kirje

Kotikanava
1

tässäpä minun saldoni tältä illalta: olen kirjoittanut miehelleni kirjeen! Aikoihin en ole tänne itse kirjoitellut, taustalla olen ollut paljonkin. Mutta nyt teki mieleni ihan kirjoittaa ja julkaista oma pala elämääni, olkaa hyvä:

noniin, aloitanpa itsetutkiskelulla.
SInä ja kaverisi tulitte meille, viettämään kivaa iltaa matsin jälkeen, ja minä aloitan vittuilun oikein kunnolla. Pitäisi olla juomatta, vaikka kauhea työrupeama on takana ja vihdoinkin aikaa rentoutua. Musiikkia, jätkien juttuja ja sellaista leppoista aikaa. Ja minä helvetti alan huutamaan, ja estän kaiken hauskanpidon.
Osaan kyllä ihan selvästi ajatella kantasi, ymmärrän miten kohtuuton mielestäsi olin. Ethän sinä juurikaan ole kavereita tänne tuonut, ja tämä on sinunkin kotisi, jossa sinun pitää saada elää ja olla. Nöyryytän sinua kaverisi silmien edessä, haukun ja räyhään, ilmoitan, kuinka kuset housuusi kännissä ja vielä suutun kaverillekin. Riita on todellakin syntynyt tyhjästä. Ymmärrän sen.

se on siis sinun näkemyksesi.
Minulla on siitä paha mieli että meninkin aiheuttamaan moisen kohtauksen.
Mutta itse näen asian näin:
Olet lähtenyt katsomaan matsia kavereiden kanssa. Koko matsi tähän hetkeen oli hieman huonosti ajoitettu, koska kaksi viikkoa sitten mittani juomisesta (jälleen kerran) täyttyi, koska se oli täyttynyt sitä edeltävänäkin viikonloppuna, kun juominen jatkui kahteen päivään vaikka lupasit toista. Kaksi viikkoa sitten siis nöyränä miehenä olit sitä mieltä, että tästä suhteesta tulee jotain, kun olin varma ettei enää tule. Sinulla oli iso syli, lämpöiset halaukset ja hyvä ryhti, kun lupasit, että tämä hoituu ja järjestyy kyllä, ettei minun tarvitse olla epätoivoinen. mehän ollaan niin hyvä pari. Vaikka epätoivoani jatkuikin aina torstaihin saakka, jolloin pystyin päästämään sinua hiukan lähemmäs, niin kaipasin näyttöä siitä, että ihanko tosiaan tästä voisi tulla jotain?? Perjantai: kaksi kaljaa, lauantai: ei sen enempää. Siis, ihanaa! Minun mieheni oli selvinpäin koko viikonlopun! (viikollakaan ei ottanut yhtään viskipaukkua illalla!) Tämä viikko menikin siis jo luottavaisempana siihen, että ainakin YHDEN viikonlopun se voi olla juomatta. Tai siis melkein juomatta. Olisin pitänyt itseäni ihan kamalana ihmisenä, jos olisin rajoittanut ne pari kaljaakin. Joku ihmeen kieroutunut tunne sisälläni haluaa sallia miehelleni edes jonkun verran sitä juomista, etten sorra kenenkään perusoikeuksia!

Kova työviikko sinulla takana, olet tehnyt ylitöitä. Kuinkahan se jaksaa? Koitan tehdä ruoan valmiiksi, käyn kaupassa. Kyllä on raskas työ, itse en jaksaisi, mutta onneksi sinä olet niin rehti ja hyvä työmies. Perjantai: soitat illalla töistä tullessasi kahdeksan aikaan, että haluanko minä iltakaljaa, kun ajattelit ottaa pari. Ok, tuo minullekin pari. Ainiin, ja lauantaina on muuten jalkapallo-ottelu, se pitää mennä katsomaan (baariin). Ok, tiedän, että se on sinulle tärkeää. Lauantainkin olet töissä ja kiireellä tulet kotiin ennen peliä, syöt nopeasti ja lähdet lähibaariin (minun ehdotus) sen katsomaan. Onkin hyvä, ettet mennyt kauemmaksi. Pelin jälkeen soi puhelin: olen tulossa kotiin, voisinko vielä yhden ottaa ja jutella kavereiden kanssa? ok, käy kai se. Ääni kyllä sammaltaa, mutta onhan sulla raskas viikko. Taas kohta puhelin soi: me tullaan tuon kaverin kanssa meille. SILLOIN minulla palaa käämit ekan kerran. Minä en halua tänne ketään kavereita ryyppäämään, kun itse selvinpäin vietän rauhallista iltaa siivotussa kodissa. Mutta ilmaisen sen vähäsanaisena olemisella puhelimessa, en jaksa tapella. Tulette siis tänne. Ensimmäisenä kaapista kaljaa. Pyydän, ettet juo. Kun sinun piti nyt näyttää, että tästä tulee jotain ja sinä pystyt olemaan juomatta.

Verenpaineeni nousee, hermostun. Nyt pitää alkaa taas taistelemaan viinapirua vastaan. Jos MINÄ en puolusta itseäni, ei sitä tee kukaan muukaan, sinä et pysty ja viina haluaa hallita. Ehkä tässä vaiheessa toimintani menee epätoivoiseksi. Otan ensimmäisen kaljasi ja kaadan sen viemäriin, sanon, että älä nyt juo, kun et ole vielä niin kännissä, voit vielä näyttää minulle, että pystyt juomaan ”oikein”. Minä koitan tehdä valinnan sinun puolesta, minä koitan hallita sinun juomistasi, minä koitan olla kohtuujuoja sinun puolestasi. Ei onnistu: uusi kalja. Humala on jo sillä asteella, että järkipuhe ei auta, olet jo siinä otteessa, että hermostut. Tietenkin. Koet että sinun vapauttasi rajoitetaan, kun et saa juoda. Suomihan on vapaa maa ja sinulla on ollut perkeleen rankka työviikko. (vapaus on vaan rajoittunut siihen, ettei voi tehdä mitään muuta kuin juoda, et tajua ettet voi itse valita mitään muuta siinä vaiheessa, mutta sitä vastaan et tajua kapinoida).
Ja sitten me riidellään ja huudetaan, kiva leppoisa kaverisikin pääsee mukaan riitaan, kun selvittää minulle, kuinka kiltti ja kiva mies sinä olet ja kuinka hyvin te käyttäydytte ja kuinka minä nyt jotenkin sitten ylireagoin. Ok, niin teen, ja aion tehdä vastakin.
MINÄ EN KESTÄ ENÄÄ!

Onneksi lähditte menemään.
Vaikka koitin soittaa perääsi, että tule takaisin. En soittanut siksi, että jotenkin kaipaisin sinua juuri nyt. En kaipaa, koska olet pelottava ja vieras juuri nyt. Soitin siksi, että haluan olla paikalla, kun se selväpäinen mieheni on hetken olemassa huomenna aamulla, ennen kuin hukutat sen juomalla. Haluan olla silloin paikalla, kun selvä mieheni on valveilla ja voin taas kääntää nämä raiteet tälle samalle iänikuiselle raiteelle, joka kulkeekin samaa ympyrää aina vaan. Sama toistuu ja toistuu ja toistuu. Jos en ole paikalla, niin jatkat aamulla samaa rataa ja kärsimykseni pitkittyy. Jos olen paikalla, saan katuvaisen, krapulaisen, nöyrän miehen viereeni, jonka suhteen olen valta-asemassa, voin hallita tilannetta ja se on minulle suurta tyydytystä aiheuttavaa.

Minä tiedän, ettei tästä tule mitään, ei ikinä ei koskaan.
me erkaannutaan tässä koko ajan, toisaalta olisi ihan sama lopettaa tästä kerrasta, kun tämä on niin helvetin kuluttavaa.
Näitä kirjoituksia ja ajatuksia syntyy niin paljon, että voin jossain vaiheessa julkaista kirjan siitä, mitä on elää sinun kanssasi.

2

Hei.

Voimia kirjeenvaihtoon, toivottavasti se vie tilannettanne eteenpäin. Minäkin kirjoittelin joskus poikaystävälleni kirjeitä tai sähköposteja. Puhuessa usein tunteet lyö läpi ja koska tilanne on molemmille usein ahdistava, tartutaan yhteen lauseeseen, sanaan tai äänenpainoon ja jäädään jankkaamaan, eikä keskustelusta sitten tulekaan mitään. Kirjoittaessa saa joitakin asioita ilmaistua järkevämmin ja selvemmin, mutta toisaalta paljon nyansseja jää puuttumaan. Ja jos on oikein tunteessa ja ahdistuksessa kirjoittaessa, voi teksti olla tosi jyrkkää. Mutta joskus kirjeet ja viestit ovat tosiaan paikallaan.

Oman suhteeni alussa, kun alkoholi ja siitä seuranneet repivät riidat saivat minut aivan epätoivoiseksi (“tällaistakö yhdessä asuminen on?”) mutta toisaalta olimme vielä siinä rakastumisen ja hassuttelun vaiheessa (kyllä sellaista onkin ikävä…) hain kirjastosta kaikenlaisia parisuhdeoppaita ja yritin niillä kasvattaa itseäni. Joo, paljon parjattu “Miehet ovat Marsista, naiset ovat Venuksesta” -opuskin nähtiin tässä huushollissa :blush: …muistan parikin kirjettä jossa yritin rakentavasti ilmaista tunteitani ja toiveitani. Eli sen sijaan että huutaisin pää punaisena perinteiset keskusteluntappajat “miksi sä aina/ miksi et koskaan” jne jne… lähestyin aihetta aloituksilla
“Olen surullinen, kun…” Minä arvostan sitä, että…"

Sainkin aikaiseksi (näin toki vain omasta mielestäni) kauniita kirjeitä, joissa ei syyllistetty eikä valitettu, ja tuotua esiin sen, mikä minut teki murheelliseksi arjessamme. Joskus poikaystävä luki ne ja selvästi huomasin että asiaa on mietitty. Joskus sitten tuli kännissä aamuyöllä kirjoitettuja sähköposteja siitä, kuinka helvettiä kaikki on kun hän ei saisi juoda ja kuinka paska minä olen. Se sentään oli plussaa, että aina herätessään muisti ekana hihkaista että ÄLÄ VAAN LUE sitä kirjoittamaani sähköpostia.

Sekin hyvä puoli kirjeissä on, että niistä voi hyvin seurata omaa lähestymistapaansa ja ajatuksenkulkuaan - varsinkin sitten jos/kun syytökset ilkeilystä, valittamisesta, kettuilusta ja yleispaskasta asenteesta alkavat. Ja sitten kun melkein alkaa uskoa, että joo, kyllä mä varmaan tässä kyttään, syyllistän ja vääristelen, niin sitten lukiessa sitä kirjettä voi kuitenkin todeta mustaa valkoisella, mitä on tullut kirjoitettua.

Eli vähän samalla tavalla kuin täällä, missä kirjoitetaan sekä itselle että toisille samankaltaisissa tilanteissa oleville ja omaa tilanneta voi seurata jollakin aikavälillä. Täällä voi kenties kuitenkin tulla tahattomia vääristymiä kun asiaa “kerrotaan” - niin itselle kuin tuntemattomillekin.

Kirje on kirjoitettu sille Rakkaalle, ei välikäsille, ei itselle, ei yleisölle, ei terapeutille. Sille toiselle, joka liukuu välillä tavoittamattomiin alkoholin takia.

3

tapahtui seuraavana aamuna:

Heräsin aamulla, tajusin, mitä eilen oli tapahtunut, et ole kotona. Lähtiessäsi laitoin oven varmuuslukolla kiinni, että et sitten pääse kotiin, mutta poistin sen kuitenkin nukkumaanmennessäni, koska jos sitten kuitenkin tulet. Toivoin sitä. Mutta et ollut tullut. Puhelin on pois päältä. Ahdistavaa. Lasken kaikki mahdollisuudet, miten voit nyt ajautua juomaan, mietin kaikki keinot,miten voisin sinut tavoittaa, mutta en voi, koska en tiedä, missä kaverisi asuu ja mikä hänen numeronsa ja koko nimensä on. Seinä vastassa.
Makaan sängyssä ja keräilen itseäni, keräilen, kunnes taas huomaan käpertyneeni itsesääliin, toivottomuuteen, ahdistukseen, sydän sykkyrällä murehdin. Nousen ylös ja mietin, että omasta vapaasta sunnuntaista pitää koittaa kuitenkin nauttia. Keitänkö kahvit ja lähden lenkille? Keitän kahvit ja koitan soittaa suljettuun puihelimeesi kymmenen minuutin välein, jotta tavoitan sinut ennen kuin olet jo humalassa.

Luojan kiitos, minulla on ystävä, jolle voin puhua kaiken. Puhutaan ja puhutaan. Ja sinäkin sitten soitat puhelun aikana. Soitan heti takaisin.

Ymmärrän hyvin ylireagoineeni eilen TÄHÄN yksittäiseen tapahtumaan. Ihan kauhea ämmä!
Mutta minä olen niin sykkyrällä tässä solmussa, etten enää tiedä, mitä hyväksyä, mitä ei, ei mitään oikeaa suhtautumistapaa sinun juomiseen. Vaan näen se läpeensä pahana asiana. Kuvittelen, että joku tietynlainen juominen olisi sinulle ja minulle ihan ok ja sen meidän perhe kestäisi, mutta mitä se on? Tulen hulluksi heti, kun olet juonut ja sinä tulet hulluksi jos se pitää lopettaa hyvään alkuunsa.
Sanoitkin minulle puhelimessa, että et jaksa minua jos olen tällainen.
Juu, en minäkään.
Että kertakaikkisesti nyt meni yli.
ehkäpä.

Mutta kaikessa tässä juomisen kosteassa ja ikiaikaisessa jatkumossa, mitä minä olisin voinut tehdä? Kun olen korviani myöten uponnut siihen ahdistukseen, nytkö olisi muka pitänyt osata suhtautua terveellä tavalla kavereiden yhteiseen illanviettoon. Jos minä en olisi sitä keskeyttänyt, se olisi mennyt siihen sammumispisteeseen, eli juuri siihen, mistä ollaan kinattu. Sinä olet luvannut, että kyllä sinä osaat hoitaa homman, ettet enää juo niin, vaan ihan mukavasti pari. Ja sen parin jälkeen pari ja vielä. Muutaman kaljan olet juonut, miksi ihmeessä nyt sitä keskeyttää. Ja auta armias, jos siihen väliin joku koittaa tulla, niin helvetti on irti. Pelottava, vieras mies huutaa harottavin silmin, että minä olen yksi saatanan helvetin ämmä, joka on maailman vittumaisin. (Te ette kuulkaa vedä vertoja minulle!) Siinä vaiheessa siihen väliin ei voi enää tulla. Se on jo itsesuojelunpuutetta. (koitin silti).

Puhelimessa äänesi kuulosti karhealta, krapulaiselta, uniselta.
Menette kaverin kanssa syömään (!). Niin, ja yhden kaljan voisi siinä ruoan kanssa ottaa. (Minä en usko siihen yhteen, ainakin kaksi on juotava) Minäkin olen tervetullut mukaan. Jee, hyvä sauma päästä minulle laskemaan ne juodut kaljat ja varmistaa, että tosiaankin tulet sieltä sitten kotiin. Tässä nyt sitten puntaroin, että tulenko vai en.
Tosissaan tekisi mieli mennä, voisin koittaa hallita tilannetta, mitä me läheiset tietenkin joka käänteessä koitetaan turhaan. Mutta muuta syytä minun lähtemiselle sinne ei olisikaan. Kotiin jäädessä vaan mietin ja lasken aikaa, kuinka kauan yhden pizzan syönti suunnilleen kestää, varaan lisäksi hieman jutustelu (ja kaljanjuonti)aikaa, lasken kävelymatkan ajan. Tsekkailen kelloa, milloin sinun pitäisi olla kotona. Mietin, soitanko ja olen kyylä vai annanko olla ja tulla sinun sitten kun tulet. Ainakin tuntia myöhemmin kuin minun tarkasti laskema aikataulu on ajoitettu. Ja jos jäät sinne ryyppäämään, niin sitten mietin itsekseni, että olinpa kyllä hölmö, kun en mennyt sinua sinne vahtimaan ja hakemaan, kun kerta oli oivallinen tilaisuus.

Mikä tässä auttaa? ei mikään. Tiedän kyllä, vahtiminen ei auta, varmistelu ei auta, laskelmointi ei auta, huuto ei auta, itku ei auta, takertuminen ei auta, soittelu ei auta. Ainoa joka auttaa minua on oma elämä, minun siis pitää vaan simppelisti laskea sinut ulos tästä minun elämäni pomon paikalta ja elää välittämättä siitä, mitä teet tai olet tekemättä, olla luottamatta lupauksiisi, olla asettamatta toiveita sinun suhteesi, olla irrallaan sinun asioistasi. Aika vaikeaa, kun kuitenkin tässä sitten haluaa olla yhdessä sen miehen kanssa, jota rakastaa.

En kuitenkaan lähde sinne sinua nyt vahtimaan. Tule kun tulet tai ole tulematta.
Minä jään tekemään niitä laskelmia, vai, voisikohan niitä olla oikeasti tekemättä?

4

Tuo se on. Toivo, joka ehtii nostaa rumaa päätään joka vaiheessa. Läheinen toivoo, toivoo, toivoo ja rakentaa toivolleen. Uskoo, että kun luottaa ja toivoo, niin rakkaus voittaa.

Mutta. Kun juova osapuoli näkee, että voi siirtää raitistumistaan ihan vielä pikkuisen, niin toivosta tulee julma asia. Toivoo, pettyy… pettymys purkautuu, sitä lepytellään, luvataan - ja taas uskotaan. Uskotaan niin, että uskaltaa toivoa. Ryhtyy Suunnitelmiin. Tänään teen hyvää ruokaa, katan pöydän, sitten me… ja kun homma ei menekään käsikirjoitukseen, pettymys on taas valtava.

Parisuhteeseen kuuluu kaksi. Molempien on tehtävä työtä. Ei riitä, että toinen tekee kaiken edistäkseen ja toinen tekee vain minimin. Lottaliisankin saa tyynnyteltyä ensin säikäyttämällä (on kadoksissa) ja sitten lepyttelemällä. Vielä aika kepoiset lepyttelyt on kyseessä, jos pelkällä lupailulla pääsee.

Viiltävä, syvältä kouraiseva rakkaus on tuimempi kuin tuonelan tuli, vai miten se oli. Siitä onnettomasta rakkaudesta riittää lyriikkaa. Kahden ihmisen tasaveroinen kumppanuus onkin tosi tylsää, joku kolmas osapuoli antaa kummasti potkua. Sen syyksi voi vierittää kaiken, mikä ei toisessa miellytä.

(Meillä olisi kaikki niin hyvin, mutku se vaan pelaa golfia / on niin kamalan epäkultturelli / juo / lähtee hirvimetsälle)

Niin ja sydämellisesti tervetuloa kirjoittelemaan.

5

Kiitos.
Olen täällä kirjoitellu näistä samoista asioista jo joskus parisen vuotta sitten!
Mieheni juominen on kyllä mennyt huimasti parempaankin siinä ajassa. Hänen kunniakseen täytyy näin sanoa. Ei jää ryypätessä enää jatkoille vaan tulee kotiin (johtuen ehkä siitäkin, että sammuu aiemmin kuin muuta ja hyppää sitten taksiin ja tulee kotiin). Viikonloppu ei tarkoita enää automaattisesti sitä, että pitää lähteä kavereiden kanssa dokaamaan jkonnekin, vaan kotonakin voi olla ja ottaa kännit rauhallisemmassakin ympäristössä. No, ei joka kerta edes kännejä. Nyt tuntuu kyllä, että viimeaikoina se sammumispiste tavoittaa juomarin vaan yhä useammin ja useammin.
Silti minua nyppii.
Ahdistaa, tukehduttaa.

Kyllä tuo juominen hallitsee tätä ilmanalaa täällä sen verran paljon, että jotain on tehtävä. Jonkun. Miehen. Vai siis MINUN? Toivo, kuten Kultakala sanoit, on huono ase tähän taistoon. Optimismi ja hyvä tahto kaikessa viattomuudessaan on tähän väärintä suhtautumista. Mutta mistä sitten löytää se kovuus, se välinpitämättömyys, joiden avulla voi hellittää ja suoda itselleen oman elämän.
Vai onko se vain itsensä rakastamista sittenkin?
kun rakastan itseäni ja pidän huolta itsestäni.

Mutta kyllä tämä on pelottavaa, kun on niin epätodennäköistä, että tämän el’ämänirakkauden kanssa pystytään koko elämää yhdessä viettämään.
mutta minkäs sille tekee, jos ei halua yhtään ylimääräistä hallitsijaa saman katon alle…

lottaliisa

6

Ei se ole kovuutta eikä välinpitämättömyyttä. Täällä käytetään termiä “irtipäästäminen rakkaudella” ja sitä olen itse pyrkinyt toteuttamaan. Ensin löydetään rajat, sitten noudatetaan niitä. Vähän niinkuin lapsia kasvattaessa.

On asioita, joihin voi vaikuttaa, kuten miten itse viihtyy elämässään. Sitten on niitä toisia, joihin ei voi vaikuttaa. Niiden löytäminen on itsestä kiinni. Tunnustetaan tosiasiat ja sitten…
anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en pysty muuttamaan
vahvuutta muuttaa asiat, jotka voin muuttaa
ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Jokainen aamu voi olla tietoinen valinta. Tänäänkin olen valinnut tämän elämän.

7

jatkoa seuraa

En tullut sinun ja kaverisi mukaan syömään. En, koska ainoa syy, miksi olisin tullut sinne, olisi ollut se, että koitan hallita sinun juomista. Että lasken tuopit, jotka kurkusta alas valuu. Sanoin sen sinullekin puhelimessa. Jäin siis kotiin ja tiesin, että itse sinä siellä juot tai olet juomatta, valitset monta kaljaa juot.

Elämä täällä kotona nyt, kun olen aamupäivän ollut yksin, pyörii hiljaa, mutta ajatukset on sinussa, meissä, tulevaisuudessa, juomisessa. Olen ansassa, en pääse pois, en voi laittaa sinua pihalle, en haluakaan. En pysty pitämään sinusta kiinni, en halua sitäkään. Välillä itken, välillä en piittaa.
Kohtuujuontikykysi nähtiin taas. Syödessä menikin sitten kaksi kaljaa (kuten ennustin), ja sitten soititkin reiluna miehenä mulle, että menit vielä yhdelle naapuribaariin. Onneksi mulla on noin reilu mies! Jestas, jos et olisi noin reilu, kyllä kaverit on kateellisia.
Ja puheesta päätellen juomaa oli mennyt enempikin, muttet ainakaan myöntänyt. Mutta samapa tuo, sinähän otat kohtuudella.

Käväisin epätoivossa (joka toivon sammumisesta aiheutuu), nyt kasasin itseni ja koitan päästä tilanteen yläpuolelle. Pidä sinä hauskaa siellä huurteisessa maailmassa, pidä kiinni armaasta tuopistasi. Minua ei kiinnosta.
Ja sen toivon syttymisen suhteen minun pitänee jatkossa olla hyvinhyvin varovainen, ellei jopa unohtaa sitä kokonaan.

Osaako joku neuvoa, miten se tapahtuu?

8

Hei Lottaliisa,
Oletko käynyt Al-Anonissa? Al-Anon ei lupaa, että miehesi raitistuu, mutta se lupaa sinulle itsellesi paremman elämän. Se kertoo sinulle, miten irrottaudut rakkaudella ja miten saat uskosi itseesi takaisin. Tuo kaikki ei tapahdu hetkessä, vaan vaatii sinulta syvällistä paneutumista ohjelmaan. Mutta se kannattaa.
www.al-anon.fi

9

Luin ekan kirjeesi ja säikähdin. Se herätti minussa taas niitä muistoja, jotka haluaisin niin kovasti unohtaa. Ajasta, jolloin minä odotin, ajelin keskellä yötä ympäri kylää ja etsin, istuin pimeässä autossa baarin ulkopuolella ja yritin nähdä isosta ikkunasta sisälle, kun sitten käväisin sisällä vain todetakseni, että mies onkin naapurikunnan baarissa. Muistin taas, miten minäkin laskin aikoja, mietin miten vertasin siihen miten kauan minulla olisi mennyt, muistin kaikki pettymykset ja pahan mielen. Tuli mieleen, miten joka kerran noiden iltojen ja öiden jälkeen päätin että en jaksa enää, nyt saa riittää, nyt tämä loppuu. Ja muistin, miten se ketku sai joka kerran seliteltyä asiansa, luvattua parempaa tulevaisuutta, aneltua uusia yrityksiä. Ja tajuan taas, miten tyhmä olenkaan ollut. Miten ihminen voi vuosikausia jaksaa tuota samaa, kuunnella niitä selityksiä ja lupauksia paremmasta? En tajua.

Enkä ole irti tästä vieläkään.

Ja sitten mietin… luulinko minäkin, että ne kirjoittamani kirjeet olisivat muka jollain tapaa muuttaneet asioita? Kyllä luulin. Ja joka kerta olin minäkin näkevinäni jotain vaikutusta miehessä. Ehkä niillä on jonkinlainen omatunto ja oikeellisuuden taju siellä jossain syvällä sisimmässään, mutta kyllä se vaan on niin, ettei niitä kirjeillä herätetä. Ei niitä herätetä silläkään, että mennään vauva kainalossa baariin hakemaan isiä kotiin. Minä tiedän, olen kokeillut.

10

Kiitos Tigera ja muutkin.
Näinhän se on, TIEDÄN sen. Vielä vaan tunteet toimii lujemmin kuin järki.
Mikään ei herätä jos ei ole herättääkseen, mutta kai se vaan kuuluu vaan yrittää. Sairastahan tämä on minunkin puoleltani, tiedän. Mutta eilen osasin olla laskematta ja ajattelematta sitten lopulta.
Sitten se tulikin ykskaks yllättäen kotia, ihan ennen aikojaan.
Sankarina olisi pitänyt pitää, kun ei kuulemma ollut edes kännissä.
(meillä on eri mittarit)

Ja niin, en ole al-anonissa käynyt.
en koe olevani valmis siihen. Ehkä en ole riittävän loppu? ehkä en vaan halua tunnustaa muille? typerää, tiedän.

11

Kyllä sinä kirjeittesi perusteella aika loppu olet. Mutta pura täällä, jollet ryhmään mene. En minäkään ole sellaisissa käynyt, tämä on minulle sopivampi vaihtoehto. :wink:

12

Melkein kaksi vuotta myöhemmin:
Olen täällä linjoilla kyllä ollut useinkin, käynyt lukemassa toisten tarinoita ja pohtinut omaani, mutta en ole useinkaan jaksanut kirjoitella. Huomaan, että viime aikoina en ole enää ollut tästä plinkistä niin riippuvainen, enkä sen tarpeessa, mutta on tämä hyvä paikka ollut työstää tilannetta ja omia ajatuksia suhteeseen sekä elämään yleensä. Kyllä tämä juomiskuvio on sen verran rankka elämänlaji, että kyllä se vaatii todella suuria ajatusmallien murtamisia, jotta siinä voi edetä tilanteen herraksi. En suosittele kenellekään, mutta täytyy näin kaiken (vanhempien, puolison, sukulaisten ja omankin alkoholinkäytön rajat) nähneenä sanoa, että kyllä se on paljon minua vahvistanut. Näyttänyt nöyryyden paikkoja, toisaalta kasvattanut suorempaa ja vahvempaa selkärankaa.
Itse olen täällä ollut ainakin vuodesta 2007, ja koko sen ajan olen pohtinut aika aktiivisesti myös omaa alkoholikäsitystäni, siinä samalla, kun olen venkslannut enemmän ja vähemmän miehen juomista. Tällä hetkellä voin sanoa, että oma suhteeni juomiseen on suht tervehenkinen, en koe, että juomisella on mitään oleelliista merkitystä minun elämässäni, voin ottaa joskus tai voin hyvin olla ottamattakin. Hienoa on myös se, että miehenkään juominen ei aiheuta minussa ahdistusta tai tuskaa erityisesti.

Olemme siis mieheni kanssa edelleen yhdessä, olemme onnellisia. Todella minusta tuntuu siltä. Mies ei ole lopettanut juomista kokonaan. Mutta on se juominen muuttanut roolia hänenkin elämässään. Nykyisin hän käy ehkä kerran kuukaudessa jossain keikoilla tms, ja kieltämättä ne kerrat on sitä itseään, jolloin juodaan ihan reilusti ja kotiin tullaan tukevassa tuiskeessa. Lisäksi mies kyllä viikonlopuksi ostaa itselleen muutaman(3-4) oluen ja juo niitä illalla, kun katsoo tv:tä. Edelleenkään en pidä siitä viikonloppurituaalista, että joka viikonloppu ne muutamat rentouttavat kaljat on oltava, mutta toisaalta tilanne on mennyt niin paljon parempaan (entisen 24packin sijaan), että en halua nostaa siitä meteliä, vaikka toki välillä asiasta mainitsen. Suurin muutos kuitenkin lienee tapahtunut tässä parin vuoden aikana meidän yhteisessä suhteessa. Ehkä muutos johtuu siitä, että itse jättäydyin tyystin tuosta baarissa juoksemisesta pois ja sanouduin sen vähänkin irti “meidän yhteisestä harrastuksesta”.Puhuin siitä, kuinka paljon parempaa elämää on, kun se ei ole tyystin kietoutunut alkoholin ympärille. Hiljalleen mieskin alkoi lähtemään kanssani lenkille, tekemään enemmän yhteisiä asioita. Ehkä muutos johtuu siitä, että en suostunut hyväksymään hänen elämäntyyliään ääneti vaan puhuin asiasta täällä kotona kyllä hyvin suorasanaisesti, kerroin kaikki ajatukseni ja pelkoni, toiveeni elämästä. Kritisoin kaupassa niitä kaljoja, joita hän kärryyn nosti, puhuin ylipäänsä aika paljon alkoholin aiheuttamista ongelmista ja mitä ne ovat lähipiirissämme aikeuttaneet. Luin kotona alkoholismista kertovia kirjoja ja kerroin niistä kyllä tiivistelmiä miehelleni. En lakaissut ongelmia maton alle. Kyllä me tosi monta kertaa on sitä aallonpohjaa koetettu, eikä viimeisestä kerrasta ole kai vuottakaan… Mutta minä olen lopettanut pelkäämisen. Mies tulee joka kerta kotiin, kun jossain on. Tai siihen minä ainakin luotan. Ja on se tullut.
(meillä ongelmallisimpia ovat ne kerrat, kun mies jää jonnekin ryyppyillan jälkeen, niin aamulla todennäköisintä on se, että alkaa juomaan uudestaan)
Kyllä me ollaan istuttu ja mietitty, että kuinka me voidaan jatkaa yhdessä, kun yksi tekee elämässään omia päättömiä ratkaisujaan ja meitä on kuitenkin neljä. Monta kertaa olen sanonut, että viimeinen kortti on jo katsottu ja tämä ei enää luonnistu. Silti, jotenkin meille löytyi se tasapainoinen arki.

Nykyään minua ei ahdista, että mies lähtee jonnekin iltaa viettämään.
MINÄ TIEDÄN, ettei me olla varmaan vielä kovinkaan vahvoilla vesillä. Voi, kyllä minä tiedän tämän kuvion. Silti minua on ilahduttanut niin monta kertaa, että mies itse tekee terveitä havaintoja elämästä ja olemisestaan, on löytänyt kiinnostuksen kohteita ja alkanut liikkumaan minun kanssani. Kyllä minä koen olevani nyt turvallisessa suhteessa ja olen ylpeä miehestäni.
En tiedä, mitä tästä eteenpäin tulee, nähtäväksi jää. Ainakin meillä on yhteisiä ihania tulevaisuuden suunnitelmia, johon molemmat olemme sitoutuneet.
Tämän kirjoitan tänne siksi, että kuitenkin joskus nämäkin asiat voivat kääntyä parempaan. Omaksi ansioksi näitä en toki laske, vaikka olenkin pitänyt omia rajojani selvinä ja kuuluvilla. Mies on ottanut hitaita askelia sitten kohti tällaista tilannetta. Ja nyt on hyvä.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin minullakin tämä koko muutos sai alkunsa itseni tutkailusta, sen miettimisestä, mitä haluan itseltäni ja mitä elämältäni. Vasta sen jälkeen pystyi kääntämään nenää pikkusen laajemmalle.
Mukavaa pääsiäistä kaikille plinkkiläisille!

13

Ihanaa ja toisaalta lohdutonta lukea, kun itse en kuitenkaan suhteessani onnistunut.
Mietin meneeko raja jossain siina, etta pystyyko ihminen juomisestaan huolimatta olemaan tyoelamassa ja silla lailla kiinni ihan elamassa.
Mun toivoni ainakin hiipui siina vaiheessa kun velat lisaantyivat ja tyonteko ei nayttanyt enaa kiinnostavan. Sen jalkeen en puhunut enaa mitaan asiasta, en moittinut. Rakastin vaan. Mut ei sekaan riittanyt kun olisi pitanyt kaikkien kanssa saada olla sangyssa ja siina meni mun raja.