Moi! Ja tsemppiä. Varmaan tiedätkin ja olet ottanut selvää Subutexistä, jos puolisosi sitä käyttää. Tosi pahan riippuvuuden aiheuttava aine. Mä en itse ole käyttäjä vaan läheinen (ex-mies käytti tätä) mutta musta jotenkin tuntuu, että vaikein asia siinä on se, mitä buprenorfiini tekee mielihyvän kokemiselle (tavallaan lamauttaa aivoissa normaalin tavan kokea mielihyvää) ja muuttaa todella kylmäksi, jäädyttää tunteet ja niihin on sitten tosi vaikea päästä uudestaan kiinni jos lopettaa käytön. Siksi musta tuntuu, että moni retkahtaa. On vaikeaa elää elämää, jossa mikään ei tunnu miltään. Etenkin, jos on tottunut tavoittelemaan “oloja”.
Tätä voi ymmärtää, mutta tällä en tarkoita, että läheisten pitäisi hyväksyä kaikkea sitä edestakas vehtaamista ja itsen vetämistä mukaan käyttäjän sekoiluihin. Päinvastoin, on parempi molemmille, mitä enemmän niistä pysyy erossa. Jos kunnollista lopettamismotivaatiota ei ole (esim. kotikatkot tai ei hoitopaikkaa katkon jälkeen) niin en usko että se syntyy toisen ihmisen avulla, valitettavasti. Mulla on se fiilis, että narkomaanit on niin itsekeskeisessä tilassa sairautensa kanssa, että motivaatio tulee vain jostain itseä koskettavasta pohjakokemuksesta. Empatiakykyä ei ehkä oikein ole eikä läheisen kärsimys välttämättä aiheuta muuta kuin syyllisyyttä.
Mietit pääsi puhki, pääseekö miehesi irti huumeista? Vaikea sanoa, toivottavasti. Tosi moni ei pääse. Ja moni aloittaa uudestaan.
Minusta olennaisempi kysymys sulle on, haluatko jäädä roikkumaan mukana? Lue ajatuksella jokainen ketju täällä, jossa subukäyttäjän puolisot kirjoittavat. Voit rauhassa kuvitella itsesi näihin tilanteisiin ja olotiloihin jonkin ajan päästä, koska ongelmamme on yhteinen. Löydätkö yhtään onnellista loppua? Vuosien tuskaa ja mukana elämistä toisen kaoottisessa sairaskertomuksessa, itsensä kadottamista, tyhjiä toiveita. Me läheiset lähdetään rakkautemme takia täysillä mukaan toisen ongelmiin ja siinä tulee olo, että kaiken tämän jälkeen jossain vaiheessa on pakko tulla muutos, ikäänkuin palkinto kaikesta siitä ajasta, energiasta, kyynelistä, rahasta, vihasta, rakkaudesta, jonka tähän on investoinut. Ja silti sitä muutosta ja onnea ei tule.
Meillä mies minun tietoni mukaan on raittiina (2 vuotta), mutta olemme eronneet, sen tunnekylmyyden takia. En voinut jatkaa suhteessa, jossa en saa rakkautta takaisinpäin. Eli raitistuminenkaan ei todellakaan takaa onnea ja subu tuhosi myös meidän liiton. Myös luottamuksen palautuminen oli tolkuttoman hidasta, ehkä mahdotonta. Vaikka toinen olisi raitistunut, miten ihmeessä voisit alkaa luottaa? Narkomaaneista tosi moni retkahtaa uudestaan ja uudestaan, myös pitkän ajan päästä.
Mun näkemyksen mukaan parisuhde narkomaanin (käyttävän tai vasta raitistuneen) kanssa on aina tuhoisa toiselle osapuolelle. Tilanne on niin järisyttävän epätasa-arvoinen. Toisen riippuvuussairaus imee toisen mukaansa ja jättää hänet paitsi normaalista elämästä, ilosta, valinnanvapaudesta ja turvallisuuden tunteesta, joihin parisuhteessa on oikeus. Irrottautuminen tuntuu ajoittain vaikealta, jopa mahdottomalta. Elämäsi on kuitenkin ainutkertainen etkä voi uhrautua toisen vuoksi. Ja tässä tapauksessa siitä ei edes ole hyötyä, vaikka hän niin väittää. Mieti, voisitko, jos haluat, tukea puolisoasi etäämpää. Mä voin kokemuksesta sanoa, että elämänsä saa kasaan uudestaan ja se on miljoona kertaa parempaa.
Tämä viesti syntyi siitä, kun aloin vastata yhteen ketjuun täällä, mutta tästä tulikin niin henkilökohtainen, että tein oman. En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, mutta nyt kypsyi tällaista.