Kovien kokemuksien koulimat

Paljon olen pohtinut viime päivät omaa itseäni, kokemusteni jakamista, raitista elmäntapaa, itsekkyyttäni, auttamishaluani ja elämää yleensä. Tulin siihen tulokseen, että vaikkakin Ketostix kommentteineen pani minussa liikkeelle tutkailun itsekkyyteni suhteen, niin silti koen parhaiten omalla tavallani voivani antaa toisille ihmisille raittiudestani, kertomalla sen mitä ja miten itse olen asioita raittiissa elämässä kokenut.

Tämän ketjuni tarkoitus on siis jakaa omaa kokemustani. Toivon tähän ketjuun suhtauduttavan sillä tavoin, että tästä ketjusta jätettäisiin pois kaikki turha kinaaminen, riitely, toisten kokemusten tai näkemysten arvosteleminen ja keskityttäisiin sen sijaan puhtaasi kokemusten jakamisen kautta tapahtuvaan vertaistukeen. Vertaistuki, joka parhaimmillaan auttaa meitä kaikkia, matkalla kohti raitista päivää, tänään.

Aloitan omalla kohdallani siitä, mistä raittiille elämäntaipaleelleni lähdin:

Elin päihteille. Päihteillä. Millään muulla ei elämässäni ollut mitään merkitystä. Koin konkreettisesti olevani toivoton tapaus. Kaiken avun ulottumattomissa. Syykin tuohon oli itselleni selvä. Kukaan ei ymmärtänyt minua, saati ongelmiani.

Tänään ymmärrän, että yksi suurin syy oli siinä, etten itse todellisuudessa nähnyt omia ongelmiani ollenkaan, olin ajansaatossa tullut sokeaksi niille, ajaen itseäni vain koko ajan syvemmälle ja syvemmälle ongelmiini. Lopulta apu löytyi juuri viime hetkellä, päihdekuntoutuksesta, vertaistuesta, itsensä prosessoimisesta, itseensä tutustumisesta, asioiden purkamisesta, taistelusta luopumisesta, luovuttamisesta sekä tuota luovuttamista seurannesta oivalluksesta joka ehkä omalla kohdallani tänään koen tärkeimpänä, eli siitä, ettei elämästä tarvitse yrittää selvitä yksin. Ei tarvitse näytellä olevansa vahva, kun voi aidosti olla heikko.

Tuon pysähtymisen jälkeen kaikkia on alkanut rakentua hitaasti, päivä kerrallaan uusiksi. Periaatteena se, että opettelemalla luottamaan toisiin ihmisiin, samalla oppien tekemään asioita uudella tavalla, kokonaan päinvastoin kuin aikaisemmin, etsien oikeita tapoja omalle kohdalle onnistua asioissa, huomaten samalla, ettei epäonnistuminenkaan haittaa ja siten oppien samalla armollisuutta itseään ja myös toisia ihmisiä kohtaan.
Tänään oivalsin tarvitsevani toisia ihmisiä, niin täällä Plinkissä, kuin oikeassa elämässäkin. Toisten kokemukset sovellettuna omaan elämään auttavat minua elämään raittiina, tänään.

Tässä kiteytettynä taipaleeni tärkeimmät oivallukset, heitän pallon eteenpäin. Mikä on sinun raittiin päiväsi tärkein oivallus, tänään.

Mukavaa raitista päivää rakkaat kanssataaplaajat. Annetaan hyvän kiertää. :slight_smile:

Tämän ja usean muun raittiin päivän tärkeä oivallus on ollut se niin tuttu mutta toimiva lause: “TÄMÄKIN MENEE OHI”

Kun joku negatiivinen tunnetila tulee sitä on ollut pakko päästä karkuun juomalla. Kun ei juominen ole ollut vaihtoehto, on käsittelykyky ollut aika heikko, minkä seurauksena kaikki negatiiviset tunteet saavat vallan ja uhma nousee esiin. Pää sanoo itselleni: Tää on AINA tällästä paskaa!

Aina?.. ei, ei ole. TÄMÄKIN MENEE OHI. Ja niin ne menee. Eilen oli huono päivä, tänään hyvä, näin se menee. Mutta jos pakenisin juomalla niin se paska ei menisi ohi, sitä tulisi vain moninverroin takaisinpäin ja ehkä jopa niin paljon etten jaksaisi elää enää.

Sen vuoksi haluan olla selvin päin juuri tänään vaikka olisi miten paska päivä.

Juuri näin. Monesti suurin ongelma eivät ole negatiiviset tunteet ja ajatukset itsessään, vaan niihin ylireagointi siten että ne kasvavat moninkertaisesti alkuperäistä kokoaan suuremmiksi. Kannattaa ajatella tyyliin “tämä on epämiellyttävää, mutta ei sietämätöntä”. Lupaava keino on myös mindfulness, meditaatiosta kehitetty tekniikka jossa keskitytään läsnäoloon tässä hetkessä ja annetaan huolien ja murheiden virrata ohi.

Raittiin päiväni tärkein oivallus tänään on, että ketoosia uudelleen käynnistäessä parin runsas-hiilihydraattisemman päivän jälkeen light-limut aspartaami-myrkkyineen voivat aiheuttaa ikävän olon ja jarruttaa “siunattuun tilaan” pääsemistä.

Ja tämä ei ole mikään vitsi. Tiesin toki asian ennestään, mutta kehon tyhjenevien glykogeeni-varastojen aiheuttamma makeanhimo ja jano saivat taas lankeamaan Pepsi-Maxiin. Yök.

Päihderiippuvuudesta toipumisessa ja eheytymisessä, voimaantumisessa, sen sijaan tärkeä opetus itselleni on lopettaa liiallinen itsensä prosessoiminen, oman navan ympärillä pyörivä oman itsen ja oman toipumisen asteen pakkomielteinen tarkkailu.
En osaa paikallistaa onko tämä oivallus tullut vasta tänä vuonna, vai jo viime vuonna, mutta aika uusi asia se kyllä on.
Opin olemaan iloinen ja onnellinen aika pienistä, tai ainakin arkipäiväisistä asioista elämässä. Työstä, opiskelusta, harrastuksista… ja etenkin ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemisesta. Se edellytti, että halusin aidosti olla vuorovaikutuksessa muidenkin ihmisten kuin itseni kanssa. Sitä sinän huomioimista, läsnäolemista toiselle ihmiselle, joutuu harjoittelemaan edelleen ja se on haasteellisimpia oppimiskokemuksia ainakin minulle. On olemassa muutakin kuin minä minä minä MINÄMINÄ, on myös sinä sinä sinä SINÄSINÄ!
Ja se on hienoa. :smiley:

Uskallan nyt ihan pokkana sanoa, että löysin itseni kun lakkasin etsimästä ja vatvomasta itseäni.

“Keep it simple”, sanotaan jossain, ja se on aika kirkastavasti sanottu. Itsetutkiskelu on tarpeen, mutta siinäkin voi mennä liiallisuuksiin. Niinkuin kaikessa taitaa voida.

Joskus pitää uskaltaa lopettaa liika itsensä pohtiminen, ja vain uskaltaa elää. Saa uskaltaa uskaltaa! :bulb:

Tämä on minunkin kiemukseni. Nimenomaa ylireagointi. Nyt olen vähitellen oppinut suhteuttamaan asioita.

Ketostixiltä kysyn vaikkei se nyt suoraan tähän liity, että mikä siinä ketoosissa viehättää tai miten koet hyötyväsi?

Dr. Atkins -vainaahan aikoinaan innostui lausumaan jopa että “ketoosi on ihanampaa kuin seksi ja auringonpaiste yhteensä”, ja onhan se tosiaan ainakin ihanampaa kuin huono seksi. Tosin melkein mikä tahansa on ihanampaa kuin huono seksi. :bulb:

Ketoosi puhdistaa elimistön ja mielen, luo täydellisen keveän ja jopa hieman ylienergisen olon, poistaa nälän, turvotukset ja kaikki turmiolliset mieliteot. Siis onnistuessaan hyvin. Jos jokin menee pieleen, tuloksena on päänsärkyä, huimausta ja nääntynyt olo.

Mitä mieltä Ketostix olet lauseesta–> “Ketoosi on elimistön luontainen keino selviytyä tilapäisen ravinnonpuutteen yli”?

Samoilla linjoilla. Mulla toimi ajatus, että ne ovat vain ‘asioita’. Eivät hyviä tai pahoja itsessään, pelkästään asioita. Minä itse tein niistä ‘hyviä’ tai ‘huonoja’ omalla reagoinnillani.

Onhan se sitäkin. Tai glukoosin puutteen yli. Historiassamme hyvin yleinen olotila metsästäjä-keräilijällä etenkin pohjoisissa osissa maapalloa ja etenkin talvisin, kun sokeria ja tärkkelystä (eli glukoosiksi elimistössämme muuttuvia hiilihydraatteja) ei ollut tarjolla juuri minkään vertaa.
Monet ovat sitä mieltä, että nykyihminen on metabolialtaan vielä hyvin lähellä metsästäjä-keräilijä-esivanhempiamme, ja nykyaikana teollistunut ruuantuotanto, “jatkuvan syömisen kulttuuri” ja sokerin ja tärkkelyksen ylenmääräinen saanti on johtanut moniin sairauksiin ja maailmanlaajuiseen lihavuusepidemiaan.

Itsekin olen sitä mieltä, että diabetekselle pitäisi palauttaa sen vanha nimi “sokeritauti”, jotta muistettaisiin mistä siinä on kyse.

Itselläni ei ole mitään todettua ravintoperäistä sairautta eikä edes allergiaa, mutta olen huomannut että vilja aiheuttaa minullekin monia epämukavia vaivoja. Eikä siis yksinomaan nestemäisessä muodossa… heko heko.
Onhan olemassa erilaisia yleisiä vilja-allergioita, jotka eivät kuitenkaan ole sama asia kuin myös yleinen keliakia.

PS. Anteeksi tosiaan kun tämä asia on näin paljon esillä, mutta kun suoraan kysytään niiin en malta olla vastaamatta niin hyvin kuin taidan. :slight_smile:

Näimpä juuri. Niin hassulta kun juomakentällä kaikki tämänkaltaiset lausahdukset vaikuttivatkin, tänään ne ovat varsin käyttökelpoisia selviytymiskeinoja tasapainoista elämää eleltäessä.

Ajatustavan muutos. Siinä avain raittiiseen elämäntapaan.

Ei voi juoda->Ei tarvitse juoda
Vihaan->Rakastan
Pelkään->Luotan
Epäilen->Uskon
jne…

Tietysti tälläinen muutos ei tapahdu välttämättä heti, eikä paikalla. Saattaa vaatia pitkän ajan, ennen kuin vanhat ajatusmallit muuttuvat, mutta muututtuaan, ne ovat uuden elämäntavan vankka perustus, jonka varaan voidaan raitis päivä rakentaa aina uudelleen, päivä kerrallaan.

Se millä tavalla kukin näitä ajatusmallejaan saa muokattua, on jokaisen itse pääteltävä kohdallaan, mutta asennoitumalla siten, että muutos on mahdollinen, se ennemmin tai myöhemmin on totta.

Oivalsin tälle aamua yhden suurimmista syistä tähän prosessoimaani itsekkyyteen, minä-minä-syndroomaan liittyen. “Syyllinen” on AA ja sen 12 askeleen ohjelma.

Kun opin soveltamaan tuota ohjelmaa jokapäiväisissä toimissani, parhaan kykyni mukaisesti, samalla opin jakamaan omia kokemuksiani raittiudesta, samalla antaen itsestäni sillä motiivilla, että sen myötä tulokkaalla olisi mahdollisimman matala kynnys kertoa omista kokemuksistaan ja siten päästä irti omista luurangoistaan, eli toisinsanoen juomisen syistä, yksi kerrallaan.

Se miksi täällä kirjoitteluni vaikuttaa minä-keskeiseltä, johtuu siitä, että ryhmässä kerromme omista kokemuksistamme, kuunnellen vuoronperään muita. Ensimmäisessä askeleessa puhutaan kuuntelemisen taidon oppimisesta ja sanokoot kuka mitä tahansa, koen tänään oppineeni läksyni siinä määrin, kuin se tänään kohdallani on mahdollista.

Omasta kokemuksestani todeten, parasta vertaistukea raittiuteen tähdäten on se, kun jokainen kertoo pelkästään omaa kokemustaan, jättäen pois kaiken arvostelun.

Näillä miettein, raitista päivää rakkaat rinnalla matkaajat, tänään meidän ei tarvitse juoda.

Kuunteleminen, toisen kuuleminen, tietoinen läsnäolo, eläytyminen toisen kertomaan, empatia, säälittelyn välttäminen, tarpeen vaatiessa lisäkysymykset, avoimet kysymykset, tarpeen vaatiessa hellä konfrontaatio.
Siinäpä elämäni haasteellisinta oppimistehtävää.

Vertaistukiryhmässä on joskus ollut niin helppo kuunnella vain aikansa, kuunnella ne parhaat ja mukaansatempaavimmat puhujat, ja sitten vaipua omiin ajatuksiin vain kuuntelemista teeskennellen.
Lopettas jo". “Ei hitto mulla on pissahätä”, “Kauhee kun toi kiroilee… ihme juntti”, "Hohhoijaa nyt ei kyllä yhtään kiinnosta”… kaikki nuo päähän pälkähtäneitä ajatuksia vertaisukipalavereissa aikoinaan.
Noloa myöntää, mutta rehellistä.

Joskus voi olla niin, että kiertävässä puheenvuorossa odottaa ja miettii niin keskittyneesti omaa puheenvuoroaan, että edeltävät menevät kokonaan ohi ja yli.

Kummi-tehtävässä puolestaan, ja auttavassa puhelimessa tarvitsisi varmaan jo lähes ammattilais-kuuntelijan taitoa.

Askeleista kyllä jännä huomio, että nissähän puhutaan ensimmäisen persoonan monikossa, me eikä yksikössä minä. :bulb:
Jännä sekin. Idea kollektiivisesta toipumisesta ryhmän osana.

Tuossa taitaa olla itsekullekkin oppimista koko elämän ajalle. Valmiiksi noissakaan asioissa tuskin koskaan kukaan tullenee, mutta oikeaan suuntaan kulkeminen taitaa olla tärkeintä.

Rehellisyys vapauttaa. Samankaltaisia ajatuksia liikkunee meillä kaikilla vertaisryhmässä käyneillä hetkittäin. Tärkeintä taitaa olla tiedostaa omat ajatuksena, tarkistaen olisiko niiden alkuperässä jotakin missä piilee oman kasvun mahdollisuus.

Tämä ylläolevankaltainen itsensä tarkkailu sekä valmistautuminen puhumaan jotakin viisasta, aiheutti allekirjoittaneessa ensimmäiset vuodet järkyttäviä paniikkeja ryhmässä. Onneksi puhuin asiasta ääneen, vapautuen tuosta itsensä nostamisesta siinä määrin, että nykyään puhun, mitä sillä hetkellä mietin, enkä enää etukäteen mieti, mitä puhun.

No jos ihminen opastetaan askeleiden pariin, tuskin sen jälkeen kummitoiminnassa kovinkaan paljoa ammatillisuudesta hyötyä olisi. Kun ihminen kuuntelee, samaistuu ja jakaa omia kokemuksiaan kummitettavansa kanssa, syntyy vuorovaikutus, jossa tärkein aspekti lienee tervehdyttävä hengellinen kokemus. Ajatustapa muuttuu.

Meillä on yhteinen sairaus, alkoholismi. Meillä on yhteinen tie toipumiseen, raitis päivä, askeleet, ohjelma, tänään.

Mulla tää on nyt toinen ns. oikea päätös lopettaa viinan juonti, viime kesänä “yritin” muka tosissani popsien samalla nukahtamislääkkeitä silloin kun en juonut, mitä kestikin huimat 11 päivää :stuck_out_tongue: Huhtikuussa olin 25 päivää juomatta, mutta ei niitäkään voi raittiiksi sanoa sillä söin (ja syön edelleen) vahvoja kipulääkkeitä muutaman kerran päivässä tuon jalkani takia. Kuin maagisesti onnistuin lakaisemaan mieleni syvyyksiin kaikki ne oivallukset ja hyvät fiilikset mitä noiden 25 päivän aikana tapahtui, ja elin illuusiossa että pystyn kohtuukäyttöön. No, pystyin siihen n. viikon verran annosmäärissä mitattuna, sitten tissuttelin ja dokasin vanhaan malliin. Viime viikonlopun pippaloissa join 19 (!) annosta päivän/illan aikana, mikä on mun mittakaavalla ihan helvetisti, sillä olen suht pienikokoinen mieheksi - 170/70, mutta siitäkään ei sen kummempaa morkkista tullut kun oli kuitenkin kivaa enkä kokenut olevani mitenkään erityisen humalassa (mitä pidin myös aika varoittavana merkkinä). Viime maanantaina ostin tuttuun tapaan pullon viiniä ja pikkupullon viinaa, tissuttelin niitä itsekseni ja kaveri soitti baariin kanssaan. Ei varsinaisesti huvittanut lähteä, mutta lähdin kuitenkin. Nähtyämme näin heti että mies oli ns. huonossa hapessa, muutakin kuin bisseä oli tullut vedettyä ja pitkään… Mentiin kuitenkin juomalle jos toisellekin, mutta tämän kaverin juttuja kuunnellessani tuli vaan sellainen yhtäkkinen oivallus, että en mä enää halua tätä, istua maanantaina kalliossa kuuntelemassa sekäkäyttäjän horinaa siitä, kuinka “ens viikolla mä kyl lopetan, tää on lähteny ihan käsistä, lässyn lässyn lää” ja katsella sitä porukkaa örveltämässä (eikä oltu siis missään räkälässä edes). Enkä silloinkaan kokenut varsinaisesti olevani humalassa. Alkoi vituttaa koko aine, siihen liittyvä kulttuuri ja oikeastaan kaikki siihen liittyvä ihan älyttömästi.

Seuraavana päivänä tajusin vihdoin, että en mä tästä yksin selviä, varsinkaan kesällä. Kolme-neljä viikkoa menee ja sit mennään taas. Siispä aloitin antabuksen viime keskiviikkona, ja se on kumma kyllä helpottanut tätä ihan älyttömästi. Ei tule edes mieleen ostaa alkoholia kun sitä näkee, kun ei voi juoda, eikä se tässä vaiheessa todella harmitakaan, päin vastoin. Menen luultavasti myös ensi tai sitä seuraavalla viikolla aa-ryhmään vähän kattelemaan meininkejä, koska olen tajunnut että näistä fiiliksistä on pakko puhua jollekin, kenties juurikin ihmisille jotka kamppailevat tai ovat kamppailleet tämän saman asian kanssa.

En nyt tiedä menikö tää mun monologini varsinaisesti tän topikin otsikon alle, mutta menkööt silti :slight_smile:

Tämä kirjoittamasi omakohtainen kokemus on vertaistukea parhaimmillaan. Jaketaan taivallusta rinnakkain kohti seesteisempää elämää. Voimia.

^^No sopii, sopii. Tuohan on oivallusta pullollaan (onko vähän huono sana :stuck_out_tongue: ). Tärkeimpänä ehkä juuri tuo, että huomaa päätyvänsä aina samaan tilanteeseen ja toimii sitten toisin. Sanot, että et ehkä selviä itseksesi ja olet lähtenyt sen pohjalta uudelleen liikkelle. Antabus ja sitten ehkä vielä tuo vertaistuki. Kuulostaa hyvältä ja kannattaa kokeilla. Antabuksesta ei omaa kokemusta, mutta vertaistuesta kyllä ja siitä olen saanut mielestäni vakaan perustan raitistumiselle. Hieno juttu, minä niin tsemppaan sinua, kun jotenkin sen aistii kirjoituksistasi, että kyllästynyt olet tosiaan ja se on ihan hilkulla. Nyt mennään yli sen kolmen, neljän viikon, niin että heilahtaa askel ja päivä kerrallaan. :smiley:

Tänään, juuri tällä hetkellä tärkein oivallus, jossa yritän hiukan (erittäin) huonoissa tunnelmissani riippua on se, että EI katkeruudelle ja KYLLÄ elämälle ja kaikille kokemuksille, jotka ovat olleet, ovat ja tulevat olemaan. Kiitos, että saan elää.

Nytpä tuli mieleen yksi oma kokemukseni vuosien takaa; soittamisesta AA:n auttavaan puhelimeen. Olin silloin itse tosi rikki ja hädässä, ja halusin kuuntelijaa ja ehkä jokusen hyvän neuvonkin. Luuriin vastasi tokkuraisen kuuloinen narisevaääninen nainen, jota ei tuntunut vähääkään kiinnostavan minun asiani, mutta omaa kokemusta jakamaan naisella tuntui olevan olevan niin kova tarve etten saanut edes suunvuoroa saati mitään vastakaikua omalle ongelmalleni. :open_mouth:
Siellähän ois voinu yhtä hyvin olla joku nauhote horisemassa, eikä edes erityisen miellyttävällä äänellä tai selkeästi.
Ekana tuli mieleen että nainen oli enemmän humalassa kuin minä, mutta eihän hän kai voinut olla.

Seuraava puheluni AA:n auttavaan puhelimeen pari vuotta myöhemmin oli oikein miellyttävä; silloin vastaamassa oli sujuvasanainen, empaattisen kuuloinen miesääni, joka tuntui jaksavan kuunnella soittajaakin. Osasi jopa neuvoa paikkakuntani katkaisuhoidon yhteystiedot kun niitä keksin kysyä, sekä tietoja ryhmistä.

“Harmi” kyllä, en enää ollut yhtään hädässä vaan kyseessä oli eräänlainen testipuhelu. :blush: :slight_smile:

Kysymys kuuluukin, mahdoitko kyseisissä puheluissa huomata kaiken takana olleen, oman kasvun mahdollisuutesi?

No siinä ekassa en ainakaan siinä kondiksessa ihan niin korkealle tasolle yltänyt. Olin melkoisen säpäleinä ikäänkuin lattiatasossa.

Taisinkin tarkoittaa näin jälkeenpäin pohdittuna, mikä oli sinun kasvun mahdollisuutesi noissa kahdessa puhelussa? Vähän niin kuin minulla oli oman kasvun mahdollisuus kätkettynä noihin sinun esittämiisi kommentteihin itsekeskeisyydestäni kokemuksieni kertomisessa. Jos olisin nykinyt pelkästään hernerokat sieraimiini kommenteistasi, en nyt tiedostaisi tuota virheellistä motiivia tekojeni taustalla, vaan riitelisin kanssasi, ellet sitten olisi antanut jo jossain hetkessä minulle periksi. :slight_smile:

Omalla kohdallani peilattuna, tuontapaiset puhelut tai ihmiset noiden tilanteiden taustalla, ovat niitä parhaita peilejä meille omassa kasvussamme ihmisinä. Minulle esimerkiksi eräs minulle tärkeä tukihenkilö eräässä vaiheessa raittiutta kehoitti minua juomaan, kun tuskailin juomahimon vallassa. Tietysti olisin voinut juoda, syyttäen tuota ihmistä siitä, mutta sen sijaan jätin juomatta, alkaen pohtia mikä tuossa tilanteessa oli minulle se opetus. Tänään pohdittuna opetus oli se, että olivatpa ihmiset millaisia tahansa meitä kohtaan, emme saa ottaa siitä syytä alkaaksemme rankaista itseämme juomalla. Kun asetumme ihmisten ala- tai yläpuolelle kasvun mahdollisuus hämärtyy, mutta kulkiessamme tasavertaisina rinnakkain, voimme oppia yllättävän paljon toisiltamme. Minä sinulta. Sinä minulta. Me toisiltamme. :slight_smile: