Olen vuosien saatossa käynyt näillä sivuilla muutaman kerran. Olen pitänyt mun miehen suhdetta alkoholiin ongelmallisena, mutta nyt viimeisten tapahtumien jälkeen olen tajunnut, että minun on vähitellen hyväksyttävä se tosiasia että hän on alkoholisti. Koen avun hakemisen vaikeaksi, eikä vähiten siksi että meidät on käännytetty muutamasta paikasta pois. Toivon, että joku lukisi tekstini ja suosittelisi omalla kokemuksellaan meille tietä jota edetä. En halua menettää miestäni, itseäni enkä perhettäni. Uskon, että lukemalla näitä sivuja vastaus löytyisi, mutta en nyt jaksa. Ryven liian syvällä tässä omassa surkeassa olotilassani.
Olemme noin 30-kymppinen pariskunta, ja meillä on kaksi alle 2-vuotiasta lasta. Olemme ns. koulutettuja ja hyvissä, vaativissakin töissä. Olemme tottuneet pärjäämään. Mieheni on johtavassa esimiesasemassa.
Alkoholiongelman tiedostin ensimmäisen kerran n. 2,5 vuotta sitten. Me oltiin eletty varsin menevää elämää, ja kun sitten tulin raskaaksi ja lopetin alkoholinkäytön kokonaan tajusin, kuinka paljon me oikeastaan oltiinkaan juotu ja ettei mies pystynytkään lopettamaan. Ettei se siis yhtäkkiä ollut alkanut juomaan, vaan että me oltiin harjoiteltu yhdessä, vuosia. Enkä nyt tarkoita mitään änkyröintiä naapurikuppilassa, vaan “tavallista”, reipasta opiskelijaelämää, aktiivista kaveripiiriä ja kaikenlaisia työ- ja muita seurustelutilanteita, joissa sitten tuli juotua enempi tai vähempi.
Miehen taudinkuvaan kuuluu asian kieltäminen, salaa juominen, pullojen piilottelu, määrien vähättely, viinapullojen täyttäminen muilla aineilla ja minulle valehtelu. Toistaiseksi hän on kyennyt selviytymään töistään, eikä käsittääkseni ole ollut poissa töistä alkoholin vuoksi. Mutta on kyllä muutamia kertoja mennyt töihin esim. puolilta päivin koska ei ole päässyt aiemmin.
Elättelin aikaisemmin toivoa siitä, että useamma kuukauden raittius olisi parantanut mieheni. Viime syksynä mies oli 4kk juomatta, mutta se ei auttanut.
Mun mies usein sanoi, että eihän hänen juominen aiheuta mitään häiriötä kenellekään: hän ei lyö eikä räyhää eikä juokse vieraissa (tai ylipäätään baareissa: juo salaa kotona). Hän yritti ottaa asiaa puheeksi (omien sanojen mukaan ainakin) työterveyshuollossa vuositarkastuksen yhteydessä, mutta lääkäri oli puhunut viikottaisista alkoholimääristä jonka perusteella ei kuulemma ollut mitään huolta. Mun mies ei siis juonut tarpeeksi että terveydenhuollon ammattilaiset olisivat heränneet, vaikka yritti itse sieltä hakea apua. Lopulta sain hänet tajuamaan, ettei alkoholin kulutuksen määrä yksin ole kriteeri, vaan se tyyli jolla sitä käytetään (ts. kuka normaalijärkinen ihminen piilottelee jallupulloja tai valehtelee juodun määrän tai että ylipäätään on juonut).
Me ei olla käyty terapiassa tms, eikä hän ole käynyt AA:ssa. Pahimmassa välissä lupasi mennä, mutta ei menny. Enkä sinänsä ihmettele, hän on itsekin varsin hämillään omasta käytöksestään ja siitä, ettei saa asiaa hallintaan. Se hävettää häntä, ja sitä on vaikea hyväksyä osaksi omaa identieteettiään. Hän on tottunut pärjäämään ja tekemään itse, ja hän varmaan siksi uskoi, että saa asian hallintaan eikä siksi halua “tulla ulos” asian kanssa.
Viime keväänä irtisanouduin miehen alkoholinkäytöstä. Olin elätellyt toivetta että mies kykenisi kohtuukäyttöön, ja siksi sanoin että kaikki viinaan liittyvä on hänen omassa hallinnassaan. Minä en ole hänen viinapoliisi. Että hän itse määrää paljonko juo, milloin juo ja kantaa myös seuraukset kaikkineen. Meille syntyi vauva. Neljä kuukautta meni hyvin.
Viime viikonloppuna kun illalla tulin lyhyeltä matkalta kotiin, löysin miehen ja lapset nukkumasta. Vauva suloisesti köllötti isänsä kainalossa. Oli niin herttaista että. Kunnes tajusin, että mies on niin kännissä ettei tajua mitä tapahtuu kun häntä yritän herätellä. Kaivelin kaapit ja löytyy kaksi juotua viinipulloa. Hän oli siis ollut lasten kanssa kotona, eikä ilmeisesti enää mitään estoja ole kun voi ollessaan lasten kanssa keskenään alkaa ryyppäämään. Minusta siinä on kaikki katastrofin ainekset, meidän lapset on molemmat alle 2 vuotiaita jokainen tietää minkälainen on humala jos muutamassa tunnissa vetää kaksi pulloa punaviiniä. Mulla naksahti päässä. Joku raja oli pysyvästi ylitetty. En ole näistä asioista oikeastaa kenellekään puhunut, olisi pitänyt. Mutta nyt otin puhelimen ja soitin anopin hakemaan miehen kotiin keskellä yötä. En jaksa enää pitää kynttilää vakan alla kun housut on tulessa.
Mies sanoi ittekin että on järkyttynyt miten kävi, ja tietää kaikki negatiiviset seuraukset mitä voi tulla jos hän jatkaa. Mutta että hän tykkää humalan tunteesta eikä oikeastaan edes halua lopettaa. Me ollaan juteltu asiasta, mies on yrittänyt nyt tällä viikolla hakea apua. A-klinikalta oli käännytetty ovelta pois, kun ollaan ulkopaikkakuntalaisia. Aikaisemmin sinne on päässyt maksusitoumuksella, mutta ei enää. Oma kunta tarjoaa AA-kerhoa tai mielenterveyshoitajaa. Minusta tuo kerho voi olla jossain vaiheessa ok, mutta ei se tässä tilanteessa ole.
Mies kokee että on mahdoton ajatus ja liian suuri luopumisen tuska, jos hän joutuu viinasti ikuisesti eroon.
Hän hakeutui työterveyshuoltoon, ja on menossa lääkärille huomenna. Voiko työterveyslääkäri ylipäätään auttaa tällaisissa asioissa?
Minä olen huolissaan meidän molempien mielenterveydestä. Nyt näyttää siltä että kun kissa on pöydällä ja mies tajuaa tilanteen vakavuuden, hänellä on todellinen riski masentua. Hän kokee olevansa huono ihminen. Sukulaiset kyselevät johtuuko juominen työstä, parisuhteesta, perheestä… miehen mukaan ei mistään näistä.
Me itketään täällä joka päivä. Ollaan ihan mökkiydytty. Soitin tänään seutukunnan perheneuvolaan. En tiennyt minne muualle, tarvitsen itsellenikin apua. Me asutaan pienessä kunnassa, eikä mua huvita mennä minkään mielenterveyshoitajan luo juttusille kun tiedän miten retuperällä tämän kunnan salassapitoasiat on, ja minkälainen ihminen siellä on vastassa. Ei se perheneuvolankaan vastaanotto kovin lupaava ollut. Ilmeisesti meillä ei mene tarpeeksi huonosti. Nainen sanoi, että paikka ei ole tarkoitettu aikuisia varten. Että mun pitää soittaa kirkon perheneuvottelukeskukseen, sinne on lyhyemmät jonot jne. Sanoin, että jos haluan jutella niin voin kyllä jutella kavereiden tai vanhempien kanssa, että minusta me tarvitaan ammattiapua. Minä kysyin, että mitä sitten tarkoitaa teidän nettisivuilla tuo “parisuhdeongelmat” jos me ei olla tervetulleita. Hän sanoi, että ymmärränhän minä että hänen täytyy pyytää maksusitoumus kunnalta. Se kuulosti ihan uhkaukselta. Nyt me sitten kumminkin ollaan jossain ajanvarausjonossa. Mutta onko se meille oikea paikka?
Aloin miettiä, että ehkä mä olen väärässä. Minkälainen se perheneuvottelukeskus on? Tuntuu, etten jaksa enää pettymyksiä. On kamalaa kun yrittää saada apua eikä sitä saa. Tai ehkä musta tuntuu siltä koska haen apua väärästä paikasta.
Haenko mä apua väärästä paikasta?
Olisin niin halunnut tuonne A-klinikalle, kun koko organisaatio on sitä varten että päihdeongelmaisen lisäksi autetaan myös läheisiä. Ja se olisi ollut meitä lähellä ja ilmaista. Olen äitiyslomalla ja meillä on asuntolaina. Luin Avominnestä ja varmaan saisin jostain sen rahan kasaan jos meidän kannattaisi sinne suunnata. Mutta lähimmälle hoitopaikkakunnalle on 250 km matka. Asumme Oulun seudulla.
Mistä minä saan apua? Pitäiskö mun mennä työterveyshuoltoon kanssa ja yrittää päästä jonnekin mielenterveyspotilaaksi. Onko sekin väärä paikka? Järkkyykö mun mieli tarpeeksi? Ei tekis mieli odottaa sitäkään hetkeä, että tietää että mieli järkkyy tarpeeksi. Olen itkuinen, väsynyt, iloton ja ärtynyt meidän lapsille. Minusta tuntuu, että tulevaisuus on menetetty. Ajattelen, ettei mies tätä tahallaan ole itselleen aiheuttanut, mutta aina kun hän retkahtaa koen hänen pilanneen meidän elämän. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, myös minä koen vaikeaksi ajatuksen siitä ettei mun mies enää koskaan voi käyttää alkoholia (sivistyneesti). Mulla on selkeästi vaikeuksia ymmärtää tilanne, ja hakea apua. Kulissit perheeseen on nyt revitty alas, mutta kaikkialle muihin suuntiin ne on edelleen pystyssä.
Kuka meitä voi auttaa?
Muokattu 3.4.2014: Alkuperäinen, epätoivon muokkaama otsikko oli “Kuka meitä voi auttaa? (Alkoholismista)”. Pitkän tien kuljettuamme me löysimme ja saimme avun, ja olemme eläneet raitista, onnellista elämää lokakuusta 2010 lähtien. Halusin muuttaa otsikon, jotta sinä kanssakulkijani saisit pienen pilkahduksen toivoa, valoa tunnelin päähän. Toipuminen on mahdollista sinulle, ja jopa alkoholistillekin 
Vaikkei tänne sinällään mielellään ketään tervetulleeksi toivota, on kuitenkin hyvä, että olet tänne löytänyt. Toivottavasti löydät täältä vertaistukea ja apua. Itselleni ainakin oli suurensuuri helpotus, kun tajusin muilla olevan ihan samanlaisia ongelmia. Ja kaiken lisäksi niistä voi selvitä. 
Oma mieheni ratkesi ryyppämään keväällä. Olin ihan shokissa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Mulla on tuolla oma ketju, joten en jaksa samoja asioita toistaa. Tilanne on nyt tällä hetkellä se, että asumme ainakin toistaiseksi erillämme.
. Kun lapsi tulee taloon, pidetään itsestään selvänä ettei juominen ole enää hyväksyttyä - ja niin aletaan juomaan salaa kun ero siitä a-juomasta ei onnistukaan 
. Sun onnesi on, että haluat aktiivisesti tehdä asialle jotain jo tässä vaiheessa, ja varmasti tulet apua löytämään.
)