Kovin kova kaipuu

En ees tiiä millon oon viimeksi kirjottanu. Pari vuotta sitten??

Miksi ikävöin isää niin paljon? Vaikka elämä oli välillä niin kamalaa? Äitikin kertoi ikävöivänsä isää aivan kauheasti, vaikka olivatkin eronneet ennen ko iskä kuoli. Ehkä mää en surru sillon ko se heitti lusikan nurkkaan? Olinko vaan niin vihanen ja loukkaantunu? Miksi musta nyt tuntuu tältä?

Mulla tuli ykski päivä itku ihan yht’äkkiä. Tuli myös yks päivä töissä. Mietin, että sanoinko ukolle ikinä että rakastin ja välitin? Ja että en hävenny? Luulen sanoneeni, vai uskottelenko ittelleni vaan? Me pijettiin tosi vähän yhteyttä, se vaan oli lopussa jotenki niin vaikiaa. Ja tosiaan se viiminen puhelu iskän kans oli, että kun minä olin vielä töissä kun se mulle kännipäissään soitti, ja kuitenki vastasin, ko se sano mulle, että halusi vaa kuulla mun äänen. Tuntuisko musta näin pahalta, jos olisin soittanu sille takasin seuraavana päivänä? Mistä tämä syyllisyys ja paha olo kumpuaa?

Toisekseen, olen kauhean huolissani mun pikkuveljestä. Se juo juopuakseen ja siis kunnolla. Pari kertaa ainakin/ viikko. Ja viinaa. Siinä on samallaisia pelottavia piirteitä ko ukossa… Ukko oli ihana ja ihana sillonki ko se otti, mutta otettuaan tarpeeksi se vaipu siihen kauhiaan synkkyyteen. Se on se sana. Synkkyys.

Näihin surullisiin pala kurkussa tunnelmiin,

-M