kirjavinkkejä

Kaipaisin jotain kirjavinkkejä, mitä voisin viedä pojalle vankilaan. Tähän asti olen vienyt vaan Aku Ankan taskukirjoja, mutta luulisin, että hän pikkuhiljaa jo jaksais lukea muutakin. Vois olla sekä faktaa että fiktiota, pääasia, ettei liian “opettavaista” ja osoittelevaa, vaan paremminkin jotain, missä vois käyttää omia aivoja. Kaikki löytämäni huumetarinat on esim. niin mustavalkoisia, etten niitä kehtaa edes hänelle tarjota … ja joku kaunokirjallinen tasokin pitäis tietysti olla. Ideoita?

Itse tykkään hirveästi Paolo Coelhon kirjoista. Ne pistävät ajattelemaan elämän pohjimmaisia kysymyksiä. Valmiita vastauksia ei anneta, en tykkää mistään elämähallinta-oppaista missä annetaan valmiita vinkkejä. Mutta voi olla, että nuo Coelhon kirjat ovat enemmän naisten mieleen. Olkoon lukuvinkki sitten vaikka itsellesi, jos ei pojallesi :slight_smile:

Oletan, ettei poikasi kovin kaunokirjallisiin teoksiin juuri nyt jaksa paneutua,eikä myöskään elämänfilosofiaan, mutta jotakin ohjelmaa pitäisi saada. Juha Vuorisen kirjat ovat hauskoja, ja näkyvät kuluvan niidenkin nuorten miesten käytössä, joilla ei lukuharrastus ole se päällimmäinen. Mikko Rimmisen teos Pussikaljaromaani oli mielestäni hillittömän hauska,melkein “näin” omankin perilliseni liikkuvan remmissä mukana. Jari Tervon aikaisemmat romaanit ovat myös senkaltaisia, että niistä voisi poikasi pitää ,kuten Pohjanhovi ja Poliisin poika. Paljonhan on hyviä dekkareitakin nykyään. Luulisi että nykyisessä paikassa on myös kirjasto, taitaa vaan olla parhaat kirjat kovassa käytössä.

Itse rakastan kirjaa: Poikani Kevin eli We must talk about Kevin.
Toisaalta saattaa olla liian rankkaa luettavaa nyt pojallesi. Kyseessä on koulusurmakirja ja se, miten äidin ja pojan välinen “rakkaus/välittäminen” kestää sen. Tyttäreni luki sen ja piti siitä. Ehkä samaistui. Itsekin samaistuin.
Tyttäreni on voinut pahoin vuosia, hän ei valinnut koulusurmia, vaan itsetuhon huumeilla. Olisi nihilismissään varmaan voinut valita koulusurmatkin.
Eli kai tässäkin on onnen aihetta, ei pahassa olossaan ole tuhonnut muita, vain itseään… :unamused:

Kaikkein “järkevintä” kaiketi olisi kysyä pojalta itseltään, mitä kirjoja haluaisi tuotavaksi. Nuoren miehen mieltymykset ovat varmasti ihan erilaiset kirjallisuuden suhteen kuin kypsään ikään ehtineiden naisten.

No, en mä tässä varsinaisesti haeskellutkaan teidän omia mielikirjoja :slight_smile: vaan mahdollisia ideoita kirjoista, joissa tämän tyyppisiä kriisejä käsitellään rakentavalla tavalla. Jos laittaa kirjaston tietokantaan hauksi huumeet-rikollisuus-vankila, saa tuloksia noin kaksi miljoonaa, lähinnä dekkareita ja alamaailman kuvauksia. Se nyt ei kuitenkaan vastaa mun hakua tässä, eikä poikaa edes kiinnosta dekkarit.

Mutta kiitos ideoista! Ainakin tässä on ideoita itselle, jos ei niinkään pojalle. Tuon Kevinin meinaan nyt lukaista, vaikuttaa kiinnostavalta.

Luulen kylläkin, ettei poikasi tässä vaiheessa ole kovin halukas setvimään syntyjä syviä kirjallisuuden kautta. Koko ajatusmaailma ja energia pitää valjastaa jokapäiväiseen selviytymiseen. Siellähän on ihan joka hetki kohdattavissa kriisi jos toinenkin, ihan silmäkkäin. Ennenminkin luulisi hänen haluavan jotain, mikä ei missään nimessä liity tämänhetkiseen tilanteeseen.

Ollaan nyt pari kertaa käyty poikaa katsomassa vankilassa ja molemmilla kerroilla on käynyt ilmi, että hän on siellä pohtinut juuri näitä “syntyjä syviä”, esim. omaa käyttöhistoriaa, sitä aloittamista ja niitä käänteitä, mitä tässä vuosien varrella on tapahtunut. Toisekseen poika on kyllä aina erilaisissa pakkotilanteissa, kun ei ole päässyt kavereidensa seuraan, lueskellut ihan merkittäviä maailmankirjallisuuden klassikoita. Esim. Salingerin Sieppari ruispellossa on teos, jonka tyyppistä tässä etsiskelen. Sen poika on lukenut ja tykkäsi. Dostojevski on myös hänen suosikkikirjailijansa, mutta sitä en nyt hänelle vie. Too heavy :laughing:

Toisekseen mä en nyt ole kauhean innostunut toimittamaan hänelle sinne loputtomasti jotain viihdyttävää materiaalia, esim. hauskoja kirjoja, joiden siivin voi paeta kurjaa todellisuutta. Viihdekirjat ei nyt tietenkään ole mitää hirveän vaarallista tähän koko tilanteeseen suhteutettuna, mutta haluaisn löytää vaihtoehtoja. Kaverit halusi kauhealla kiirellä toimittaa hänelle sinne PlayStationin ja levyjä “ettei aika tuu niin kauheen pitkäksi”. Mun mielestä aika saakin tulla vähän pitkäksi. Kyllä pitäis olla niin tylsää, että pakosta herää tämä ajatus “mitä helvettiä mä täällä teen” ja “haluunko tänne toisen kerran”.

Kyllä siellä aika tulee pitkäksi, ihan varmasti. Kun sellin ovet lukitaan,niin ei ole muuta kuin seinät,joita tuijottaa. Öisin saa kieriä sängyssään miettimässä, mitä on tullut tehdyksi. Jos tulee suljetun paikan kammo, ei ole mitään apua. Tieto vaan, että pois ei pääse. Siinäkin on minusta sanktiota tarpeeksi. Mielenterveyskin saattaa olla lujilla. En minä tyrkyttäisi mitään omasta aloitteestani paljoakaan mitään “opetusmateriaalia”, ellei henkilö itse pyydä. “Meillä” oli puolen vuoden kakku, ja hyvä, että siitäkin selvittiin, tai onkohan selvitty vieläkään. Loppuelämänhän se merkitsee tavallaan.
Onhan joitain “selviytymistarinoita”,on vankien itsensä kirjoittamia, mutta myös extremeihmisten kokemuksia, joista voisi saada mielikuvan, että kaikesta voi kuitenkin selviytyä. En vaan muista kuin Krakauerin kiipeämisen jonnekin vuorelle.
Tai huonosti taisi käydä vuorikiipeilijälle, kun nyt alan muistella.

Tässä nykyisessä vankilassa voi seinien lisäksi tuijottaa myös telkkaria. Lisäksi hänellä on siellä nyt myös sen pleikkari ja varmaan matkalaukullinen leffoja ja pelejä. Aika kuulemma kuluu ihan mukavasti.

Se onkin jo iso helpotus, että saa ottaa mukaansa telkkarin ja pelejä. Koetin hakea netistä yhtä kirjaa, jonka sisältö antaisi mahdollisuuden sellaiseen ajatukseen, että “muilla on vielä surkeampaa”. Poikani usein sanoi tv:tä katsoessaan, että on muita, joilla on vielä pahemmin asiat kuin hänellä. Löysin, mutta se ei ole kylläkään sopivaa luettavaa, kertoo Marokon vankiloista. Mutta törmäsin sellaiseen sivustoon kuin SeutulaTourGuide,ja siitä voisi olla sinulle itsellesi jotain vinkkiä tulevaisuuteen, muistelen, että kerroit avovankilan olevan tulevaisuudessa mahdollinen? Siellä näkyy olevan aktiivinen päivän kierto. Se suljettuun tilaan passiivisena pakotettuna on varmaan ankeinta nuorelle ihmiselle. Tosin poikani on usein puuskahtanut joissakin nykyisissä masennustiloissaan, että " vankilassakin oli helpompaa"… Ehkä se seinien vankkuus antaa välillä jonkinlaisen suojankin tunteen??

Tyttärelleni vein hänen huumepsykoosista selvittyään mielisairaalaan aina kassillisen kirjoja, tyttö sujuvasti kyllä itse niistä valitsi. Yllättävän usein valitsi keskitysleirikirjoja, enkä usko sen liittyvän siihen, että olisi kokenut sairaalan “keskitysleirinä” vaan juuri pikemminkin niin että ihmiset ovat selvinneet pahemmastakin. Luki mm. poika raidallisessa pyjamassa, kohtalottomuus, rukous katarzyna horowitzille, kaikkien rakkaideni puolesta. etc… Huumeisiin liittyviä kirjoja en vienyt, koska jotkut asiantuntijat sanovat, että se on nuorelle “kuivanarkkaamista” ja näin olen asian oman tyttäreni kohdalla tulkinnut. Hän on lukenut Sid ja Nancy sekä huumeasema zoo kirjat varmaan viiteenkymmeneen kertaan eikä näemmä ole niistä ainakaan huumeiden ja piikittämisen kiroista mitään oppinut. :unamused:
Poikani Kevin oli itselleni tärkeä kirja. Se on äidin pohdinta siitä, miten rakastaa/suhtautua lapseen, joka on kestämättömän paha ja kuitenkin se oma lapsi. Meidän lapsemme eivät ole sellaisia nyt, mutta kirja antaa perspektiiviä siihen, jos olisivat. Vuosia sitten kaukaisen tuttavan sukulaispoika puukotti kaksi vanhusta huumepäissään, eikä jälkeenpäin muistanut asiasta mitään. Hän ei ollut tuntenut vanhaa paria aikaisemmin, olivat sattumalta kohdalla, kun huumepsykoosi iski.

Vein sekalaisesti kevyttä ja vakavaa, koska ajattelin, että tyttö voi sitten olon mukaan valita, mitä jaksaa lukea. Aina kun menin uudelleen, oli kassi läpi luettu ja vaihdettiin uuteen. Isoäiti oli vienyt tyttärelle Harry Pottereita! Itse en olisi koskaan vienyt, koska harrastan itse ihan erilaista kirjallisuutta, mutta tyttö oli niistäkin ihan innostunut ja luki nekin kaikki. Ja taisi tykätä niistä eniten :laughing:

Potterit on varmasti hyviä - alussa lapsenomaisia mutta kauhu ja jännitys syvenevät kirja kirjalta, kunnes lopussa tulee, no jääköön kertomatta jos ei tiedä loppuratkaisua. Lastenkirjoista Narnia-kirjat sopivat kaikenikäisille. “Taru sormusten herrasta” puolestaan menee puberteetti-iästä ylöspäin. Vaikka eliokuva on kepeä, romaanissa on pitkiä lyyrisiä vaelluskuvauksia, joista itse tykkään kybällä.

Syvähenkisistä kirjoista tulee mieleen Graham Greenen moraliteetit, esim. rikollistarina “Kiveä kovempi”.

Truman Capoten “Kylmäverisesti” on tositarina täysin epätodennäköisestä ystävyydestä newyorkilaisen hinttitaiteilijan ja kuolemanselliin suljetun patologisen ja homofoobisen murhaajan välillä - ystävät voivat tavata vain vankilan vierailuaikana, ja ystävyys katkeaa kuolemantuomion täytäntöönpanoon.

Ja jos Dostojevskista puhutaan, niin “Rikos ja rangaistus” on ikiklassikko : murha, kiinnijäämisen pelko, rakkaus, katumus, tunnustus ja sovitus. Pohdiskeleva ja erittäin hidastempoinen kirja, josta itse pidän mielettömästi, erityisesti murhaaja Raskolnikovin ja prostituoitu Sonjan platonisesta rakkaustarinasta.

Jose Saramagolla on “Kertomus sokeista”, jossa lähes koko maailma sokeutuu yhtä aikaa, ja siitä seuraa kauheita ja jännittäviä asioita, joissa ihmisten täytyy päättää, mikä on oikein ja mikä väärin - sen pohjalta on tehty elokuva “Blindness” (?).

Roald Dahlin lyhyissä novelleissa tapahtuu outoja, mystisiä, kiehtovia ja pelottavia asioita, sama juttu Edgar Allan Poen novelleissa.

Meillä on mun pojan kanssa kovin erilainen kirjallisuusmaku. Johtuneeko sukupuolesta? Ainakin nuo Juhan esille ottamat kirjat kelpaisivat varmaan hyvin pojalleni, mutta itse en taas niitä jaksaisi lukea :wink: . Kun katsoin kirjahyllyyn, bongasin yhden kirjan, joka on imaissut meidät molemmat, liittyy lievästi myös huumeaiheeseen: Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Se kertoo suomenruotsalaisperheen tarinan, jossa perheen kolmesta lapsesta yksi, hyvin lahjakas ja taiteellinen poika pakenee perheen kulisseja ja muutakin huumeisiin (ei muistaakseni sisällä ns. kuivanarkkausta). Minulle kirja kolahti kunnolla, siitä tehty elokuva samoin.

Tuo Poikani Kevin kuuluu niihin kirjoihin, jotka on pakko lukea melkein samalta istumalta. Tätä kirjaa en kyllä itse antaisi pojalleni. Pelkäisin että poika saattaisi samaistua Keviniin, joka on syntymästään saakka paha, psykopaatti niin kuin ennen sanottiin. Äidin tarinana se on todella vaikuttava ja hyvä kirja. Fiktiota, vaikka voisi olla tottakin.

Itse olen vienyt pojalle esim.laitosjaksoille sellaista luettavaa, jota hän on halunnut, myös lehtiä. Kyllä siellä on ollut aikaa lukea, ja selvinpäin on siihen vaarmaan paremmin pystynyt keskittymäänkin.

Pitää osallistua keskusteluun kirjasta Poikani Kevin,joka myös minusta oli todella vaikuttava teos. Ei kuitenkaan siksi, että onneton äiti oli synnyttänyt tuon syntymästään saakka pahan lapsen, vaan siksi että kirjassa todella hienosti kuvattiin, miten sellainen “psykopaattilapsi” saataisiin aikaan. Kevin on saanut, ilmeisesti syntymälahjaksi, geeniperimän,joka on selvästi aiheuttanut hänelle neurologisen poikkeaman, selkeän kokonaismotorisen viivästymän, jota äiti ei pysty mielessään käsittelemään, vaan hylkii tunnetasolla ja jopa fyysisestikin jo lastaan jo vauvana.
Perheessä oli selkeä ristiriita äidin ja isän välillä, isä vaikutti ymmärtävän poikansa poikkeavuutta paljon paremmin ja hyväksyvän sen. Kevin eli lapsuutensa minusta ristiriitaisessa ja äidin puolelta täysin kylmässä tunnesuhteessa. Kirjailija oli varmaan jäänyt vanhan autismiteorian lumoihin " jääkaappiäidistä". Minusta Kevin vain toteutti tavallaan odotukset pahuudestaan.

Kevinistä tuli mieleeni, että tyttäreni sanoi yksi päivä, että hän on paha lapsi ja poikani hyvä lapsi. Se jäi vaivaamaan minua. Sanoin siitä sossussa. Sos.työntekijä naurahti ja sanoi, että jos jätetään paskan puhuminen, niin näinhän se nyt on. Ja jos rehellisiä ollaan, niin niin se todellakin ainakin tällä hetkellä on! En vaan ole uskaltanut ajatella tai sanoa ääneen sitä, ettei tytölle tule paineita… :blush:

Jääkaappiäiti asiasta: Minua on monelta taholta syyllistetty siitä, että kun tyttäreni oli 4 v., poikani sairastui erittäin vakavasti ja häilyi elämän ja kuoleman välillä teho-osastolla 8 kk. Kotiinpaluun jälkeen hoito ja kuntoutus vei vielä pari vuotta. Tyttäreni ongelmia on selitetty tällä “hylkäämiskokemuksella”, sillä itse asuin teho-osaston vierashuoneessa poikani lähellä tuon teho-osastoajan. Tytärtäni hoitivat mieheni sukulaiset, mummu ja täti. Minusta syyllistäminen on julmaa ja raakaa, olisiko minun pitänyt jättää kuolemaa tekevä lapseni yksin sairaalaan? :imp: Lääkärit sanoivat silloin, ettei poikani tule selviämään hengissä. Halusin viettää kaiken jäljellä olevan ajan hänen luonaan enkä ajatellut tytärtäni. Siitäkö nyt maksan? Psykiatrien mukaan ehkä, mutta kuinka olisin voinut toimia toisin? :cry:
On mahdollista, että niissä paineissa en ole pystynyt olemaan läsnäoleva äiti, vaan pelko ja ahdistus toisen lapseni hengestä on hallinnut minua. Minkäs näille asioille nyt enää tässä vaiheessa tekee. Parhaani tein. Joskus syyllisen etsiminen on minusta turhaa ja julmaa.

Äitien syyllistämisestä ei ole päästy vieläkään. Jos ei muut syyllistä, niin äidit syyllistää itse itsensä. Itse koen, että minut on aivopesty tuohon freudilaiseen näkemykseen äidistä lapsen ongelmien tuottajana. Muutama vuosikymmen sitten tuo psykoanalyyttinen propaganda tulvi joka suunnalta, varsinkin humanistisia aloja opiskeleville. Alice Millereitä ym. lukiessa tuli kelattua omaa lapsuuttaan ja tehtyä kummallisia johtopäätöksiä siitä, mitä jokin varhainen tapahtuma omassa menneisyydessä on saanut aikaan. Samalla ajattelin, että jos joskus saan omia lapsia, en koskaan tule toistamaan noita vanhempieni virheitä. Vuosien ja vuosikymmenten aikana olen yrittänyt rimpuilla irti tuosta ideologiasta, onnistumatta kuitenkaan. Vaikka nykyään tiedostan, että nuo ajatusmallit ovat vääriä ja vanhanaikaisia (kärjistetty esimerkki jääkaappiäitien autistilapset), en tunnetasolla ole päässyt niistä irti. Etsin edelleen itsestäni syitä poikani huumeiden käyttöön. Sitä ei edes helpota se, että poikani ihmettelee: ”Miks ihmeessä te kaikki vanhemmat aina luulette että se on teidän syy”. Kevinin tapauksesta en kirjaa lukiessani ajatellut, että syy olisi äidissä. Minusta oli koko ajan selvää, että pojalla oli synnynnäisesti vakava persoonallisuushäiriö. Mielestäni se tuli esiin koko ajan kirjan alusta lähtien. Äiti syyllisti aiheetta itseään. Kuten äideillä on tapana.

Olen nykyään sitä mieltä, että persoonallisuus ja myös persoonallisuuden häiriöt ovat synnynnäisiä, suurimmaksi osaksi periytyviä ominaisuuksia. Huumeriippuvuuteen altistavat mm. persoonallisuuden piirteinä ujous (voi altistaa koulukiusatuksi joutumiselle) ja elämyshakuisuus, päihderiippuvuus suvussa ja ADHD. Jos lisäksi ympäristössä on helposti tarjolla huumeita, ei paljon muuta tarvita.

Kirjavinkkinä vanhemmille: Judith Harris: Kasvatuksen myytti ja Liisa Keltikangas-Järvinen: Persoonallisuus

“Jääkaappiäiti”-termi on todella vanha termi, jota on käytetty aikoinaan muka selvitykseksi autistisen lapsen ongelmille,jotka siis ovat puhtaasti neurologisia, ei suinkaan äidin laiminlyönneistä tai huonosta kohtelusta johtuvia. PAras oli syyttää äitiä, niin ei tarvinnut muuta syytä ongelmalle keksiä. Tosin niihin aikoihin ei todellakaan ollut tarpeeksi tietoa autismista. Minä googlettelin uteliaana kirjailijan tietoja, saadakseni selville,onko hänellä itsellään lapsia, onko kertomukselle jotain faktaa hänen lähipiirissään, mutta päättelin sitten, että hän on vain alkanut miettiä syitä toistuville ampumistapahtumille, ja löytänyt tuon psykiatrien lanseeraaman vanhan jääkaappiäititermin, josta on ollut hyvä lähteä jatkamaan kuviota. Mutta kirja on todella vaikuttava kertomus varhaisen vuorovaikutuksen ongelmista. Minä olen kahlannut kaikenlaisia tietoja psykopaateista, ja olen kyllä ymmärtänyt, että se paha ihminen, psykopaatti “syntyy” jo varhaisen vuorovaikutuksen täydellisestä epäonnistumisesta, kun pientä lasta totaalisesti laiminlyödään, pahoinpidellään jatkuvasti. Aivojen rakenne muodostuu tavallaan epänormaaliksi,kun ne eivät saa sitä virikettä, mitä vauvan aivot tarvitsevat kehittyäkseen. Kevinin tapauksessa kirjailija vähän ylireagoi seuraukset,koska eihän lasta siinä fyysisesti pahoinpidetty. Pari vuotta sitten ilmestyi kirja äidin ja lapsen varhaisesta vuorovaikutuksesta. Siinä oli todella paljon miettimistä.
Kyllä minäkin mietin jos jotakin luettuani tuon kirjan ( Kevin ). Itse joudun äitini sairastumisen takia olemaan paljon poissa kotoa, ja siis varmaan pojan mielestä “hylkäämään” hänet. Onhan se hirveä ristiriita ajatella, että joku asia,mitä on ollut pakko tehdä aikoinaan, olisi vaikuttanut lapseen näin tuhoavasti. Mutta miksi juuri minun lapseni olisi siitä vaurioitunut? Tiedän ihmisiä, joita on todella pahoinpidelty lapsena niin, että ovat vammautuneetkin, ja ovat aivan "normaaleja " ihmisiä aikuisena. Olen sitten ajatellut, että ehkä poikani “kohtalo” on monien pikkuseikkojen summa, ehkä minulla on ollut siihen tietynsuuruinen osuus, mutta näin nyt vaan on käynyt. Minusta pääasia on, että poika ei ole saanut minua “tunnustamaan”, että MINÄ pidän häntä pahana. Sitä on joskus yritetty, ehkä se olisi antanut syyn livetä lavealle polulle kokonaan. Kyllähän nuoret pohtivat mielessään hyvän ja pahan ongelmaa, jotkut uskonnon pohjalta, jotkut yhteiskunnallisena asiana.

Itse oon myös samaa mieltä. Oon pohtinut asiaa vielä pidemmälle ja päätellyt että tietty määrä tiettyjä ominaisuuksia tekee ihmisestä persoonallisuushäiriöisen. Mikäli lapsi on pienestä saakka ujo ja hiljainen, niin mikäli häntä ei tueta sosiaalisemmaksi, niin todennäköisesti negatiiviset asiat tuosta luonteenpiirteestä alkavat tulla esiin jossain vaiheessa (=koulussa viimeistään). Mulla tuo häiriö oli taas ylivilkkaus ja keskittymiskyvyn puute joka on yleinen myös narkki-piireissä. En tiedä ADHD:sta, ehkä käyttäydyin kuten opettajat olettivat loppujen lopuksi; on valitettavaa että sulle annetaan identiteetti/diagnoosi joka määrittää millainen olet… Tietenkin jos aivot eivät oikeasti toimi kuten pitäis… Vituttaa kuitenkin tämä ADHD-epävakaa pers. häiriö ja 2-tyypin bipolaarisuus. Ne nimittäin sotketaan toisiinsa joten kaikki tulisi tutkia hiukan tarkemmin kuin muutama raksi ruutuun! Annetaan diagnoosiksi se joka parhaimmalta kuulostaa ja arvotaan lääkkeet; se mitä lääkettä firma sponssaa on tietty lääke joka määrätään loppupeleis! Respa kouraan ja potilas avo-hoitoon, näinhän se menee nykään… :unamused:

Mä ite oon valitettavan sokeasti uskonut olevani sitä mitä muut sanovat. Loppupeleissä mä olin se ongelma, jonka poistaminen sai muut muka voimaan hyvin. Sisarukset näkivät ongelmat mut mä sen sijaan uskoin mitä mulle sanottiin ja rivien välistä osasin lukea myös turhankin hyvin… Tietenkin on aika vaikea nähdä meneekö kotona “todella hyvin” kuten mutsi väitti mun sieltä muutettuani, ku en siellä asunut. Sisaret kertoivat aina välillä et kännisssä astioita viskelty tms. mut ehkä mä olin jo tajunnut mun arvon tässä maailmassa tuos vaihees! Sitä en ymmärrä miten oma isä voi pitää a-aste ikäistä lasta “ystävänään” joka auttaa aikuisten asioissa, jolle voi haukkua omaa äitiä, suunnitella eroa, itsaria tai koko perheen tappamista. En ymmärrä myöskään kuinka vanhemmat voivat syyttää lapsia ongelmistaan ja puhua että jos he eroavat meidän tähden niin tuovat baarista kumppaneita kuten tahtovat meistä välittämättä; puhumattakaan että isukki sanoi etsivänsä naisen kenellä ei ole lapsia… Tiedän ettei kaikki ole ollut kunnossa edellisessäkään suku-polvessa, mut en tajua miksi mun on asiasta pitänyt kärsiä koko ikäni… Eikä näytä kärsimys loppuvan on vieläkään, ei auta että asioita tajunnut; ei mua edelleenkään täällä maailmassa kiinnosta hengailla… En tiedä sit onko liian paljon pyydetty et olis oma koti, ammatti, työ ja pari lasta mut tän miehen kans se voi olla liikaa; ellei sit tahdo olla yksin kahdestaan. En vain tiedä kuinka paljon elämässä pitäis jaksaa vastoinkäymisiä? Vielä jos sais tietää ettei voi lapsia saada ni eipä tänne jäis enää yhtään syytä edes yrittää; luotto tuohon kannattavaan työllistymiseen (=sais palkkaa sen verran et sais edes pienen mummonmökin eikä tarvis kituuttaa nälässä ja ois joku pahan päivän varakin jemmas), alkaa olla mennyt… Sisko sanoi tänään et “en mä jaksa ainakaan kuunnella jatkuvaa höpötystä vaa se menee sit toisest sisää ja toisest ulos” ja kaikki muut (paitsi narkomaanit ketkä toisia ymmärtää sekä klinikan väki joka tekee työtään) ovat melko samaa mieltä asiata. Sanoin sit et eipä se oo kovin helppoa elää mun elämää mut vittuakos nämä jaksavat asiaa ymmärtää ku ovat aina päässeet äidin helmoihin ja ainakin ite oon puolustanut vaikka väkivallan pelossa joten… On muuttunut itse mut itse olenkin aina ollut meillä se, “kellä on ainoana lapsista mahdollisuus päästä kunnon ammattiin ku on lukupäätä” jolloin mä oon sekä vanhimpana et tuolla perusteel ollu vastuussa hiukan liian nuorena liian monesta asiasta. Aika kauan meni klinikalla ennenkuin saivat mulle uskotelluksi että 10v on lapsi. Meillä se 13v oli ikä jolloin sai dokata ja jäädä kotiin koska niin hekin nuorena tekivät… Valitettavasti tuolloin oli kyl kotiintulo-ajat joka sit kerto välittämisestä; tosin ne rajat meni sit keskimmäisen kans nurin ku ei jaksettu pitää kuria, mut sai sentään pidettyä kurissa ku kotona asuin…

Lapsena olin tosi ylpeä et pääsin vaikuttamaan aikuisten asioihin. Mä olin jo vajaa 1½ vuotiaana isosisko joten otin sen roolin tosissani ja mulle aina hoettiin kuinka iso mä olen. Nyt vain toivoisin et olisin saanu olla pieni ja oma itseni. Lisäks ku jouduin tekemää kaikki lasten koti-työt yms. vanhimpana (eli jos en saanu muita tekemään omiaan ni mä sain huudot koska mä olin talon pää ku vanhemmat oli pois), ni sain huudot vaikka olisin tehnyt asiat kuinka hyvin. Kuinka moni a-asteelainen huomaa sormejäljet ovissa tai jotain muuta suht turhaa? Valitettavan hyvin on malli-oppiminen menny perille; oon neuroottinen perfektionisti jonka on tehtävä asiat just tietyl taval, stressaan joka asiasta, arvostelen itseni vain sen mukaan mitä oon saanu tehtyä ja koen olevani täys nolla… Huonoimmat asiat vanhemmilla perittynä mut on mut hyvin koulutettukin… :unamused: Itse eivät ongelmiaan edes halua nähdä vaan tuo on heille arkea, tosin tuo eka on äiskän ongelma (+ sählääminen, josta yritän opetella eroon) ja nuo loput voi sit liittää isän puolelle; ainoa asia joka ei oo opittua on muiden alistaminen koska sitä en tahdo tehdä… :neutral_face:

Meillä isä kittaa alkoa karseita määriä ongelmiinsa ja olis huumeita kokeillu jos ois saanu. Sit on ääri-uskonnollisuutta joka muistuttaa riippuvuutta melko paljon… Enpä mä ole suvun ainoa huumeidenkäyttäjä itekään… Vituttaa oikeasti nähdä jälkeenpäin kuinka perkeleen dominoiva ja psyykkisesti (&tarvittaes fyysisesti) alistava henkilö mun ukko on ollut meitä kaikkia kohtaan. Mut sai puolelleen kun vetos tunteisiin eli kaipa se yksinäinen oli mut olis ajatellu jotain muuta ku itseään! Sit ku kulissit oli kaikki kaikes ni eipä tullu paljoa asioista puhuttua… Mä vaikka pelkäsinkin ukkoa ni tiesin et ongelmia ei tuu jos vain on asioista samaa mieltä ja kyselee lisää, tosin juttu ei kyl siltä loppunut… Mut vielä nykyäänkin kyläs käydessä heillä on joku ihme kisa pääl et kumman puolel olen tai sit ukko lyttää mun musa-maun esim. täysin… Äiskä pitää mun puolta edelleen (luulee varmaa mun loukkaantuvan asiast vaik jätän omaan arvoonsa nuo jutut), mut pahimmillaa alkaa keskenää sit riitelemää ku äiskä ei pidä iskän musa-mausta, joten en kovin mielellää noihin kuvioihin mukaan mene; pois pysyn varmasti jos ukko on kännissä koska silloin HÄN puhuu ja muut on hiljaa!! Kauan luulin että meidän perhe oli aivan normaali mut tuskinpa se ihan normi oli kuitenkaan! Ainakaan kukaa lapsista ei tahdo kasvattaa omia muksujaan samalla tavalla tai anna kohdella itseään/kohtele muita kuten vanhemmat… :unamused: Tää meni nyt ihan offiksi et sori…

Mikäli ei oo lukenu ni kandee lukea Nancy, kirjoittajana oma äiti Deporah Spungen. Löysin myös tällaisen tutkimuksen/näyttötyön, jossa on tutkittu huumeidenkäyttäjien perheitä jossa lapsi käyttää aineita. Etsin kuka oli näitä Suomen uranuurtajua tukitoiminassa ja löysin tuon. Mun mielestä tuo Liisa Tallgren oli juuri se, kenen kirjat oon lukenu jo ala-asteella ku äiskä sano et oli hyvä… Eli ku omat pojat käyttivät kamaa. Seppo oli toinen pojista, oliko toinen sit Juha tai Jorma; en oo varma. Enivei ne kaks ekaa kirjaa on hyviä.

Mulla nousee karvat pystyyn tuollaisesta jaottelusta! Mun mies on myös aina kokenut olevansa se paha lapsi. Se, joka tekee aina väärin ja saa huudot. Hän omaksui sen roolin itselleen hyvin vahvasti jo lapsena. Vielä aikuisenakin hän ajatteli, että miksi yrittää, kun aina kuitenkin tekee jotain väärin. Kyllä mun mielestä nimenomaan hänen äidillään on ollut iso rooli tässä. Ei hän sitä ole tarkoittanut, enkä usko että hän koskaa pystyy itse omaa osuuttaan näkemään.

Tämä äiti on aina suhtautunut mieheen negatiivisesti. Hän on negatiivinen noin yleensäkin. Se johtuu hänen lapsuudestaan. Mies on ollut se paha. Hänen takiaan on pitänyt juosta kouluilla, selvitella käytösongelmia ym. Mies on ollut hyvin vilkas lapsi ja siksi joutunut aina vaikeuksiin.

On hirveää, jos omaksuu pahana olon osaksi omaa identiteettiä. Kyllä mun mielestä ulkopuolisten asenteet ruokkivat tälläistä käytöstä. Jos sinua pidetään pahana ja odotetaan käyttäytyvän huonosti, niin kyllä varmasti ne odotukset toteutuvat.

Mun mielestä olisi tärkeää yrittää keksiä keinoja, joilla voitaisiin tukea sitä hyvää lapsessa. Se ei tietenkään ole niin helppoa, kun lapsi käyttäytyy huonosti. Oletteko kuulleet voimauttavasta valokuvauksesta? Siinä lapsi pyritään kuvaamaan kauniina ja näin tukemaan positiivisen omakuvan kehitystä. On huomattu, että tällä on ollut suuri vaikutus. Usein, kun joku perheenjäsen sairastuu, ei häntä enää kuvata, vaan hänestä tulee ikäänkuin näkymätön. Valokuvaamalla hänet tehdään taas näkyväksi.