Kolmas kerta toden sanoo

Hei !
Olen uusi kirjoittelija täällä. Haluan jakaa kanssanne tämän hetkisen elämäntilanteeni, joka muuttuu koko ajan ahdistavammaksi. Tällä hetkellä olo on aika kurja, joten en varmaan jaksa tähän paljon kirjoittaa. Väsymys ja ahdistus on päivittäistä. Sain sydänoireisiin lääkkeitä ja lääkäriltä määräyksen hoitaa stressaavat asiat kuntoon.

Seurustelen miehen kanssa, joka juo mielestäni ihan liian paljon alkoholia. Tutustuimme reilut kaksi vuotta sitten kun olin juuri eronnut pitkästä suhteesta ( 14,5 vuotta). Tässäkin suhteessa oli vahvasti mukana alkoholi.
Myös lasteni isä on alkoholin suurkuluttaja.

Olen yrittänyt repiä itseäni irti suhteesta, joka tekee minulle pahaa. Olen positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen, mutta nyt elämä tuntuu kovin raskaalta elää. Olen yrittänyt tehdä asioita vaikka millä tavalla niin aina saan tuntea, että olen epäonnistunut. Ja kun on ns. hyvä hetki, joita on joskus niin ne ei kestä kauan kun iskee jo epäluulo ja pelko tulevasta. Eniten ole nyt huolissani omasta terveydestäni ja sen kautta jaksamisesta. Teen työtä yrittäjänä. Ja siksi toimeentulo on suoraan verrannollinen omasta jaksamisesta. Olisi hyvä olla innostunut, jotta antaisi itsestään hyvää kuvaa asiakkaille. Töissä ei siis saa näyttää, että on lähes lopussa.

Aina kun alan olla täysin lopussa ja olen päättänyt, että tämä suhde loppuu niin toinen onkin yhtäkkiä tosi ymmärtäväinen ja lupaa jopa harkita, että vähentää juomistaan. Juo kaikki viikonloput ja lomat. Ja menen siihen halpaan. Ja kun hän juoma putken jälkeen tuskissaan kärsii ja odottaa myötätuntoa niin menen siihenkin mukaan. Ja kohta parin päivän päästä alkaa se toinen vaihe, eli alkaa tehdä mieli viinaa ja etsitään syytä. Ja minustahan sen saa helposti.

Tietoisesti tiedän miten alkoholisti toimii mm. tuon syyllisyyden ja juomisen syyn kanssa. Ja tiedän toki, että en ole se syy. Mutta tunteet tekee aika toisin.

Jos jollain on ns. käytännön vinkkejä miten toimia näissä tilanteissa, otan ne mielläni vastaan.

Mä tiedän teoriassa kaiken, mitä pitäisi tehdä.

Käytännön neuvoja ei ole.

Oman pääsi kanssa sinäkin elät, loppuun asti. Luulen, että siitä on apua että itse selvität itsellesi, mikä ihme Elisassa on, kun juopot vetää puoleensa. Tai mikä sinussa vetää niitä puoleensa… Onko se vaan tuttuus?

Eiköhän tässä tutuiksi tulla, kun jatkat kirjoittamista. Tervetuloa.

Kiitos Kultakala tuestasi. Mietin kauniita sanojasi.

Tervetuloa Elisa58!

Minullakin on yhden hengen yritys, ja yritän selvitä töistäni samalla, kun olen ahdistunut runsaasti juovan mieheni alamäkeä katsellessa. Ymmärrän siis tilanteesi! Alkoi myös tulla oikein hätä omasta terveydestä, kun en enää saanut nukuttua, enkä meinannut pystyä tekemään töitä. Näillä sivuilla olen saanut vertaistukea ja ajatuksia setvittyä, joskin olen alkutaipaleella paranemisessa vasta. Olin aina pitänyt moitteetonta julkisivua yllä, missään ei saa epäonnistua, kenellekään en kertonut. Lopulta tuntui, että kaikkea on säilöttynä sisälle liikaa.

Yritä keskittyä omaan selviytymiseesi ja puhu asioista jollekin. Itse en vielä ole pystynyt hakeutumaan minnekään muualle, kuin näille sivuille, ja tosiaan, tästä vertaistuesta olen saanut apua. Monet ovat täällä kehuneet Al-Anonia. Pääasia, että jollakin tavalla pystyy purkamaan pahaa oloa sisältään pois.

Töiden suhteen, olen näihin hetkiin asti salannut asiakkailta ongelmat, kun joku asia on alkanut jäädä aikataulusta, olen ahdistunut hirveästi, mutta selittänyt jotain, jopa sanonut mieluummin että olen unohtanut, kuin että olisin kertonut kotiongelmista. Näin hassuja me ollaan. Niinkuin unohtaminen olisi asiakkaan suuntaan parempi syy kuin todellinen ongelma. Ihmiset ymmärtävät hämmästyttävän paljon, ja ihmisillä jopa on saman tyyppisiä ongelmia hämmästyttävän paljon. On tietenkin myös ilkeitä ihmisiä, jotka voivat käyttää toisen ahdinkoa hyväkseen, mutta jos on pitempiaikainen asiakas, meillä yrittäjillä lienee jonkinlainen käsitys jo siitäkin, millainen asiakas on ihmisenä. Esimerkki: Minulla on pitkäaikainen asiakas, josta kyllä tiesinkin, että hänellä on ollut alkoholistivaimo kauan sitten, on nyt uusissa naimisissa. Tähän asti olen keksinyt tekosyitä, kun työ on venynyt. Noin kuukausi sitten kerroin sitten hänelle, että mieheni (joka on juonut kohtalaisen paljon aina) on nyt viimeiset pari vuotta juonut hyvin runsaasti ja päivittäin ja minä olen väsynyt, enkä meinaa millään kyetä tarttumaan ko. työhön. Asiakas sanoi ymmärtävänsä oikein hyvin, ja että vaikka erostaan on jo parikymmentä vuotta, oli viimeksi edellisellä viikolla nähnyt painajaisunta elämästään alkoholistin kanssa. Ok, uusille tuntemattomille asiakkaille ei voi puhua mitä tahansa, mutta vanhan hyvän asiakkaan kanssa huomasin, että paras keino olikin kertoa totuus. Tuo työ oli ollut myöhässä ja olin joka aamuyö herätessäni ajatellut sitä ahdistuneena; totuuden tultua ilmi ahdistus helpotti hetkeksi, pystyinkin viimein tekemään työn loppuun.

Keskity itseesi ja kerro ongelmista. Sitä en voi sanoa, mitä sinun pitäisi tehdä seurustelusuhteesi kanssa, se on jokaisella näköjään pitkä ja epämääräinen prosessi, jossa ei paljon järjellä ole sijaa :slight_smile: Muista kuitenkin, että sinun elämäsi on sinulle tärkein ja sinun hyvinvointisi. Ja vielä tekisi mieleni sanoa, että toisesta irtautuminen tuppaa olemaan sitä vaikeampaa, mitä pitempään sitä lykkää. Olen siitä itse varoittava esimerkki: 26 vuotta juopon kumppanina ja jatkuu… :mrgreen:

Voimia paratumiseen
toivoo Rinalda

Minullakin OLI yhden hengen yritys 9 v, mutta lopulta luovutin kun tilanne kärjistyi siihen ettei jaksanut olla kaikesta vastuussa, työstä, yrityksestä, lapsista, rahasioista, ym. Voimat loppu ja suljin yrityksen, kuka siinä olisi jaksanut tehdä minun työt muukaan kuin minä itse.
Pahinta oli tuo sisäänsä ‘‘säilöminen’’, sitä ei pitäisi kenenkään tehdä, vie vaan voimat ja olon ‘‘ojasta allikkoon’’. Pakko ne ajatukset on saada purettua jolleekin, muuten pää levii aika äkkiä ja iskee se voimattomuuden tunne, eikä jaksakkaan tehdä mitään asioiden eteen.

Siis on aivan takuulla pitkä ja epämääränen prosessi, kun minullakin tätä prosessointia on ollut 17 v aikana aika useestikkin, ainakin nyt lähivuosien aikana.
Ei ole helppoa luovuttaa, vaikka katkeruus ja vihakin velloon sisimmässä toista kohtaan, niistä henkisistä loukkauksista. Ei ole aina ajatukset kauniit, mutta jotenkin vain sortuu itse samalla tavalla niihin entisiin virheisiin, kuin alkoholisti alkoholiin, vaikka ois mitä lupauksia itselleen antanut.

Kiitos teillekin Rinalda ja Antero66 !

Olen miettinyt myös yrittäjyydestä luopumista. Pidän työstäni ja saan siitä kuitenkin sitä kaivattua onnistumisen tunnetta, jota usein jään paitsi parisuhteessani. Jos olisin vieraan työssä olisin varmaan aikoja sitten jäänyt sairaslomalle. Nytkin lääkäri suositteli lomaa, mutta sanoin, että minulle on parempi tehdä töitä. Koska silloin pakotan itseni lähtemään pois kotoa. Sulkeudun helposti kotiin useaksi päiväksi.
Aikaisempaan kirjoituksen lisään nyt sen, että en asu kumppanini kanssa saman katon alla. Kaipaan yhteistä kotia, mutta en voi kuvitellakaan, että asuisin juovan ihmisen kanssa. Ei hän koskaan ole minulle edes luvannut lopettaa…joskus heikkona hetkenä vähentämisestä on puhunut.

Tunteet on kumma juttu. Vaikka järjellä ajatellen voisi kuvitella, ettei kukaan halua tieten tahtoen kiusata itseään niin sitä helposti sortuu vanhoihin tapoihinsa. Uskon ja luotan toiseen vaikka järki kertoo jotain ihan muuta. En vielä tiedä mikä minussa vetää juovia ihmisiä puoleensa tai etsinkö minä heitä. Sinä päivänä kun tiedän miksi haluan kiusata itseäni olen varmaan vahvoilla. Ja sitä päivää odotellessa kirjoittelen täällä teidän kanssanne.

Elisa58, tervetuloa palstalle minunkin puolestani!

Tuossa mielestäni kysyt ja vastaat :smiley:

Minä olin (ja olen) myös juoppomagneetti. Ravintolassa se horjuvin lähestyy aina minua. Kadulla voimakkaan aromikkaat kolikonpummaajat löytävät minut hetkessä. Miessuhteissani on teinivuosien poikaystävistä aviomieheeni asti käväissyt kääntymässä monta päihdeongelmaista renttua.

Laittoi silloin pohtimaan, kuten sinua Elisa, että MIKSI.

Itsetunnosta siinä oli kysymys. Olin jollakin tavalla sisimmässäni arvoton, haaveilin prinsseistä, mutta minäkäsitykseni oli kuitenkin niin matala, eli signaalitaajuus oli päihdeongelmaisten tasolla. He hakivat ihmistä, joka uskoo ja luottaa toiseen, vaikka järki kertoo jotain ihan muuta.

Sovimme yhteen kuin nenä päähän.

Onneksi tajusin painaa stoppi-nappulaa. Kun vähitellen muutuin sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa jaksoin itse olla, jonka käytöksen hyväksyin, ja jonka arvomaailma oli omani eikä toiselta imaistu, aloin arvostaa itseäni. Kun aloin arvostaa itseäni, signaalini muuttuivat. Nykyään minulla on kelpo mies, ei renttu.

Uskon että kyse on pitkälti sen oman itsensä löytämisestä, hyväksymisestä ja rakastamisesta. Siinä alkoholistin kanssa arjen pyörityksessä itsetunto kutistuu koko ajan lisää. Se on alkoholistin tehtävä - pystyäkseen jatkamaan juomistaan, hänen pitää nujertaa puoliso, jotta tämä ei lähtisi. Jotta juominen saisi jatkua. Jotta joku hoitaisi käytännön asiat ja vastuut, niin että itse saa keskittyä pääasiaan - juomiseen. Nujertaminen tapahtuu kettuilemalla, solvailemalla, manipuloimalla, henkisesti loukkaamalla, arkoihin paikkoihin puukottamalla. Tiukan paikan tullen sitten hyvittelemällä ja lupauksia syytämällä, niin että toivo taas nostaa päänsä hetkeksi - seuraavaan korkaamiseen asti. Se itsetunnon tuhoaminen onnistuu vähitellen, kuin sammakkoa keittämällä. Siitä tilanteesta on sitten vaikea lähteä, kun on väsynyt, voimat lopussa, nujerrettu ja elämästä on värit kateissa.

Mä en edes tiedä, onko tuo tietoista. Pohdin omaa osuuttani muualla, mutta tuo Toivo. Sillä jaksaa kummasti.

Pitää jonain palkintona sitä, että hetken on helpompi hengittää. Ja kuvittelee, että se on normaalitila! Vaikka samalla pelkää, että koska palataan taas siihen pimeään, jonka tietää tulevan.

Eniten pelottaa se, että ei tiedä mitä on tulossa. Ja se, että selviää helpommalla mitä odotti tuntuu hyvältä. Että eihän tämä niin huonosti mennytkään. Tästäkin selvittiin. (Muisto: käytiin uimahallissa, missä kaikki kloorinhaju ei pysty peittämään vanhan viinan lemahdusta, eikä ihmiset osoitelletkaan sormella, tuijottaneet säälivästi. Lapset taisivat viihtyä, hyvä niin. Sehän meni paremmin kuin odotin.)

Mitähän jos joku päivä on itse tilanteessa. (Ei tarvitse olla uima-allas, näitä sankari-isiä jotka raahutuvat krapulataan huolimatta viettämään laatuaikaa perheen parissa löytyy joka paikasta). Menisi sinne ukon viereen ja sanoisi, että tajuatko että toi on noloa. Sun perheesi häpeää sua mutta ne ei kehtaa sanoa sitä sinulle.

Moikka, tervetuloa palstalle!
Toivottavasti saat voimaa etkä joudu enää mistään omista jutuistasi/töistäsi luopumaan toisen takia. Jos piirrät siihen ääriviivat: tämän enempää tämä tilanne ei koskaan enää minua syö. Sitten kun voimistut, otat pikkuhiljaa lisää tilaa.
En ehtinyt lukea muita ktjua, onko puhuttu ampumakohtauksista? Mulla vaan on nyt mielessä kun eksäni kymmeniä kertoja suuttuessaan sanoi menevänsä mun lapsen kouluun ampumaan sitä - jalkaan sanoi ampuvansa, joskus sanoi avaavansa lapseni kurkun mun silmien edessä. Ihanaan päihteidenkäyttöön kuuluu nämä hurjat uhkaukset mutta kamalalta tuntui taas kerran, että jonkun kohdalla käyvät toteen. Ei ole lastenleikkiä hengailla epävakaan ihmisen kanssa.
Turvallista viikonloppua kaikille!

Hurjaa. Tuohon en ole onneksi törmännyt. Mutta todennäköisesti se olisi jotain niin kamalaa, etten voisi uskoa. Siis kyllähän itsekin mielessään ajattelee joskus piiskaavansa pennut vereslihalle kun tuntee itsensä niin voimattomaksi niiden kanssa, mutta että menisi sen ääneen kertomaan.

Tai se, että joku menee ja tekee ajatuksist tekoja. Pelottavaa.

Tänään sitten kävin päihdehoitajan luona juttelemassa. Olipa ihanaa saada vahvistusta omille ajatuksilleen. Olen toiminut ihan oikein, kun olen jättänyt juovan ihmisen oman onnensa nojaan. Ja en tunne yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että en enää huolehdi niistä asioista, joita hänen on itse huolehdittava. Mm. syökö vai ei. Tuskin nälkään kuolee jos en ole ruokaa eteen kantamassa. Jos viina loppuu niin siihen on aina rahaa ja keinot hankkia. Tänään tajusin mitä se mahdollistaminen on. Minä huolehdin mm. mökillä, että juoppo voi nukkua rauhassa yönsä lämpimässä ja herään yöllä lisäämään kaminaan puita. Laitan hänelle ruokaa ja melkein syötän, ettei joudu tyhjään mahaan juomaan. Nyt ihan vaan naurattaa oma tyhmyys. Mutta ei sitä sillä hetkellä niin ajattele. Kun on oikein heikoilla tekee varmaan tosi hölmöjä juttuja.

Jatkossa teen asioita yhä enemmän vain omasta lähtökohdastani. Ja olen itselleni armollinen vaikka joskus “repsahdan” takaisin vanhaan malliin. Joka tapauksessa suunta on oikea ja menen pikkuisin askelin eteenpäin. Jotain isoa on jo tapahtunut tunnepuolella. Kun en aina ihan reagoi yhtä voimakkaasti kuten ennen.

Syömisestä ja juomisesta tuli mieleen… Ystävättäreni erosi pari vuotta sitten alkoholistimiehestään. Ystävättäreni on empaattinen ja auttavainen, hän on niitä ihmisiä, joista sanotaan että antavat vaikka paidan päältään, jos toinen sitä pyytää.

Pariskunta asui jo erillään, mutta suhde jatkui. Ystävätär huolsi miestä, vei ruokaa ja lääkkeitä, siivosi ja katsoi että kaikki on suht koht kunnossa. Mies oli ollut leikkauksessa eikä pystynyt nielemään, ravinto meni letkua pitkin suoraan mahalaukkuun. Viimeinen niitti eropäätökselle pitkän veivaamisen jälkeen oli se, kun ystävätär astui huoltokäynnillä sisään ja tapasi miehen ruiskuttamassa letkun kautta vatsaansa kirkasta viinaa.

Mua niin harmittaa, kun en muita lähdettä, eli mistä olen tämän kuullut tahi lukenut. Joten menee vähän taas tälleen sinnepäin.

Mutta pointti on, että eräs intiaaniheimo hoitaa masennusta sillä, että elämänhalunsa menettänyt lähtee vuorille, yksin. Ja löytää halun elää ja selviytyä, tai jää sinne.

Miten valtavaa irtipäästämistä se vaatiikaan läheisiltä! Mutta toisaalta, siellä voi olla hyvinkin syväänrakennettu se luottamus, että elämä on niin sitkeä, että metsästäjä-kerälijän taidoilla varustettu ihminen tajuaa lopulta perustarpeensa: nälkä, kylmä ja jano tulevat ensin ja lopulta ikävä rakkaita ihmisiä.

Tänään tai oikeastaan se alkoi jo viime yönä on ottanut päähän tosi rajusti. Mies juo mökillä ja varmaan viettää siellä Pääsiäisenkin. Tuntuu niin turhauttavalta seurustella yksin. Turha puhua ihmiselle, joka on koko ajan viinanhöyryissä. Ja lisäksi hän taitavasti kääntää jutut juuri niinpäin, että minä se olenkin se hankala ihminen. Ja varmaan olenkin. Onneksi tänään tulee ystäviä kylään. Saa muuta ajateltavaa.

Luulin jo jonkin aikaa, että pystyn olemaan välittämättä toisen touhuista. Mutta kyllä tämä on vaikeaa. Vaikka yritän ajatella, että elämä on ihanaa ja on kaunis päivä yms.

Onko teille käynyt kenellekään niin, että ns. luottoihmiset siis he jotka ovat jakseneet kuunnella, ovat ottaneet etäisyyttä. Ehkäpä he eivät sitten olekaan niitä oikeita ystäviä. Ja kuka sitä jaksaa koko ajan kuunnella kun valitan. Siksi ajattelin nyt valittaa tänne oikein kunnolla kun ei ole ketään jolle valittas.

Ehkäpä huomenna on taas toisenlainen olotila ?

Voi olla, että ne omat läheiset näkevät alkoholistiparin/-perheen elämän niin paljon selkeämmin ja terveemmin, että sitten työlääntyvät ja kyllästyvät, kun läheinen pyristelee irti, muttei kuitenkaan lähde suhteesta.

Siksi voi olla hyväkin, että etsii ne paikat (Al-anon ja/tai P-linkki), joissa saman kokeneiden kanssa voi rauhassa veivata elämäänsä, missä vaiheessa sitä kulloinkin onkaan. Voimia!

Hautajaisissa lauletaan usein virttä 338, joka löytyy virsikirjasta kohdasta Ylistys.

Niin on voimas kuin on päiväs aina.

Siinä on viisaat sanat. Ja sisältää sen suuren totuuden, että elämä hoidellaan alta pois päivä kerrallaan.

Sitten voidaan päästä siihen maailmankatsomukseen, että ihmisellä nyt on vain tämä yksi elämä - ja mitä niillä päivillä silloin pitäisi tehdä?

Siinäpä se. Kun sitä tottuu niin helposti keskinkertaiseen onneen ja sitä tottuu siihenkin, ettei sitä onnea edes olekaan. Sitä iloitsee pienistä hetkistä, vaikka moni asia olisi pielessä. Puurtaa eteenpäin, ja ajattelee että meneehän tämä näinkin. Päivät seuraa toisiaan ja kuukaudet vaihtuu vuosiksi. Ja niinhän pitää tehdä JOS ei ole vaihtoehtoa. Jos on syntynyt kurjiin oloihin köyhälle seudulle ja saanut pyytämättä julman sairauden, positiivisella asenteella voi kuitenkin saada hyvän elämän. MUTTA. Entäs jos ihmisellä olisi mahdollisuus itse muuttaa elämäänsä, tehdä ratkaisuja, muuttaa elämänsä suuntaa. Tämän kanssa moni painii, minä muiden muassa. Onko oikein mua itseäni kohtaan, että mä TYYDYN johonkin ja kulutan ainoan elämäni näin. Vai olisko ihan mun velvollisuuteni tavoitella jotain muuta!

Hiljattain uutisoitiin, mitä ihmiset eniten katuvat kuolinvuoteellaan. Mm. sitä, etteivät uskaltaneet elää rohkeammin ja sen tyyppisiä asioita. Vaan kun se on sitten jo myöhästä katua.

Jos ns. uhrautuu toisen puolesta, no toinenhan ei sitä välttämättä edes huomaa, siinähän se elämä hujahtaa ohi uhrautuessa, ja kuka siitä sitten loppujen lopuksi kiittää. Ja hyötyykö siitä edes kukaan.

Kolmas kerta toden sanoo…Näin meillä, tämä on jo kolmas kyseenalainen parisuhde…

Kumma että tätä ei tiedosta nimenomaan seurustelun alkaessa. Miksi ei näe merkkejä.
Mulla taisi olla niin kiire saada miehen hyväksyntä, että unohdin kokonaan miettiä sitä, hyväksynki MINÄ miehen.
Olin täynnä itseäni, ajattelen ainakin nyt että olin. Kuvittelin olevani niin hyvä ja enkeli toiselle, että hoidan vaan, enkä kritisoi. Ihanteena on myöskin, että en koskaan olisi se “nalkuttava” akka kenellekään…
Niin luulin, toisin kävi :slight_smile:
Olisinpa miettinyt vaan sitä, mitä haluan. Mutta ennätys ajassa olen puljannut ajatukseni jo eron tasolle, puolessa vuodessa. Ihan kuin olisin jatkanu vaan siitä, mihin edelisessä suhteessa jäin. Eli irtaantumis prosessiin kaiketi.
Tässä ketjussa mielenkiintoisia ajatuksia,. Myös tämä että kuinka paljon sitä huomaamatta hoitaa, ja mahdollistaa samalla.
Kun mies on krapulassa, kysyn onko nälkä. Sitten kun olin hakemassa miehelle kaljaa, vain siitä syystä että mies ei näytttäytyisi humalassa kaljaa hakiessaan, havahduin että olen TAAS tässä tutussa roolissa. Lapsena peittelin sammuneen isin, ettei sillä tule kylmä. Otin kengät häneltä jalasta ja laitoin kenkäkaappiin…Siitä se idea vissiin lähti:) Olen niin kiltti ja hoksaavainen, että huomaan toisten tarpeet ennenkuin he itsekään niitä tiedostavat.

Uskon että kyse on pitkälti sen oman itsensä löytämisestä, hyväksymisestä ja rakastamisesta. Siinä alkoholistin kanssa arjen pyörityksessä itsetunto kutistuu koko ajan lisää. Se on alkoholistin tehtävä - pystyäkseen jatkamaan juomistaan, hänen pitää nujertaa puoliso, jotta tämä ei lähtisi. Jotta juominen saisi jatkua. Jotta joku hoitaisi käytännön asiat ja vastuut, niin että itse saa keskittyä pääasiaan - juomiseen. Nujertaminen tapahtuu kettuilemalla, solvailemalla, manipuloimalla, henkisesti loukkaamalla, arkoihin paikkoihin puukottamalla. Tiukan paikan tullen sitten hyvittelemällä ja lupauksia syytämällä, niin että toivo taas nostaa päänsä hetkeksi - seuraavaan korkaamiseen asti. Se itsetunnon tuhoaminen onnistuu vähitellen, kuin sammakkoa keittämällä. Siitä tilanteesta on sitten vaikea lähteä, kun on väsynyt, voimat lopussa, nujerrettu ja elämästä on värit kateissa.

Tämä on kyllä niin totta. Itse olen ollut naimisissa viikonloppujuopon kanssa 20 vuotta ja sinä aikana minut on nujerrettu niin täysin, että minulla ei enää ole voimia eikä itsetuntoa sen vertaa, että pystyisin eroamaan. Minulla on kohta aikuiset lapset ja hekin kärsivät isän juomisesta. Miten sitä aina jaksaakin uskoa niitä lupauksia ja hyvittelyjä :cry: Joka päivä toivon, että saisin voimaa lähteä tästä ja tehdä lapsille ja itselleni uuden kodin.

Olen raitistuvan miehen puoliso. Hämmentynyt, en tunnista mieheni kohdalla useasti esitettäviä väitteitä, että alkoholisti on itsekäs, ilkeä, ei huolehdi perheestään ym. Mieheni on juonut nuoresta asti joka viikonloppu. Viimeiset kymmenen vuotta lähes päivittäin ainakin pari olutta. Koko ajan on käynyt työssä ja huolehtinut asioista. Tiedostan, että minun pitäisi elää omaa elämääni, eikä toisen tekeminen saisi vaikuttaa niin kovasti. Mitenkä se onnistuu samassa talossa eläminen? Mies oli kuukauden kuntoutuksessa. Se teki todella hyvää, viisi kuukautta on ollut raittiina. Pääsiäisen aikaan yritti uskotella itselleen, että voi ottaa viinaa. Hän pystyi lopettamaan parin ryypyn jälkeen, kunnes huomasin eli haistoin viinan tulleen kuvioihin. Hän pystyi salaamaan sen muutaman päivän. Pettymys oli melkoinen tai järkytys, vaikka se oli odotettavissa. Tiedän ettei pitäisi huolehtia, mutta ymmärän ettei toinen tee sitä tahallaan. Riippuvuus on järkyttävän surullista. Ihminen on todella vanki. En tiedä miksi kirjoitin , en vain löytänyt muuta kanavaa, Ei tämä ollut vastaus Kolmas kerta toden sanoo, olen vain niin tottumaton netin käyttäjä. En tunne tapoja.