. Viinaa,pillereitä,miehiä. Oli kuulemma linnassa kun sai tietää olevansa raskaana… :unamused:
Ennen muuttoani pois kotoa, äiti ei juonut paria poikkeusta lukuunottamatta. Juominen alkoi kun isän narsistisuus paheni siihen pisteeseen, että heitti mut ja äidin kotoa pois.
Poismuutettuani äitini tutustui naapurn yh-rouvaan,joka tinttasi pitkin päivää vaikka lapset pyöri jaloissa. Aloin saamaan epämääräisiä puheluita keskellä yötä, ja äiti oli jatkuvissa rahavaikeuksissa. Tässä parin vuoden aikana juonut ja bilettänyt kolme kämppää alta… Elää nyt alkoholisti-pahoinpitelijän nurkissa,ja nähdessämme muutaman kerran vuodessa on äitini naama hakattu mustaksi. Silloin tällöin soittelee,voiko tulla kämpilleni yöksi, ja nykyään onneksi tajuan olla vastaamatta puhelimeen.
Nyt, pian 22-vuotiaana,puran itse ahdistustani alkoholin ja bentsojen avulla että jaksan eteenpäin. Olen polttanut sillat ystäviini, eikä juuri kukaan kuin juoppo äitini muista olemassaoloani…Edessä siis vallan valoisalta näyttävä tulevaisuus. Tilannetta ei helpota pahasti tulehtuneet välit isääni tämän narsismin ja homoseksuaalisuuteni vuoksi(ei voi hyväksyä.)

Tuntuu muuten tosi pahalta nähdä elämäntilanteeni “painettuna.” :frowning:

Minäkin kasvoin alkoholistikodissa. Vanhemmat tappeli ja joi, isä ei tullut riippuvaiseksi mutta äidistä tuli kaappijuoppo ja sitä jatkui pitkään, eron jälkeenkin oli kausia jolloin tiesin että nyt sitä kuluu. Kasvoin rikkinäiseksi, kuinkas muuten. Ei se äiti itsekin rikkinäisenä osannut minulle olla sitä mitä kaipasin, ja isä taas oli muuten vaan hankala koko ikänsä, tapeltiin kuin kissa ja koira vähän väliä.

Aikuisena kävin terapiassa, solmin hyvän ihmissuhteen, sain perheen. Sekä isä ja äiti ehtivät kuolla, kumpikaan ei viinaan. Ajattelin asioiden olevan historiaa. Vaan kuinkas kävi? Hiljattain aloin epäillä puolisoni alkoholinkäyttöä. Siihen oli syynsäkin, mutta hän ei ole alkoholisti. Ikävä kyllä tämä pienikin kriisi ja epäilys nosti pinnalle ihan kaiken lapsuudestani - kaikki se turvattomuus, pelko, suru, hysteerinen pullojen kyttääminen ja kodin painostava rakkaudeton ilmapiiri. Hetkessä liittooni ilmestyi särö, iso sellainen. Ajattelin, että jos vielä kerran joudun olemaan alkoholistin läheinen niin minä lähden siitä suhteesta, vaikka hän on elämäni rakkaus ja korvaamaton ihminen.

Olimme vuosikymmeniä harrastaneet ns. maltillista ja sivistynyttäkin alkoholinkäyttöä – nyt viina on virtahepona olohuoneessa ja ihan vääristä syistä. Ihan vaan siitä syystä, että minä toistakymmentä vuotta jouduin katsomaan vierestä äidin (ja isän) juomista.

Olen vakuuttunut siitä, ettei puolisoni ole juoppo, olkoonkin että hänellä voi olla piilevät taipumuksensa. Enemmän minua vaivaa se, ettei menneisyydestä näytä pääsevän millään eroon. Vaikka kuinka eläisin tasapainoista elämää, niin ei tarvitse kuin hiukan pintaa raapaista ja sama vanha sonta on vastassa. Tässä voi käydä niin, että uudelleen herännyt kyttäily pilaa koko suhteen.

Jotta voisin lakata kyttäämästä, minun pitäisi rakastaa vähemmän. Ei oikein houkuttele sekään. Kiitti vaan mutsi ja faija. Hyvin hoidettu.

Hei Särö,
Oletko miettinyt Al-Anoniin tai AAL:n menoa. Niistä voisit saada apua pahaan oloosi.

:blush:

[poistettu asiatonta - Päihdelinkin toimitus]

oon 13 vuotias tyttö ja mulla on äiti joka on ihan hullu… se on selvinpäin ihan ok mut sitku se juo nii siit tulee ihan seko. se huutaa ja kaatuilee ja lyö toisia ja haukkuu ja paiskoo tavaroita. kerran äiti oli nii sekaskn et se otti lääkekaapista jonkun kolmiolääke purkin ja veti koko purkin alas. sit mun isä soitti ambulanssin ja äiti vietiin sit sairaalaam vatsahuuhtelun… mua välil vähän pelottaakin ja en uskalla kertoo äitille mitään esim et mul on alkanu menkat koska pelkään vaa et se huuta sitä koko maapallol ku se on kännis. aina se kirjottaa facebookkiinkin kaikkee idioottimaist ja hulluu ja viel sillee et kaikki mun kaverit näkee sen! nytki se riehuu ja kaatelee tuolei tuol… mitä mun pitäis tehä? :frowning:

Surullinen tyttö: Voi sinua, oletko puhunut asiasta isäsi kanssa? Kerro hänelle, miltä sinusta tuntuu äitisi alkoholin käyttö. Voisit myös puhua asiasta kouluterveydenhoitajalle.Älä pyörittele asiaa yksin mielessäsi.

Virtuaalihalaus ja kaikkea hyvää.