Pitipä tulla kurkkaamaan tännekin pitkästä aikaa. Vanhaa tunnusta en saanut enää käyttöön, joten piti keksaista uusi. Tuo kuva on kuitenkin edelleen käytössä…. Minulla on menossa nyt toinen kesä selvin päin, tuli tuossa joku viikko sitten kuluneeksi 1½ vuotta raittiina. Elämä kulkee omia ratojaan, ajatukset tuntuvat jo selkeämmiltä kuin vaikkapa vuosi sitten. Aika tekee tehtäväänsä…
Tässä päivänä muutamana olen seuraillut keskustelua sivusta; peruselementit ovat olleet suunnilleen samat kuin viime talvenakin… Smokilla ja Fraulein O:llakin vuosipäivät olleet ja menneet jo…?
^Juu, eipä tuo elämä ole vielä lakannut kannattelemasta .
Nyt (kesä)työttömänä ollessa on tullut kyllä erakoiduttua aika onnistuneesti. Esim. kaupungin keskusta olisi tuossa parin kilometrin päässä, mutta en ole käynyt siellä kesäkuun alun jälkeen kuin pari kertaa ja nekin asioimassa. Mitäpä minä siellä yksin selvinpäin tekisin…? Tässä sen näkee, mitä raitistuminen saa aikaan. Elämäntyyli on muuttunut siinä määrin aiemmasta, että kavereista on tullut entisiä kavereita ja uusiakaan en ole osannut / kehdannut lähteä etsimään tilalle. Nyt telkusta torstaisin tulevassa Kuningas Alkoholi-sarjassakin joku jakso sitten vieras (en muista, kuka) totesi, miten Suomesta oikeastaan puuttuu sellainen aikuisten ihmisten selväpäinen seurustelukulttuuri… Osui ja upposi?
Olen alkanut kallistua sille kannalle, ettei aikuinen mies oikeastaan edes tarvitse kavereita, siinä merkityksessä kuin “kaverit” käsitän. “Tuttavia” voin kyllä nähdä silloin tällöin kun siltä tuntuu, eikä se velvoita vielä sen kummempaan aktiiviseen yhteydenpitoon. “Mitäsullekuuluu” -puhelut monta kertaa viikossa ovat rasite, kun harvemmin kenellekään oikeasti kuuluu mitään kertomisen arvoista.
Ajoittain tuntuu, että vakituinen kumppani olisi kiva löytää arkea jakamaan, mutta onneksi tunne on tilapäinen . Vapaus on toistaiseksi tuntunut liian arvokkaalta menetettäväksi.
Kuka pakottaa seurustelemaan?
Mikä siinä on, että suomessa nyt puhutaan niin paljon siitä, miten pitäisi olla sosiaalisesti ulospäinsuuntautunut?
Ehkä tossa on yksi syy nuorten alkoholisoitumiseen, painostetaan ja painotetaan kaveripiirin tärkeyttä, ettei vaan jää sen verkoston ulkopuolelle ja sosiaalisesti ujo nuori keksiikin et hei, juominen tekee musta paljon välittömämmän??!
En itse aio opetella tuota pakkoseurustelukulttuuria, se riittää minulle kun jo nyt on ihan kiva höpistä tuntemattomien kanssa jotka esim.kahvilassa käy rupattelemaan päivän säästä.
Kiva kuulla, että raitistuminen on kannattanut. Olisi vielä kiinnostavaa kuulla sellaista juttua, että minkälaisia prosesseja sinulla mielessäsi on ollut, kun tilaisuuksia ja houkutuksiakin varmasti on ollut. Oletko joutunut punnitsemaan jotenkin tiukemmin hyötyjä ja haittoja, ettei tarvitsisi juoda. Mitä tuo ajatusten selkeys sinulle oikeastaan vielä tarkoittaa.
Vähän uteliasuuttani vain, mutta ei kai tuosta miettimisestä ja tänne siitä kirjoittamisesta ole haittaakaan.
Heh, ei kukaan pakota . Itsekin olen viihtynyt aina enimmäkseen omikseni, enkä koe tarvitsevani jatkuvasti seuraa… Työnkin puolesta saa olla sosiaalinen viitenä päivänä viikosta.
Onhan ihmisellä mahdollisuus juoda vaikka joka päivä. Nyt puoleentoista vuoteen ei vaan ole ollut tarvetta palata siihen entiseen elämään. Toki olen kuvitellut joskus, millaista olisi lähteä baariin, mutta minkäänlaista käsitystä kohtuukäytöstä ei minun ajatusmaailmaani edelleenkään mahdu . Siksipä olen ymmärtänyt pitää ajatukset ajatuksina ja valinnut elää selvin päin. A-klinikallakaan en ole käynyt enää reiluun vuoteen.
Taisin viime vuonnakin jo kirjoitella täällä, miten lopettamisen myötä juomisesta katosi se “jännä” elementti, siinä ei ole enää tunnetasolla sitä imua. Itsekusetusta ja pakenemista koko touhu, siis minunlaiselleni alkoholinkäyttäjälle. Suurimmalle osalle ihmisistä se saunaolut tms. kai oikeastikin toimii rentouttajana tai jotain.
Ajatusten selkeytyminen on ehkä sellaista… Kokonaisvaltaista asettautumista elämään, oman paikan ottamista. Alkuun piti tietenkin saada perusrutiinit luistamaan ja varmuus siitä, että selviän elämästä ja tilanteista selvinkin päin, kun haluan niin. Yksi iso parannus oli myös viime syksynä masennuslääkityksen aloittaminen ahdistuneisuushäiriöön, joka on ollut kuvioissa ainakin nuoruudesta alkaen ja saattanut olla yksi tekijä siinä, että kynnys lähteä juomaan on ollut alkuaankin matala. Nyt ei ole tehnyt edes tupakkaa mieli.
Tervepä terve. hauska kuulla taas sinusta. Tuo pakkososiaalisuus oli hyvä huomio. Olen ollut aika huono pitämään yhteyttä jopa ystäviin. Tapaamiset tuntuvat aina välillä työläältä, mutta ne on kuitenkin hoidettava sopivin väliajoin. Onneksi hyviä ystäviä ei ole isoa laumaa, muutenhan elämä olisi jatkuvaa “pakkososialisointia”.
Tuon aiemman juomiseni näen samalla tavalla pakenemisena ja siksi ei mitään varsinaisia himoja ole tullut. Uskon että asioita voi katsoa myös realistisesti, vaikka alkoholismin yhteydessä puhutaankin usein tuon itsek*setuksen yleisyydestä. Tuolla tarkoitan sitä, että moni jaksaa huomautella, että jos kuvittelee olevansa vankalla pohjalla, saattaa retkahtaa. Mielestäni se ei ole loogisesti ajateltuna mahdollista, ellei siellä takana ole niitä haikeita fiiliksiä ja toiveita kohtuukäytöstä…
Noita haikeita fiiliksiäkin on ollut joskus. Viimeksi eilen satuin ihan muussa yhteydessä selaamaan netin karttapalvelua ja silmiini osui järvi, jolla tuli käytyä useampaan otteeseen mökkireissulla rellestämässä. Aidosti hauskoja reissujahan ne ja monet muutkin olivat, eikä sitä “hulluutta” vaan voi tavoittaa selvin päin. Nykyisellään en viihdykään oikein missään porukoissa - siis selvinpäin. Tunne vain korostuu, jos ihmiset ympärillä harjoittavat illan aikana kohtuukäyttöään, enkä itse enää käytä “älynpoistoainetta”…
Hyväksyn kumminkin sen, että noille pöljäilyreissuille oli aikansa, psyyke ei enää niitä kestäisi. Varsinkin viimeisinä vuosina juomistani automaattisesti seuraava kurjuus alkoi enenevissä määrin peitota niita hetkellisiä hauskuuksia ja viedä elämänhallintaa ajelehtimisen puolelle… Kohtuuden opettelu ei ole edes käynyt mielessä, kun sillä ei saisi niitä olotiloja mitä meikäläinen(kin) juomisella hakee.
*Jahas, tästä tulikin Khikan avoin tilitys - vain P-linkissä…
Itse olen käynyt kapakassa viimeksi v.2005 Jyväskylässä juomassa yhden oluen hotellikuoleman välttääkseni (yömyssynä oli pullo brandya). Kun tuli uusi “hieno” tupakkalaki, joka estää useimmissa kapakoissa polttamisen en ole tuntenut tarvetta mennäkään kapakkaan. Ennemmin juon parvekkeella ja/tai puistoissa.
Tervehdys, muistanpa minäkin sinun lausahtaneen tuon “kuolemattoman totuuden”. Muistan hymyilleenikin sille… olisiko se tarttunut silloin takaraivooni?
No, joka tapauksessa tuntuu että kaveriporukat on enemmän nuorison → parikymppisten juttu, kun omasta mielestä ollaan jo maailmalla mutta henkisesti ollaan vasta lapsuudenkodin eteisessä menossa. Kimpassa olo ja elo tuntuu silloin vissiin jotenkin hyvältä idealta, kun yksinään ihminen ei ole vielä oikein mitään? Onhan monilla aikamiehillä toki harrastuskavereita, mutta sekin on minusta vähän samanlaista kaveruutta kuin aivan pikkulapsilla leikkiminen selät vastakkain…
Ai olenko mä sen TÄÄLLÄ sanonut? En tajunnutkaan… muistin että olin sanonut sen ääneen jollekulle oikeassa elämässä. Joo mutta ei sitä jaksa mitään laumailua enää.
Olipa helepottavaa lukia tuota teidän kaveri keskustelua, nimittäin olen omalta kohdaltani välillä miettinyt, että mikähän mussa on vikana, kun ei enää huvita tai jaksa “kavereitten” kanssa seurustella. Saan ihan tarpeeksi kaveeraamista työn kautta ja siitä jopa maksetaan palkkaa. Sitten on tosiaan sukulaiset mistä löytyy muutama huipputyyppi, mutta sieltäkin tapaan vain paria kerran, kaks vuodessa ja soittoja saman verran. Perheen jäsenethän on tietysti rakkaita, mutta myös luotettavia kavereita.
En koe enää nykyään tarvetta nuoruuden ajan kaveeraamiseen ja saattaapa joskus vähän ärsyttääkkin, kun joku vanha tuttu soittaa ja sanoo tulevansa käymään. Siinä on muutamassa minuutissa käyty läpi tärkeimmät päivitykset elämän kulussa ja loppu aika onkin sitten joopa joo, kyllä kyllä, että sellaasta ja haukotus huokaus. Kauankohan sulla nyt menis aikaa ennen kuin olet kotona jos nyt lähtisit. Onhan se toki mukavaa kun kaverit joskus käy, mutta monasti se on mukavampaa kun he lähtee . Heh, taidankin olla ääliömpi, kuin olen tähän mennessä uskaltanut kuvitella :mrgreen: .
Ette varmaan lähetä sitten ystävänpäiväkorttejakaan?, jos ei ole kavereitakaan. Ette varmaan halaile liiemmin vanhaa tuttua jonka näette pitkään aikaan, ellei hän ole eri sukupuolta ja tilanteesta ei pääse muuten eroon?
Entä sitten kenelle te rehvastelette, kun sitäkin pitää jollekin tehdä, vai pitääkö. Entä kelle vittuilette, saamatta turpaanne, jos se on joku ventovieras. Vittuilemisen ja pätemisen tarve on perustarpeita, vai onko?
Vakavasti otettuna, aikuisilla miehillä on aika vähän kavereita, koska ovat aikuisia. Itse kuulun yhteen harrastusporukkaan jossa on kavereita, mutta ei mitenkään läheisiä sellaisia, kun en koe tarvetta sellaisille. Hyvä kun ehdin pitää nykyisistä läheisistäni huolen ja ystävistäni kiinni, etten kovinkaan paljon etsi ainakaan ketään hengailukaveria.
Töissä on työkavereita, mutta en sieltäkään raahaa töitä kotiin, enkä odota kutsua saunomaan tjms.
Kylläpä tutulta kuulostaa tuo kyläilykulttuurin hikisyys. Mulla on samaa myös puheluiden kanssa, varsinkin äitini kanssa meinaa joskus mennä hermotkin vaikka hän ei soitakaan kuin ehkä kerran viikossa. Ilmeisesti naisille on keskimäärin miehiä tärkeämpää tunne yhteenkuuluvuudesta, läheisyys tms., ja toisten elämistä pitää pysyä kärryillä soittelemalla syväluotaavia mitäsullekuuluu-puheluita.
- Mitä eroa muuten on E.T.:llä ja aviomiehellä? - E.T. soitti kotiin…
Enpä ole koskaan lähettänyt ystävänpäiväkortteja, en nykyisellään edes tekstareita jouluna. En halaile, ellei aloite tule vastapuolelta. En rehvastele, koska minulla ei ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita tuttavieni kanssa, ts. vertailupohja puuttuu. Vittuilemasta pääsen aika pitkälle sillä, että välttelen ihmisiä joiden seurassa ärtymys meinaa nostaa päätään (onneksi ei ole puolisoa eikä hänen sukulaisiaan riesana). Useimmiten nämä ihmiset eivät itse edes tajua herättävänsä ärtymystä jo pelkällä olemassaolollaan ja jutuillaan, joten heille ei oikeastaan edes kannata vittuilla. Jokainen on mikä on.
Edellisen perusteella saa meikäläisestä ehkä vähän tympeän kuvan, vaikka todellisuudessa olen ihan mukava tyyppi, työnkin puolesta on tultava toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Ajoittainen kypsähtäneisyys ja varautuneisuus ihmisiä kohtaan saattaa johtua vähän siitäkin, että kun satun olemaan kohtuullisen älykäs ihan testatustikin, samanhenkistä seuraa ei ole tarjolla kovin usein. En minä sentään nero ole enkä koe olevani kenenkään yläpuolella - samaa katuahan tässä tallataan kaikki - mutta… vähän ulkopuolella porukoissa kumminkin. Jääkiekkojutut eivät kiinnosta.
Tämä onkin mielenkiintoinen aihe. En koe olevani mitenkään sosiaalisesti rajoittunut tyyppi ja nautin uusien ihmisten tapaamisesta. Mutta silti - samantyyppisiä ajatuksia on minullakin - mielummin itsekseni kuin tyhjänpäiväisten ihmisten kanssa. Kuuluuko raitistuneen ihmisen perusolemukseen jonkinlainen ‘loner’-mentaliteetti vai syntyykö se siksi, koska koko muu yhteiskunta on niin tavattoman alkoholikeskeistä?
Toinen asia, joka mietityttää on miesten ystävyyssuhteiden ‘pinnallisuus’… Onko se totta vai omaa kuvitelmaani? Käsitykseni miesten välisestä ystävyydestä on sitä, että mennään miesporukalla pelaamaan jotain pallopeliä, kunnostamaan autoa/venettä, saunomaan tai pelaamaan korttia. Aina on ‘hauskaa’ eikä kukaan mökötä, tosin joku voi sammua Mutta jos miehellä on joku perustavaa laatua oleva murhe elämässään, mieskaverit eivät sen asian pohtimiseen käy. Onko miehillä mahdollisesti aina päällä jokin sisäänrakennettu kilpailutilanne, joka ei salli näyttää ‘heikkoutta’ missään asiassa?
Aihe on tosiaankin mielenkiintoinen. Minusta olet jäljillä noiden molempien olettamustesi kanssa. Raitistuminen on ainakin minulla pistänyt elämässä arvojärjestystä uusiksi ja saanut ajattelemaan asioita jotenkin… syvemmin kuin ennen. Oikeastaan viime vuosi (raittiuden ensimmäinen vuosi) kului omalta kohdaltani paljolti perimmäisten asioiden äärellä: mikä tässä kertakäyttöisessä elämässä on lopultakin merkityksellistä, mikä vähemmän tärkeää, mikä aivan joutavaa. Ja kun asiat alkoivat olla itselleni riittävällä tavalla pohdittuina, aloin nähdä miten suurin osa ihmisistä ympärillä käyttää energiaansa asioihin, joita itse pidän melko toisarvoisina. Tuntuu, että elämän merellä moni ui vain pinnalla, ymmärtämättä / uskaltamatta / haluamatta koskaan sukeltaa. Toisaalta moni voisi ajatella minun tuhlaavan elämääni, kun en osaa enää pitää hauskaa ja elän askeettista “no-lifea” kalenterin ympäri . Ehkäpä molemmat näkemykset ovat oikeita, arvot vain vaihtelevat? Ja arvoilla on tapana muuttua iän myötä. Nyt sinkkuna meikäläisenkin on helppoa elää itsekkäänä melko staattisessa tilassa, mutta entäpä sitten jos joku kiinnostava osuu kohdalle ja sekoittaa pakan? Tai no, mitenpä se osuu kohdalle kun enimmäkseen välttelen ihmisiä…?
Kylläpä sinä taidat olla jäljillä tässäkin. Yleisesti ottaen miesten yhdessäolo on paljolti toiminnallista, “mennään ja tehdään” -hommaa. Onkohan aivan hakuammuntaa myös veikkailla, että miehillä kaverit tuppaavat olemaan useammin kavereita kuin ystäviä, ainakin jos ystävyyden mittarina pidetään sitä että avaudutaan (muutenkin kuin jurrissa)?
Sukupuolten välisistä eroista viestinnässä löytyy muuten mielenkiintoinen juttu täältä: fi.wikipedia.org/wiki/Kaksoiskulttuuriteoria. Erityisesti luku Naisten ja miesten erilaiset arvot ja puhestrategiat on kiinnostava, sillä mikäli sitä on uskominen, puolet ihmiskunnasta lähestyy elämää aivan eri lähtökohdista kuin toinen puoli.
Vanhetessa alkaa kiinnostaa yksinäisyys, metsä ja maaseutu. Nuorempana oli veto kaupunkiin, baareihin ja kaikenlaisten palveluiden äärelle. Nyt on luksusta päästä arjen rutiinien keskeltä jonnekin missä ei ole hälinää. Raitistumisen kokemukseen on minulla varmaankin liittynyt myös jonkinlainen aikuistumisen kokemus. Monenlaiset arvot ovat menneet uusiksi, kyllä.
. Minulla on menossa nyt toinen kesä selvin päin, tuli tuossa joku viikko sitten kuluneeksi 1½ vuotta raittiina. Elämä kulkee omia ratojaan, ajatukset tuntuvat jo selkeämmiltä kuin vaikkapa vuosi sitten. Aika tekee tehtäväänsä…
Samat on itselläni tuntemukset - kyllä raittiina on ihanaa. 
. Itsekin olen viihtynyt aina enimmäkseen omikseni, enkä koe tarvitsevani jatkuvasti seuraa… Työnkin puolesta saa olla sosiaalinen viitenä päivänä viikosta.
En tajunnutkaan… muistin että olin sanonut sen ääneen jollekulle oikeassa elämässä. Joo mutta ei sitä jaksa mitään laumailua enää.