Hei, olen 30 vuotia nainen. Elin alkoholistin kanssa 7 vuotta. Juominen alkoi kun tulin raskaaksi, vaikka sitä enne ongelmia oli havaittavissa. Ennen tätä meillä oli mukavaa, mutta jo tätä ennen oli ongelmana humalassa ajaminen ja riidan haastaminen kännissä.
Lapsi syntyi 5 vuotta sitten ja juominen jatkui. Huomasin olevani yksin lapsen kanssa. Yritin löytää itselleni harrastuksen, mutta harrastaminen loppui siihen, kun löysin miehen sammuneena 4 kuukauden ikäisen lapsen kanssa, kun tulin harrastuksesta kotiin. Koko elämä pyöri exäni juomisen ympärillä. Pahinta oli minun syyllistäminen. Joka kerta kun mies joi, syyllinen olin enemmän tai vähemmän minä. Tällöin silmäni eivät kuitenkaan auenneet asialle, en tajunnut kuinka paha tilanne oli. Ja tilanne vain paheni. Koska mies joi työpaikkansa, yritin löytää opiskelun ohelle töitä. Eräänä päivänä tulin töistä ja minulle tuli puhelu, että mieheni on ajellut tukki humalassa lapseni kyydissä. Uskoni paranemiseen jaksoi pysyä. Yritettiin hoitoja ja tyhjiä lupauksia. Samalla minä hoidin kaiken. Sain huutoa siitä, että puhelinlaskut ovat liian suuret, hänellä laskut olivat hyvin pieniä. Kai ne puhelinlaskut olivat suuret, kun hoidin kaiken: Kelaan soitot ja muut hoidettavat asiat. Tein töitä, kävin koulua, hoidin arjen, kuten kaupassa käynnit yms. Mies ei tehnyt mitään, paitsi hoiti lasta kun kunto salli. Harrastamaan pääsin, jos vain miehen kunto sen salli. Päiväni täyttyivät sillä, että odotin, milloin helvetti alkaa jälleen ja eritoten tarkkaillen, onko se jo alkanut. Piilopullojen etsinnällä, kissa ja hiiri leikillä, saanko jonkin todisteen hänen humalastaan, vaikka hän olikin selkeästi kännissä. Pian tuli kuvioihin sosiaalitoimistokin. Mieheni heilui kotona aseen kanssa ja joku naapureista kuuli tämän. Ase olikin leikkiase, mutta hän näytti kuinka voi ampua itsensä sillä… Lapsi oli kotona, onneksi nukkui. Sossussa oloni oli nöyryytetty. Selitin siellä kuinka oikeasti osaan hoitaa lastani, jäätiin keskustelussa jumiin siihen, laulanko lapselle iltaisin vai en. Seuraavalla käynnillä käsiteltiin sitä, olenko jo opetellut laulamaan lapselle. Ongelmahan oli lapsen isän juominen ja lapsen isä tuli sossun tapaamisiinkin välillä tukkihumalassa. Valtaa kotona hän sai pidettyä esim. sillä, että asuntomme oli hänen omistuksessa, vaikka maksoimme elämisen puoliksi, todennäköisesti maksoin elämisestä jopa häntä enemmän.
Seuraava yhteydenotto sossuun tuli sitten, kun mieheni söi yliannostuksen Ketipinoria. Silloin soitin ambulanssin. Minulla ei ollut pelkoa, että mies kuolisi. Toivoin että hän olisi kuollut, mutta jos olisin jättänyt ambulanssin soittamatta, olisin tuntenut ikuista tunnon tuskaa siitä, että minun ansiostani hän olisi mahdollisesti kuollut. Tunteet olivat kuitenkin silloin sen verran kylmät, että avasin ambulanssimiehille oven ja sanoin, että viekää tuo tyyppi vittuun täältä (anteeksi ilmaisuni), en tiedä mitä on syönyt, mutta hoitamatta jättämien olisi paras ratkaisu maailmalle ja painuin nukkumaan.
Ajauduin pettämään miestäni pari kertaa ja tunnustin rehellisesti tapahtuneen. Minut on opetettu rehellisyyteen, mutta tämä opetti, että älä ole alkoholistille koskaan rehellinen. Sain kuulla syyllistämistä vuosia. Kuulen vieläkin. Tosiasia on kuitenkin, että mies ajoi omalla käytöksellä minut tilanteeseen, josta en löytänyt ulospääsyä. Kännissä olin huora, laiska, itsekäs… Väkivaltainenkin mies oli. Minä en kuitenkaan alkoholistin nyrkkiä pelkää. Fyysisessä ja henkisessä väkivallassa on se ero, alkoholistia voi lyödä fyysisesti takaisin tasan yhtä kovaa, kuin hän löi, mutta henkisesti alkoholistia ei voi satuttaa. Alkoholi on vahva suojamuuri. Henkinen väkivalta kuitenkin sitoi minua aina enemmän mieheeni. Tunsin että olen ruma ja kelvoton. Kuka minunlaiseni huolisi. Itsestään huolehtimiseen ei jaksanut enää keskittyä, sillä olin niin väsynyt, ja stressitaso oli äärimmäinen, lihosin entisestäni kaiken hyvän päälle. Mieheni oli ainoa joka hyväksyi minut sellaisena kuin olin (tai ainakin kuvittelin niin.)
Aikaa kului, ”yritykset” jatkuivat. Samalla olosuhteiden pakosta hänen 2 poikaansa muutti meille, tästä on nyt aikaa 2 vuotta. Ei varmasti ole vaikea arvata, kenelle pojista jäi päävastuu. Ilmoitin kuitenkin, että en aio poikia hoitaa, sillä hän ei tee mitään ja itse hoidan kaiken muun. Se on asia mistä kuulen tänäkin päivänä, kuinka MINÄ olen sanonut, että ne eivät ole minun lapsiani. Muutin itse pois 10 kuukauden suurperhe-elämän jälkeen, muutin poikani kanssa kahdestaan. Se on ollut parhaita ratkaisuja elämässäni. Olimme kuitenkin käytännössä pari vielä. Sain työpaikan joka vei paljon aikaa. Kuulin syyllistämistä siitä, kuinka en hoida lastani (pitkät työpäivät) ja kuinka hänelle jää aikaa vain silloin kun minulle töideni puitteissa sopii. Tai jos hän soittaa, niin minun ei sovi koskaan keskustella hänen kanssaan, koska olen asiakkaan luona. Tämä ajoi minut miehestäni yhä etäämmälle ja tällainen käytökseni oli aina hyvä syy miehelleni juoda. Taistelua käytiin lapsen hoidolla. Työni on osittain matkatyötä, ja mieheni joutui ottamaan lapsemme 1-2 yötä viikossa hoitoon. Tästä velvollisuudestaan hän pääsi kuitenkin yksinkertaisella ja miellyttävällä tavalla: vetämällä kännit. Hän saattoi viime tingassa ilmoittaa, että hoida itse lapsesi tai että onhan sulla niitä hoitajia kenelle maksetaan, vie niille (ystäväni oli työharjoittelussa minun luonani kodinhoitajana, ja sai siitä 10 e korvausta/päivä työttömyysrahojen päälle…)
Elokuun lopulla exäni lähti Minnesota hoitoon. Sitä ennen hän oli 2 viikkoa katkolla. Hoidin hänen lapsiaan ja kävimme omaisviikonlopussa. Aika oli raskas mutta helpottava. Nyt saadaan terve mies kotiin ja lapsetkin olivat onnensa kukkuloilla, että vihdoin isä saa apua. Tämä aika kuitenkin muutti minua ihmisenä. Exäni tuli kuvioihin takaisin ja minä olin sillä aikaa oppinut elämään vapaata elämää jossa sai hengittää. Exäni tullessa takaisin kuukausi sitten, otin aika reippaasti etäisyyttä häneen. Niin oli minulle helpompi. Olin aloittanut uuden harrastuksen, johon vihdoin pystyin sitoutumaan ja tunsin oloni ihmismäiseksi. Lapsiin pidin yhteyttä, olinhan hoitanu heitä exäni ollessa poissa. Toisaalta jo kohtuullisen isot pojat auttelivat minua pienimmän veljensä hoidossa. Eilen minulle selvisi, että tämä tehokas hoito auttoi kuukaudeksi. Exäni käytös osoitti, että hän oli juonut. Minulla ei ole todisteita että näin on, mutta kun elää tätä elämää 5 vuotta, sen vain tietää. Nyt ajatukseni ovat sekavat, kun minulla ei ole sitä todistetta. Kävin hänen luonaan eilen ja kun aloin etsimään, onko hänen ”perus piilossa” pullo, hän soitti minulle poliisit. Nöyryyttävää. Keskiviikosta lähtien hän on tehnyt elämäni vaikeaksi, vain koska hän voi. Kaiken mahdollisen, jolla hän voi kiusata, hän on tehnyt. Hän tenttaa minulta, mihin olen käyttänyt maksetut tukirahat siitä, mitä sain kun hoidin hänen poikiaan hänen ollessa hoidossa ja mihin olen käyttänyt hänen tililtään rahaa kun pojat ovat olleet hoidossani, vaikka ennen hoitoon lähtöä hän sanoi, että voin käyttää rahaa hänen tililtään ihan miten tarve on ja hänelle sitä ei tarvitse tilittää mihin ne ovat menneet. Yritin kysyä, että onko tämä hänen tapansa näyttää kiitollisuuttaan siitä, että joku on hoitanut hänen lapsiaan 6 viikkoa sen sijaan, että he joutuisivat sijaisperheeseen hänen ollessaan hoidossa, on vastaus, että kukaan ei käskenyt hoitaa.
Kysyin syytä, miksi hän näin käyttäytyy, vastaus oli siihen, että koska minä olen ollut niin kusipää viimeiset 3 viikkoa. Ei, en ole ollut kusipää. Olen vain ottanut etäisyyttä. Viimeisin mitä hän on keksinyt, on ollut kieltää omilta lapsiltaan yhteydenpidon minuun. Oletan, että hän on kieltänyt lapsilta vastaamasta minulle puhelimeen. Lasten kautta hän käyttää mielivaltaansa, pyysin yhtä lapsista auttamaan poikani hoidossa, että pääsen pariksi tunniksi harjoituksiin. Exäni kielsi tulemasta, ihan vain koska hän voi. Perusteluna hän käyttää myös sitä, että minähän olen sanonut, että ne eivät ole minun lapsiani. Niin. Koska en aikoinaan ottanut pojista täyttä vastuuta, ne eivät ole minun lapsiani ja hän tekee koska voi. Henkistä väkivaltaa parhaimmillaan.
Eniten minua kaduttaa että olen ollut niin tyhmä, että olen uskonut siihen, että tämä Minnesota-hoito auttaisi. Kuinka saatoin olla niin typerä?
Kiitos teille jotka jaksoitte lukea loppuun. Tekstini saattaa olla sekavaa, joten jos jotakuta kiinnostaa kuulla tilanteesta enemmän/selvennystä johonkin tilanteeseen, vastaan mielelläni. Vaihdetaan ajatuksia!!!
Minnesotassa kävi minunkin mies, mutta muutaman viikon jälkeen ratkesi jo ekan kerran ja nyt meno on jo pahempaa kuin ennen hoitoa. Nyt tilanne se, että vein katkolle ja sanoin, että voi jatkaa sieltä hoitoon tai vaihtoehtoisesti etsii itselleen asunnon. Saas nähdä mitä päättää. En oikein jaksa enää uskoa hänen toipumiseen. Hänellä on oma pohja saavuttamatta joten todellista halua lopettamiselle ei ole.
Mä en jaksa enää. Elän kuin yksinhuoltaja. Mieheen ei voi yhtään luottaa. Joudun lähes aina viemään lapset iltaisin sukulaisille tai kavereille hoitoon kun menen harrastuksiin tai töihin. Harrastuksesta pidän kiinni kynsin ja hampain. Siellä murheet unohtuu.
Tsemppiä!
Hei Lapsen äiti, aika rankkoja on kokemuksesi. Vielä rankempaa tuo kaikki on lapsellesi. Kerrot mm. itse lyöväsi takaisin väkivaltatilanteissa, ja tekstistäsi saa muutenkin käsityksen siitä, miten yrität miehesi lasten avulla hallita ja kontrolloida tapahtumia, vaikka ne eivät enää sinulle kuulu. Asut eri osoitteessa, se oli varmasti oikea päätös. Mutta teksistäsi tunnistan monesta kohtaa itseni, silloin kuin oireilin pahimmillani läheisriippuvuus-sairauttani. Yritin hallita ja manipuloida, järjestellä asioita ja saada ne itselleni sopivalle tolalle. Siinä samalla tuli hyväksikäytettyä toisia ihmisiä.
Hyvä uutinen on, että tuosta voi parantua. Voit irrottautua alkoholistista, ja lopettaa hänen asioiden ruotimisen, ja sen sijaan keskittyä itseesi ja omaan hyvinvointiinsi. Al-anon tai AAL ryhmät ovat täynnä kaltaisiamme, niistä saisit varmasti itsekin apua.
Voi kuullostaa tylyltä, mutta ongelma ei ole juova miehesi, vaan ongelma olet sinä itse. Sairautesi, joka laittaa sinut elämään miehesi virheiden ja sairauden kautta, sen sijaan että olisit oma yksilösi. Voimia irrottautumiseen!
Kiitos vastauksistanne.
Samaa menoa on juu, kuin sinulla nimetön77. Sukulaisille ja kavereille pitäis lasta viedä, jos juopottelu alkaa. Itse suosittelen, että ala oikeasti yksihuoltajaksi. Tiedän että lähtö ei ole helppo, mutta joskus etäisyys asioihin avaa silmiä ja tulet huomaamaan, kuinka rauhallista elämäsi tulee olemaan. Muista pitää kiinni harrastuksestasi. En tiedä ovatko neuvoni oikeita, mutta jos Minnesota on käyty jo läpi, en näe hirveää toivoa toipumiselle.
Sitruunapippuri: En oikein ymmärrä, mitä ajat takaa asiallasi. Minä en kertonut lyöväni miestäni takaisin (ei sillä, olen sitä kyllä tehnyt, silloin kun ei oman turvallisuuden vuoksi ole vaihtoehtoja…) vaan pointti oli, että mikä on alkoholistin kohdalla henkisen ja fyysisen väkivallan ero. Toiseen näistä on mahdollista antaa saman vertainen kipu takaisin. Toiseen ei. Toinen niistä jättää haavat, toinen ei.
En luokittelisi itseäni enää läheisriippuvaiseksi. Olen myös tuosta “sairaudesta” montaa mieltä. Joskus kun elämässä tulee tilanteita vastaan, jolloin ei voi toimia muutoin kuin läheisriippuvainen. Siitä asiasta mielipiteeni on kuitenkin oma tarinansa ja pidempi juttu. Se on varma, että joskus minulla on läheisriippuvaisuutta ollut, mutta ei enää, ei pitkään aikaan.
En myöskään ymmärrä miten yritän hallita miestäni lasten avulla. Taidat nyt tulkita kirjoitustani peilaten sitä (ehkä) omaan elämääsi liikaa. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kontrolloida exääni hänen lastensa avulla. Tosiasia kuitenkin on, että ei lapsille voi olla yksi päivä välittävä aikuinen ja toinen päivä jättää heitä oman onnensa nojaan ja lopettaa välittämästä heistä. Miehelle näin voi tehdäkkin, lapset ovat kuitenkin syyttömiä. Jos olen ollut lapsille kuin äiti, niin hyvin kuin olen osannut useamman vuoden ja erommekin jälkeen hänen lapsensa ovat olleet kuin omiani ja he pitävät minua lähimmäisenä aikuisena (esim. kenen luo he tulevat juovaa isää karkuun…) niin en näe itse, että on oikein, että alkoholisti käyttää valtaansa lasten kautta. Lisäksi tällä vallankäytöllä hän satuttaa yhteistä lastamme myös. Hänen omat lapsensa ovat yhteisen lapsemme sisaria ja parhaita kavereita.
Minulle tilanne on ollut vaikea, koska tähän asti erosta huolimatta olemme tulleet toimeen. Nyt juomisen todennäköisesti uudelleen alettua hän tekee kiusaa lasten kautta, vain koska hän tietää että hän voi satuttaa. Hänellä ei ole elämässään ketään muuta ketä satuttaa ja nyt kun minä olen jo poissa, on käytettävä viimeinen oljenkorsi satuttamiseen.