Täällä taas, tällä kertaa hyvin uutisin. Kuudes viikko selvinpäin tulee huomenna täyteen. Elämä on paljon parempaa kaikilta osin.
Ajattelin verestää muistia kirjoittamalla tänne, ennen kuin unohdan millaista elämä oli vielä reilut kuusi viikkoa sitten. Ensin kuitenkin ajatuksia ja tuntemuksia lopettamisesta. Tästä tulee pitkä kirjoitus.
Täytyy myöntää, että lopettamisen jälkeinen viikonloppu oli hankala, vaikka juomattomuuden päätöstä ei ollutkaan vaikea pitää. Olen altistanut alitajuntani niin monen vuoden ajan sille valheelliselle alkoholinkatkuiselle piristysruiskeelle, että tuon ruiskeen puuttuminen viritti koko mieleni ja kehoni yliherkkyystilaan. Aivan kuin aivot olisivat valmistautuneet johonkin, mitä ei tällä kertaa tullutkaan. Keskushermostoa kihelmöi joka ikisen viinaa himoitsevan hermosolun kaikella voimalla.
Uuteen normaaliin totuttelu oli hankalaa, sillä viimeiset vuodet olen juonut pääosin väsymykseen, jota olen pahentanut juomalla enemmän ja enemmän. Ensimmäisen viikonlopun lauantaista selvittyäni koinkin sitten sunnuntaina parhaan juoksulenkin vuosiin. Siitä puuttui kaikki pakonomaisuus, rituaalimainen kehonpuhdistus ja viinalla palkitsemisen himo. Juoksin pelkästä juoksemisen ilosta.
Tuon ensimmäisen viikonlopun jälkeen pullon kutsu on ollut pelottavan vähäinen. Tällä viikolla mieleen on tullut pilkahduksia virkistävistä kulauksista – sitä pahinta juomisen romantisoimista, jota ei ole varaa tehdä. Sen vuoksi tässä pieni muistelma perusviikosta reilun kuuden viikon takaa.
MAANANTAI
Herään yöllä klo 01. Olen mennyt patjalle nukkumaan, jotta en höngi viinahöyryjä puolisoni naamalle. Näytösjuomat ovat toki olleet esillä pitkin sunnuntaita, mutta todellinen juominen on tapahtunut katseilta piilossa. Yritän palauttaa mieleeni mihin aikaan kävin nukkumaan ja monenko annoksen saattelemana. Samalla kelaan viikonlopun annosmäärää mielessäni. Yli 50. Se tarkoittaa todellisia ongelmia.
Pyörin loppuyön hikilammikossani armahtavaa nukahtamista rukoillen. Sydän lyö miten sattuu ja niin raskaasti, että koko kehoni vavahtelee lyöntien tahdissa. Aamun sarastaessa alkavat pahimmat vieroitusoireet ja moraalinen alakulo on musertava. Mietin tunnustanko kaiken puolisolleni (joka kyllä aavistaa tekoni), sanonko olevani sairas vai punnerranko väkisin itseni ylös. Yleensä valitsen viimeisen vaihtoehdon vaikka haluaisin, että minut vaivutettaisiin vuoden kestävään koomaan.
Kärvistelen aamutoimet läpi ja vien lapsen päiväkotiin. Sen jälkeen käyn joko väkisin lenkillä, koska tiedän sen auttavan, tai menen vielä hetkeksi makaamaan ennen töitä. Jos siis en ole ilmoittaunut sairaaksi, mikä vain lisää kauheaa syyllisyyttä.
Töissä en saa juuri mitään aikaiseksi ja en kestä yhtäkään ulkopuolista ärsykettä. Ruoka ei maistu ja iltapäivästä eteenpäin jaksan vain maata sohvalla. Nukkumaan käydessä olen kiitollinen, että en ole humalassa, mutta tiedän suorittavani saman rituaalin ensi viikonloppuna uudelleen. Ihmettelen omia ajatuksiani.
TIISTAI
Herään pitkien unien jälkeen edelleen lopen uupuneena. Kahvi ei maistu kahvilta ja aamiainen on pakkopullaa. Yritän tehdä töitä, mutta en pysty ratkomaan ongelmia ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Makaan jälleen sohvalla koko illan.
KESKIVIIKKO
Yö on ollut katkonainen. Kuolemanväsymys on kuitenkin selätetty ja olo alkaa normalisoitua. Käyn lenkillä hikoilemassa viimeiset kuonat pois, tai ainakin kuvittelen niin, sillä eiväthän ne lähde edes viikoissa. En mieti mennyttä tai tulevaa. Olen rauhaton.
TORSTAI
Saan paljon aikaan. Alan suunnitella viikonloppua – milloin haen lastin ja miten paljon. Aion ottaa tällä kertaa hieman maltillisemmin, vaikka tiedän lopulta tuplaavani suunnitellun määrän. Tuleva krapula käväisee mielessä, mutta siirrän sen käsittelyn juomisen jälkeiselle minälleni. Enhän jaksaisi viikonloppua ilman vankkumatonta tukeani alkoholia.
PERJANTAI
Olen jo valmiiksi ylikierroksilla ja herään anivarhain. Aamulla tiukka juoksulenkki pullot mielessä. Töitä yritän tehdä, mutta ajatukset ovat jo iltapäivässä. Elän valheellisessa onnellisuudessa; minua ja viikonloppuani ei mikään voi pilata.
Vihdoin hetki koittaa. Ensimmäinen ryyppy. Jo pitkään vodka on ollut valintani, salassa tietysti. Kevyemmät lirut ovat vain näön vuoksi, jotta puoliso ei ihmettele hajua. Suoritan kotitöitä säntillisellä tarkkuudella ja tarmolla. Alkuhumauksen jälkeen aloitan raastavan itsekontrollin. Haluan kovempaan humalaan, mutta estän sen itseltäni. Kaukana on aito nautinto.
LAUANTAI
Herään aamuyöllä säpsähtäen ja tajuan että nyt on lauantai, olenhan orastavassa krapulassa. Pystyn kuitenkin rentoutumaan, sillä tiedän mikä kaapissa kutsuu. Alkoholismin raja meni viimeistään siinä kohtaa rikki, kun opetin alitajunnalleni, että alkoholin aiheuttamaan ahdistukseen ja väsymykseen auttaa alkoholi. Tätä nykyä en enää juo varaamatta juomaa myös seuraavalle aamulle.
Jos olen ihmeen kaupalla saanut annokset pysymään pieninä edellisenä iltana, saatan käydä aamulenkillä. Useimmiten käyn kuitenkin aamuhörpyllä. Rehellisesti sanottuna se on oikeastaan koko viikonlopun huippuhetki – autuas armahdus jota odotan. Kuinka masentava kohokohta tässä elämässä, jonka elämme vain kerran.
Aamupäivä menee nousujohteisessa olotilassa, mutta iltapäivällä on aloitettava taas säännöstely. Se on turhaa, sillä olen jo menettänyt pelin. Toleranssit ovat kuitenkin sen verran kovalla tasolla, että pysyn toimintakykyisenä siihen saakka kun kotihommat on hoidettu ja pääsen kaatumaan sänkyyn.
SUNNUNTAI
Kuulin kerran jonkun sanovan, että krapulan tasoittelu on kuin yrittäisi pieraista ripulissa. Huonostihan siinä lopulta käy. Osuva vertaus, jos siihen vielä lisätään että ripuli on joka kerralla edellistä pahempi.
Herään yöllä ja makaan aamuun saakka ahdistuksessa pohtien voisinko olla tänään ilman aamuryyppyä. Yritän, mutta en pysty. Luottopullon pohja näkyy viimeistään tässä vaiheessa ja loppupäivä on mentävä laimeammilla litkuilla. Ne eivät tunnu tehoavan ja päädyn juomaan liikaa. Hävettää hakea kaupasta vahvinta olutta ja juoda se jo kaupan vessassa. Ja tehdä se vielä toistamiseen samana päivänä.
Iltapäivällä en yksinkertaisesti enää jaksa juoda ja lopetan. Siitä alkaa todellisten vieroitusoireiden sekä maanantain pelko.
Kunnes seuraava viikonloppu koittaa ja kaikki alkaa taas alusta.
Hetki kerrallaan, oma tahtosi onnistua voimavarana. Kirjoita, kysy, haasta. Vertaistuki on parasta. Tsemppii! Sä onnistut kyllä!