Huuuuh, monta kuukautta on mennyt siitä kun viimeksi luin palstaa! Syyskuussa tulee 2 vuotta siitä, kun pakkasin viimeisen kerran laukut ja muutin pois alkoholistirakkaani luota. 1,5 vuotta on mennyt ja kovasti oon saanu tehdä töitä, että unohtaisin sen miehen. On se alkoholistimiehen magneetti ihan käsittämätön! 
Olimme keväällä pari viikkoa reissussa, koska retkuni halusi hyvittää minulle yhdessäolovuosiemme (lähes 5v) kauheat ajat. No, varmaan silläkin reissulla pääasia oli se, että olisin hänen jarrunsa juomisen suhteen siellä. 
Harmi vaan, että olen niin mieletön himoreissaaja, että suostuin lähtemään sinne… Olihan se välillä rankkaa ja hävetti niin maan kamalasti retkun sammuilut hotellin uima-allasalueelle ja hotellin henkilökunnan vihat. 
Onneksi porukassa oli muutama mukava mies, joiden kanssa sitten vietin aikaa ja koitin vaan sulkea retkun ajatusmaailmani ulkopuolelle vaikka sisimmässäni olin kauhuissani että mitä hänelle voi sattua jos hän lähtee hortoilemaan hotellin ulkopuolelle. No, oli hän kuulemma käynyt yksin taksilla suharoimassa ja totta kai KALJAKAUPASSA eikä mitään kamalaa ollut tapahtunut hänelle! Eipä tietenkään, miksi olisi, sillä juopothan ovat mestareita selviämään?
Muutamana iltana näin sen ihanan miehen, jota rakastan ja jota tulen näköjään rakastamaan aina. Mutta se hävetys, nolotus ja stressi, mitä koin hänen takiaan reissussa, eihän siinä ole mitään järkeä! Lisäksi minua harmitti kun hän ei humalaltaan selvinnyt edes retkille, joita reissuumme kuului, oli ne sen verran ainutlaatuisia kokemuksia. MUTTA, häntä ei kamalasti harmittanut asia, hän totesi vaan kirkkain silmin, että onpa hyvä että olen ollut hänen komentajanaan reissulla, sillä muutoin hän olisi juonut vielä enemmän! Siis waaaaaah! 
Reissun jälkeen seurasi kuitenkin sitten taas pään takomista seinään, eijei eijei, miten taas olen erehtynyt miettimään sitä miestä! Olin jo ennen reissua päässyt suht irti hänestä ja taas olin polvia myöden juoksuhiekassa. Satoja ajatuksia, satoja järjen sydämen pieksemisiä, täysin masokistista! 
No, muutama viikko sitten näin facessa jotain, mikä viittasi toiseen naiseen ja niinpä niin, siinäpä sitä taas oltiin. Oksetti eikä mikään ruoka tuntunut menevän alas, eli juuri niin kuin yhdessäoloaikanammekin kun meillä oli kriisi kun luulin hänellä olevan toisen naisen. Eihän se kerro muusta kuin rakkaudesta, rakastan siis edelleen sitä mänttiä, joka pilaa elämänsä juomalla! Järki hirnui ja sydän itki. Mutta sittenpä retku laittoikin viestin, että olen hänen ainokaisensa. Hah mitä riemua sydän silloin koki! Järki manasi, ettei ikinä saa puhuttua järkeä sydämelle, kun aina kun sydän alkaa taipumaan, tapahtuu jotain tällaista.
Pyysin miestä vahvistamaan, että hänellä on toinen nainen, että pääsisin vapaaksi hänestä, mutta mies totesi ettei seurustele eikä kyllä rakastakaan sitä naista. En siis päässyt vieläkään vapaaksi! Kysyin, että pitäisikö meidän jutella sitten aikuisten oikeasti yhteenpaluusta, koska hän oli laittanut minulle viestin, että uskoo edelleen että me vielä jonain päivänä palaamme yhteen. Hän vastasi, että alkoholi tekisi suhteestamme kuitenkin onnettoman vaikka muuten meillä menisikin hyvin. Eli ei hänellä ole aikomustakaan lopettaa juomista.
Ja totta kai tätä kirjottaessani retkuni soitti minulle, vaikka hän enää nykyään harvoin niin tekee! Humalassa, totta kai, mutta juttumme olivat hyviä. Hän kertoi, että haluaisi elää minun kanssani, mutta tulee niin murheelliseksi siitä ajatuksesta, että hän taas tekisi elämästäni sellaista mitä se oli. Että hän joisi ja olisi reissuillaan päiviä minun ollessa yksin kotona. Ymmärtää kuitenkin mitä elämä on minun kannaltani, mutta ei vaan pysty vastustamanaan viinaseireenin kutsua. Jännältä tuntui sinänsä, että enää en itkenyt puhelun jälkeen ja miettinyt että haluan olla retkun kanssa, vaan jotenkin minusta tuntuu, että olen ottanut askeleen rajan toiselle puolelle. Että olisin nyt lähempänä sitä hetkeä, kun voin pyrähtää lentoon, kauniin siniselle kesätaivaalle! Ja jos jonain heikkona hetkenä kaipaan sitä entistä, otan käteeni päiväkirjan ja luen sieltä muutaman sivun, muistelen sitä mitä elämä silloin oli ja mitä se nyt on. Se on siskot kuulkaa parempaa! 
Parempi yksin yksin kuin kaksin yksin. Voimia ja jatkakaamme taistelua tässä läheisriippuvuuden upottavassa rämeikössä! 
