No kai sillä on joku ärtyvän suolen oireyhtymä tai vastaava, tai sitten se on vaan juonut suolistonsa pilalle, tai voihan siellä olla joku paksusuolen syöpäkin, tiedä häntä kun tutkimuksiin ei voi mennä kun on alvariinsa kännissä. Semmosta se elämä on. Minä tyhmä ihminen olen antanut niitä mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä, luottanut ja valanut sitä luottamusta toiseenkin, vaan eipä tuo näytä ottavan niistä vaarin tosissaan, joitain kuukausia se pystyy skarvaamaan ja sitten taas tulee se surullisenkuuluisa repsahdus. Nykyään ne repsahduksen alkaa olla parin viikon välein ja sitten se juominen ei lopu pariin päivään, mennään viikko tai kaksi sellasessa laitamyötäsessä, että oksat pois. Tunnen suurta myötähäpeää kun se kaatuu ja sammuu keittiön lattialle tai vessaan pytylle kesken toimituksen, juo ja murisee, mutta juo vaan edelleen, vaikka päätä särkee ja verenpaineet on varmaan enemmän kuin painesäiliössä. Henkeään se kai koittaa ottaa pois, vaan ei uskalla itse sitä suoraan tehdä, tällä tavalla sitä saa myös koko perheen kärsimään sitä kitumista katsellessa.
Meikäläisen säälipisteet on käytetty loppuun, ollaan jo ihan miinuksen puolella niissä. Jaksaminenkin on käytetty ihan kokonaan, ei pysty puristamaan edes pikkuista hiukkasta, että vois enää kestää tätä yhtään pidempään kuin on pakko. Mieli ja sielu huutaa pois, vaan eipä se täällä ihan niin helposti käykään, kaikkialla asuntoihin on tuskaisen pitkät jonot ja yksityisillä markkinoilla tarjonta on heikkoa ja kulupuoli katossa.
Haukkuja olen saanut kuulla, sättimistä, huutamista ja alentamista. VIime kuukaudet on olleet lähes sietämättömiä ja pahemmaksi näyttää menevän. Missä on se ihminen, johon aikanani rakastuin? EI sitä taida enää ollakaan, se on tainnut valua sinne viemäriin viinan mukana, surullista kyllä. Ja minä pieni heikko ihminen, halusin silti uskoa, että meillä olisi mahdollisuus kokea sitä normaalia parisuhdetta, myötä- ja vastoinkäymisiä (tässä suhteessa on vain niitä vastoinkäymisiä) ja mukavia yhteisiä hetkiä. Ne ovat kaikki poissa, jossain kaukana, hämärästi kyllä muistan että niitä on ollut jokus. Nyt on vain se kaljatölkin sihahdus, joka saa niskavillat pystyyn ja oman ajatusmaailman puolustuskannalle. Se ei ole hauskaa, se ihminen siellä kaljatölkissä ei ole hauska, mikään sen sanoma ei ole enää hauskaa, on vain kuolettavaa synkkyyttä, murhetta, masennusta, tuskaa ja valitusta sekä pohjatonta vihaa ja kytevää raivoa. Minä pieni olen käpertynyt sinne minuuteeni syvälle sisälle ja kasvattanut suuren suuren muurin suojaamaan sitä viimeistä pientä murusta, mitä minusta on jäljellä. Haluan opetella olemaan taas minä itse, iloinen, nauravainen, onnellinen - niin haluan olla taas onnellinen. Onnellisuudesta onkin vierähtänyt hyvä tovi. Tahdon monta monta uutta tovia 
