Korkki kiinni - Minun tarinani, osa 2

Moikka kaikki P-linkkiläiset Lopettajat, LunaS täällä! Kokemuksia rikkaampana, pitkän tauon jälkeen. Aloitan uuden viestiketjun tänne Lopettajien puolelle. Olen kirjoittanut Vähentäjien puolelle aiheena “Korkki kiinni - minun tarinani”, minkä olen aloittanut neljä vuotta sitten. Viestiketju löytyy täältä: https://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=3&t=33457

Tässä neljän vuoden takainen tarinani lyhykäisyydessään:

Elokuussa 2013 olen laittanut korkin kiinni vapaaehtoisesti, ja olen kirjoittanut kokemuksistani, elämästäni ja ajatuksistani P-linkkiin noin puolen vuoden ajan. Puolessa vuodessa olen läpikäynyt klassisen retkahduksen: olen avannut korkin 3,5kk:n jälkeen, ja toistanut samat virheet kuin lukematon määrä muitakin addikteja, tapahtumien kulminoituminen täydelliseen retkahdukseen ja kontrolloimattomaan juomiseen 5,5kk:n kuluttua. Taustalla kiteytyy yksi ja sama valhe, minkä niin moni kuivilla, mutta retkahduksen partaalla oleva addikti uskoo todeksi: “kyllä aina yhden voi ottaa.”

Mitä retkahduksesta jäi käteen omalla kohdallani? tässäpä muutama lainaus:
[i]- olen lähettänyt Facebookissa viestejä ihmisille, eikä niissä viesteissä ollut mitään tolkkua - tuntui kuin joku riivattu ihminen olisi kirjoittanut ne. Olen kirjoitellut ystäväni kanssa, jolle olen sanonut olevani paraikaa humalassa, ja että oloni on ihan kamala ja ahdistunut sen vuoksi.

  • Tuntuu, että jossain vaiheessa aamun tunteina olen muuttunut persoonana joksikin aivan toiseksi. Ja tämä toinen hahmo on tehnyt mielelläni ja ruumillani ihan mitä huvittaa.
  • Heräsin seuraavana päivänä pienenä lapsena. Lapsena, joka on astunut johonkin synkkään ja ahdistavaan paikkaan, mistä ei ole ulospääsyä. Tämä lapsi ei ollut koskaan ennen kokenut niin suurta hätää ja pelkoa, ja toivoi vain, että joku pelastaisi hänet sieltä pahasta paikasta. Itkin lohduttomasti koko päivän. Ja toisenkin.[/i]

Tämän jälkeen olen pitänyt taukoa P-linkistä, sillä alkoholi astui jälleen kuvioihin. Joulukuussa 2014 olen kirjoittanut tänne, aikomuksenani laittaa korkki taas kiinni. Olen pelästynyt holtitonta alkoholinkäyttöäni, mutta loppupeleissä en ole vuodenkaan jälkeen onnistunut löytämään sitä surullisen kuuluisaa “kontrollia”. Olen hakeutunut lääkäriin masennuksen takia marraskuussa, ja olen kirjoittamisen aikaan odottanut aikaa aikuispsykiatrian polille, tarkoituksenani hakeutua terapiaan.

Jatketaan siitä, mihin olen viime kerralla jäänyt. Jos kirjoitan kaikki tuntemukseni ja fiilikseni kolmen vuoden ajalta, tulette lukemaan romaania - joten pyrin vain kertomaan lyhykäisyydessään tapahtumat lähitulevaisuuteen saakka.

Sain tosiaankin ajan aikuispsykiatrian polille alkuvuodesta 2015, ja olen kertonut heille, että opinnäytetyöni junnaa paikoillaan, ja minun tulisi saada se valmiiksi kevääseen 2015 mennessä, mutta en henkisesti kykene siihen ilman apua. Psykiatri on ilmoittanut minulle, että tällä aikataululla minun on mahdotonta saada terapiaa, koska jonot ovat niin pitkät. Epätoivoiselle, masentuneelle ihmiselle, jolla on alkoholiongelma (mitä en silloin myöntänyt edes itselleni), minulle annettiin tasan yksi oljenkorsi: masennuslääkkeet. Olen tännekin kirjoittanut, että olen kyseisiä lääkkeitä vastaan, mutta olin niin epätoivoisessa paikassa, että olin valmis kokeilemaan mitä tahansa.

Minulle määrättiin escitalopramia. Olen missannut kontrolliajan terveyskeskukseen, jonka johdosta minulle ei varattu uusia aikoja, ja jäin lääkkeiden kanssa yksin. Kyllä, minun olisi pitänyt ottaa itse asioistani vastuu, mutta en ottanut. Masennuslääkkeet tekivät minusta kävelevän zombien: kyllä se masennusta lievitti, mutta se tappoi myös kaiken ilon ja hyvän energian. en tuntenut enää mitään: en iloa, en surua, en vihaa, en onnea. Jokainen päivä oli pelkkää harmaata sumua, mille ei ollut loppua. Minkä avulla sain elemänilon, riemun ja tunteet takaisin hetkellisesti? tietysti alkoholin! se oli kuin majakka pimeässä. Aloin dokaamaan enemmän kuin koskaan.

Sain lokakuun 2015 tienoilla ilmoituksen, että pääsen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja että minun tulisi löytää itse terapeutti. En tehnyt asialle mitään, jatkoin vaan dokaamista. Joulukuussa 2015 kävin siskoni luona toisella paikkakunnalla, ja hän istutti minut pöydän ääreen ns. interventioon, jossa vietimme seuraavat neljä tuntia. Tajusin sen jälkeen, miten pahassa jamassa olen, ja millaista lopullisen tuhon ja epätoivoin tietä olen kulkemassa.

Minulle sattui aivan järjetön tuuri: terapeutti, joka on ollut 20 vuotta A-klinikalla töissä, oli siirtynyt yksityiseksi psykoterapeutiksi, ja sain häneltä tutustumisajan kahden viikon päähän (elettiin tammikuun loppua 2016). Meillä synkkasi heti: olihan hänellä järisyttävän vankka kokemus alkoholismista ammatillisessa mielessä A-klinikalta. Mikäli joku ei tiedä, millaiseen kultasuoneen osuin, kerrottakoon että Kelan tukeman psykoterapeutin löytäminen ja terapian aloittaminen saattaa kestää helposti vuoden, parikin vuotta. Minulla siihen meni 1,5 kuukautta. Jälkeenpäin ajatellen tämä moukan tuuri saattoi hyvinkin pelastaa elämäni.

Vuosi terapiassa sai minut jaloilleni: lopetimme terapian alkupuolella masennuslääkkeet, ja sain itseni takaisin kuvioihin ja elämäni raiteilleen. Sain opinnäytetyöni vihdoin valmiiksi, pakersin sitä eläimellisellä raivolla, ja voitokkaana palautin keväällä 2016 72-sivuisen eepoksen. Kuittasin siitä täydet pisteet 5/5, ja poistuin 5/5-opintotodistuksen ja ammattikorkeakoulututkinnon kanssa oppilaitoksesta. WIN! Olen hikari, ja ylpeä siitä. Deal with it.

Mutta en lopettanut alkoholin käyttöä. Puhuin kyllä alkoholin tuomista ongelmista terapiassa, mutta en ollut valmis lopettamaan. elin edelleen siinä illuusiossa, että pystyn opettelemaan kohtuukäyttäjäksi, pystyn hallitsemaan juomistani, pystyn olemaan “niinkuin muutkin normaalit ihmiset”. Sain terapian avulla reseptin Naltrexoniin, alkoholin himoa hillitsevään lääkkeeseen, marraskuussa 2016. Käytin sitä alkuun kolme kuukautta.

Mikäli olet harkinnut Naltrexonia tai ollut siinä kuvitelmissa, että alkoholisti oppii lääkkeen avulla käyttämään kohtuudella, voin kertoa sinulle, että niin kuin minäkin aikoinani, olet sinisilmäinen hölmö. Sellaista lääkettä ei ole olemassakaan, ei ainakaan minun kokemuksieni perusteella. Voit olla eri mieltä kanssani, saat olla, minä puhun vain omasta puolestani.

Tästä päästäänkin nykyhetkeen: vuoteen 2017! Mitä tähän vuoteen on sisältynyt?

  • vaihdoin työpaikkani kahdesta yökerhosta kahvilan tädiksi. Halusin pois ravintolamaailmasta tekemään simppeliä työtä päiväsaikaan. Ja sain vielä vakituisen pestin heti, minkä ajattelin helpottavan työstressiä: enää ei tarvinnut haalia työvuoroja saadakseen leivän pöytään. Enää ei tarvinnut murehtia siitä, tekeekö tarpeeksi vuoroja, riittääkö rahat tässä kuussa elämiseen. Joku muu huolehtii siitä nyt, minä kuittaan yhden ja saman palkan kerran kuukaudessa. WIN.
  • Jatkoin psykoterapiaa toisella vuodella.
  • en lopettanut alkoholinkäyttöä.

Jälkimmäisen asian vuoksi tapahtui montakin asiaa, mitkä johdattivat minut maanantaina 2.10.2017 sille tielle, missä olen nykyään. Tästä alkaa LunaS:n uudestisyntynyt

Korkki kiinni- minun tarinani - Vol 2.

Teen kahvilassa pääsääntöisesti töitä 11 tuntia päivässä yksin. Herään maanantaina 2.10.2017 klo 6.30. Minulla on työvuoro sinä päivänä, ja teen neljänä päivänä töitä yhteensä 40 tuntia. Tai niin oli tarkoitus.

Maanantaita edeltävinä päivinä tapahtui seuraavaa: Siskoni oli minun luonani yötä, ja lähdimme kuuntelemaan keikkaa yhteisten ystäviemme kanssa. Minun ei ollut tarkoitus juoda mitään illan aikana, koska siskoni ei juo alkoholia ollenkaan. Olen kuitenkin juonut, koska kaikki muut joivat, päätyen siihen pisteeseen, etten muistanut mitään. Minun piti seuraavana aamuna lähteä siskoni kanssa bussilla toiselle paikkakunnalle, josta minun piti jatkaa matkaa mökkireissulle luokkakavereideni kanssa. Luonnollisesti missasin aamun bussin, ja järkytin siskoni humalatilallani perusteellisesti. Nousin sängystä aamupäivällä ja jatkoin juomista. Lähdin mökkireissuun siis jo valmiiksi pienessä nosteessa. Tämän jälkeen olen ollut humalassa 24/7 seuraavat kaksi päivää, välillä minut on kannettu nukkumaan, välillä minut on lähetetty “välikuolemaan” koska olen ollut niin humalassa. En muista kovinkaan paljoa koko reissusta. Tiedän vain sen, että reissun ei pitänyt omalta osaltani mennä niin. Mutta niin se vaan meni. Podin aivan järkyttävän krapulan sunnuntaina matkalla kotiin. En ollut syönyt kunnolla kolmeen päivään, ja oloni oli sen mukainen. Aloitin kolmelta yöllä taistelun aamuheräämisen kanssa: en todellakaan tiennyt, aikonko nousta aamulla ylös töihin.

Bussi oli aamulla aivan täynnä. Aloin tuntea kasvavaa ahdistusta ja paniikkia, ja kyyneleet olivat todella lähellä. Halusin vain äkkiä päästä pois sieltä. Lähetin tekstiviestin terapeutilleni: “jos olet hereillä, voitko soittaa minulle heti.” Bussista päästyäni minulla oli 15 minuuttia aikaa, ennen kuin joudun avaamaan työpaikkani oven. Paniikkikohtaus vyöryi ylitseni valtavalla voimalla: en saanut henkeä, kyyneleet valuivat valtoimenaan, minusta tuntui että sisälläni kasvoi jokin tulivuoren kaltainen psykoosi, minkä purkautuminen tapahtuu hetkenä minä hyvänsä, enkä tiedä, mitä siitä seuraa. Tuntui, että olen menettämässä järkeni. Ainoa asia, minkä sen myrskyn keskellä kuulin täysin selkeästi ja voimakkaasti, oli ääni joka sanoi: Mä en pysty tähän. Mä en pysty tähän enää. Koitin soittaa siskolleni. Koitin soittaa esimiehelleni, joka on myös hyvä ystäväni. lopulta minun ei auttanut muu kuin mennä vaihtamaan työvaatteet päälle. Kahvipannunkin keittäminen tuntui sillä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän vaikealta.

Työt aloitettuani esimieheni soitti minulle. Sanoin hänelle kyynelten lomassa: “tiedän, että on hyvä mahdollisuus että olet nukkumassa, mutta eikö ystäville pidä soittaa silloin kun on hätä?” kerroin hänelle, että minusta tuntuu etten jaksa enää. Että olen aivan hukassa, eksyksissä ja totaalisen hädissäni ja peloissani. Esimieheni tuntee minut hyvin, ja kun kerroin dokaamisreissustani, hän oletti, että kyse on nyt sen tuomasta ahdingosta. Hän sanoi, että ei ole mikään ihme, jos “liskot saa vallan”, hän rauhoitteli minua ja sanoi, että minulla ei ole mitään hätää. Mutta hän ei vielä silloin ymmärtänyt, että kyse oli paljon suuremmasta asiasta kuin muutaman päivän dokaamisesta. Olin täysin musertunut taakkani alle, mitä olin kasannut jo vuosia, ja nyt elämäni korttitalo sortui pala palalta.

Terapeuttini soitti minulle tämän jälkeen. Kerroin tilanteen, missä olen, ja kerroin hänelle, että minusta tuntuu että minun pitää nyt saada iso stoppi kaikelle. Ihan kaikelle: työlle, ihmisille, elämälle, arjelle, ihan kaikelle. Halusin päästä jonnekin pois, pois töistä, kodistani ja elämästäni jonnekin turvaan, missä pystyn hetken rauhoittumaan ja kasaamaan itseni. Olin jo bussimatkalla selannut A-klinikan sivuja, ja kysyin häneltä, mitä hän on ammattilaisena mieltä, jos ilmoittautuisin katkaisuhoitoon. En ollut varma, olisiko katko sopiva minulle ja tilanteelleni: niin kuin monet muutkin, olin täysin ennakkoluuloinen katkaisuhoidosta. En halunnut joutua refloissa tärisevien narkkareiden ja hampaattomien rapajuoppojen keskelle, jotka olivat jo ajat sitten kärventäneet aivonsa nelivuotiaan tasolle. Terapeuttini kertoi (minkä lopulta itse tulen toteamaan), etten voisi olla enemmän väärässä. Hän suositteli minulle lämpimästi katkolle menemistä.

Sen kummemmin ajattelematta soitin ja varasin ajan katkolle seuraavaksi aamuksi klo 8.30. Välittömästi puhelun jälkeen aloin epäröimään päätöstäni. Kotiin päästyäni minulla oli avattu viinitonkka kotona, ja olin jo tunteja sitten päättänyt juoda. Mutta kotona ajatus alkoholista sai minut voimaan pahoin: sunnuntain krapula oli vielä niin tuoreessa muistissa. Kerrankin järki voitti tunteet, ja juomisen sijaan päätin pakata ja mennä nukkumaan.

Mitä tapahtuu katkolla, jääköön katkolle. Mitä tapahtuu AA-kokouksessa ja NA:ssa, jääköön niiden seinien sisäpuolelle.
En halua loukata kenenkään yksityisyyttä paljastamalla näistä paikoista tai sen asukeista sen enempää, joten pidän tämän osan tarinaani suppeana.

Koko matkan katkaisuhoitoasemalle päässäni soi vain yksi ajatus: “mitä vittua mä täällä teen?” Miten mä olen tässä tilanteessa?". Mutta se ajatus jäi taakse sillä hetkellä, kun astelin ovista sisään. Sen jälkeen oivalsin nopeasti, että olin juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sain aivan järisyttävän herätyksen tilanteeseeni: olin ollut eksyksissä ihan syystä. Ulkoiset apuverkostoni olivat olleet puutteeliset jo pitkän aikaa. Nyt olin paikassa, missä olin turvassa. Nyt olin paikassa, jossa pystyin vihdoin hengittämään ja ymmärtämään askel askeleelta, että tarvitsen apua enemmän kuin koskaan. Ja minulle annettiin kaikki apu, mitä oli saatavilla, ja sitä oli paljon. Katkaisuasemasta voin kertoa sen verran, että ympäristö oli tosi viihtyisä, jokainen henkilökunnasta oli äärimmäisen ystävällinen, lämmin ja auttavainen minua kohtaan, ruoka oli maukasta, ja puitteet turvalliseen katkaisuhoitoon oli turvattu kaikin puolin. En ole katunut päätöstäni katkolle menemisestä kertaakaan.

Muutaman päivän “breikki” muuttuikin sitten kaksi viikkoa kestäneeksi sairaslomaksi, joista katkolla vietin yhdeksän päivää. Tuona aikana tutustuin ensimmäistä kertaa AA- ja NA-ryhmien toimintaan (olin tervetullut NA-kokouksiin, vaikkei minulla alkoholin lisäksi ollut muita riippuvuuksia), ja katkon sekä näiden ryhmien johdosta minulle avautui ovi vertaistuen maailmaan, minkä olemassaolosta en ennen tiennyt, sillä en ollut koskaan antanut sille mahdollisuutta. Vertaistuesta tuli minulle tärkeä voimavara, ja siitä on ollut minulle suunnaton apu päivittäin. Ensimmäisessä AA-kokouksessa nousin puhujakorokkeelle, ja lausuin ensimmäistä kertaa ne kuuluisat sanat:

“Moi, mä olen (LunaS) ja… olen jo vuosia miettinyt että ehkä mä oon…mutta nyt sanon sen ensimmäistä kertaa ääneen kenellekään, niin että itsekin kuulen: minä olen alkoholisti.”

Mikä tekee minusta alkoholistin? minä en ole koskaan oppinut juomaan kohtuudella. En koskaan. Minä en ole koskaan hallinnut alkoholinkäyttöäni, enkä tule koskaan hallitsemaankaan. Alkoholi hallitsee minua. Se ei ole vain yksi seikka ja seuraus muiden asioiden lomassa, se on ainoa syy kaikkiin elämäni isoimpiin ongelmiin. Minä olen addikti, ja ymmärrän sen nyt. Olen vielä matkani alussa, ja tiedän, että minun tulee ymmärtää se tosiasia, että minulla on vielä edessäni se suurin valinta: lopettaa alkoholin juominen kokonaan. Se, että uskallan sanoa ääneen, etten tule juomaan pisaraakaan enää koskaan, vaatii aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se päätös on tehtävä: sitä pitää haluta. Se päätös ei voi syntyä pakottamalla tai uhkailemalla, minun täytyy haluta elää päihteetöntä elämää joka päivä. Mutta olen lakannut uskottelemasta itselleni, että jonain päivänä opin juomaan kohtuudella. Että jonain päivänä minusta tulee normaali ihminen, joka hallitsee alkoholinkäyttöään. Minä en ole normaali. Minä olen addikti, ja tulen olemaan addikti elämääni viimeiseen henkäykseen saakka. en voi vaikuttaa menneisyyteen tai tulevaisuuteen, mutta tänään voin päättää olla juomatta.

Katkon aikana revin auki sen isoimman haavan, mitä olin paennut jo vuosia. Kohtasin vihdoin sen isoimman ongelmani silmästä silmään, myönsin heikkouteni sen edessä ja pyysin apua. Tämän vuoksi päätin aloittaa myös Antabuksen, minkä kokeilemista olin sitkeästi vastustanut siihen asti. opettelin olemaan täydellisen rehellinen tunteissani ja ajatuksissani. Olin aivan takki auki - bring it on. Katkon aikana koin ylä-ja alamäkiä, sain hysteerisiä itkukohtauksia ja kerran uuden paniikkikohtauksen, joten oli hyvä, että koin kaiken sen turvallisessa paikassa. Nyt ymmärrän, miten isojen asioiden, tunteiden ja ongelmien kanssa painin.

Puhuin rehellisesti esimiehelleni katkokokemuksista. Puhuin rehellisesti olleeni monesti krapulassa töissä, ja että uskoin, että ennemmin tai myöhemmin olisin ryssinyt työpaikkani ja perusteellisesti koko elämäni. Olin rehellinen terapeutilleni. Kerroin, että 90% peruuntuneista ajoista johtui siitä että olin ollut krapulassa, ja että olin valehdellut hänelle. Kerroin, että olen väistellyt alkoholiongelmaani koko terapian ajan, ja että olin pystynyt manipuloimaan terapiaa mieleisekseni, jottei minun tarvitsisi puhua oikeasta ongelmasta. Sekä esimieheni että terapeuttini olivat sitä mieltä, että menneet ovat menneitä: tärkeintä on se, mitä teen nyt ollakseni onnellinen ja raitis. Puhuin siskolleni kaikesta. Melkein kaikesta.

Olin oppinut olemaan rehellinen monessa asiassa. Mutta sisälläni kalvoi vielä ne isoimmat valheet, mistä pidin itsepintaisesti kiinni. Ne ainoat siteet, mitä alkoholilla vielä oli minuun, huusi hukkuvan lailla uppoavassa laivassa: “näistä et luovu, nämä salaisuudet viet mukanasi hautaan saakka!” Mitä rehellisemmäksi tulin, sen pahemmin nämä asiat alkoivat kalvamaan sisintäni. Ymmärsin, että jos en päästä näistä irti ja ole loppuun asti raa’an rehellinen, ei pöytäni tule koskaan olemaan täysin puhdas. Epäröin soittoa siskolleni monta tuntia, kunnes vain lakkasin ajattelemasta (teko)syitä, miksi minun ei tulisi tehdä sitä - näppäilin vain numeron ja soitin.

Ja minä lauloin kaiken. Kuin satakieli viimeisen aariansa. Päästin vihdoin irti, lopullisesti. Olin täydellisen rehellinen - minulla ei ollut enää mitään haamuja kaapissani. Ja silloin tapahtui jotain odottamatonta, mikä mullisti elämäni.

Minä en kuollutkaan. Minä en romahtanutkaan, en vaipunut epätoivoon - päin vastoin. Minut täytti aivan valtava helpotus. Sisälleni vyöryi sellainen toivon ja uskon valo, että tuntui kuin voisin räjähtää onnesta. En osaa sitä tarkemmin selittää: se ei ollut mitään, minkä tunnistin entuudestaan, se ei ollut tunne sisälläni, joka olisin itse luonut ajatuksistani tai jonka olisin itse pystynyt synnyttämään - se tuli ulkopuolelta ja täytti minut kauttaaltaan, kääri minut syliinsä kuin lämmin peitto pakkasella. Se puhalsi sisääni lämpöä, valoa, ja järjettömästi toivoa. Sen seurauksena kuulin vain pääni sisällä uuden, rauhallisen ja lempeän äänen, joka sanoi minulle:

“Sulla ei ole mitään hätää. Sä selviät mistä vain.”

AA:ssa puhutaan paljon korkeammasta voimasta. Minä en usko kirkon kuvaukseen Jumalasta, enkä ole pystynyt tähän mennessä määrittämään mitään tiettyä korkeampaa voimaa, vaikka uskon kyllä, että sellainen voi olla olemassa. Nyt uskon, että se korkeampi voima on minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan Rakkaus. Uskon, että luopuessani kaikista valheista, ja olemalla täydellisen avoin ja rehellinen, avasin Rakkaudelle oven elämääni. Ja se Rakkaus omaan itseeni kertoo minulle edelleen joka päivä yhtä lempeästi ja rauhallisesti, että minulla ei ole mitään hätää. Epätoivo ja pelko saa voimansa valheista, mitä minulla ei enää ole - pöytäni on täysin puhdas, minulla ei siis ole enää mitään syytä pelätä. Minusta todellakin tuntuu, että selviän ihan mistä vaan.

Tekstini edellinen osio saattaa olla monille liikaa, ja pudistelet päätäsi epäuskoisena. Sinä saat tehdä niin. Tämähän on vain minun tarinani, ja voin kertoa Sinulle vain sen, minkä olen itse kokenut. Sinä voit uskoa mihin itse haluat - sehän on sinun elämäsi.

Katkon jälkeen kotiutuminen ja töihin paluu sujui hyvin. En kokenut, että katkaisuhoidosta olisi enää ollut minulle pidempään apua: minun tuli palata elämääni, ja jatkaa siitä, mihin olin jäänyt - nyt vain täysin uusin silmin. Nyt olin valmis kohtaamaan arjen, työn, ystävät ja kaiken sen, mitä olin peloissani paennut katkolle - minullahan ei ollut enää mitään pelättävää. Nyt sen kahvipannun keittäminen tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Nyt se tuntuu hyvältä.

Olen käynyt viikottain AA- tai NA-ryhmissä, ja pidän yhteyttä katkolla tutustumiini toipuviin alkoholisteihin. Uskon, että meistä on tullut lyhyessä ajassa ystäviä, ja se tekee minut iloiseksi joka päivä. Esimieheni tukee minua raittiuden suunnittelemisessa, ja voin huoletta esimerkiksi valita kotiryhmän, jossa käyn kerran viikossa: kun olen päätökseni tehnyt, esimieheni suunnittelee työvuorot niin, että pääsen joka viikko kokoukseen. Aikomuksenani on kotiryhmän myötä valita itselleni myös kummi. Vapaa-aikana voin osallistua sitten muihinkin kokouksiin. Terapiassa käyn kerran viikossa, ja mahdollisesti pyrimme näkemään useammin - mutta vähintään kerran viikossa. Jätin A-klinikalle hakemuksen sosiaaliterapiaan: aikomukseni olisi tavata sosiaaliterapeuttia kerran kuukaudessa, jolloin keskittyisimme ainoastaan raittiuteen ja sen ylläpitämiseen, toisin kuin psykoterapiassa. Aloitin myös avantouinnin uudelleen, missä käyn kerran viikossa, joka sunnuntai, kun minulla on aina vapaapäivä. Siitä muodostui minulle iso henkireikä pari vuotta sitten, mutta olen lopettanut sen, sillä minulla on ollut liian kiire tuhota elämäni alkoholilla. Ainoa asia, minkä nojaan en välttämättä voi jatkossa suunnitella tulevaisuuttani, on Antabus.

A-klinikan lääkäri soitti minulle viime tiistaina kertoakseen verikokeiden tuloksista. Viimeisin alat-arvoni katkolla oli ollut koholla, ennen kuin aloitin Antabuksen. Normaali arvo on noin 35, minulla se oli ollut reilu 60 - mutta pystyin kuitenkin aloittamaan Antabuksen. Kysyin lääkäriltä, oliko arvot vaan koholla edelleen, koska ne olivat olleet jo koholla aiemmin, johon hän vastasi: “normaali arvo on 35. Alat-arvosi on tällä hetkellä 241. Sinun pitää lopettaa Antabus heti. Varaa aika kolmen viikon päähän uusiin verikokeisiin, ja katsotaan tilannetta sitten.”

Sen sijaan, että jäin hetkeksikään murehtimaan asiaa, puhuin tunteistani rehellisesti siskolleni, ystävilleni ja terapeutille. Ymmärsin nopeasti, että vaikka minun tulisi kohdata raittiuden tie ilman Antabusta, olen ensimmäistä kertaa todella turvannut selustani niin, että pysyn jatkossakin raittiina ja rehellisenä. AA:sta minulle on jäänyt selkeä, yksinkertainen ohje, mihin päivittäinen raittiuteni perustuu, oli sitten antabusta tai ei:

Älä ota ensimmäistä ryyppyä.

Jos valitsen joka päivä, etten ota ensimmäistäkään, niin pysyn raittiina. Hyvinä hetkinä voin mennä eteenpäin viikko kerralllaan, päivä kerrallaan - vaikeina hetkinä vaikka vain hetki tai minuutti kerrallaan. Mutta niin kauan kuin päätän olla ottamatta sitä ensimmäistä ryyppyä, ei mikään eteeni tuleva haaste ole liian suuri. Mä selviän mistä vain.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän Minun Tarinani Vol 2 - osion ensimmäisen luvun. Nähtäväksi jää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Takanani on nyt 28 selvää päivää.

Mennään eteenpäin päivä kerrallaan.

[i]We live and we learn to take
One step at a time
There’s no need to rush
It’s like learning to fly
Or falling in love
It’s gonna happen when it’s
Supposed to happen and we
Find the reasons why
One step at a time

When you can’t wait any longer
But there’s no end in sight
(when you need to find the strength)
It’s your faith that makes you stronger
The only way you get there
Is one step at a time[/i]

Huomenta LunaS,

Ja raittiutta tällekin päivälle kuten myös tuleville.

Ehdoton rehellisyys itseä kohtaan on kyllä näitä raittiuden peruspilareita!

Mutta käymällä siellä terapiassa sekä palavereissa kuuntelemalla toisten ihmisten oivalluksia elämästään aukeaa uusia oivalluksia siitä omasta elämästä. Sitä on vain kovin vaikea sisäistää ettei tosiaan voi sitä alkoholia enää nauttia sitä ensimmäistäkään ryyppyä.

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että juomaan voi päätyä aivan yhtä hyvin kolmen kuukauden kuin kymmenenkin raittiin vuoden jälkeen, sillä alkoholin suhteen alkoholisti on salakavalasti ikuinen optimisti, mikäli antaa sille mahdollisuuden.

Päivä kerrallaan mennään etiäpäin raittiina.

Moi Helise, ja kiitos viestistäsi!

Kyllä se vaan on niin karu totuus, että ilman rehellisyyttä ei alkkis pitkälle pötki, ainakin itse olen saanut sen karvaasti kokea kantapään kautta. Mutta nyt kun on kakistanut ulos ne pahimmat salaisuudet, niin kylläpä on kevyempi kulkea!

Mutta oikeassa olet sen suhteen, että ongelman myöntäminen ja asian sisäistäminen ei todellakaan ole helppoa. sitä kyseenalaistaa ja tuomitsee itsensä kovin helposti: “noh, nyt oot sitten alkkis etkä muuksi muutu, miten sä meinaat jatkaa jos et edes itselles pysty sanomaan ääneen että sä et voi enää koskaan juoda? kyllä sun pitäis nyt heti vaan alkaa kuuluttamaan sitä, senkin heikko pieni ihminen.” Mutta koitan pyrkiä siihen, että en luo stressiä tulevaisuudesta, ja siihen kuuluu etten tee juomattomuus-aikatauluja tai mieti raittiutta “kilpailuna” itseni kanssa, vaan menen päivä kerrallaan, tarvittaessa hetki kerrallaan.

Minä olen alkoholiongelmani kanssa kuin vastasyntynyt joka opettelee kävelemään, mutta uskon sen, että juomaan voi todellakin päätyä vuosienkin raittiuden jälkeen - ajalla ei sinällään ole merkitystä. Tavallaan on helpottavaa, kun tietää ne sudenkuopat, mihin on ratkeamisen aikana kompastunut, ja on kirjoittanut ne muistiin - niihin fiiliksiin ja käsittämättömän taidokkaisiin tekosyihin on hyvä palata, jotta muistaa, miten taidokkaasti alkoholisti pystyy puhumaan itselleen “järkeä”.

Rekallinen aurinkoa ja iloa päivääsi Helise, ja kaikki muutkin P-linkkiläiset! Onpa mukavaa taas kirjoitella tänne.

Moi, vihdoinkin vähättelijöistä yksi lopettaja, joka vaikuttaa asiaan paneutuvalta ja jolla on rehellisyyttä ja ehdottomuuttakin. Kun alkaa muuttaa elämää entisestä, niin usein sen tekeminen on ollut monelle vaikein asia.

“Epätoivo ja pelko saa voimansa valheista, mitä minulla ei enää ole - pöytäni on täysin puhdas, minulla ei siis ole enää mitään syytä pelätä. Minusta todellakin tuntuu, että selviän ihan mistä vaan”.

moi 1970, ja kiitos viestistäsi!

Vaikeintahan tässä matkassa on ollut lopettaa valehtelu. Lakata selittämästä itselleen ja muille - mutta se oli matka, mikä minun piti tehdä. Toivon todella, että kokemuksistani ja niiden kirjoittamisesta tänne P-linkkiin olisi muille apua… ei kai sitä voi muuta tehdä kuin katsoa omia kokemuksia silmästä silmään ja todeta naureskellen: “senkin tunari, huhhuh minkä sopan olet itselles keittänyt!”. Raaka rehellisyys itseään ja muita kohtaan on ihan hemmetin vaikeaa, minä jos kuka tiedän. Mutta kaikki, KAIKKI on sen jälkeen helpompaa, kun oma tontti on puhdas kaikista valheista.

Ja se sairas sota, mitä käyt omassa päässäsi…miten ihmeessä sitä oppii löytämään kaiken sen myrskyn ja kaaoksen keskeltä ne pienet valheet, ne mikroskooppiset jyvät, mitä salaa kylvät ja ruokit alkoholilla…? kasvatat jyviäsi pikku hiljaa valtavaksi orjantappurapensaaksi, mikä vangitsee otteeseensa ja tappaa kaiken elinvoiman jokaisesta solustasi, jokaisesta hyvästä aikeesta, jokaisesta itsekunnioituksen rippeestä… Ainoa keino kitkeä se orjantappura juuriaan myöten on olla raa’an rehellinen, ja olla ottamatta ensimmäistä ryyppyä.
yksinkertaista? kyllä. Helppoa? ei todellakaan.

1970 kirjoitti

Pikkaisen herätti ärtymystä, koska tuosta lauseesta paistaa aika selkeästi julki se, että mielestäsi kaikki vähentäjät ovat pelleilijöitä, jotka eivät uskalla myöntää, että pitäisi lopettaa. Varmasti näin siellä kirjoittajien kohdalla monesti voi ollakin, ehkä minunkin itsenikin kohdalla. Mutta en menisi yleistämään. Uskon, että jos ihminen havahtuu ajoissa eikä ole kärsinyt samanlaisesta alusta asti kestäneestä alkoholin hallinnan ongelmasta kuin esim LunaS niin varmasti voi onnistua myös kurinpalautuksella elämään alkoholin kera ihan normaalia elämää. Voihan ylipainoinenkin laihtua ja pysyä painossaan, joskus. Jos ei ole syntynyt fyysistä riippuvuutta on enemmänkin kyse pois oppimisesta. Se kenen kohdalla tilanne on tuo on sitten toinen tarina.

Lisäksi ärsyttää sen takia, että tuollaiset heitot saavat asian kuulostamaan siltä kuin kaikki Lopettajat olisivat vain todenneet, että nyt on ongelma ja sitten alkavat kirjoittamaan tänne ja kaikki on ok. Eiköhän joka ikinen teistä ole ensin koittanut vähentää, vai mitä? Jotkut varmaan aika montakin kertaa. Eikä se tarkoita välttämättä että itseänsä kusettaa. Kyllä sitä voi ihan rehellisesti tunnustaa ja analysoida ongelmaansa ja sitten kokeilla ensin vähentämistä ja sillä tavalla vaikka pedata sitä lopettamista. Ketään ei kannusta se, että vähentäminen leimataan epärehellisyydeksi itseään kohtaan.

Että sellainen tility. Sorry LunaS, että tulin sinun ketjun tunnelmaa sillä pilaamaan. Hienoa, että sinä olet tehnyt ratkaisun. Ketjusi lukeneena uskon, että sinun kohdalla vähentäminen ei todellakaan olisi enää toiminut. Kauheasti tsemppiä ja hyvää fiilistä!

^ Suurin osa kaikista plinkkiin tulevista tyypeistä on tulijoita-menijöitä.
Tämä asia on pysynyt vuosia varsin muuttumattomana.

Muutenhan tää olis kuin laskettelis vettä vaan, vaan eipä se niin olekaan…

Voishan sen kauniimminkin sanoa ja heitellä ruusun terälehtiä ja pehmentää totuutta vaikka skumpalla,
mutta tää on tää raaka maailma ilman mitään loiventavia hermomyrkkypikareita tai filttereitä ja
tunnepehmentimiä: se on vaan aivan karmea ja poisjuomaton fakin totuus, että suurin osa ei raitistu koskaan.

Kaikki on itsestä paljolti kiinni, tämä palsta ei sinällään ketään raitista, ei Lopettamo tahi Vähättelymö.

Tuollainen perusteellisuus, minkä luin LunaS:n mukaansatempaavassa tekstissä sai minut jossain määrin pauloihin. Ja aito rehellisyys, siitä tällanen hörhö ja mouhoava provomaisteri diggaa kovasti ja sellainen ilmaisu on edukseen. Tsekkaan asioita paljolti teksti ja tyyli edellä, tarinat kun sinällään ovat addikteilla paljolti
samankaltaisia, jatkot erilaisia…

Itse retkahdin isosti vuoden välein 2011, 2012 ja 2013 ja juurikin täällä sitä tuoreeltaan puin ja aivan
romuna ja maanosani myyneenä ja täysin turtana ja pettyneenä ja sitten säkällä olen pysynyt poissa
menneen elämän tavoista aina tähän päivään saakka ja kaikki hyvät keinot itsekkäästi käyttäen.

parempaa jatkoa :smiley: be cool now ja hyvä tästä kaikesta tulee, mennään päivä kerrallaan vaan day by day,

[size=150]aye[/size]

Noniin, erotuomari astuu peliin. Minun seinälläni on turha alkaa purkamaan mielipahaansa jonkun kommenteista, varsinkin, jos aikoo tilittää jostakin mikä menee kauas sivuraiteille, pois aiheesta. mikäli jonkun kommentti on asiaton, osaan itsekin ottaa yhteyttä suoraan modeen. Summa summarum: mielestäni 1970 kommentti oli ihan asiallinen, eikä kenenkään kannata sillä päiväänsä pilata.

Rauha maahan ja asia on toivottavasti tällä loppuun käsitelty. Ugh. :wink:

Täällä Suomen palstalla ei ole kauheasti näkynyt yhtä nuoria kuin sinä LunaS (voi tietysti olla lukijoina). Jos kaipaat ikäistesi tarinoita luettavaksi niin tässä olisi alla yksi linkki. Kerroit asuneesi ulkomailla joten varmaankin luet englantia.
reddit.com/r/stopdrinking/

Tuolla kirjoittelee itse asiassa hälyttävän paljon nuoria ihmisiä. Mutta onneksi ovat löytäneet tiensä vertaistuen piiriin ja tekevät jotain ongelmalleen. Tulee tietysti vaan mieleen kuinka paljon on nuoria, jotka eivät joko tunnista ongelmaansa tai eivät osaa hakea apua. Surullista.

Huomenta LunaS,

Sä olet varmaan jo töissä etkä kerkiä palstaa lukemaan mut kirjoittelen nyt aamun aatoksia sulle. Itse olen vasta aamukahvilla, mut mä olenkin sairaseläkkeellä.

Ensimmäisen kerran raitistuessani olin varmaan siinä parinkympin tienoolla. Pyllähdin silloin AA:n ovesta sisään ja aloitin elämän raittiina. Täytyy myöntää, että tunsin kyllä itseni yksinäiseksi, sillä en kyllä viihtynyt minkäänlaisissa kippoloissa selvin päin. Onneksi sain mielenkiintoisen työpaikan ja mukavia työtovereita. Liikuntaa tuli harrastettua aika paljon siihen aikaan. Kesällä tuli pyöräiltyä ja uitua todella paljon ja talvella pelasin squassia ja hiihdin. Palavereissa lopetin käymisen tyystin kun eihän minulla omasta mielestäni ollut sellaiseen enää tarvettakaan. Välillä kyllä kävin moikkaamassa tutuksi tulleita AA:laisia. - Mitäs minä siellä palaverissa tekisin kuuntelemassa paljon vanhempia ihmisiä kuin minä.

Elämä soljui mukavissa merkeissä ja kohtasin tulevan miehenikin. Muutamia vuosia meni ja kuinka ollakkaan kiusaus kokeilla muutamaa kasvoi reissuja tehdessämme. Aloitin kohtuukäyttelykokeilut, ensin otin vain ulkomailla, sitten kotimaassa vain juhlissa, sitten pienemmissä pirskeissä, sitten piti pirskeitä keksiä ylen aikaa, sitten viikonloppuisin ja sit välillä viikolla jne.

Paasaan ja saarnaan tässä sinulle muistutukseksi, että älä ihmeessä jätä asian jälkihoitoa raittiinakaan!

Ei muuta kuin raitista päivää sulle

Hei LunaS!
Kiitos kirjoituksestasi, eikä muuta kuin jatketaan valitsemallamme raittiuden tiellä. Kummius on hieno ja tärkeä osa toveriseuraamme. Omalle kummilleni olen voinut kertoa vaikeimmat, likaisimmat ja valheellisimmatkin tekoni, sanani ja ajatukseni. Niitä ei palavereissa ole syytä kertoa kaikkien kestettäviksi.

Tänään et ole yksin

Moi kaikki!

Vastauksia edellisiin kommentteihin: kiitos linkeistä, vinkeistä ja neuvoista. Tarkoituksenani ei ole jauhaa menneisyyden ryyppyreissujen mokia ja kerrata elämäni hirveimpiä tapahtumia tuntemattomille AA:ssa, olen ne käsitellyt itsekseni, kirjoittaen esim. tänne noiden alkutarinoiden yhteydessä, ja olen sen verran pitkään jo käynyt terapiassa, että ne eivät enää minua satuta. Toki voin jakaa niitä ihmisille, jos se liittyy aiheeseen.

Olen jäänyt parin päivän ajan pohtimaan erästä kommenttia, mikä kirjoitettiin tänne aiemmin…se meni jotakuinkin näin:
tarinasi lukeneena uskon, että vähentäminen sinun kohdallasi ei todellakaan olisi enää toiminut.

Tämä loukkasi minua. Ja olen yrittänyt pohtia, miksi. en aio tehdä tästä mitään draamaa, enkä ole tivaamassa selitystä keneltäkään, vaan koitan ehkä kirjoittaa omia ajatuksiani selventääkseni tätä itselleni, jotta voin unohtaa sen.

Ehkä se loukkasi minua siksi, että kirjoittaja ei tunne minua eikä tiedä oikeastaan mitään elämästäni. Hän tietää vain ne kokemukseni alkoholista, mitkä olen tänne päättänyt kirjoittaa, eikä mitään muuta, mutta oli silti valmis ilmoittamaan mielipiteensä noin jyrkästi. Minusta tuntui, että kommentissa mentiin henkilökohtaisuuksiin, mille en löydä mitään hyvää syytä. En minä ainakaan voisi ikinä sanoa tuollaista tuntemattomalle ihmiselle, se olisi väheksymistä.

Ehkä loukkaannuin siksi, että se on totta: vähentäminen ei olisi minun kohdallani ollut enää ratkaisu. Mutta olen kulkenut aivan helvetin rankan ja pitkän matkan hyväksyäkseni sen. Olen tehnyt elämässäni pirun vaikeita päätöksiä, mihin kovin moni ei pysty. Tuntui siltä kuin olisi juossut maratonin, ja ollut hemmetin ylpeä itsestään, mutta joku kanssajuoksija olisi tullut sanomaan viereesi: “no oli jo aikakin että pääset maaliin, kyllä sä jo sen verran kauan treenasitkin että pitäis tämmönen matka jo ihan suvereenisti jaksaa”. Se ei vaan tunnu kovin hyvältä, eihän?

Mutta se siitä: No hard feelings, moving on.

Mutta on kyllä siistiä taas olla selvillä vesillä. Havahdun joka päivä jossain kohtaa fiilikseen, että “jumankauta mulla on hyvä olo!” se on se hyvä energia, mikä saa taas ihmisen liikkeelle. Kun ei tarvitse enää kuluttaa aikaa ja energiaa alkoholin juomiseen tai sen ajattelemiseen, ihmiselle vapautuu aivan järjettömän paljon aikaa ja energiaa tehdä kaikkea muuta. Tämä aika ja energia on saanut mut väkisinkin kaipaamaan liikuntaa ja liikkumista, viimeiset kolme päivää oon tehnyt 1-1,5h lenkkejä, ja tänään pääsin (huomatkaa, siis HALUSIN MENNÄ) salille, mihin en ole kirveelläkään halunnut astua puoleen vuoteen. Voin kertoa, että nyt on aika voittaja-fiilis.

Tiedän kyllä aikaisemmista kokemuksista että tää tunne menee ohi - kaikkeen tottuu, raittiuteenkin. Ehkä juuri siksi aion nauttia tästä fiiliksestä täysillä, nyt kun voin!

Mukavaa päivää kaikille!

Kiitos LunaS tarinastasi täällä plinkissä. Kävin lukasemassa myös “vanhoja” vähentäjien puolen tekstejäsi Nopeahkosti-palaan niihin vielä ajan kera.
Tsemppiä sinulle!

Moikka kaikille, ja aurinkoista perjantaita!

Tänään lähdin aamulla AA-kokoukseen, ja ilmoitin porukalle, että olen valinnut kyseisen ryhmän kotiryhmäkseni. olen käynyt eri ryhmien kokouksissa, ja vielä matkalla tänään pohdin, minkä valinnan teen. kuitenkin mennessäni ovista sisään ja istuessani kahvikupposen ääreen tuntui siltä, että olen “kotona”. ymmärsin, että sama fiilis minulla on ollut siitä asti, kun kyseisen ryhmän kokoukseen menin ensimmäisen kerran ja myönsin kaikille, eritoten itselleni, olevani alkoholisti. Loppuen lopuksi päätös ei ollut kovinkaan vaikea - tuntui, että ryhmä oli jo valinnut minut osaksi porukkaa.

Eilen tuli aika voimakas himo juoda alkoholia. olin tehnyt 12 tuntia kiireessä töitä, ja viimeisen tunnin ylitöinä. Töistä päästyäni oli todella “hakattu” olo - jalat särki niin paljon etten meinannut jaksaa kävellä, ja oloni oli muutenkin tosi stressaantunut ja uupunut. tänään oli vapaapäivä. Nämä on juuri sellaisia hetkiä, kun juon itseni tainnoksiin. aivan sama, olenko suunnitellut jotain vapaapäiväksi, tai olenko suunnitellut etten juo illalla - painun saman tien lähimpään Alkoon välittämättä seurauksista. Kuulen paljon sitä, että monille tulee se tarve päästä baariin - minulla se on toisin päin: maltan tuskin odottaa, että saan olla omassa rauhassa. Naamani on tuttu ravintola-alan piireissä, joten en jaksa antaa baarimikoille juorujen aiheita, jos/kun törttöilen humalassa ja teen/sanon mitä huvittaa. Yksin kännätessä kukaan ei tuomitse tai säännöstele sitä, miten paljon saan juoda, ja yleensä se johtaa sellaiseen humalatilaan etten juurikaan muista mitään. Siinä se sitten menee toipuessa koko vapaapäivä…ei ole ihmekään, ettei koskaan ole levännyt olo, kun palaan töihin vapaapäivien jälkeen.

Alkoholin himo huusi nimeäni kuin eksynyt pimeässä 120dB:n sumutorven voimakkuudella. oli mahdotonta olla kuulematta ja kuuntelematta sitä, siispä kuuntelin. kuuntelin melko pitkään. vähän kuin sinulla olisi paha tinnitus - se soi pääsi sisällä niin kauan kunnes se loppuu, eikä sinun auta muu kuin sietää ja toivoa, että se loppuisi pian.

Ja se huusi alkoholia, ihan mitä tahansa alkoholia - viiniä, siideriä, lonkeroa, mutta pahimmassa tapauksessa olisin juonut vaikka kuralätäkön kuiviin, jos siinä olisi ollut prosentteja. Niin kova se huuto oli. Olin matkalla muutenkin kauppaan, ja ajattelin, että voin varmaankin sallia itselleni jonkun oikein hyvän alkoholittoman juoman, mistä saan oikein nautiskella, jahka pääsen kotiin.

Rakastan valkoviiniä, tai rakastin sen makua ennen kuin siitä tuli minulle nopein keino päästä kovaan humalaan - sen jälkeen merkillä tai maulla ei ole ollut mitään merkitystä, ainoastaan määrällä. nyt löysin kaupasta pienen pullon alkoholitonta viiniä, mikä on käymisteitse valmistettu ensin alkoholilliseksi viiniksi, mutta siitä on paineistuksella poistettu alkoholi, niin että viinin aromit kuitenkin säilyvät. Olen kyllä kysynyt itseltäni useasti, oliko ratkaisuni ostaa alkoholitonta viiniä huono… mutta koska yleensä sieltä Alkosta tarttui näinä pahimpina hetkinä mukaan valkoviinipullo, niin halusin kokeilla, miltä tuntuisi jälleen maistaa viinin maku ilman, että tulee humalaan - ne maut, mistä niin kovasti pidin ennen.

Minulla oli ennen raittiutta ns. rutiini, kun pääsin kotiin töistä ja olin aikeissa juoda kunnolla. En hädin tuskin malttanut riisua kenkiäni eteisessä, ennen kuin pullon korkki aukesi. jos Alkosta ostamani viini oli lämmintä, heitin lasin sekaan pari jääpalaa. ensimmäisen tunnin aikana meni helposti jo puolet pullosta, eli prosenttimäärän ja normaalin alkoholiannoksen mittarin mukaan neljä annosta. menin lasin kanssa istumaan tupakkapaikalle, selailin sosiaalista media ja poltin ketjussa. näissä tunnelmissa kului iltani, kunnes aloin olla hyvässä humalassa - sen jälkeen tein vähän mitä milloinkin mieleen juolahti. Toisinaan noudatin rutiinia, vaikka minulla oli seuraavana aamuna töitä - join vain miedompia, ja pyrin siihen, että menen hyvissä ajoin nukkumaan.

Toteutin eilen rutiinini alkoholittoman viinin kanssa. Ja itse asiassa se oli aika rentouttavaa - tosin en jatkanut sitä kuin sen yhden lasillisen verran. Ja alkoholiton viini oli todella hyvän makuista - jollen olisi hyvävainuinen alkoholin ammattilainen (niin hyvässä kuin huonossa), olisin voinut luulla juovani ihan tavallista viiniä. Mutta sitä juodessa tuumailin, että onpa kivaa kun tästä ei tulekaan känniin, ja nyt voin hyvillä mielin oikeasti nautiskella sen mausta. Sitten aloin kokkaamaan ja söin, mikä melkein aina dokatessa jää väliin, kun vatsalaukku tarvitsee tilaa kaikelle nesteelle :smiley: .

Olen kyllä jälkeenpäin miettinyt, että kusetanko itseäni. miksi valitsin alkoholittoman viinin? miksen ottanut vaikka kokista? no, ensinnäkin minulla on refluksi, joten kun halusin jotain nautiskelujuomaa, en olisi halunnut mitään hiilihapollista. monet holittomat “viinit” maistuvat mummonmehulle tai pelkästään omenamehulle, ja tiesin, että saattaa hyvinkin olla, että valitsemani holiton viini maistuu ihan mehulle. yllätyksekseni se ei maistunutkaan. holiton viini on kuitenkin melko tyyristä, joten tokkopa alan kittaamaan sitä joka ilta :smiley: mutta kokemuksena se oli ihan mukava, ja itse asiassa se ajoi asiansa loppupeleissä: olin uupunut ja stressaantunut, ja viinilasillisen + ruoan jälkeen olin hyvillä mielin ja rentoutunut.

Nyt lopetan tämän selittelyn…eihän minun tarvitse teille mitään selitellä, vaan miettiä, mitä itse ajattelen näistä asioista. Noh, hyvä nämä jutut on taas saada “kirjoihin ja kansiin”, jotta niihin voi palata. ehkä myöhemmin näkee taas “selittelynsä” vähän järkevämmässä valossa.

mukavaa ja raitista viikonloppua itse kullekin säädylle.

Alkoholittomista juomista, joita yleensä alkoholillisina versiona juodaan, on keskusteltu jonkin verran ja se jakaa porukkaa kovasti. Monen mielestä ne ovat korvikkeita, joita käytetään vain siksi, ettei voi alkoholia juoda. Noh, itse juon alkoholittomia oluita silloin tällöin, ihan vaan maun vuoksi. Eikä ole vielä alkanut alkoholillisia versioita tekemään mieli. Jos noista alkoholittomista tulee mielleyhtymiä alkoholijuomiin ja jopa alkaa vähän suu “napsumaan”, niin kannattaa toki pohtia, olisiko viisaampi juoda jotain ihan muuta. No, se siitä.

Mutta tuohon rentoutumiseen sinänsä. Mitenkähän paljon tuo viini itse asiassa vaikuttikaan kokonaisuuteen. Veikkaanpa, että ruualla oli isompi rooli. HALT, Hungry-Angry-Lonely-Tired - juttuja, jotka saattavat laittaa himot liikkeelle. Haulla löytyy (linkki halt-hakuun, toimii tai ei) juttua kyseisestä. Sulla oli kaiketi ainakin nälkä ja väsymys tuosta rimpsusta valloillaan. Ja ruokahan tunnetusti auttaa nälkään, mitä kautta taas voi päästä paremmin eroon siitä himon turjakkeesta…

Rentouttavaa perjantaita ja tsemppiä polullesi!

Heippa kaikille!

Tekipä mieleni taas kirjoitella omia kuulumisia.

Kävin tänään A-klinikalla kuulemassa labratuloksista. Tilanteenihan oli muutama viikko sitten se, että jouduin lopettamaan Antabuksen seinään, koska alat-arvoni oli pilvissä. Nyt arvot olivat ihan kohdillaan, ja olisin voinut aloittaa lääkityksen uudelleen.

Mutta olen kolmen viikon ajan työskennellyt ajatuksen kanssa, että pahimmassa tapauksessa tänään kuulen, että en voi jatkaa antabusta. Miten sitten selviän? Kolme viikkoa olen työstänyt ajatuksiani siihen suuntaan, että elämäni jatkuu päihteettömänä antabuksen kanssa tai ilman: ja se ajatus sai minut tekemään ratkaisevan valinnan haluta elää päihteetöntä elämää. Nyt koen oloni varmaksi siitä, että selviän elämässäni ilman antabusta. Ei se helppoa ole, mutta en ole koskaan ennen tehnyt sitä perustavanlaatuista valintaa lopettaa alkoholinkäyttöä vapaasta tahdosta, ja sisäistänyt ajatusta siitä, että alkoholi ei enää koskaan kuulu elämääni.Mutta minulla on lääkkeet työkaluna, mikäli tilanne menee jossain kohtaa pahemmaksi. Ja se on rauhoittava ajatus.

Kävin aamulla terapiassa, ja satuinpa puhumaan aiheesta, mikä sai minut isosti kyyneliin. En edes tajunnut, miten paljon asia minua vaivasi. Kyseessä on äitini, ja hänen alkoholisminsa.

Minulla on vaikea suhde äitiini. Hän oli jo lapsuudessani alkoholisoitunut, ja olen koko elämäni joutunut sietämään sitä. Hänen tyylinsä on lakaista kaikki ongelmat maton alle - hän ei koskaan pyydä anteeksi, vaikka hän olisi loukannut minua pahastikin.

Olen jo joitakin vuosia yrittänyt eheyttää suhdettamme, ja olen pyrkinyt olemaan enemmän läsnä hänen elämässään, sillä muut sisareni eivät enää asu Suomessa eikä samalla paikkakunnalla. Minulla on ollut tunne, että olen jotenkin vastuussa hänestä, sillä hän on jo eläkeiässä. Olen yrittänyt pitää häneen yhteyttä hänen alkoholismistaan huolimatta. Olen yrittänyt luottaa häneen, vaikka hän on lukuisia kertoja pettänyt luottamukseni.

Pahimman virheen hän kuitenkin teki seitsemän viikkoa sitten, kun olin katkolla. Kerroin katkolle menosta kolmelle ihmiselle: siskolleni, lähimmälle esimiehelleni, ja äidilleni. Katkon toisena päivänä, kun olin vielä aivan hajalla, alan saamaan viestejä sukulaisiltani. Pian kävi ilmi, että äitini on humalassa soittanut kaikille sukulaisilleni ja vollottanut, kuinka hänen on niin paha olla, kun minä romahdin. Hän siis teki minun taistelustani oman draamansa, mitä hän levitti kaikille humalassa.

Vasta tänään terapiassa ymmärsin, miten paljon se minuun sattuu. Miten paljon hän minua teollaan loukkasi. Eikä hän ole tietenkään pyytänyt anteeksi - asia on jälleen kerran lakaistu maton alle, ja hän jatkaa juomistaan niin kuin ennenkin.

Olen ollut sitä mieltä katkon jälkeen, että suhteeni äitiini ei voi enää jatkua samanlaisena. Päätin, että tässä on jäljellä enää kaksi vaihtoehtoa: suhteemme jatkuu pintapuolisena, eikä hän saa enää tietää henkilökohtaisista asioistani, tai sitten tapaamme seuraavan kerran terapiassa, missä hän joutuu kohtaamaan ne tosiasiat, miten hänen alkoholisminsa vaikuttaa minuun. Enkä usko, että hän tulee koskaan valitsemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Nyt olen päättänyt, että vaihtoehtoja on enää yksi: jos hän haluaa olla osa elämääni, hänen tulee hakea apua alkoholiongelmaansa. Minä en aio raahata häntä yhteenkään kokoukseen tai terapiasessioon: hänen tulee itse haluta lopettaa juominen. Se on ainut keino, millä hän voi olla elämässäni. En yksinkertaisesti enää näe muita ratkaisuja tähän tilanteeseen, sillä en ole enää kertaakaan valmis ottamaan näitä loukkauksia vastaan. Äitini alkoholismi aktivoi minussa sellaisia tunnelukkoja, että en yksinkertaisesti enää kestä käsitellä niitä, enkä halua elämääni mitään niin kipeää.

Päätös ei todellakaan ole ollut helppo tehdä, mutta olen tehnyt onnellisuuteni puolesta vaikeampiakin päätöksiä.

Kiinnostaisi kuulla Teidän kokemuksianne omista vanhemmistanne. Olen sitä mieltä, että äitini alkoholismi on osaltaan vaikuttanut suuresti siihen, että aikuisiällä minä kamppailen saman ongelman kanssa.

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!

Edit:

Päätin tämän kirjoituksen myötä soittaa äidilleni ja kertoa hänelle päätöksestäni. Vastaanotto oli kuin jäävuori päin kasvoja.

Hänen vastauksensa oli, että hänellä on oikeus elää elämäänsä niin kuin haluaa. Hän valehteli minulle suorilta käsin, ettei ole puhunut asioistani kenellekään, vaan muut ovat puhuneet. Hän ei luonnollisestikaan ollut vastuussa tekemisistään, vaan kaikki oli muiden ihmisten syytä. Hän syytti veljeäni, siskojani, tätiäni, kaikkia muita, ekä ottanut tippaakaan vastuuta omista teoistaan. Mutta niinhän hän on aina tehnyt.

En ymmärrä, miksi luulin saavani minkään muunlaista reaktiota ihmiseltä, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen pystynyt itselleen myöntämään alkoholiongelmaansa. Ja minä kerroin hänelle juuri ääneen ne hänen kipeimmät pelkonsa.

Mutta nyt se on tehty. Ja minä pysyn päätöksessäni. Helvetin vaikeaa ja kipeää se oli, mutta olen ensisijaisesti helpottunut.

Minun äitini oli aika paljolti samanmoinen henkilö kuin tuo äitisi. Neuvojahan ei tietysti saisi suoraan jaella, mutta omat kokemukseni ovat sen verran karmeita, että neuvon nyt sinua:

Alkoholista eroon pääseminen on työtä johon on syytä paneutua perusteellisesti. Olisi hyvä mikäli elämä muutoin olisi mahdollisimman tasapainoista ilman draamahenkilöiden ylimääräisiä fiaskoja. Jätät äitisi henkisesti “välimatkan” päähän ja keskitys ajattelemaan omaa elämääsi raittiina.

Draamahenkilö kun sattuu olemaan alkoholisti vielä, niin tehtävä ei tule olemaan helppo, siinä on pysyttävä todella tiukkana itsensä takia. Hyvä keino olisi viedä äiti vaikka yhden kerran sinne terapiaan kanssasi, jossa toivon mukaan ulkopuolinen henkilö osaisi kertoa asiantuntevasti mistä on kysymys. Samalla voisit kertoa hänelle suoraan, että ilman hänen raitistumistaan ei välit tule paranemaan.

Ihmeenä pidän jos äitisi joskus pyytäisi sinulta anteeksi omaa käytöstään. Ehkä joku järjen valo voisi raitistumisen kautta voisi syttyä hänenkin pääkoppaansa, kuka tietää.

Omasta kokemuksestani voi kertoa, että sama tilanne jatkui hautaan asti. Äiti soitteli kaikille tutuille ja tuntemattomille kertoen vaikka minkälaisia tarinoita minun elämästäni tätä hän teki sekä selvin päin että kännissä.

Toivon, että sinä onnistuisit paremmin.

PS. Jonkun aikaa äidin kuolemasta moni minulle lähes tuntematon ihminen tuli sanomaan, että kyllä äitis oli hirveä ihminen. Jostain syystä eivät uskaltaneet äidin elinaikana minulle moista sanoa.

Kiitos Helise, kun jaoit oman tarinasi. Kuulostaa kyllä todella samanlaiselta kuin tilanteeni oman äitini kanssa. Editoinkin vielä omaa tekstiäni äsken, ja tuloksena on, että jatkan tästä eteenpäin elämääni ilman häntä - mikäli hän ei hae apua. Ja saattaa hyvin olla, että hän ei tee sitä koskaan. Mutta se on hänen valintansa.

Hei LunaS. Erittäin hyvä kun olet aukomassa niitä perussolmuja jotka vaikeuttavat elämäämme. Usein näitä ei edes suostu tai kykene huomaaman ilman ulkopuolista apua. Monilla oma sosiaalinen verkosto on kuin hämähäkin verkko jota ei aina edes näe ja josta on vaikeaa irrottautua omin voimin. Tärkeää ulkopuolisessa avussa on sen puolueettomuus ja ammatillinen emotionaalinen etäisyys. Itsekin jouduin tekemään kovia korjausliikkeitä päästäkseni vanhasta kuviosta irti.
Uusi kokonaiskuvio toimii vain jos kaikki osapuolet suostuvat tarkistamaan tilanteen ja muuttamaan tarvittaessa omaa käyttäytymistään. Läheiset esittävät joskus aivan kohtuuttomia vaatimuksia tai eivät enää pysty omavoimaisesti toimimaan toisin. Älä silti mene velvollisuusansaan! Jokainen meistä on omasta ja vain omasta elämästään vastuullinen. Varsinkin ne/me, jotka haluamme elää mahdollisimman riippuvuuksista vapaata elämää. Läheisriippuvuuskin kun on teema joka voi olla omaa raitistumista estämässä.
Ei uutta viiniä vanhaan ruukkuun. Tai leiliin, en muista tarkalleen. Raamatusta löytyy… :smiley: