kiitos isoveljeni!

Yksi lempielokuvistani lapsena oli veljeni leijonanmieli, valitettavasti oma veljeni oli ennemminkin narkomaanimieli ja siksi tätäkin nyt kirjoitan. 3 vuotta sitten veljeni “pääsi” korvaushoitoon ja luulin perheemme silloin yli 15 vuotta kestäneen helvetin vihdoinkin päättyvän mutta luulo ei ollut tiedon väärti. itse en tiedä miksi veljeni ‘kuntoutuminen’ on erilaista kuin yhdellä toisella korvaushoidon läpikäyneellä henkilöllä jonka olen tavannut ja miksi veljeni on aivan yhtä vastuuton omasta elämästään edelleen. kerron nopeasti perheeni taustat: työssäkäyvät vanhemmat, toinen yrittäjä ja nopeasti työllä saavuttanut erittäin hyvän toimeentulon ja omaisuuden (tämä tietysti perheen yhdessäolon ajan kustannuksella), toinen perheen sydän kuka aina huolehti kodista ja lapsista lämmöllä ja rakkaudella. kaksi nuorempaa sisarusta ‘narkomaanilla’ jotka molemmat hyvin koulutettuja, menestyneitä elämässä kaikilla osa-alueilla. mikä tälle yhdelle siis tuli? oliko se synnytyksessä jo käynyt hapenpuute? ala-asteella todettu ylivilkkaus mitä pidettiin kurittomuutena mutta aikuisiässä todettiin olevan adhd? mihin parasta tietenkin olisi ollut lääkitys amfetamiinin johdannaisilla lääkkeillä mutta ei oikein sovi amfetamiinin entiselle käyttäjälle. ainainen alemmuuden tunne ja jännitystä etsivä luonne? kysymyksiä on tuhansia mutta vastauksia ei yhtään. veljeni päätyi 15 vuotiaana pilven käytön jälkeen 18 vuotiaana amfetamiini koukkuun johon haki jo silloin katkaisuapua. tästä n 21 vuotiaana vankilaan jonka jälkeen tietääkseni kaikki maistui ja maistuu edelleen. n 5 vuotta sitten veljeni matkusti ulkomaille tapamaan minua nuoremman sisaruksemme kanssa ja oli kaikilta salaa tehnyt päätöksen että hän matkalla ITSE vierottautuu tussien(imppaamalla) avulla huumeista. tämä episodi päätyi siten että hetkeksi päämme käännyttyä veljeni oli tyhjentänyt koko alkoholikaappini, varastanut yli 100€ lompakostani ja kadonnut, ilman puhelinta paikkaan jossa hän oli ollut yhden päivän. kuuden tunnin kuluttua löysin hänet hortoilemasta asuntoni läheltä jolloin raahasin hänet kotiini onnellisena tiedosta ettei hän ollut kuollut tai joutunut poliisien käsiin. emme tienneet mitä veljeni oli vetänyt mutta pään ollessa aivan sekaisin kun vihaisena häntä kuulustelin sai hän mieleensä ottaa keittöstä veitsen ja uhkasi minun ja sisareni henkeä. sain hänet harhautettua onneksi ja pääsimme sisareni kanssa karkuun OMASTA KODISTANI. tämä oli viimeinen naula oman psyykkeni arkkuun ja sairastuin vakavaan masennukseen/ptsd/ahdistus oireyhtymään mikä pakotti minut lopettamaan opiskeluni ja muuttamaan suomeen. sisarelleni puheksi lievä anoreksia ja hän laihtui jo laihasta vartalostaan yli 10 kiloa ja joutui myös terapiaan. itse kävin psykoterapiassa mielilalääkkeitä syöden yli 4 vuotta. onneksi tuosta tapahtumasta on jo aikaa ja se ei enää kummittele pahasti mielessäni. viime jouluna ollessamme viettämässä yhteistä joulua löysin vierashuoneesta missä veljeni nukkui puoliksi juodun lonkero six packin joista hän ei tiennyt mitään. menetin hermoni aivan täysin sillä en pysty ymmärtämään miksi ihminen kuka on uhannut toisten varsinkin sisarustensa henkeä humalassa (ja muissa aineissa) ‘menee vetämään vielä pari lonkeroa’. myöhemmin selvisi että hän oli ne lonkerot tuonut ja juonut koska A-klinikalta oli annettu ohjeistus että saa pitää hauskaa kunhan ei sammu. mutta siis tämä viesti on veljeni suulla välitetty että tiedä mikä siinä on totuus. viime kesänä veljeni joutui mielisairaalaan suljetulle osastolle ‘rentoutumaan’ kun päällä oli ollut puolitoista vuotta kestävä, vaihteleva psykoosi joka kärjistyi siihen että hän linnoittautui äitin taloon koska häntä seurattiin. joskus haluaisin kirjoittaa kirjan tai tehdä jonkin ‘esilletulon’ tästä asiasta ja kertoa oma pettymykseni kaikkiin ‘tahoihin’ jotka ovat veljeäni ‘hoitaneet’ ja ihmetellä miksi suomessa ei pakkohoideta edes näitä pahimpia tapauksia. en välitä veljeni hengestä niin että hänen kannaltaan tätä haluaisin mutta kun ottaa huomioon kaikki ihmiset ketkä ovat suorasti tai epäsuorasti hänen tekemeisistään loukkantuneet, tämä säästäisi valtioltakin huomattavia varoja. ja niille vanhemmille kenen nuoret ovat joutuneet huumeisiin, ottakaa tämä tarina erittäin vakavana esimerkkinä siitä että huumeilla ei leikitä eikä se elämä ole vain hetkessä ohi katkaisujakson jälkeen. olen erittäin monta kertaa toivonut veljeni kuolemaa vain jotta vanhempieni tuska helpottuisi.

Hei!

Ensinäkin syvä onsanotto kaikkeen kokemaasi vääryyteen. Olet ilmeisesti aika tiiviisti seurannut veljesi tekemisiä. Kunka usein hän sinulle soittaa? Meillä kaikillaa, olimme sitten puolisoita, vanhempia tai sisaruksia, on tuo sama tuska läheisen “menetyksestä”, jota ei voi kuitenkaan surra samalla tavalla, koska se läheinen on edelleen elossa.

Valitettavasti on niin, että vaikka me läheiset usein luulemme, että asiat korjaantuvat hoitoon menemällä, näin ei ole. Mikään hoito ei vaikuta käyttäjän asenteeseen ja sen asenteen on muututtava ennen kuin hoito auttaa. Korvaushoitohan on vain huumeiden laillista käyttöä. Se toimii hyvin harvoilla tapauksilla oikeasti niin, että pääsevät rikollisesta käyttäytymisestään. Malibu on täällä malliesimerkki siitä, mitä korvaushoito voi parhaimmillaan olla. Sitten kun oikeasti huumeiden käytön haluaa lopettaa, ei siihen edes hoitoja välttämättä tarvita. Näin oli minun exmieheni tapauksessa.

Tiedän monia huumeiden käyttäjiä. Suurimmalla osalla meno on huomattavasti rauhoittunut siinä kolmenkympin ikään tultaessa. Osalla on adhd, jota hoidetaan ihan lääkkeillä, vaikka heillä huumetausta onkin. Tuntuvat pärjäävän suht hyvin. Käyvät töissä ja muutamalla myös joku harrastus. Ihan normaalia heidän elämänsä ei tietenkään ole.

Voi olla, että veljelläsi on joku vakava persoonallisuushäiriö. Häntä ei välttämättä koskaan saada kuntoon. Kertomasi perusteella hän vaikuttaa jopa hieman narsistiselta. Vaikka huumeet muuttavat persoonaa ja vaikuttavat käytökseen, ei kuitenkaan käyttäjistä tule samanlaisia. Käytökseen vaikuttaa myös persoona. Itse olen huomannut suuria eroja saman aineen käyttäjissä. Toiset ovat hyvin itsekeskeisiä, kun taas toiset sympaattisia ja suorastaan avuliaita.

Olisiko mahdollista katkaista kokonaan välit veljeesi? Sanoa, että ottaa yhteyttä sitten kun on huumeiden käytöstä päässyt eroon. Ei ole oikein, että hänellä on tuollainen vaikutusvalta teidän terveisiin perheenjäseniin.

Voimia ja kannattaisi varmaan harkita myös ryhmissä käyntiä.

Dahlia

Hei Dahlia,

Kiitos viestistäsi ja pahoitteluni sekavasta viestistäni aiemmin mutta olin aikamoisen tunnekuohun vallassa kun sitä kirjoittelin :frowning: kuten varmaan aina olen kun joudun veljestäni puhumaan. Hän todella osoittaa narsistisia piirteitä ja on erittäin hyvä manipuloimaan varsinkin vanhempiani. Oli aikamoista teatteria seurata sivusta kuinka hän vedätti vanhempiani kuin pässejä narussa heidän avioeron aikana. Kun toinen antoi rahaa (tai ennemminkin osti ruokaa), oli hän se hyvä osapuoli ja veljeni oikein kaatoi bensaa liekkeihin haukkumalla toista. Kun tämä vanhempi taas heräsi manipulointiin siirtyi veljeni toiselle puolelle ja tämä vanhempi kuka ei enää rahaa antanut olikin täysin hullu (Hän oikeasti puhuu näin, yli 30v aikuinen mies :smiley: ) .

Itse olen aika hyvin katkaissut välini veljeen eikä hän onneksi soita minulle (tosin en vastaa tuntemattomiin puheluihin tästä syystä) ja näen häntä harvoin vieraillessani vanhempien luona eri paikkakunnalla. Vuosi sitten tein jopa lähtemättömän päätöksen ettei veljeäni enää minun elämässä ole. Joku jos siis kysyy perhesuhteistani minulla on yksi sisarus. En kuitenkaan halua kuullostaa anteeksiantamattomalta (ja jos joku ajattelee että olen “hylännyt” perheen jäsenen hän voi näin ajatella mutta hän ei ole elänyt elämää mitä minä olen) mutta tämä on yksinkertaisesti niin etten halua antaa veljelleni mitään sijaa tai osaa elämässäni. Olen kyllä sanonut että jos hän joskus muuttuu ja selvenee ja saa töitä tms tms tms voi hän elämääni palata mutta tämä on yhtä mahdollista kyllä kuin että lehmät lentää.

Dahlia olet oikessa myös siinä että tervehtyminen ja selvänä eläminen lähtee juuri henkilöstä itsestään ja veljelläni on ollut KAIKKI mahdollisuudet siihen mutta ei ole niitä halunnut käyttää. Hän nimenomaan valitsee huumeet/sekaisinolon ettei hänen tarvitse kohdata elämää selvinpäin ja todellisuutta kuinka hän on ITSE sen tuhonnut. Vielä vihaisemmaksi minut tekee se että veljelläni ei ole ikinä edes ollut rahasta tai taloudesta kiinni tervehtyminen. Vanhempani ovat monesti olleet valmiit maksamaan myllyhoidon tms missä kaiken päihdyttävän käyttö lopetetaan 100% vaikka ulkomailla mutta veljeni ei ole sitä halunnut. Siis voin vannoa että jos menisin tuonne paikalliseen A-klinikkaan siellä varmaan tapeltaisiin jos joku saisi tällaisen mahdollisuuden. Veljeni sen sijaan valitsi korvaushoidon jonka tiedän NYT tarkoittavan laillista huumeiden käyttöä ja joka ei ainakaan häntä tule “korjaamaan”.

Kuullostan varmaan erittäin katkeralta ihmiseltä mutta ei nämä asiat aina päässäni pyöri :smiley: . Tuntuu vain että aina kun tämän hanan avaa niin siitä syntyy iso joki. Ainoa katkeruus tässä liittyy siihen kuinka minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta valita itse toisin. En voinut lapsena muuttaa kotoa ja etsiä vanhempia kenellä olisi aikaa katsoa minunkin perääni tai kotia missä poliisi ei tee kotietsintöjä keskellä yötä. Kotia jossa juhlapyhinä ei tarvitse pelätä että veljeni on humalassa/aineissa ja joko saa jonkun kohtauksen ja tarvitsee ambulanssia tai tappelee vanhempieni kanssa, heitetään ulos jonka seurauksena hän hajottaa ikkunat yms yms voisin näistä tapahtumista kirjoittaa varmaan sarjan kirjoja. Haluaisin että suomessa olisi jokin taho mikä voisi määrätä tällaiset ihmiset pakkohoidettaviksi vasten omaa tahtoaan VAIN jotta kenellekkään ei kävisi kun sisarelleni ja minulle on käynyt- Toisilla ihmisillä varsinkin puolisoilla tai vanhemmilla on mahdollisuus poistaa nämä ihmiset elämästään ja kodeistaan mutta alaikäisellä lapsella ei ole mitään oikeuksia edes pelastaa omaa elämäänsä. Siinä sitten vain elät niissä olosuhteissa mitkä olet saanut ja kymmenen vuoden päästä maksat “verot” kun huomaat epätervettä kehitystä omassa elämässä ja ongelmia tunnepuolella tms ja ihmettelet miksi muut ihmiset eivät aina odota pahinta.

Veljeni on epäsuorasti tuhonnut kahden ihmisen elämän joilla ei ollut edes mahdollisuutta paeta tätä tragediaa joten onko ihan suoraan ajateltuna hänellä oikeus elää vapaana ja tehdä mitä tahtoo. Jos hän olisi fyysisesti meidät tuhonnut (eikä vain henkisesti) hän istuisi vankilassa sellaista kakkua että ulospääsyä ei olisi.

Että sellainen vuodatus tällä kertaa. Olen monesti katsonut tukiryhmä juttuja mutta luulen että juna on ajanut tämän pysäkin ohi. “Pahin” on tavallaan jo tapahtunut, toivon tietysti että lapsuudessani/ nuoruudessani joku olisi tämmöisestäkin puhunut eikä vain keskittynyt veljeni ongelmiin (A-klinikka, mielenterveystoimisto, oman koulun terveydenhoito osasto, valtio, koulu: lista jatkuu loputtomiin) olisi tämmöisestä ollut varmaa hyötyä. Nyt haluan enneminkin keskittää voimani olemaan se huono esimerkki jotta joku aikuinen kenellä on tällainen perheenjäsen (mies, vaimo, vanhempi lapsi) voisi ajatella nuorempia lapsiaan ja miettiä mitkä ovat todelliset vaikutukset heidän elämässään ja tulevaisuudessa kun tällaista touhua JOUTUU seuraamaan sivusta. Haluan myös sanoa että olen todella pahoillani kaikkien huumeidenkäyttäjien läheisten puolesta ja jos saisin yhden pyynnön elämässä niin valitettavasti minun pyyntö ei olisi maailmanrauha vaan että huumeet ja riippuvuus häviäisivät ihmisen luonnosta. Näin voisin ehkä jonkun lapsen pelastaa omalta kohtaloltani.

Heippa!

On tosi hyvä, että tuot esille myös tämän näkökulman. Varmasti on paljon heitä, joihin narkomaani perheenjäsen on epäsuorasti vaikuttanut. Se olisi myös hyvä vanhempien tietää. Ymmärrän toki, että on vaikeaa päästää irti sairastuneesta lapsesta, vaikka aina hoetaankin sitä, miten se pohjalle päästäminen yleensä on parasta. Tässä kuitenkin on myös se puoli, että jos ei päästä irti sairaasta, voivat myös muut sairastua.

Olen miettinyt myös sitä, että varmasti monissa pahoissa tapauksissa on käynyt niin, että ihminen on sairastunut, mutta sitä ei osata diagnisoida, koska käytös tulkitaan vain päihdeongelman aiheiuttamaksi. Monilla käyttäjillä on todettu esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö. Veljesikin on voinut sairastua johonkin, joka on sitten tulkittu adhd:na. Kyllä ilman muuta pitäisi olla mahdollisuus pakkohoitoon ainakin näillä, joilla selkeästi on jotain mielenterveyteen viittaavaa. Tilanne on nyt niin huonolla tolalla, että jopa vakavasti mielisairaita ei päihdeongelmaisia yritetään siirtää avohoitoon keinolla millä hyvänsä. Tämä aiheittaa kuitenkin paljon enemmän välillisiä kustannuksia esim. juuri sukulaisten uupumisena ja sairastumisena.

Minulle tuli myös tuo voimakas tunnekuohu, kun ensimmäistä kertaa tänne kirjoitin. Kesti pitkään ennen kuin edes pystyin lukemaan muita ketjuja. Omasta akuutista tilanteesta on jo yli viisi vuotta. Olin kapseloinut ne kaikki muistot ja ajattelin, että niihin palaaminen on liian tuskallista. On paljon asioita, joita ei vielä tänä päivänäkään tiedä yksikään ihminen. Olen nyt kuitenkin ajatellut, että alan pikkuhiljaa purkaa niitä ulos. On ollut hyvin voimauttavaa huomata, että asioista puhuminen ei ahdistakaan enää. Eikä myöskään toisten hätä. Pystyn nyt suhtautumaan toisella tavalla. Kirjoittamisesta on ollut paljon apua.

Suosittelen sitä myös sinulle. Vaikka oletkin näitä asioita käsitellyt terapiassa, on jotenkin eri asia kertoa niitä monille saman kokeneille. Sitten vielä se, että siitä voi tosiaan olla jollekin suuri apu. Joten, jos vaan jaksat, niin kirjoita ihmeessä omista kokemuksistasi vielä lisää.

.

Riipivä oli aloittajan tarina :cry:

Noista samoista syistä olen päättänyt päästää irti tyttärestäni ja keskittää huomioni nuorempaan lapseeni. Teidän edellä olevien kirjoitukset rohkaisivat siihen, että se on oikea päätös. Jos yksi haluaa päihteillä, on muilla oikeus koettaa silti elää oma hyvä elämä. Olen tosi surullinen teidän puolestanne, että vanhemmanne eivät kestäneet paineita, joskaan en sitä täysin ihmettele. Monta kertaa olen itsekin ajatellut/ajattelen vieläkin, etten tästä täysipäisenä selviä. Ei ole ihme, että he uupuivat, vaikka se tieto ei teitä lohdutakkaan, jos jäitte ilman vanhemmuutta.

Voimia ja halaus! :slight_smile:

.

.

Täällä lukiessani kirjoituksianne tuntuu kuin olisin itse ne kirjoittanut,niin tuttuja ajatuksia ja tunteita. Meillähän siis on nämä kyseiset ongelmat 24v poikamme kanssa. Hän oli vankilassa tässä talven aikana,kertomansa mukaan olot siellä olleet sietämättömät;vapauteen tullessa muistona sieltä musta silmä,hammas irronnut ja jalat rautatangolla hakkaamisen jäljiltä niin kipeät ettei pystynyt kunnolla kävelemään! No,hetken aikaa,reilun kolme viikkoa, poika jaksoi ns. normaalia arki elämää poissa kaveri piirin lähettyviltä. Kiusaus aineisiin ja muihin päihteisiin voitti, paluu entisiin piireihin ja elämäntapaan. Äitinä olen surullinen,huolissani,toivoton!

kiitos kaikkien viesteistä ja toivotuksista, kuten aiemmin mainitsin nämä demonit elävät oikeastaan enää kaapissa ja eivät hypi pöydällä koska olen veljeni sulkenut elämästäni ja oman toipumiseni kautta käsitellyt lapsuutta/nuoruutta. Itse elän hyvin tavallista elämää ihanassa parisuhteessa, “jäljellä oleviin” perheen jäseniin minulla on hyvät suhteet ja muutenkin elämä on aika mahtavaa! Tietysti “meillä” monilla juuri tällainen tavallisuus on juuri aivan parasta ja lottovoitoista ei edes uskalla unelmoida :smiley:

Kaikki lapsuuteni/nuoruuteni tapahtumat ovat minuun vahvasti vaikuttaneet varsinkin siten että olen erittäin pessimistinen ja oikeasti aina ajattelen pahinta. Onneksi terapiani aikana edes pystyin tämän asian ymmärtämään mutta en ole vielä keksinyt keinoa kuinka voisi ajatteluaan muuttaa niin ettei jokainen vastoinkäyminen olisi niin vaikeaa. Tämän varmaan huomaa moni meistä…

Haluaisin vielä palata tuohon hoitoon hieman: Veljeni on siis ollut kerran, viime kesänä pitkän psykoosin takia pakkohoidossa suljetulla osastolla jossa hänelle määrättiin antipsykoottinen lääke jotta hänet voidaan päästää pois. Kun hän pääsi ensimmäiselle ulkoilukerralle, päätti hän taas että koska lääkärit ovat hulluja että hän lähtee menemään ja niin karkasikin- Tosin meistä kukaan ei ollut kauhean yllättynyt tästä :slight_smile: Äidilleni olitiin soitettu heti ja hän joutui sitten ovensakin kuumana kesäpäivänä lukitsemaan koska ei oikein tiennyt millä mielellä veli oli tulossa, äitini oli se taho kuka veljeni “toimitti” ambulanssin ja poliisin avulla hoitoon. Ilmeisesti kuuden tunnin kävely metsissä oli tuonut veljelleni jotakin tolkkua koska saavuttuani äitini asunnolle hän vain pyysi päästä vessaan, juoda vettä ja että äitini sitten saisi soittaa poliisin hakemaan. Tästä episodista 2 vkoa myöhemmin veli pääsi hoidosta pois ja lopetti antipsyyke lääkityksen koska siitä tuli jotakin kipuja tai pahoinvointia (en muista aina näitä meriselityksiä tarkalleen). Ihmettelen vaan että juuri tällaisia ihmisiä ketkä itseään parantelee ei pidetä suljettuna kuin sen vaaditun ajan minkä he osaavat näytellä hyvin voivaa… Tämä kai veljeni etuna on aina ollut että hän osaa näytellä muuta kun hän on. Itse yli 10 v huumeita (kaikkia) käyttänyt ei ole narkkari, “kadulla” asuneena ei ole spurgu tai koditon, ja mielisairaalassa suljetulla olleena ei ole hullu :slight_smile: tiedän että nämä ovat hieman kovasti sanottuja asioita mutta minun kokemuksella ei oikein muuta voi sanoa.

Joskus ihmettelen että miksi ei suomessa ole parempia resursseja narkkareiden hoitamiseen taas tästä syystä että yksi narkkari perheessä voi saada aikamoista tuhoa aikaan. Minunkin perheessäni on käytetty jonkin verran julkisia varoja kaikenlaisten terapioiden käyntiin joista tosin olen itsekin joutunut maksamaan osan, lääkityksiin tms. Vaikka edelleen yhden ihmisen hoitamisella kunnolla olisi nämäkin voitu hoitaa. Ihmettelen sitäkin että kuinka veljeni ammattikoulussa tai yläasteella kukaan ei huomannut veljeni narkkaamista vaikka minä itse silloin 10 v lapsena tiesin ja näin veljeni silmistä että hän oli huumeissa. Vanhempani olivat silloin niin pahasti laput silmillä ettei heille kertominen mitään auttanut. Luulisi että kouluissakin on ammattilaisia ketkä asiaan puuttuisivat ja sitä kautta suunniteltaisiin hoitoa tms. ettei tällaiset “harrastukset” mene liian pitkälle. Tämä tietysti on turhaa toive ajattelua sillä vain ne ketkä on narkkarin elämään nähneet aitopaikalta ovat asiasta kiinnostuneita ja haluavat hoitoa ja resursseja, toisille se on vaan merkki huonosta perheestä…

Minä puolestani toivotan voimia kaikille teille ketkä tällä hetkellä painivat päihteellisen elämän ja/tai perheen jäsenen kanssa… Toivon että teillä asia loppuu ennekuin aivot on täyttä muussia, veljeni silmiin kun nykysin katsoo niin huomaa että se pienikin herne on sieltä sulanut. Samasta syystä hänelle enää sopivin paikka on ns. suojatyö, hänellä ei ole motoristisia kykyjä muuhun eikä jaksamista. Vielä 12 vuotiaana veljeni oli erittäin lupaava jääkiekkoilija, kävi mm kanadassa harjoittelemassa… että 20 vuotta myöhemmin näin. En itse ole opiskellut lääketiedettä joten en osaa tarkalleen sanoa miten päihteiden väärikäyttäjiä hoidetaan mutta sen voin sanoa että paapominen/huolehtiminen/auttaminen ei auta… Vain jos henkilö itse tahtoo menee hän hoitoon ja pysyy siellä… tosin jos suomessakin laitettaisiin suljettujen ovien taakse… Hyvää kevättä kaikille!

Itse olen miettinyt tuota asiaa myös. Näkee jo ala-asteella ketkä ovat vaarassa päätyä addikteiksi; oli kyse huumeista, alkoholista tai toiminnallisista riippuvuuksista. Edelleen ongelma on että apua tulee hakea itse! Ei ketään pakoteta menemään kenellekään juttelemaan… Tuossa vaiheessa ongelmat ovat menneet jo niin pitkälle, että on vaikeaa alkaa miettiä mistä ongelmat ovat lähteneet.

Alkoholin suurkuluttajat ovat toinen riskiryhmä ja usein siitä vaihdetaankin huumeisiin. Itselläni on nyt useampi tuttu ketkä polttivat pilveä ja joivat +18v todella paljon. Nykyään vetävät piriä, pari selkeästi koukussa vaikka eivät sitä myönnä. Ikää alkaa olla lähemmäs 30v ja aloitettu vasta 25 ikävuoden jälkeen… Itsekin kiskoin viinaa kaksin käsin ennenkuin aloin kamaa käyttämään. Toisaalta ehkä jokainen taho kokee ettei yksilö kuulu heidän “vastuualueeseen”. Klinikan lääkäri on se “viemäri-lääkäri” kelle päätyvät muiden lääkäreiden mokaamat potilaat jotka ovat koukussa sekä muut riippuvaiset. Hänen tehtävä on määrätä sen verran lääkkeitä, että riippuvainen on edes hiukan tyytyväisempi elämäänsä. Yhteiskunnan asenne on kuten IL:n kolumnissa kirjoitettiin lama-ajasta muutama vko sitten että “jotkut pärjäävät, toiset menetetään väistämättä; heikoimmat eivät selviä”. Vastuu ajetaan yksilölle itselleen jolloin ei ole mitään ryhmähenkeä. Ihmiset voivat vertailla toisiansa että “onneksi en ole ainakaan noin huonosti menestynyt elämässä”. Mikäli asenne olisi että ihmisistä välitetään, niin ehkä jokin asia olisi erilailla; ehkä ei?!? Kuitenkin karu fakta on että ne ketkä eivät pärjää ilman yhteiskunnan tukea, saavat vaatimalla vaatia oikeuksiaan. Monesti vielä vittuillaan päälle että “mitäs et ole hoitanut asioitas, ole sit ilman”… Vuosikaudet kun on ihmistä nöyryytetty ja katsottu alaspäin niin tietää kyllä itsekin paikkansa. Harvalla on enää voimaa tai edes tahtoa taistella takaisin yhteiskuntaan kun uskoo itsekin muiden sanaan ja tietää arvonsa joka ei ole mitään… :unamused:

Koulun ja terveydenhuollon alojen henkilökunnalle tulisi laittaa erittäin kovat testit persoonallisuuden luonteesta sopivatko alalle. Samoin pistokokeet. Tuntuu että jotkut hakevat vain alalle jotta voivat pitää itseään parempana kuin monet muut ja kertoa tarinoita kuinka säälittäviä muut ihmiset ovat… Mitä enemmän otan selvää asioista sitä julmemmalta kaikki tuntuu; tää yhteiskunta on vain peliä ihmisillä joilta saadaan rahat pyörittämään tätä rulettia. Onneksi olen nykyään tietoinen itse arvostani ja siitä kuinka vaikeaa on päästä kaikesta eroon ja olla todella onnellinen että ei tahdo takaisin entiseen elämään… Tähän pisteeseen pääseminen edellyttää erittäin monien ihmisten kommenttien kyseenalaistamisen ja ymmärtämisen heidän omista puutteistaan ihmisenä; oli ne kommentit sanottu missä elämänvaiheessa tahansa. Valitettavan moni ihminen kun pönkittää omaa itsetuntoaan heihin, keillä ei ole valtaa sanoa takaisin. Ihminen ei ole sitä mitä hän itse haluaa vaan sitä mitä muut ovat hänelle koko elämän ajan peilanneet. Lopulta sitä omaksuu muiden peilaaman kuvan ja hyväksyy asemansa. Mikäli uskaltaa kyseenalaistaa kaikki omat uskomukset, voi ymmärtää että kukaan ihminen ei ole parempi; kaikki ovat erilaisia. Kenelläkään ei myös ole oikeutta tuomita muita. Itse voi olla mitä tahtoo, kunhan vain pystyy ohittamaan muiden mielipiteet… Ei ole mitenkään valhetta että kun potilaille annetaan diagnooseja; he alkavat käyttäytyä niiden mukaan… :unamused:

Taas täytyy allekirjoittaa Malibun joka sana. Työssä ollessani näin koko sosiaalipuolen kirjon, ja muistan hyvin, kuinka joskus jo päiväkoti-ikäisestä sanottiin, että tuo lapsi se vielä kadulta tai vankilasta löytyy… Valitettavasti täytyy myös todeta, että aika usein ennustus toteutuikin. Eli jo silloin olisi ollut mahdollisuus tehdä asialle jotain. Mutta kun " ei kaikkia voi auttaa…ja on niin toivottomat vanhemmatkin"… on kuultu jopa niiden suusta, joiden tehtävä on ollut juuri erityislasten hoito. Ja kun jotain oikein hirveää tapahtuu, niin johan koko kööri on kuorossa sanomassa, että minähän sanoin jo silloin.
Päihdeongelmaiset nyt vaan ovat se koko yhteiskunnan syntipukki, jota kaikki muut voivat sylkeä. Koska syntipukki aina tarvitaan joka paikassa, niin eihän kuntoutustakaan voida kohentaa. Mistä löytyisi nykyään enää “parempaa” kohdetta, kun kaikki muu alkaa olla jo hyväksyttyä.

Komppaan Zurussaa…Bravo Malibu :exclamation:

Tästä kirjoituksesta onkin aikaa… En olisi edes muistanut koko Vilpolan olemassaoloa ellen olisi tänään lukenut HS sivuilta erään huumeidenkäyttäjän äidin tarinan.

Paljon on muuttunut kirjoittamastani ajasta. Veljeni vaihtoi paikkakuntaa jotta vihdoin pääsisi eroon vanhoista “tutuista”… Hän oli ehtinyt asua uudella paikkakunnalla muutaman kuukauden kun yhtäkkiä “katosi”. Poliisi löysi hänet kuolleena kotoaan, aikaa tästäkin on jo noin vuosi ja kolme kuukautta. Kysessä oli omasta tahdosta päätetty lähtöaika eli asiaan ei sinänsä liity samanlaista tragediaa kuin tuolle HS jutussa mainitulle miehelle.

Kuitenkin jutun inspiroimana mieleeni tuli kaikki ihmiset ketkä edelleen kärsivät huumeiden vaikutuksesta. Ilmiö on niin laaja ja se usein tuohoaa mukanaan ei pelkästään käyttävän ihmisen vaan hänen läheisensä. Olemme olosuhteisiin nähden kaikki päässeet elämässä eteenpäin ja samalla kiitollisia siitä ettei enää tarvitse elää jatkuvassa pelossa. Samalla kuitenkin on veljeni jättänyt pysyvät arvet ja hänen kuolemansa vei osan meistä jokaisesta mukanaan.

Tuon HS jutun kaltaiset asiat tuovat veljeni elämän mieleen ja juuri sen kokonaisvaltaisen tuskankierteen minkä yksi ihminen voi aiheuttaa muille ihmisille. En kylläkään pidä veljeäni pelkästään syyllisenä vaan kaikkia tahoja mistä apua ei ikinä saatu. Suomessa ihmisillä on vapaus tehdä elämällään mitä tahtovat mutta kukaan ei estä heitä siinä samalla vahingoittamasta muita ihmisiä. Koetaan että yksi aikuinen ihminen on yksilö eikä osa perhettä vaikka hän olisi perheenjäsen ollut koko elämänsä. Varsinkin narkkari on aina narkkari (ja rikollinen) eikä ihminen. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta näitä ihmisiä auttaa kokonaisvaltaisesti. Varsinkin alaikäisiä “hoidetaan” hyssyttelemällä kunnes he pääsevät tähän vapaaseen ikään eli voivat huumeita vetää jaksamisen mukaan. Valitettavasti haluaisin nähdä varsinkin alaikäisten kohdalla pakkohoitoa jos vanhemmat sitä haluavat. Samalla tavalla huumeet tuhoavat ihmisen tai aiheuttavat ihmisen tuhoamaan itsensä.

Vuosia myös luulin aina että kyllä se siitä, onhan niitä joitain ihmisiä huumeista päässyt eroon. Valitettavasti asia ei ole ollenkaan näin. Huumeet jokatapauksessa jättää jälkensä ihmiseen. Ja vielä enemmän heidän läheisiin. Toivon jaksamista kaikille teille ketkä asian kanssa kamppailette päivittäin. Toivon myös että joskus tähän vapauteen tulisi jokin muutos ja huumeiden todellisesta ongelmasta puhuttaisiin niin kuin se on. Muistakaa että huumeidenkäyttäjän kohdalla jokainen päivä voi olla viimeinen. Kuitenkin ajatus “Beyond the door there’s peace I’m sure and I know there’ll be no more tears in heaven” lohduttaa. Uskon että veljelläni ei ole enää kipuja eikä tuskaa.

Veljesi tie on nyt sitten kuljettu loppuun ja se on jättänyt teihin kaikkiin jälkensä. Niin se jätti meihinkin. Mietin joskus, että jos tyttäreni olisi ehtinyt vähän vanhemmaksi, olisinko vapautunut siitä huolehtimisesta ja tunteesta, että hän on lapsi. Muiden kokemusten perusteella olisin siitä tuskin vapautunut.

Ilo ja suru vaihtelevat suunnattomalla nopeudella. Kaupassa tänään katselin sisustuslehtiä ja ajattelin, että voisipa ostaa. En ostanut, mutta hymyillen kuitenkin ajattelin. Saatan siis jonakin päivänä taas siivota ja sisustaa.

Kotiin palattua formulan nopeat itkut, kun tytär on poissa. Tuntuu melkein siltä, kuin olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö.(Ei ole, mutta nopeat laskut ja nousut kyllä)

Pojastani on kasvanut erinomaisen itsenäinen ja pärjäävä nuori. Valitettavasti kyllä osaksi siitä syystä, että tytärtäni ensin paapoessa ja sitten surressa hän sai selvitä miten parhaiten kykeni. Menetin tietyllä tapaa osan pojankin lapsuutta tyttäreni huumekierteeseen. Ymmärrän hyvin aikaisempien kirjoitustesi katkeransuloisen sävyn. Liian usein se “tuhlaajapoika” saa vanhempien kaiken huolenpidon ja joskus jopa rahat. Muut saavat sitten pärjätä, kun ovat niin “pärjääviä”.

:frowning: Onko vankilassa todella tuollaista, että hampaat irtoaa ja toisia pahoinpidellään? Siis vielä vuonna 2016?
Oma läheiseni on joutumassa vankilaan (toistamiseen) ja oma olo on todella ahdistunut ja pelokas, toisen puolesta :frowning: