Kirjoittaminen toipumisen tukena

Hei kaikille!

Olen jonkin aikaa yrittänyt aloittaa kirjoittamista toipumisen tueksi, mutta ei siitä oikein ole tullut mitään. Ajattelin siis kokeilla kirjoittamista Päihdelinkkiin, jos se motivoisi enemmän. Kirjoittaminen toimii itselläni kuitenkin hyvänä apuvälineenä ajatusten jäsentämisessä ja myös hidastaa tuota päässä vilisevää kaaosta, kun täytyy miettiä, miten ajatukset pukee sanoiksi :unamused:

Taustatietoina itsestäni sen verran, että olen 35-vuotias nainen ja olen ollut kohta viisi kuukautta raittiina. Toukokuun alussa kirjauduin kolmen viikon ryyppyputken jälkeen katkolle ja viidentenä päivänä siirryin elämäni ensimmäiseen päihdekuntoutukseen. Koen, että kuntoutus toimi itselleni hyvänä ponnahduslautana raittiuteen. Tavoitteenani oli kiinnittyä jo kuntoutuksen aikana AA-ryhmiin ja siinä onnistuinkin. Löysin itselleni kotiryhmän ja käyn säännöllisesti useamman kerran viikossa ryhmissä. Minulle on päivänselvää, että yksin ilman ryhmiä en pärjäisi. Sen verran haastavaa tämä raittiina eläminen on nimittäin ollut. Elämä juomisen lopettamisen jälkeen ei ole ollut mitään helppoa eikä autuasta.

Tällä hetkellä koen, että juominen on loppunut, mutta tunne-elämän haasteet ja muut elämän vaikeudet ovat edelleen läsnä. Mihinkäs ne nyt olisivatkaan kadonneet. Alkoholismi on omalla kohdallani nimenomaan tunne-elämän sairaus. Olen juonut vaimentaakseni tai painaakseni alas ikäviä tunteita, joita en ole halunnut kohdata ja elää läpi. Nyt tunteet ovat läsnä, raakoina, ilman suodattimia ja alkoholin vaikutuksen tuomaa puskuria. Ja kun tunteitaan on pitkään päässyt pakoon juomalla, niin nyt ollaankin sormi suussa, että mitäs nämä tunteet nyt on ja mitä mun kuuluis niille tehdä :open_mouth:

Mulle on ollut melkoisen uusi ajatus, että juomiselleni on ollut joitakin syitä. Tämän ajatuksen olen hiljattain oppinut AA:ssa. Pystyn johtamaan lisääntyneen juomiseni eroon parisuhteesta 29-vuotiaana, jota en osannut silloin käsitellä ja jonka vuoksi koin yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Päihteidenkäyttö on kohdallani kuitenkin alkanut 14-15 - vuotiaana, joten syitä täytyy kaivaa paljon syvemmältä ja pidemmältä ajalta. Viikonloppu menikin palatessa nuoruuden ja lapsuuden muistoihin ja tein sieltä sellaisia löydöksiä, että aloin tuntea oloni hyvin hauraaksi, haavoittuvaiseksi ja apeaksi. Ymmärsin, että vielä ei ole mun aika alkaa syvällisesti pengata menneisyyden tapahtumia. Nyt täytyy ensisijaisesti keskittyä vahvistamaan tätä raittiutta ja positiivista elämänmuutosta. Tuntuu, että nyt olisi tärkeää löytää elämään jotain iloja ja mielekästä tekemistä. Pohdin, miten saisin itseni jälleen liikkeelle… Tunnen olevani jumissa ja viettäväni paljon aikaa pääni sisällä vängäten itseni kanssa.

Välillä tunnen syyllisyyttä, kun en osaa olla kiitollinen tästä raittiudesta vaan painin tunne-elämäni kanssa. Hiljattain tuntui siltä, että mun “tunteet” ovat joko “ihan ok” tai “vituttaa”. Sittemmin sieltä on alkanut löytyä jo vähän sävyjäkin ja olen jopa osannut surra ja itkeä. Mutta positiiviset tuntemukset ovat aikalailla hukassa. Olen monesti ajatellut ja jostain lukenutkin, että “positiivinen mieliala on usein jonkin tekemisen seuraus, eikä sitä edeltävä tekijä”. Näin sen olen itse kokenutkin. Nyt vain pitäisi keksiä, löytää ja kokeilla asioita, jotka tuottaisivat minulle iloa elämään ja vahvistaisivat jo saavutettua raittiutta.

Olen ymmärtänyt, että alkoholismista toipuminen on pitkä ja hidas prosessi. Useasti olen kuullut sanottavan, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Toki sitä kärsimättömänä haluaisi kaiken tapahtuvan pian ja mieluiten heti :smiley: Omaa edistymistä ja positiivista muutosta on vaikeaa nähdä.

Kirjoitin äsken jo pidemmän tekstin, mutta nettiyhteys olikin katkennut sillä välin ja teksti häipyi. Niimpä tämä ensimmäinen julkaisuni jääköön nyt lyhyemmäksi. Mut kylläpä teki hyvää kirjoittaa, edes jotain! :slight_smile: Kiitos jos luit ja saa kommentoidakin :slight_smile:

Kiitos kirjoituksestasi. Kirjoittaminen todella auttaa. Minäkin olen vähän kirjoitellut.
Hitaasti toipuminen on oikeaa toipumista.
Minulla on sellainen havainto, että ajassa taaksepäin katsoessa näen edistymiseni. :unamused:

Suurimmalla osalla meistä ihmisistä on elämän varrella tapahtunut asioita, kamaliakin, joiden olisi pitänyt johtaa juomiseen. Tunteiden turruttamiseen, unohdukseen. Kaikki eivät kuitenkaan ala juomaan, kyllä se geneettistä alttiutta vaatii ja sitten sitä harjoittelua. Ihan vaan tarpeeksi juomallakin saa itsestään juopon (alkoholistin). AAssa on se huono ajatus, että raitistuminen annetaan jonkun ”suuremman” huomaan. Ei. Itse se työ on tehtävä ja löydettävä elämään muuta. Niin vaan putoilee sieltä ringistä porukkaa juomaan useidenkin raittiiden vuosien jälkeen, kuinka ihmeessä? Jos ollaan kerran herran huomassa. Sinä raitistat itse itsesi, vertaistukea (plinkkikin on sitä tietysti) väheksymättä. Pohdi elämääsi rehellisesti ja mieti myös kaikki paska ja jatka kirjoittamista. Pysy valitsemallasi tiellä. Voimia!

Kuulostaa moni asia kovin tutulta, anna itsellesi aikaa. Kestää aikansa että psyykeen saa korjattua ja rakennettua elämän perustan uusiksi ilman sitä alkoholia. Se kun on kulkenut elämässä mukana niin kovin pitkään. Itsekin olen tehnyt paljon töitä sen eteen ja vaikka sorruin niin sain taas nopeasti otteen elämästä.

Kiitos vastauksista 0132, lizzy ja Uratykinloppu!

Tuntui hyvältä kuulla tuo “hitaasti toipuminen on oikeaa toipumista” ja “anna itsellesi aikaa”. Hyvin pitkälti samaa asiaahan nämä tarkoittavat. Jos en olisi kuullut vertaisten kokemuksia raitistumisesta, olisin varmaan jo turhautunut tässä vaiheessa ja ajatellut, että “tämmöistä tämä sitten aina on, eikä paremmaksi muutu” ja kenties retkahtanut ajatellen, että mitä järkeä on olla selvinpäin, jos sekään ei hyvältä tunnu. Tai turhautunuthan minä nyt välillä olenkin, mutta en kuitenkaan ole ratkennut juomaan, koska uskon ymmärtäväni tätä toipumisprosessia ja kärsivällisyyden merkitystä edes hieman paremmin, kuin aikaisemmilla yrityksillä. Ja raittius tässä kuitenkin on itselläni se pääasia, kaikista tärkein asia, josta pidän kiinni, vaikka mikä olisi. Aikaisempien kokemuksieni mukaan, minulla ei nimittäin pian ole paljon mitään muutakaan, jos minulla ei ole raittiutta.

Minulla on hyvin erilainen suhtautuminen tähän raittiuteen, kuin aikaisemmilla lopetusyrityksilläni. Olen aina välillä saanut omin voimin jonkin pohjakokemuksen seurauksena parin kuukauden mittaisia juomattomia jaksoja, jolloin olen ajatellut jokseenkin niin, että korkki on kiinni, olen parantunut, nyt hoidetaan asiat kuntoon ja mennään eteenpäin elämässä. Olen unohtanut sairauteni tai ei minulla totta puhuen varmaankaan ole ollut kunnollista käsitystä siitä, millainen tämä riippuvuussairaus oikeastaan on ja miten se minussa vaikuttaa. Viimeisin kokemukseni tästä on parin vuoden takaa, jolloin olin ollut parisen kuukautta juomatta, elämä hymyili ja hankin siinä sitten uuden työpaikan ja parisuhteen. Retkahdin hyvin pian, puolessa vuodessa jäi työt ja parisuhteessa sinniteltiin vielä toinen puoli vuotta, kunnes sekin romahti, puhtaasti juomiseni vuoksi.

Noita lopettamisyrityksiä on lukuisia ja aina ne on menneet samalla kaavalla. Usein olen haalinut itselleni roppakaupalla uusia harrastuksia ja mielenkiintoisia kursseja, joille osallistua ja alkanut syömään korostetun terveellisesti. Mahdollisimman paljon kaikkea uutta puuhaa siis, mielellään myös uusi mies. Ja kaikki on aina jäänyt kesken, kun olen pyhistä lupauksistani huolimatta lähtenyt taas juomaan. Koskaan, ei koskaan se ole jäänyt siihen yhteen ryyppyiltaan, vaan sama alamäki on alkanut hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

Nyt tällä kertaa olen pohtinut, että asioita on pakko tehdä toisin, sillä olisi typerää kuvitella saavuttavansa eri tuloksia samoilla keinoilla. Ne keinot on kokeiltu jo ja todettu, että ne eivät ole kestäviä. Olenkin yrittänyt lähteä luomaan itselleni säännöllistä arkea ja rutiineja. Otin kuntoutuksen aikana käyttööni kalenterin, johon suunnittelin ja merkitsin ylös pakolliset menot, ryhmässä käynnit, ihmisten näkemiset, siivouspäivät yms. Se toi minulle turvallisuudentunnetta. Minusta ei ole tuntunut hyvältä herätä aamulla, tietämättä yhtään, mitä sinä päivänä teen. Uskon, että säännöllinen arki ja rutiinit eivät ole niitä asioita, jotka minut saisivat retkahtamaan, vaan isommat poikkeamat arjessa. Kuin osoituksena tästä, viimeisen parin kuukauden aikana pahimmat juomahimot ovat sattuneet sen jälkeen, kun olen ollut parin päivän reissussa: ensin ystäväni luona kylässä ja sitten kylpylässä lapsuudenperheeni kanssa. Harmittelin, että pitääkö mun olla niin saakelin varovainen joka asiassa, mitä tässä nyt uskaltaa oikein tehdä. Mutta pelaan mieluummin varman päälle nyt ja uskon ja toivon tämän elämisen ja menemisten ajan myötä vähän vapautuvan, kun ensin on saanut luotua vankkaa pohjaa raittiudelle.

Olen siis yrittänyt pikkuhiljaa rakentaa itselleni näitä arjen peruspalikoita, joista ensimmäinen oli aktiivinen käynti vertaistukiryhmissä. Kun se lähti kunnolla rullaamaan, lisäsin viikkoihin yhden harrastuksen, kuntonyrkkeilyn. Nyt kun olen käynyt ryhmissä nelisen kuukautta ja kuntonyrkkeilyssä reilun kuukauden päivät, tuntuu siltä, että voin lisätä tähän jonkun uuden palikan ja se on kuntouttavan työtoiminnan aloittaminen kevyesti kolmena päivänä viikossa 4 tuntia kerrallaan. Koen, että nämä aktiviteetit ovat raittiuttani tukevia. Olen viettänyt sen verran aikaa kotona, yksin, että olen oppinut sietämään arjen tylsyyttä ja hitautta sekä yksinoloa, mikä on mulle aina ollut enemmän tai vähemmän vaikeeta. Sitten sillä kokoonpanolla ryhmät+kuntonyrkkeily+kuntouttava työtoiminta mennään taas jokunen kuukausi eteenpäin ja tarkastellaan, miltä tuntuu.

Suurin konkreettinen muutos tapahtui kuitenkin viime viikolla, nimittäin muutin. Asuin kämppiksen kanssa lähemmäs kolme vuotta ja molemmat halusimme sitten muuttaa omiin asuntoihin. Aloite tuli kämppäkaverilta, mutta koska olin itsekin sitä jo miettinyt, sopi se mulle hyvin. Löysin helposti kivan asunnon ja puuhastelin enemmän tai vähemmän muuton kanssa koko syyskuun ajan ja se tuntui työläältä. Nyt täällä uudessa kodissa mua on rieponut, kun en ole yksinkertaisesti saanut aikaiseksi purkaa ja laittaa tavaroita paikoilleen siinä tahdissa, kuin haluaisin. En pidä tästä epäjärjestyksestä ympärilläni. Keskittymiskyky kodin laittamisen kanssa on ollut olematonta.
Mulla on niin kovat toiveet saada tästä kodista luotua semmonen ihana turvallinen oma kotipesä. Tänne ei liity ikäviä muistoja eikä juomista. Konkreettinen uusi alku. Kenties mua pelottaa, että ne mun itseluomani odotukset ja toiveet tätä kotia kohtaan ei toteudu, ehkä en osaa suoda tätä hyvää itselleni… ja niinpä istun sohvalla katselemassa tavaroita, jotka eivät itsekseen löydä paikoilleen. Tai sitten mä olen vain laiska ja saamaton :smiley:

Myös havaitsin, että olen lakannut ihan huomaamatta pitämästä kalenteria. Olen myös luistanut aikaisemmin niin tärkeästä säännöllisestä syömisestä. Ajattelen, että nämä on ihan konkreettisia asioita väärään suuntaan menemisestä, takaisinpaluusta vanhoihin huonompiin tottumuksiin… Mutta kerta tiedostan ne nyt, voin tehdä korjausliikkeitä. Ja mähän voin suunnitella tuohon kalenteriin, minkä asian uuden kodin eteen teen minäkin päivinä ja jakaa tämän urakan sillä tavalla pienempiin, hallittaviin osiin. Aamen. Suunnitelmaa tekemään seuraavaksi!

Hei! Tsempit täältäkin. On hyvin tuttua tekstiä. Tosin olen ollut aina työelämässä, mutta itse myös pitänyt usean kuukauden tipattomia jaksoja, jonka jälkeen kuvitellut hallitsevani alkon käytön. Hyvin pian se menee joka viikonloppuiseen juomiseen ja usein myös viikollakin töiden jälkeen “muutaman”. Olen väsynyt tähän “jojoiluun” ja huomannut että juominen vaan lisääntyy. Raittiina elämä on kaikin tavoin ihanampaa. En voi sanoa, että en koskaan juo, mutta yritän taas jälleen kerran edes yrittää. Raitista syksyä kaikille

Edelleen kuulostaa niin kovin tutulta ja samalla kaavalla meni minullakin, kestin aina sen kuukauden tai pari ja taas aloin juoda. Nyt on toisin ja se perustuu juuri tuohon mitä kuvasit. Rakentelee vaan maltilla arjen palikoita mutta varo ettei tule liikaa sitovia asioita liian nopeasti. Saattaa muuten tulla väsymystä, uupumusta tai masennusta eli itse pohdin aina riskifaktoreita kun lisään kuormitustekijöitä. Liikunta kuulostaa minulle aina parhaalta. Olet toipumisvaiheessa ja kestää sellaiset 3 kuukautta että aivot ja hermosto on pääosin toipunut alkoholista.

Muutoksia vähin erin ja maltilla, se on mun ajatus. Itse toin ruokavaliojutut kunnolla mukaan vasta 6 kuukauden treenin jälkeen eli kun olin saanut sen liikunnan vakaaksi ja hyväksi rutiiniksi, kunto alkoi olla jo hyvä. Siitä sitten aloin vähin erin tehdä ruokavaliomuutoksia ja nyt olen pääsemässä sen kanssa sinuiksi ja se muodostuu rutiiniksi.

Kodin osalta olen noudattanut sellaista että joka päivälle suunnittelen vaikka pari pientä asiaa jotka hoidan kuntoon vaikka ei huvittaisi. Ne voi olla ihan pikkuasioita, vaikka yhden pahvilaatikon tyhjennys ja jörjestäminen ja joku toinen pikku homma. Vähän päivässä on paljon viikossa. Sitten alkaakin tostakin tulla hyvää fiilistä et hei, kyllähän täällä kotonakin asiat etenee.

Tsemppiä vaan hyvin sulla menee!

Kiitos tsempeistä Mummeli ja mahtavaa, että välität itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi niin paljon, että olet päättänyt yrittää saada raittiudesta jälleen kiinni! Voimia sinulle ja raitista tätä päivää!

Uratykinloppu, kiitos näkemyksistäsi! Mä olen nimenomaan yrittänyt tällä kertaa välttää sitä liiallisen tekemisen ja uusiin juttuihin mukaan lähtemisen tuomaa kuormitusta ja väsymystä, joka herkästi voisi johtaa retkahtamiseen. Toisaalta liika tekemättömyys ja semmoinen pelkkä oleilu, tylsistyminen, on myös riskitekijä itsellä. Tasapainoa oman aktiivisuuden kanssa tässä haetaan ja se muokkautuu pikkuhiljaa. Kävin lukemassa tuota sinun tarinaasi ja huippua, miten kovasti olet innostunut urheilusta - se on selkeästi sun voimavara! Musta tuntuu, että vielä joudun usein vähän puskemaan itseäni lähtemään noihin kuntonyrkkeilytreeneihin, joita on kahdesti viikossa, mutta kyllä se aina palkitsee. Haastavinta urheilussa onkin omalla kohdallani itseni paikalle saaminen :smiley: Paikan päällä kyllä sujuu.

Kun lopetin juomisen keväällä ja olin kuntoutuksessa, niin alkoi makea maistua. Rehellisesti annoin itselleni luvan kaikenlaiseen herkutteluun, vaikka tiedostin, että osittain tunnesyömistähän se oli ja mielihyväkeskusta niillä herkuillakin raavitaan. Sitä jatkui muutama kuukausi ja kiloja tuli kans muutamia lisää, normaalipainoinen ennestään olin, niin ei se kamalasti häirinnyt. Kuitenkin sitten elokuussa ilmoittauduin yhteen ravintovalmennukseen mukaan, koska jatkuva karkin- ja suklaansyönti alkoi harmittaa ja aloin tuntea siitä syyllisyyttä. Se syyllisyydentunne oli se käänteentekevä juttu, en osannut enää nauttia siitä. Ja ehkä ihan hyvä signaali se olikin, koska ei siinä herkuttelussa enää kohtuudesta ollut kyse. Ensimmäisten viikkojen aikana pääsin sokerikoukusta irti ja lisättyä kasvisten syöntiä, mutta en millään pystynyt lähtemään mukaan valmennuksen ehdottamiin muihin moninaisiin toimenpiteisiin ja ruoka-aineiden rajoituksiin. Mutta osasin, ihme kyllä, olla tässä asiassa itselleni armollinen ja ajatella, että aika ei ole vielä kypsä suurempiin muutoksiin ruokavaliossa ja syömisessä. Saavutin sen, minkä vuoksi ilmoittauduin mukaan: pääsin irti siitä sokerikoukusta ja se riittää tällä erää. Viikonloppuna söin suklaalevyn tuntematta yhtään syyllisyyttä eikä se tarkoita sitä, että hakisin tänä iltana uuden levyn. Minä en itse halua luoda omaan elämääni täyttä ehdottomuutta asioiden suhteen. Paitsi alkoholohin suhteen, siinä olen ehdoton.

Kirjoittaminen on hieno harrastus!
Niin monet kerrat olen minäkin ajatellut että sitäpä ryhdyn minäkin harrastamaan…sitku ja sitku… mutta semmoista se tuppaa minun elämäni olemaan että aina on vaan jotain muuta enste…

Ja sittenkin yllytän kaikkia muita siihen. Kirjoittakaa, hyvät veljet ja sisaret!
Siinä joutuu asioita miettimään ihan eri tavalla kuin puhellessa ja tarinoidessa jossa ääniaaltojen vaiettua ei niiden alkuperäistä sisältöä tarkista eikä punnitse vanha erkkikään -ellei sitten ihan tosissaan joku nauhoita niitä puheita. Kirjoitettu sana on luettavissa vaikka kahteensataan kertaan, varmistettavissa että ihan tarkasti se noin sen sanoi.

Joskus ei puheissa tai kirjoituksissa ole tietysti päällimmäisenä asiana se mitä sanoo vaan miten sanoo, millaisen tunnetilan saa lukijassa tai kuulijassa aikaan -siinä moni kehittyy vallan mestariksi. Ei se paha asia liene sekään. Riippuu ihan siitä mihin taitoaan käyttää.

Moni asia selkiintyy itsellekin kirjoittaessa. Ja usein huomaa senkin että hei, enhän minä nyt tuota asiaa sentään noin ole ajatellut enkä sen usko ihan noin olevankaan, niin helposti tulee toisteltua kuultuja ja luettuja “hienosti sanottuja” lausahduksia. Mutta kun tovin kirjoittelee, niin kyllä se oma itse alkaa sieltä löytymään. Ja huomaa että ne omat ajatukset ovat ihan hyviä ajatuksia kuin sen tarinankerrontaan kirjansalukeneen moottoriturpaisen kaverinkin.

Parasta voi olla ettei lähde kovin tarkoitushakuisesti alkuun kirjoittelemaan. Asenteella että nytpäs minä opetan muille ihmisille miten tämä asia on kun kerran olen näin hienon totuudenselityksen löytänyt, hiukan kun sitä itse vielä parantelen ja kerään muilta opitus näkemykset niin a vot! Sen verran joskus yritin opetella kirjoittamista minäkin että hoksasin ettei se noin lähde…kirjoittamisella vaikutetaan, tottakai, mutta ensin kannattaa opetella ihan vaan ilman taka-ajatuksia.

Kirjoittaminen on muuten ihan kivaakin -kun ei aseta itselleen sen kummempia paineita. antaa vaan ajatustenvirran juosta kuin klonttisen huleveden viemärissä, vaahdoten ja ryöpyten, haisten sitten miltä haiseekin ja mennen menojaan, ilman peräänkatselua. Vastuu on kuitenkin useimmiten lukijalla. Kuka sen koskaan tietää miten tosissaan tai millä tarkoituksilla mikäkin kirjoittaja on mitäkin kirjoittanut.

Asiapohjainen keskustelu, jota muuten täälläkin aina joskus henkilökohtaisen vinoilun, korkeamman voiman tai vastapuolelta ateistisen filosofian markkinoimiseksi tohelletun lisäksi löytyy, on sitten eri juttu, sekin. Siinäkin on varmasti asiallisuuden ja vuorovaikutustaidon lisäksi hyvä osata kirjoittaa edes siedettävästi puheenvuoronsa ja kommenttinsa näkyviin. Ne kommentit, muutet, nehän kai ovat jokaiselle sitä tärkeintä tulosta siitä mitä sanoo tai kirjoittaa…kovin harva ikäänsä ihan vaan itselleen viitsii.

Juu. Kyllä minäkin ihan varmasti alan kirjoittamista harrastamaan. Kunhan nyt tässä…

Tämän neuvon soveltaminen kyllä auttoi eilen. Huomasin, että oli paljon parempi fiilis, kun asetin itselleni pieniä tavoitteita, siis riittävän pieniä, jotka pystyin saavuttamaan. Muutenkin rytmitin eilisen päivän ruokailut, kodin laittamisen ja lepohetket selkeämmin, niin ei tullut sellaista fiilistä, että vellon ympäriinsä vaan koko päivän.

Oon ollut tässä pari päivää nyt vaan kotona, koska kurkku tuli kipeäksi. Tämän vallitsevan koronatilanteen vuoksi ei ole viitsinyt missään liikkua ja kun tänä aamuna ei kurkkukipu osoittanut laantumisen merkkejä, niin soitin terveyspalvelujen neuvontaan, että pitääkö tässä tehdä jotain, niin koronatesteihin se iltapäiväksi lykkäsi :open_mouth: No, tulipahan tällekin päivälle joku agenda.

Mukavaa ja raitista päivää kaikille :slight_smile:

Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Kirjoittaminen täyttää aivoissa tyhjiön joka jää alkoholismin paikalle. Eikö se ole otsikon asiassa tärkein?
Sisältöä elämiseen, uusia oivalluksia. Itsetunnon kasvua kun saa asioita järjestettyä loogisiksi lauseiksi.
Kun tulee ajatustensa kanssa toimeen eli oppii ajatuksiaan kirjoittamalla ymmärtämään omia ajatusketjujaan se on vapauttava asia.
Ei tarvitse enää aina miettiä että mitä nuo muut ajattelevat minusta kun huomaa että tärkeää onkin se miten omat ajatukset kulkevat.
Kaikkia asioita ei tarvitse eikä kannata kirjoittaa eikä ainakaan puhua muille. Päiväkirjan pitäminen itselle on myös hyvää ja eheyttävää kirjoittamista.
Muille harkinnan mukaan oivalluksia ja mietoksia.
Muistaa myös sen että “kaikkea mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan” Ja varmasti käytetään.

Itselleen kirjoittaminen on varmasti oivallinen tapa jäsennellä ajatuksiaan. Sitäkään en ole oikein koskaan oppinut. Ei ole tullut päiväkirjaa kirjoiteltua (harkinnassa on ollut, silloin tällöin, mutta kun sitä muuta tekemistä on sitten taas aina ollut…)

Joskus tuntuu että plinkkiäkin osa kirjoittajista käyttää eräänlaisena päiväkirjana. Ajatellen ehkä niinkin että kun tänne voi nimettömänä kirjoittaa niin sehän vähän kuin kirjoittaisi vain itselleen… eihän niistä kirjoituksista voi mitään harmia olla kun ei kukaan tiedä kuka niitä on kirjoitellut. Ja kuitenkin voi tuntua mukavalta kun saa heiteltyä vähän kuin näyteikkunaan jotain omista jutuista, sellaisista jotka muuten kuulusivat sinne intimiteettisuojan piiriin. Ja voi halutessaan hiukan liioitellakin, värittää juttua, niin tahtoessaan tehdä pikkuisen propagandatyötäkin jos sellaiseen tuntee tarvetta… se kai on osittain pelin henki, eikä siinä mitään.

Mitä sitten olisi kirjoittaminen puhtaasti vuorovaikutuksen välineenä (no, mikä nyt ihan puhdasta voisikaan olla?)

Kirjoittaminen sopii minusta kyllä vallan hyvin vuorovaikutusvälineeksi, onhan näillä palstoilla erinomaiset mahdollisuudet saada palautetta, niin omia mielipiteitä (ja ennakkoluuloja, opittuja puolitotuuksia, uskomuksia jne) tukevaa kuin myös kriittistä, ajattelemaan pakottavaa, joka taitaa sittenkin olla se arvokkain palaute. Kunhan pysyy asioissa eikä mene henkilökohtaisuuksiin ja asioiden arviointiin henkilökohtaisuuksien kautta.

Eipä muuta kuin kirjoittamisiin, tämä on taas yksi aiheista joihin olen kovasti tykästynyt. Kiitoksia , Maria84 sekä aloituksesta että aiheen pinnalla pitämisestä!

Kiitos kirjoituksistanne skorpioni ja mies metsänreunasta! :slight_smile:

Jokin tämäntapainen ajatus itselläni oli mielessä kirjoittaessani tänne ensimmäisen viestin. Ei tullut mieleen laisinkaan ajatella, että aloitan keskustelun yleisesti aiheesta “kirjoittaminen toipumisen tukena” :smiley: Vaan, että tänne kirjoittamalla avaisin ja osittain myös loisin omaa toipumistarinaani. Mistä olen lähtenyt, missä olen nyt ja mihin suuntaan olen menossa, mitä haasteita matkallani kohtaan ja kuinka niistä selviän, mitä iloja löydän elämääni, mitä ajattelen, mitä tunnen jne. Mutta mistäs sitä tietää, mihin suuntaan tämä tästä kehittyy.

Ehkä tämän kirjoittamisen tarkoitus itsellä on hahmottaa paremmin omaa todellisuuttani. Pysähtyä itseni äärelle, saada etäisyyttä ajatuksiini ja tarkastella objektiivisemmin, mitä minussa tapahtuu. Kenties kirjoittamisen avulla löytää ratkaisuja ja uusia näkökulmia asoihin. Kuten sanottu, kirjoittaessa on pakko hidastaa ajattelua, tai eihän se mikään pakko ole - myös tajunnanvirran olen kokenut hyväksi tavaksi puhdistaa mieltä. Joskus mulla oli tapana kirjoittaa joka aamu keskeytyksettä käsin neljä A4:sta. Yleensä tekstin tuottaminen takkusi aluksi, kun tuntui, ettei ollut mitään sanottavaa, järkevää ainakaan: “Hohhoi tässä sitä nyt taas ollaan kirjottamassa vihkoon aamusivuja, ei ole kyllä mitään sanottavaa, mutta kunhan nyt kirjoitan. Ulkona näyttää tuulevan aika vimmatusti ja liesituuletin vinkuu. Onkohan pyykit jo muuten kuivat, vois käydä kohta katsomassa. Mut ensin pitää kirjoittaa nää sivut taas…” Jonninjoutavalla höpinällä se kirjoittaminen aina alkoi, mutta juju olikin jatkaa sitä riittävän pitkään, sillä usein siinä kahden sivun paikkeilla oli päässyt vauhtiin ja saattanut keksiä jotain uutta esimerkiksi mieltä askarruttavaan aiheeseen. Ei ole muuten oma keksintö tällainen tapa kirjoittaa, vaan joskus luin tästä tekniikasta, jota kutsutaan myös nimellä “Parantava kirjoittaminen” yhden psykoterapeutin blogista.

Tottakai tämmöiselle foorumille kirjoittaessa motivoi myös se, että joku voi käydä lukemassa kirjoituksiani ja jopa kommentoida niitä. Omassa itsekeskeisyydessäni myönnän, että olen kyllä ollut hyvin ilahtunut kaikista kirjoituksista, joita tähän viestiketjuun on tullut. Ja olen myös yhtä nopeasti alkanut kiinnostua muiden ketjuista ja käynyt niitä lukemassa, vaikka arka olenkin vielä kommentoimaan muiden juttuja. Kyllähän tämä myös palvelee ihmisen perustavanlaatuista tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Oman hyväksynnän haun tarpeestani kertoo myös se, että ensimmäisen viestin lähettämisen jälkeen kävin vähän väliä täällä katsomassa, onko kukaan kommentoinut aloitustani ja petyin, kun ei ollut ja sitten ilahduin, kun oli. Että niin 100%:sti tässä vain itselleni kirjoitan ja omaksi avukseni. Kyllä omat reaktiot paljastaa meistä paljon ihmisinä, jos on hereillä ne havaitakseen.

Tuossa on yksi ydinasioista. Muutenkin olet hyvin fiksusti ja asioita eri puolilta katsellen osannut aihetta lähestyä.
Tuo kokonaisuuksien hahmottaminen ja erityisesti juuri etäisyyden ottaminen ongelmiin on minustakin yksi tärkeimmistä asioista.

Ongelmallisia toimintatapoja ja joskus ihan ihan tekemisistä riippumattomiakin ongelmia pohdittaessa on juuri se suhteellisuudentajun löytyminen tärkeää. Ongelma kuin ongelma paisuu itseään suuremmaksi ja joskus koko muutakin elämää varjostavaksi jos siihen keskittyy likaa, katselee asioita jyrkän mustavalkoisina ja etsii kaikesta ongelmaan liittymättömästäkin viitteellisiä yhteyksiä siihen tikulla tökkimisen kohteeksi otetusta ongelmasta tai haasteesta. Näkökulma kaventuu , joskus ihan putkinäköä muistuttavaksi “yhden asian elämäksi”.

Joskus harmittelen sitä, etten ole koskaan oppinut kirjoittelemaan päiväkirjanomaisesti itselleni. Muutama hajanainen yritys on, usean vuoden väliajoin vaikkapa matkalla jonnekin linja-autossa kirjoiteltu just senhetkinen elämäntilanteenkartoitus johon palaaminen esimerkiksi viidentoista vuoden jälkeen on hyvin virkistävä kokemus. Olen jälkikäteen lukiessani huomannut miten suhteellista kaikki lopulta on. Silloinen harmituksenaihe, koko elämistä varjostanut ongelma onkin vuosien saatossa kutistunut kovin pieneksi ja ohimeneväksi kiusaksi. Aikansa kutakin.

Kirjoitit myös palautteen merkityksestä. Oikeassa olet. Kun kirjoitetaan tai vaikka puhutaan myös muille kuin itselle, on kysymys vuorovaikutuksesta -vaikka sitten mutkien kautta. Karmea olisi maailma jossa ihmiset eivät toinen toisilleen antaisi palautetta, niin kehuvaa ja kannustavaa kuin myös kriittistä joka sekin on oikein vastaanotettuna kannustavaa.

Näennäispalaute, jonka tarkoitus on ihan eri kuin asian eteenpäin kehittely, on tietysti eri asia. Jos palautteen antajan tarkoituksena on “ohjata” kirjoittajaa oman uskontunnustuksen mukaiselle tielle tai loukata toista , lyödä kirjoittajan tai puhujan viesteihin erilaisia vähätteleviä leimoja etsimättä ollenkaan niitä uusia ja pohdinnan arvoisia oivalluksia, voi joskus olla parempi olla kuuntelematta -eivät ne vaikkapa raamattuun tai marxin pääomaan tai muuhun julistukseen perustuvat lauseidenkopioinnit lopulta vie mitään asiaa eteenpäin. Ellei niihinkin suhtauduta muulla tavoin kuin sokean uskon johdattelemina.

Ajoittain täällä plinkissä on ollut oikein hyvää ja kannustavaa, asioita erittelevää ja henkilökohtaisuuksiin menemätöntä keskustelua. Luultavasti tulee jatkossakin olemaan. Siksi kai minäkin edelleen näitä silloin tällöin vilkaisen ja joskus jotain sanonkin.

Minä olen lukemattomat kerrat aikuisiällä aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen, mutta ei siitä ole koskaan pitkäkestoista tapaa muodostunut. On totta, että noihin teksteihin on jälkeenpäin hieno palata. Pakatessani hiljattain tavaroita muuttoa varten, konkretisoitui nämä yritykset silmien nähtäviksi, koska erilaisia vihkoja ja kirjoja, johon oman elämän muistiinpanoja on yritetty ruveta laittamaan ylös, oli kasapäin. Pääsääntöisesti kirjoituksistani on nähtävissä joko juomisen aiheuttama tuska ja epätoivo tai sitten uuden elämän nousukiito mitä moninaisimpine suunnitelmineen ja listoineen, mitä aion elämässäni tehdä. Aina kirjoittamisinnon hiipuessa ja sen syttyessä uudestaan myöhemmin, piti ostaa uusi kirjanen ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Kesken jääneiden päiväkirjojen määrä tuntuukin nyt kuvastavan niitä loppumattomilta tuntuvia yrityksiä lopettaa juominen ja saattaa elämä kuntoon. Voi luoja, miten raskasta elämää se on ollut. Yrittää aloittaa aina alusta, saada elämästä vähän kiinni, ehtiä innostua, sitten taas epäonnistua, vajota pohjalle ja yrittää pyristellä pintaan. Ja sama oravanpyörä toistui vuodesta toiseen. Onneksi en ole lakannut yrittämästä, sillä tänään on viisi kuukautta raittiutta takana, päivä kerrallaan ja tällä kertaa raittius tuntuu perustavanlaatuisella tavalla erilaiselta.

Tässä aamukahvin lomassa suuntaan ajatuksiani tulevaan viikkoon, mutta ensin havaintoja päättyneeltä viikolta.
Olin maanantaista lauantaihin kotona, koska ensin tulin kipeäksi ja sitten odottelin koronatestin tulosta, joka tuli lauantaina ja oli negatiivinen.

  • Aamut ja päivät sujui ihan mukavasti, mutta iltoja kohden alkoi hiipiä levottomuus ja epämääräinen ahdistus, eikä mihinkään huvittanut enää ryhtyä. Kävin nukkumaan tosi aikaisin päästäkseni eroon epämiellyttävästä tunteesta

  • Yön aikana tilanne nollaantui ja uuden päivän sai aloittaa puhtaalta pöydältä pääasiassa melko hyvillä fiiliksillä

  • Luin, kirjoitin, kuuntelin musiikkia, katsoin televisiota ja roikuin kohtuuttomat määrät netissä. Keskittymiskyky ei riitä pysymään yhden asian parissa pidempiä aikoja. Olisi kiva keksiä ja innostua jostain uudesta asiasta, mitä voisi nimenomaan kotona harrastella, koska oma aktiivisuus suuntautuu pääasiassa kodin ulkopuolelle

  • Tein joka päivä jotain uuden kodin laittamiseksi ja nyt tavarat on 90%:sti löytäneet paikkansa, uusi asunto tuntuu jo kodilta.

  • Olen oppinut sietämään päivien hitautta ja pitkäveteisyyttä. Kuluneen viiden kuukauden juomattomuuden aikana olen tainnut viettää yhden tai kaksi kokonaista päivää kotona lähtemättä mihinkään. Se kertonee jotain siitä, kuinka hyvin olen osannut olla ja viihtynyt yksikseni omissa oloissani… Nyt meni kotona useampi päivä, joskin olosuhteiden pakosta, mutta mielenterveys on kutakuinkin tallella eikä tarvinnut niihinkään pitkästymisen fiiliksen lähteä juomaan

  • Viikonloppua kohti oleminen kävi raskaammaksi ja lauantaina kävi mielessä, opettaisiko retkahdus minua arvostamaan nykyistä elämääni ja jo saavutettua raittiutta :smiley:

  • Sunnuntaina pääsin ryhmään ja nauroin retkahdusajatuksilleni, koin lämmintä hyvänolontunnetta ja turvallisuutta vertaisten seurassa

  • Muistin vastuuni. Minulla on 100 % vastuu elämästäni ja toipumisestani. Jos koen yksinäisyyttä, ei auta vajota itsesääliin ja harmitella, että kukaan ei soita minulle, vaan tehdä itse jotain asialle. Samoin jos elämäni on muodostunut yksitoikkoiseksi ja olen enemmänkin sen passiivinen sivustaseuraaja, olen vastuussa tekemään siihen muutoksia tyydyttävämmän tilanteen luomiseksi

  • Minun täytyy kuunnella itseäni ja omia tarpeita tiedostaakseni sen, mitä minun täytyy tehdä ylläpitääkseni tämän tilan eli raittiuden

  • Haluan alkaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä on hyvin ja mitä minulla jo on, kuin siihen, mitä on pielessä ja mitä minulta mielestäni puuttuu

Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että olen terve ja pääsen liikkumaan ja että alkavalla viikolla on paljon mukavia asioita tiedossa.

Kiitollisuus kantaa.
Kiitollisuus voi joskus unohtuakin tai sitä jotenkin vain elää elämäänsä sen kummemmin miettimättä.
Mutta näin, kun antaa itselleen aikaa miettiä, ajatella ja kuunnella sisintään, niin tajuaa miten onnekas on, varsinkin, kun kaikki ei raitistu tai löydä sitä jotakin, joka auttaa muuttamaan suuntaa, jos on tarve.