kokemuksia voimaantumisen kierteestä

Piti oikein tarkistaa miten se voimaantumisen määritelmä menee… sitähän se, omien voimavarojen löytämistä, vastuunottoa omasta elmästä, kykyjen ja mahdollisuuksien löytämistä ja kasvua, prosessi joka on sikäli ehdottoman sisäinen, että itsestä se kaikki löytyy, mutta myös sosiaalinen, se kun auttaa myös sosiaalisten suhteiden löytymiseen, verkottumiseen ja positiivisen vuorovaikutuksen lisääntymiseen, hyvässä mielessä vaikutusvalla kasvuunkin…

Eli ihan sitä mitä lähdin kai hakemaankin siinä alkoholinkäytön lopettamisen yhteydessä.

Ja mukavan kierteen, nousujohteisen sellaisen, se on aiheuttanut.

Se omien voimien etsiminen, tukeminen ja vaaliminen oli ensi alkuun työkalu ja edellytys raitistumiselle, mutta hupsheijaa, sittenpä alkoikin selvänäoleminen vauhdittamaan voimaantumista… ja se taas puolestaan antoi potkua ja lujuutta kokonaisvaltaiselle irrottautumiselle päihteistä… ja uusia särmiä hommasta löytyy edelleen.

Onhan vauhti ehkä sikäli hiipunut, että yli kolmen vuoden selvänäolon jälkeen ei joka päivä niin ihmeellisiä kehityshyppyjä huomaa, mutta kyllä vaan, eron entiseen huomaa aina vaan selkeämmin.

Ei hullumpi kierre!

Kyllähän elämässä takapakkeja ja ongelmia tulee, mutta kun on antanut itselleen luvan voimaantua, luvan löytää uusia asioita ja mahdollisuuksia, luvan ottaa rauhallisesti ne pienet murheetkin, ja luvan löytää onnistumisistaan uusia työkaluja niin enpäs voi tavoitteenasetteluani katua!

Tämäkin oli ihan mukava päivä, ja hyvällä mielellä taas kohta tästä oikaisen väsyneen ruotoni pehmeänmoukuraiselle seslongille ja nollaan ajatuksiani.
Sanovat että semmoista lukumagiaa olisi raitistumisessakin…kaikki kolmannet kuulemma ovat aina itsestään perkelestä, sisältävät ansoja ja myrkkysyöttejä, sudenkuoppia ja vaanivia petoja… tänään tuli kolme vuotta ja kolme kuukautta , tasan, kuluneeksi viimeisestä ryypystä ja tastahtiin se on kauemmas jäänyt.
Ei ollut lukumagialla ainakaan tänään metsänreunassa totuusarvoa.

Olen elämääni tyytyväinen mies.

Kyllä raitistuminen on vahvistanut uskoa siihen, että ei ole sen kummempi kulkija, kuin kukaan mukaan. Selvänä, etenkin vaikeuksien keskellä, tajuaa kirkkaasti sen miten mahdottoman vähiin etenkin psyykkiset voimavaransa joi. Raittius on suuri voimavara elämässäni ja pohja jolta ponnistaa.

Tie raittiuteen on jonkinlaista omaksi itsekseen kasvamista. Henkistä tervehtymistä ja voimiintumista.

Noinhan se on.

Ja se jos mikä on tärkeä osa kokonaisvaltaista voimaantumista.
Tämä voimaantuminen, jonka tuloksia olen täälläkin kertoillut, on minulla ollut suurimmalta osaltaan sellaista vaistonvaraista parempaan yrittämistä, alunperin kai lähti siitä etten halunnut ihan kokonaan antaa periksi, luovuttaa lopullisesti alkoholismille vaikka kovin rähmälläni jo sen kanssa olinkin.

Tuota voimaantumista on tutkittu ja hyväksi havaittu, ja oikeastaan vasta nyt olen viitsinyt sitten alkaa katselemaan että mitä etuja siitä on löydetty.

Ja näkyypä tietoa löytyvän, wikipediasta aloitin :

[i]Voimaantumisella (valtaistuminen, empowerment) tarkoitetaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen kykyjen, mahdollisuuksien ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa korostuu oma sisäinen vahvistuminen (sivistys.net) ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen.[1] Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi.[2]

Voimaantuminen on henkilökohtainen prosessi, joka on yhteydessä yksilön omaan haluun ja päämäärien asettamiseen, omiin mahdollisuuksiin luottamiseen sekä näkemykseen itsestään ja tehokkuudestaan. (Siitonen 117.) Siihen liittyy vahva vastuullisuus omasta kehittymisestä sekä halu ja kyky toimia tavalla, jonka itse tietää ja katsoo oikeaksi. Tärkeää voimaantumisessa on muilta saatu kannustava palaute ja reflektiota tukeva vuorovaikutuksellisuus.[/i]

Tämä plinkki on ollut minullekin hyvin tärkeä juuri tuon vuorovaikutuksellisuuden kanavana, vaikka palaute on ajoittain ollut kaikkea muuta kuin kannustavaa, toisinaan jopa kaiken voimaantumisen tuomitsevaa… mutta onpahan ainakin ollut pakko hiukan funtsia sitten omilla aivoillaan ja pysyä kriittisenä joka suuntaan.

Voimaantumisen teoriapuolta voisin nyt, kun kuitenkin iltaisin aina joku hetki jää joutilasta aikaa, tutkia hiukan enemmänkin. Asian tuntemisesta ei varmaan ainakaan haittaa olisi.

Nyt täytyy kyllä taas valmistautua tämän päivän voimaantumiseen, eiköhän taas jotain uutta tuo tämäkin päivä tullessaan. Kahvia termospulloon ja ulos maailmaan, jotain yrittämään.

Päivän työt taas tehty, ne tarpeellisimmat.
Vettä alkoi satamaan, eli se kai oli sen savolaisen positiivisuuden kautta ilmaistuna niin että enempi on tuollaista löröpoutaa pitänyt…

Siinä sitten köröttelin skootterinrähjällä sen parikymmentä kilometrä, ja tottahan siinä sitten nahka sai kaipaamaansa kostutusta.

Mutta sen siinä taas huomasin, että jonkinlaisia muutoksia tämä voimaantuminen ja vahvistuminen on aikaan saanut. Ei tuo alkanut edes harmittamaan, asia nyt vaan oli noin ja siinä ajellessani olin ihan tyytyväinenkin, mietiskelin että mikäs tässä jos tällaisena elämäni ja maailman meno pysyy, eipä hätää.

Ennen olisi tuossa jo ollut kiukuttelun aihetta, silloin kun sille toisenlaiselle elämäntyylille periksi antaneena ja luovuttaneena kaikki tuntui niin ulkoa annetulta, minun kiusakseni kasvaneelta … semmoista “eniten vituttaa kaikki” ajattelua se oli joka päivä ainakin siihen asti kun taas sai kemiallisen tasapainon muutamalla kaljalla balanssiin.

Nyt muuten tuntuu siltä, että yhdessä suhteessa on jonkinlaista heikentymistä tainnut tapahtua. Luulen, että en enää pystyisi juomaan yhtä hartaasti ja kokoaikaisesti kuin “silloin ennen”. Se olisi luultavasti opeteltava ihan uudestaan jos semmoiseen meininkiin haluaisin taas ryhtyä. Eipä ole kyllä niitä halujakaan, joten asia ei liene mitenkään olennainen mietittävä, tässä nyt on niin paljon muuta ja tärkeämpää.

Niin se muuttuu, maailma, tai ainakin se näyttää muuttuvan kun oma asenne muuttuu, itse vahvistuu ja voimaantuu, oma elämä ja hiukan samalla ympäristönkin hallinta osana porukkaa alkaa olemaan otteessa.

Voimia ja voimaantumista toivotan muillekin, aika ja luottamus omiin voimavaroihin on hyvä yhdistelmä.

Tervehdys sade-Suomeen. Samanlaisia fiiliksiä minullakin ennen ollut. Aivan yleiset vastoinkäymisetkin koin joskus henkilökohtaisina loukkauksina. Joskus ollut jopa aika lähellä vainoharhaisuuttakin. Salaliittoteorioita pääni menoksi joka puskan takana. Pöh. Onneksi moiset ajat ovat ohi- aivokemia palautuu kyllä ja auttaa suhteuttamaan asioita.
Heikentymisen suhteen totesin pari vuotta sitten viime retkahduksen yhteydessä, että minunkin olisi ollut pakko opetella vanhamuotoinen dokaaminen uudelleen. Ensimmäinen lähes koko konjakkipullo ei kolahtanut juuri mitenkään. Sietokykyni oli kasvanut huomattavasti. Tosin parin päivän jälkeen rupesi taas toimimaan. Mutta ei entisellä tavalla. En saanut juomisesta muuta kuin paksun pään ja kuivan suun seuraavaksi päiväksi. Ehkä olisi pitänyt sinnikkäästi jatkaa? Ei todellakaan, onneksi sain katkaistua alkavan putken nopeasti.
Viimeiseen pointtiin mulla on vielä oppimista. Olen kokeillut kaikennäköistä puuhastelua, mutta en ole saanut mihinkään sellaista otetta, että olisin jäänyt jonkin homman pariin. No- sellaista se kait on. Yrittämistä, erehtymistä ja uudelleenkokeilua. Mikäs siinä kun ei ole taloudellisia paineita pakotteena. :smiley:

Entäs jos tuotakin asiaa katselisi hiukan kääntäen?

Jos se onkin osa voimaantumista, ettei tarvitse kovasti kiinnittyä mihinkään.

Omalla kohdallani luulen asian hiukan niinkin olevan.
Voimaantumiseen liittyy yhtenä osana se, että kokee omaavansa myös valtaa, omissa asioissaan nyt tietysti enimmin, mutta myös tasvertaisena vaikuttajana omassa ympäristössään, ihmisten joukossa, laajemmaltikin kaikissa yhteisissä asioissa.

Kyllä minulla tuota valtaa on, sen minkä tarvitsenkin. Tässä välillä, kun kovasti osallistuin, erilaisiin järjestöihin ja ryhmiin, yhdistysten hallintoelimiin, paikallisiin, alueellisiin ja vähän joidenkin valtakunnallistenkin järjestöjen suunnanmäärityksiin, olin myös siinä kiinnittyneenä. Niin perkeleesti.

Puhelinta (niitä oli pakko pitää kahtakin koko ajan) ei sulkea voinut, sähköpostia oli seurattava parin tunnin välein, ja yhteydenottoja tuli. Useimmat sitä että "kun sinä nyt pääset tähän ja tuohon hallintoelimeen/valtuuston puheenjohtajaan/neuvottelukuntaan/työryhmään jne vaikuttamaan, niin voisitko nyt esittää tätä ja tuota kun sinua ne kuuntelevat ihan eri tavalla … ja minähän juoksin, puhuin ja kirjoitin.

Ja sitten, kuten täällä kerroin, päätin irrottautua noista kolmannen sektorin palkkatöistä, samalla lähes kaikista luottamustehtävistä -ja kiireestä.

Ja menetinkö jotain, valtaa ja voimaa, vaikutusmahdollisuuksia?

En sitten yhtään.

Nyt tilanne on ihan eri kuin “ensimmäisellä kierroksellani” kymmeniä vuosia sitten. Silloin tuntui että oli pakko mennä koko ajan, pysyä mukana, satunnainenkin poisjäänti tuntui jonkun tärkeän menettämisen uhalta… jostain vaille jäämiseltä… jospa ne nyt just tekevät jotain Hyvin Tärkeitä Päätöksiä kun minä en ole mukana…

Nyt on, uskon senkin olevan tämän voimaantumisen ansiota, tilanne ihan eri.
Ei minun tarvitse mihinkään mennä. Minä saan tehdä näitä tavallisia töitäni (vähän niitäkin, kun en edes palkkatuloja paljon tarvitse, kun en juo enkä polta, elän ja asun vaatimattomasti ja viihdyn hyvin ilman kalliita stimulantteja elämässä) ja saan köllötellä miten tahdon.

Ja tiedän, että onhan minulla sitä samaa valtaa (kaikkea muuta paitsi tietysti taloudellista valtaa, joka on toki tärkeintä mutta se perustuu omistamiseen eikä mihinkään muuhun), jos vaan haluan.
Tiedän, että ei minun muuta tarvitse kuin kävellä ihanm samoihin ryhmiin ja järjestöihin, katsella hetki ja kuunnella, ottaa asioihin rauhallisesti ja järjellä kantaa, ja hupskeikkaa, siellä sitä kohta taas ollaan. Niin nuijan varressa kuin muissakin “Hyvin Tärkeissä Tehtävissä” :laughing: :laughing: :laughing: ja vaikutetaan .

Ja yhtä paljon voi vaikuttaa, niissä tavallisen ihmisen asioissa jo kotoakin, onhan minulla edelleen tuo sähköposti josta saan lä’heteltyä kannanottojani niille jotka yhä siellä neuvottelukunnissa istuvat.

Ei se valta katoa, enemmän se on siitä kiinni viitsinkö sitä sitten taas joskus käyttää.

Ja tässä lähipiirissä, perheen, kaverien, työkaverien ja harrastusporukan kesken… samat valtuuden minulla on kuin muillakin, omasta itsestäni sitten riippuu millainen painoarvo aloitteillani yloeensä on ja miten vakavasti ne otetaan.

Vallan ja osallistumisen voi siis ihan rauhassa laittaa hyllylle, ei sen kanssa ole pakko raudoissa olla.

Ehkä suurinta valtaantumista ja voimaantumista onkin just se, ettei ole pakko edes osallistua jos ei just nyt huvita.

Kyllä raitistuminen antaa ihmiselle voimia ja toivoa, että omilla valinnoilla voi vaikuttaa merkittävästi omaan hyvinvointiinsa. Onnistumiset kasvattavat itseluottamusta ja uskoa omiin voimiin. Oma raitistumiseni on vasta alkutaipaleella, reilun kolme kuukautta olen tätä harjoitellut hieman polulta välillä eksyen, mutta jonkinlainen positiivinen tuulenvire on tarttunut purjeisiin. Välillä köli hipoo karikoita ja pari pohjakosketustakin on tullut, mutta suuntima selviä vesiä kohti on otettu. Kiusauksia tulee toki edelleen aika usein mieleen, mutta jonkinlaista etäisyyttä niihinkin tulee koko ajan otettua. Juuri nyt tunnen olevani vahvempi pyrkimyksenä kanssa kuin kertaakaan kesäkuun jälkeen, jolloin päätin raitistua. Positiivinen ajatus johtaa toiseen positiiviseen oivallukseen, negatiivisista fiiliksistä taas on vaikeampi päästä irti. Ihan tässä kirjoittaessa kun vetää suupieliä korviin, kun hieman verbaalisesti taputtelee itseään olkapäälle. Näin se ihmismieli parhaimmillaan toimii, itseään fiksusti vahvistaen.

Suuntahan se on pääasia, Felix :smiley:

Ei kai elämä koskaan ihan suoraviivaista ole, nousujohteisessakin kierteessä välillä tavallaan “otetaan vauhtia” vähemmän innostavista päivistä.

Niihin vaan ei kannata takertua, eikä murehtia pitempään, olen huomannut että paljon enemmän on apua niistä onnistumisen kokemuksista, niitä kannattaa ihan kerätä ja juurruttaa ajatteluun tiukemmin. Niistä se voima sitten löytyy kun seuraava haaste on edessä.

Tästä taas uuteen päivään, eipä nyt juuri mitään aivan mahtavaa ole vielä tiedossa… kunhan taas jotain touhuilen… kyllä kai tällaisina sadeaamuina , pimeinä ja mielenkiinnottomina, joskus aamulla tunbtuu siltä että olishan sekin, kun sais vaan kääntää kylkeä ja jatkaa unia pitempään…

Mutta, eiköhän se taas, kun tästä liikkeelle pääsee ja jotain vaan alkaa nyhvertämään, iloksi tämäkin päivä muutu.

Mukavaa ja omavoimaista, voimaannuttavaa, positiivista, iloista, raitista, kivaa,mielenkiintoista, kaikenlaista keskiviikkopäivää kaikille plinkkiläisille.

Laitanpa eväät reppuun ja lähden toteuttamaan omaa päivän agendaani…

Ja eikös vaan kierähtänyt iltaan tämäkin päivä.
Mustaa samettia on ikkunan takana, en viitsi mennä ovelta katsomaan sataako vai kuivanako tuulet puhkuvat.

Ja mitenkö sitten tämä päivä, oliko positiivinen ja edelleen voimaannuttava, vai oliko aihetta mieltäänsä pahoittaa uusista tai menneistä pahuuksista, ennen koetuista tai tulevaisuudessa pelättävistä vaivoista?

Eipä kai oikein kumpaankaan suuntaan.

Siinä se meni, ja jos vanhaan hautajaisvärssyyn on uskominen, eli että kun se edes jonkinmoista on ollut, on se työtä ja hikeä ollut. HJikoilemisesta nyt niin tiedä, mutta ihan on tehdyn työn tuntu hartioissa, jalatkin väsyneinä ja sormet kontassa… oli siinä jotain jonkin luomisen ja tekemisen tuntua, tässäkin päivässä.

Pienet päiväunet otin, kun olin vatsani täyteen syönyt ja viritellyt tulen kotilieteeni, ja jos ei nyt muuta niin voinpa vaikka luekella miten muut plinkin kirjoittelijat ovat tänään maailmaansa katselleet.

Pitääkö sitä sitten niin joka päivälle jotain erinomaista olla varattuna? Ei minulla tahdo olla semmoista varastoa ihmeellisiä asioita että joka aamu ja ilta jotain tunnekuohuja herättävää olisi esiin repäistäväksi. Ehkä siksi olen sen facebookinkin jättänyt jo vallan käyttämättä. Kun en viitsi alkaa toisten -sinänsä hyvin hiottuja ja hämäräntaiteellisia- fraaseja kierrättämään enkä ihan kaikkea omistakaan tekemisistäni kirjoittamaan.

Joku intimiteettisuojakin on hyvä pitää, välttyy sitten ikäviltä puheilta kun ei ihan joka narausta levittele muitten tietoon.

Taitaa pääasia olla kuitenkin se kokonaisuuden hiljainen kulku oikeaan suuntaan, kauemmas natisevista pahanolon muistoista ja joskus kauan sitten vaivanneista murheista.

Sanovat jotkut omia hienoja ihmekehittelymetodejaan kauppaavat, että pitäisi harjoittaa itsetutkiskelua, sörkkiä vaikka pitkällä piikillä paranevia arpia että niistä oikein saisi kaiken nautinnon irti, muistella ja pikkuisen paisutellakin kaikkia noloja kokemuksia jotta sitten sielu hioutuisi kärsimyksessä ja jossain tulevaisuudessa tapahtuisi se puhdistava kuonanpoltto, taivaaseenastuminen ja kirkastuksen leimaus… huhheijaa, sanon. Minun elämäni taitaa olla mukavampi kun käytän sen elämiseen, jos siellä tyulevaisuudessa sitten semmoinen viimeinen tilinteko on edessä, ja siellä niitäkin lasketaan olenko kerran vai kaksi pöhnänmökellyksessä kraappahousuihini paskinut ja ruohotupsuilla siivonnut… ehtiipä niitä sitten katumaan, jos se pakkona pidetään.

Nyt tuntuu siltä, että kun itse saa itsensä hyväksyttyä, tämmöisenään, niin aika helppo on otaksua että onpa minun noille muillekin kelvattava. Ja kun tässä nyt samanarvoisena, sen paremmin nöyristelemättä kuin itseäni esille nostamattakaan taaperran, niin näyttävätpä joukkoihinsa kelpuuttavankin, sen minkä nyt mennä viitsin.

Eli, semmoista tämä, ei tämä elämää kummempaa ole, tämä lopettaneen elämä.

Mutta koko ajan tuntuu pohja lujemmalta jalkojen alla, ja sehän riittää minulle.

Oot kyllä etevä kuvaaja ja ajatustesi esittäjä, MM!!

Pidän elämänasenteestasi, joka korostaa sen itsensä arvoa. Siis jotenkin tuo, että osaat suhtautua siihen tekemättä siitä jotain päättymätöntä treeniä ja valmentautumista. Itsensä sörkkimisestä elämän katsomiseen ja ennen kaikkea sen elämiseen… Hmmm, todellista hyväksymistä, sanoisin, ja avautumista elämänilolle itselleen!

Pidä liesi lämpimänä! :slight_smile:

Semmoista tämä on, elämää eletään ja minusta on mukavampaa keskittyä ihan tahallani positiivisiin asioihin, voimaantua ja tuntea pystyväni hallitsemaan asioitani (ainakin sen suhteen, ryyppäänkö vai enkö :laughing: :laughing: :laughing: )

Tänään menee ihan mukavasti, ja aamupäivä on ollut taas semmoinen tulevaisuudenuskoa lisäävä. Kävin nimittäin keskustelemassa pienestä remonttihommasta, laskeskelin paljonko se aineineen tulisi teettäjälle maksamaan ja tein tarjouksen.

Ja hän oli sitä mieltä että joo, hänelle kelpaa.

Kuukauden verran siis siinä on palkkatyötä tiedossa. Ja tällaiset pätkät ovat meikäläiselle jo kovin hyviä asioita.
Jollekin muulle voisi olla kauhistuksen paikka, jos olisi epäiltävissä että kuukauden päästä voi työ loppua… on se niin erilaista elämä ja odotukset sen suhteen.

Olen elämääni kovasti tyytyväinen, ja myös itseeni. Siihenkin asiaan, että tuon urakan saamiseen vaikutti paljon se, että samalle teeettäjälle olen ennenkin jotain tehnyt, ja ilmeisesti sitten hän on ollut tuloksiin tyytyväinen.

Kaikki suuret elämänmuutokset parempaan päin sisältävät yleensä voimaantumisen kokemuksen, tapahtui se muutos millä apukeinoilla tahansa.

Joku saa voimaa vaikkapa uskosta Jumalaan, joku toinen kuntosalilta, joku luonnosta, joku perheestä, joku 12 askeleen ohjelmasta, joku tuhansien askelten juoksulenkiltä, joku AA:sta, joku BB:stä.

Niihin kaikkiin liittyy kyllä voimaantuminen, sen voiman lähteet vain vaihtelevat yksilöllisesti. :slight_smile:

Itsehän olen siitä erikoinen ja jopa poikkeava alkoholisti, että aloin aikoinaan voimaantua ja saada elämää kondikseen raitistumatta kokonaan; vähentämisen kautta. Löytämällä uutta sisältöä elämään ryyppäämisen tilalle, jonka koukku puolestaan alkoi samalla hellittää ja muuttua jatkuvasti vähemmän hallitsevaksi osaksi elämää.
En suosittele saman tyylin yrittämistä muille, enkä osaa kovin hyvin neuvoa miten se tapahtuu vaikka osaan jopa tarkasti määritellä milloin se itselläni alkoi tapahtua. Goalla lokakuussa 2007. :bulb:

Alkuperäinen AA-liike ei käskenyt ketään kehittämään itselleen omanlaista “jumalaa” vaan he käskivät antaa elämänsä Raamatun Kristukselle… Mut raittius lepää Kristuksen varassa, AA-palaverit ovat ikäänkuin sielunhoitoa alkoholismia vastaan ja paikka tavata selvänä olevia ihmisiä ja heidän sielunmaisemaa. Mutta ilman Kristuksen Pyhän Hengen voimaa mulla ei olisi raittiutta… Nojaamalla pelkkään AA-liikkeeseen ja palavereihin en raitistuisi koskaan… Sanotaan että hyvin harva pelastuu edes AA.n kautta…prosentti on hyvin pieni, pienempi kuin veroprosenttimme…mutta Kristuksessa pelastus on 100%:nen…

Hepr 7:24. mutta tällä on katoamaton pappeus, sentähden että hän pysyy iankaikkisesti,
25. jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koska hän aina elää rukoillakseen heidän puolestansa.

Tuossa kyllä helpommin ymmärrän näitä selkeälinjaisia AA-laisia. Omien ja omanlaisten jumalien kehittäminen (jo keksittyjen muutamantuhannen lisäksi) vaikuttaa aika epätoivoiselta hommalta.

Toisaalta, ihan itsekehiteltyyn jumalaan uskominen, sen kaikkivoipaisuuden ajatuksen nieleminen voi kyllä vaatia uskoa enemmänkin kuin jonkun muun valmiiksi antamaan jumalamalliin uskominen.

Hmmm… minulle siinä kyllä tulisi melkoinen ristiriita itseni kanssa… jos tietäisin ihan itse kehitelleeni koko jumalan ja toisalta yrittäisin uskoa että minäpäs kuitenkin olen sen kehittlemäni jumalan tuote ja narutetttava…
mutta minulla on näissä hengellisissä asioissa muutenkin vähän vajavaisuutta… ei oikein mene jakeluun.

Minun mielesta mikaan ei ole niin luontevaa kuin oma, itse kehitelty Jumala. Muuta ei oikein voi mielestani ollakaan, koska sen kummempa tietoa meilla ei asiasta ole. Uskon myos, etta kuvaukset ja selitykset Jumalasta ovat ihmisen yrityksia ymmartaa sellaista mihin ymmarrys ei oikein riita. Jumala on…hmm, sitä sun tata. Suhde on tarkeampi kuin selitys ja siksi nuo tuhannet Jumalat ja niiden ymparille rakennetut instituutiot eivat ole minun juttu. Valimiehia ja -naisia ei tarvita, eika alttareita, rakennuksia, yhteisoja, rahaa tai synti ja/tai anekauppaa jne. Vain suora linja, ei muuta. Jaa että ristiriitaista, on varmasti, kuten moni muukin asia elamassa. Uskominen omaan ise kehiteltyyn kasitykseen Jumalasta tuo kuitenkin niin paljon hyvinvointia elamaani, etta pidanpa taman harhaluulon ja ristiriidan tallaisenaan. Monet muut luuloni ja paahanpinttymani ovat olleet vaikutuksiltaan huomattavasti negatiivisemmat. Ihminen on usein paketti rationaalisuutta, emootioita, uskomuksia ja luuloja. Sama ihminen voi asennoitua maailmaan tieto-orientoituneesti, valttaa tikapuiden ali kavelya ja jutskata jonkun luulemansa Jumalan kanssa, eika silti koe sovittamatonta ristiriitaa sisaisen maailmansa kanssa.

Onko kukaan muu ajatellut tätä jumalahommaa siltä kantilta, että kun näitä uskontoja nyt tosiaan on tuhansia ja taas tuhansia, niin jos onkin niin että ne ovat vain eri leimoja samalle asialle? Joku antaa sille nimeksi allahin, toinen khrisnan ja kolmas buddhan. Ihmisellä on vain tarve uskoa johonkin itseään suurempaan voimaan ja kautta historian on syntynyt erilaisia nimityksiä tuolle voimalle. Se tuo elämälle tarkoituksen. Tuon voiman varjolla on sitten voitu “oikeutetusti” käynnistää sotia ja tappaa miljoonia ihmisiä, puolustaen jotain itselle tärkeää.

Näissä jumala-asioissa ei mielestäni kannata alkaa menemään liian syvälliseksi, muuten voi mennä kuuppa todella jumiin. Mutta itseäni jotenkin kiehtoo tuo ajatus yhdestä jumalasta, jolle on eri kansakunnat sitten vain antaneet erilaisia nimityksiä. Koska onhan se nyt ihan pirun kummallista, että jos joku noista tuhansista jumalista olisi ainoastaan olemassa, niin miksi hitossa täällä on silti vielä miljardeja muita ihmisiä uskomassa toisiin jumaliin? :mrgreen: Ei. Ihminen on vaan luonnostaan itsekäs. Pitää suojella omaa. Uskonnot ovat hemmetin hyvä tekosyy ja niistä on myös tehty oikeutettuja tuohon itsekkyyteen.

Varmaan aika monikin on ajatellut sitä, että kaikissa uskonnoissa on kyse samasta jumalasta eri nimillä. Ajatus on jopa aika suosittu ja sikäli humaani, koska siihen liittyy kaikkien uskontojen tasavertaisuus ilman että toinen on toista oikeampi tai väärempi.
(paitsi huom! Buddha ei ole jumala. : )

Mutta onhan kolmella suurella: kristinuskolla, juutalaisuudella ja islamilla muutenkin hyvin paljon yhteistä. Ne ovat kaikki lähtöisin maantieteellisesti hyvin pieneltä alueelta, samoilta seuduilta. Niiden kertomuksissa on samoja henkilöitä ja samoja tapahtumapaikkoja. Jeesus ei tosin taida olla juutalaisille muuta kuin joku random tavallinen tahvo, mutta kristityille ja muslimeille hän on molemmille tärkeä henkilö, tosin hieman eri rooleissa.

On yksipuolista syyttää uskontoja vain siitä, että niiden avulla käynnistetään sotia ja tapetaan ihmisiä. Toki tapetaankin, mutta uskonnot ja usko toimivat myöskin hyvyyden välikappaleina. Maailmassa ja Suomessakin on runsaasti hyvää tekeviä ja ihmisiä auttavia tahoja, jotka tekevät laupeudentyötä pohjaten toimintansa vaikkapa kristilliseen lähimmäisenrakkauteen ja pyyteettömään auttamiseen. Usein jopa ilman “käännyttämistä”.
Myöskin monien kammoama islam ei pääsääntöisesti kannusta uskoviaan heiluttelemaan rynnäkkökivääreitä uutislähetyksissä ja virittelemään pommeja pitkin maita ja mantuja, vaan myös islamin opit voivat johdattaa tekemään hyvää lähimmäisille, rehellisyyteen, vieraanvaraisuuteen ym.

Olen muuten itse kokenut joskus kaukaisilla mailla muslimien vieraanvaraisuuden, ystävällisyyden ja rehellisyyden, ja kokemus oli hyvin turvallisen tuntuinen. Muslimiperheen vieraana tuntee olevansa todella hyvässä huomassa ja turvassa. <3

Minulla ei vielä ole ollut varaa kaukomailla kuljeskella (Keno ja lotto on kyllä vetämässä) mutta onpa noita muslimeja poikennut toisinaan täällä metsänreunan mökissäkin. Eivätkä sen kummempia ole olleet kuin ihmiset yleensäkään.
Ja se usko on kovin vaihtelevaa laatua heilläkin.
Minusta tuntuu että siellä tiukimmissa muslimimaissa on ympäristön paine hiukan erilainen kuin meillä nykyään, täällä on jo hiukan alkanut vapautua ja on sentään mahdollista erota kirkosta, olla uskomatta mihinkään korkeampiin voimiin jos sellaiseen maailmankatsomukseen on päätynyt.

Tämän voimaantumisen suhteen muuten on sama tilanne kuin useimmissa muissakin asioissa. Uskonnot ovat keränneet varmuuden vuoksi niin paljon kaikkea mahdollista krääsää ja mahdollisimman epäselviä ohjeita että kaikesta voidaan olla melkein mitä mieltä tahansa.

Ei noissa uskonnoissa pelkästään käsketä rähmälleen heittäytyä ja kieltäytyä voimaantumasta.
Siellä raamatussa oli muistaakseni joku juttu haltuun annetuista leivisköistäkin ja eikö se niin ollut että niitten kanssa piti parhaalla mahdollisella tavalla pelata ja vaurastua… maahan kaivaminen ja käyttämättä jättäminen oli se paha juttu josta sai kirouksia päällensä.

Mutta noita voi tietysti selitellä miten kukin tahtoo.

Minulle tämä voimaantuminen ja selviytyminen omilla jaloilla seisomaan on ollut hieno juttu.
Ja kaikista varoituksista huolimatta haluan sanoa että se on mahdollista, se on vain suunnanvalinnasta kiinni.
Ja valitsemisen oikeus meillä on jokaisella. Tässä nimenomaisessa asiassa.

Raamattu tuntuu kuluvan ahkerassa käytössä Metsänreunassa kuin edesmenneellä helluntalaisella isoäidilläni (r.i.p) konsanaan. :slight_smile: Vaan eipä mummoni sitä tosin rähmälleen heittäytyneenä lukenut, vaan yleensä kiikkutuolissa istuen. Voimaakin riitti mm. tehdastyöhön 15 -vuotiaasa eläkeikään asti, ja siinä sivussa kolmen lapsen kasvattamiseen sekä kahden aviomiehen (eri aikaan!) ja yhden pojan hautaansaattamiseen.

Anyway olen ehdottomasti samaa mieltä, että sivistyneeseen maahaan kuuluva uskonnonvapaus on hieno asia. Ja sitäpaitsi ihmisen perusoikeuksia. Ihmiselle kuuluu oikeus kuulua siihen uskontokuntaan ja uskoa siihen mihin haluaa kunhan ei vahingoita muita. Ja myöskin olla kuulumatta tai uskomatta: kenenkään nälvimättä, tuomitsematta, joutumatta kiusaamisen ja jatkuvan ns. “kritiikin” kohteeksi uskomisensa tai uskomattomuutensa takia. :wink:

Joillekinhan nimittäin kehittyy pakkomielle muitten uskomisista. Heitä alkaa vaivata enemmän se mihin muut uskovat, ja tästä asiasta tulee heille jatkuva päänvaiva, ja mielensäpahoittamisen aihe.

Kinattiin muuten (ooh, minäkin olen kinannut joskus ja jopa muualla kuin Plinkissä : )) eräiden “maahanmuuttokriittisten” kanssa maahanmuutosta, islamista (ja sen pelosta) versus Suomen vanhustenhoidon tilanne.
Persut ja muut ras… maahanmuuttokriiittisethän mielellään ratsastavat vanhuksilla agendassaan, ja perustelevat että pakolaisten auttaminen ja maahanmuuttajien ottaminen vie suoraan rahaa pois vanhustenhoidosta, ja muilta maamme syntyperäisiltä avuntarvitsijoilta.

Ei mennyt näille maahanmuuttokriittisillekään jakeluun mm. hoitoalan ja vanhustenhoidon työvoimapula, eikä myöskään se että maahanmuuttajia tarvitaan nimenomaan hoitoalalle ja vanhustenhoitoon työvoimaksi. Ja että heitä siinä työskentelee paljon jo nyt; iholtaankin eri värisiä ja uskonnoltaan vierasperäisiä.
Ompa minullakin muinoin ollut työkaverina ja jopa harjoittelun ohjaajina hyvinkin tummapintaisia ja muslimitaustaisia hoitajia.

Ja kuinka paljon kaikenlaista työvoimaa tarvitaankaan hoitoalalle sitten kun Suomen väestö ikääntyy entisestään, eivätkä kaikki vanhukset enää pysty voimaantumaan huolehtimaan itse itsestään. Me suomalaistehan emme nimittäin lisäänny enää kovinkaan vauhdikkaasti, ja nuoret ikäpolvet ovat aina pienempiä kuin vanhenevat.