“Kiitollisuus on tärkein tunne, koska se on ainoa tunne joka ei aiheuta minussa juomisen himoa”.
Näin loihe lausumaan eräs kuiville päässyt pitkän linjan alkoholistimies, elämää paljon nähnyt.
Aloin pohtia, onko kiitollisuus sittenkin aika harvinaista meillä alkoholisteilla, ja entisillä alkoholisteilla. Helpommin löydetään syntipukkeja, syyllisiä, ja vikoja ympäriltä. Ja jos joskus kiitetään ja ollaan kiitollisia, saatetaan osoittaa sekin useimmiten abstraktiolle kuten ns. Korkein Voima tai Jumala.
Itse tunnen kiitollisuuden merkityksen voimakkaana elämässäni. Koska en usko Jumalaan tai korkeimpiin voimiin, kohdistan kiitollisuuteni maan päällisiin voimiin. Olen kiitollinen ystävilleni, jotka ovat nähneet minut pahimmillani, ja ovat silti edelleen ystäviäni.
Olen kiitollinen rakkaille, ja myös kaikille aivan tavallisille kavereille, jotka eivät ole niin läheisiä mutta jotka ovat olleet elämässäni. Olen kiitollinen saamalleni tuelle ja avulle yhteiskunnalta: terveydenhoidolle, sosiaaliavulle, Kelalle, päihdehoidolle, ja kiitetään nyt sitten vielä AA:takin vaikka siitä että sain käydä siellä tovin. Sekään ei varmaan ollut turhaa. Erityiskiitos myös niille “suojelusenkeleille” eli myös ihan oikeille ihmisille, jotka osuivat tielleni kun olin hädässä jossakin maailman toisella puolella, tuhansien kilometrien päässä koti-Suomesta.
Olisi vielä monia tahoja ja ihmisiä joita haluaisin kiittää, mutta tämä voi jo nyt alkaa kuulostaa joltakin Oscar-voittajan puheelta, joka ei ollut kyllä tarkoitus. 
Mutta ilman mainittuja en olisi selvinnyt ehkä edes hengissä. tähän asti.
Kukaan ei pärjää yksin, ja kuka nyt edes haluaisi pärjätä ihan yksin, sillä muut ihmisethän ovat tärkeintä mitä meillä on!
Kiitos teillekin, Plinkkiläiset, kaikista antoisista keskusteluista joita tällä foorumilla on ollut. Kiitos myös että luitte tämän, ja kiitos niille jotka kommentoivat tähän jotain, oli kommentti sitten minkälainen tahansa.
Tattis!
seuraan mielenkiinnolla kanssakäymistänne 
.
