Ootko nyt ihan tosissas? 
^ Ihan tosissani kysyin siis, miten menettelisitte.
Ei koulukiusaaminen mikään leikinlaskun tai naurun asia ole, eihän? Mutta ei tähän kysymykseen ole varmasti yhtä ainoaa oikeaa vastausta vakavasti ottaenkaan, joten oikeassa olemista ei tarvinne pelätä vaikka asiaa pohtisikin. 
Mutta ymmärtänet itsekin, että kärjistelet ja vääirstelet nyt aika pahasti toisten sanomisia. Ei se ole oikein hyvää keskustelua. Esimerkiksi tuokin, että minä olisin nauranut koulukiusaamiselle. Huhhuijaa. Minä olen erittäin valmis keskustelemaan asiasta, ja minulla siitä on ammatillisesti varmasti aika paljon näkemystäkin. Mutta en jaksa lähteä tuommoisiin haastamisiin kuitenkaan mukaan nyt, en tänään.
^ Ellei ole aikomus nauraa, ei varmaan kannata laittaa viesteihin nauravia hymiöitä koska ne näyttävät nauramiselta. Eikä tässä ole kysymus muusta haastamisesta kuin ihan oikeasti vaikean aiheen nostamisesta esille.
Kai mä nyt itse entisenä koulukiusattuna, ja myös perheväkivaltaa kokeneena tiedän tämän.
Mikäli uhri nähdään “marttyyrinä” tai syyllisenä omaan tilaansa, on ihan perusteltua pyrkiä avaamaan aihetta enemmän, vaikkapa ymmärtääkseen mistä on ollut omalla kohdallakin kyse.
Ja jos jollakulla on tästä ihan ammatillista näkemystä, niiin kiitollisuudella sitäkin lukisin. Siitä voi olla ihan oikeasti hyötyä vielä joskus.
Kyllä minä nauroin, mutta en koulukiusaamiselle. Okei, minä palaan illalla tänne keskusteluun, mutta nyt minun pitää kiitää velvollisuuksiin. Olkaahan kiltisti!
edit. ainiin, sen tarkennan, että en minä ainakaan puhunut lapsista, kun puhuin marttyyreista. He ovat asia erikseen.
No hyvä. En arvellutkaan, ja kärjistin vain varmistaakseni mitä tarkoitetaan ja mitä ei.
Eikä minusta työpaikkakiusaamisen uhriksi joutuvat aikuisetkaan usein välttämättä mitään marttyyreita ole, saati mitenkään riippuvaisia omasta kiusatun osastaan.
“Marttyyriksi” leimaaminen voi olla pikemminkin yksi kiusaamisen keino.
Puolustautuminen, tai siis puolustautumisen vaikeus kiusaamista vastaan on hyvin vakava paikka, joka aiheuttaa monelle suunnatonta kärsimystä ja ongelmia jotka eivät koskaan tule julkisuuteen ja josta ei uskalleta puhua.
Työpaikkakiusaamisesta, ja liian kiltistä ihmisestä kiusaamisen uhrina, kertoo mm. tositapahtumiin perustuva Ilona Korhosen kirja “Työn taso riittämätön”. Itse en ole koskaan joutunut näkemään enkä kokemaan työpaikkakiusaamista, mutta jos joutuisin, niin Jumala suokoon minulle rohkeutta puuttua niihn asioihin joihin voin puuttua!
Tää on ihan suositeltava: atenakustannus.fi/kirjat/kirja/338
Ei jumankauta, toivottavasti kukaan järkevä ihminen ei usko tuollaista potaskaa. Vai että mielenterveys menee ja lapset on yhdentekeviä, jos pyytää olla välittämättä kiusaajista. Varmaan joltain hoitonettikanavalta kaapattu ohje.
No ole siinä nyt välittämättä kiusaajista kun joku peruskouluikänen pikku-rahvas työntää päätä vessanpönttöön tai tyhjentää fillarista renkaat tai varastaa repun ja heittää sen kuralätäkköön. 
Tyttöjen välinen kiusaaminen on usein vähemmän fyysistä, mutta tytöt osaa puolestaan käyttää henkistä väkivaltaa ja syrjimistä taitavammin.
Niin ne seuraukset sitten:
Masentuneisuus ja mielialan vaihtelut vaivaavat usein kiusattuja. Koulukiusatut kärsivät vielä nuorina aikuisina muita ikätovereitaan useammin masennuksesta. Itsetunto kärsii ja sosiaalisten tilanteiden pelko kasvaa, mikä myös nostaa kynnystä kertoa asiasta jollekulle tai puolustautua kiusaajia vastaan. Jotkut koulukiusatut turvautuvat väkivaltaan, jos kiusaaminen nousee hallitsemattomaksi ja alkaa häiritä liikaa normaalia elämää. Jotkut koulukiusatut alkavat itse kiusata muita purkaakseen pahaa oloa. Koulukiusaaminen aiheuttaa joillekin henkilöille pakonomaista tarvetta purkaa aggressiivisuutta. Useimmissa kouluissa ei puututa koulukiusaamiseen tarpeeksi vakavasti, jolloin poliisi joutuu puuttumaan asiaan. Koulusurmissa on joskus yhtenä motiivina ollut koulukiusaaminen; esimerkiksi Jokelan koulusurmien tekijä Pekka-Eric Auvinen oli kokenut koulukiusaamista.
No meillä on lapset ohjeistettu niin, että jos joku kiusaa, niin jalat alle ja karkuun. Takaisin ei saa antaa. Sitten vaan lähimmälle välkkävalvojalle/opelle kertomaan, ja samoin kertomaan heti jos jotakin toista kiusataan. Lisäksi on neuvottu, että kaikkien kanssa pitää leikkiä ja olla, ja jos yksinäisiä seisoskelee pihan reunalla (kiusaajia tai kiusattuja, tai muuten vain ulkopuolelle jääviä.) niin heidän kanssa pitää mennä juttelemaan, ja pyytämään mukaan leikkeihin. Aika ylpeä olen näistä nappuloistani, he ovat suosittuja kouluss, mutta viimeksi eilen meillä oli jälleen kylässä yksi yksinäisempi kaveri, jolla ei paljoa ystäviä ole. Eli nämä vintiöt oikeasti ovat “kaikkien kavereita” kuten olemme yrittäneet opettaa.
Ikävä kuulla Keto, että olet joutunut koulukiusaamisen kohteeksi… ja myös perheväkivallan. Se jättää varmasti jälkensä, eikä sinulla ole ollut helppo tie kulkea. Hienosti olet kuitenkin tsempannut, kun lähtökohdista huolimatta olet itse raitistunut, ja vielä kouluttautunut auttamaan päihderiippuvaisia. Niin se menee, että jotkut ihmiset käyttävät ikävää menneisyyttää polttoaineena, jonka avulla jaksavat porskuttaa (ja parantaa maailmaa?) ja jotkut taas käyttävät sitä syynä romahdukselle ja päihteilylle. Itse sitä kuitenkin ohjissa on, ja tapahtumat ympärillään voi selittää itselleen niin kovin monella eri tavalla. Tsemppiä sinulle jatkoonkin, opiskeluun ja töihin, salille ja bändin kanssa!
^ Kiitos kiitos, samoin sinulle, Sitruunapippuri. Ja ihan hyvin olet lapsesi ohjeistanut, sillä tuo opettajien puoleen kääntyminen ja kaikkien huomioon ottaminen on juuri niitä konkreettisia asioita joita hieman peräänkuulutinkin.
Ehkä tosin itse mainitsisin lapsellekin kuitenkin, että joskus tilanne voi olla niin paha eikä auttajia näköpiirissä, että hieman takaisin antaminen on tarpeen jotta edes pääsisi karkuun. Mutta se kuuluu vain pakottavaan hätätilanteeseen.
Sama juttu siis kuin aikuisenakin se, että sitä kimppuun hyökkäävää raiskaajaa voi olla aluksi pakko vähän potkaista arkaan paikkaan ennen kuin pääsee edes juoksemaan karkuun. Öh, no niin, se siitä. : )
Mutta takas lapsuusmuisteloihin. Se mun koulukiusatuksi tulemisen episodi oli onneksi niin lyhyt ajoittuen 8. ja 9. luokalle ja ollen lisäksi sen verran satunnaista, ettei se ehtinyt kovin pahasti traumatisoimaan. Siihen aikaan lisäksi lintsasin koulusta ahkerasti. 
Lukiossa kiusaaminen ei onneksi enää jatkunut, lintsaaminen kylläkin. Mutta mulla oli jo uusia ihania kavereita koulun ulkopuolelta, olin aloittanut bändiharrastuksen ja tutustunut paikkakuntani punkkareihin. <3 Ehkä myös muuttunut ulkoasuni ja pukeutumiseni löi koulukaverit niin ällikälle, ettei minua enää edes uskallettu kiusata 9.luokan jälkeen. 
SE oli mun ensimmäinen ns. tsemppaaminen elämässä, vaikkei raittius vielä päähän pälkähtänytkään. Päinvastoin: päihteet oli alkaneet viehättää ihan uutena juttuna.
Perheväkivaltaa puolestaan koin penskana ja teininä muutamia harvoja kertoja, mutta sen pelko oli olemassa jatkuvampana kyllä.
Sympatiani ja oikeudentajuni on kyllä aina kiusatun puolella! Viime aikoinakin on saanut lukea mediasta niin järkyttäviä tarinoita mm. kouluväkivallasta ja -kiusaamisesta, että toivoisi niin kovasti voivansa valaa kiusattuihin tsemppiä ja taistelutahtoa selvitä siitä tilanteeesta. 
Joskus kiusaaminen on vahingoittanut kokonaisen perheen elämää; vanhemmat mukaanlukien. Internet, nykyteknologia ja sosiaalinen media on antanut kiusaajille uusia aseita.
Tarvitaan hyvää tekeviä voimatoimia kiusaamista vastaan, ennenkuin tilanne tulehtuu pahaa tekevän aggression purkautumiseen.
Aika monilla päihdeongelmaisilla löytyy taustalta mm. koulukiusaamista. Sitten onkin hyvät neuvot tarpeen, kun sitä jo lapsena murskattua itsetuntoa aletaan kasaamaan kuntoon vasta aikuisena päihdehoidon asiakkaana.
Huhhuh, mikähän auttaisi tulehtuneeseen niskaan? Yksi kohta on kerran vaurioitunut ja nyt jos nukun huonossa asennossa, se sama paikka alkaa aina vihoitella. Nyt olen ottanut kahta eri reseptilääkettä, en kuitenkaan niin tujuja annoksia kuin määrätty. Ehkä sitten pitää.
Koulu- tai työpaikkakiusaamisen tai perheväkivallan uhriksi joutunut ei voi olla itse vastuussa siitä, että toinen alun perin kimppuun käy. Mutta sitten, koulukiusaamisessa aikuisella on vastuu, mitä tapahtuu siitä eteenpäin. Työpaikkakiusaamisessa ja perheväkivallassa samoin. Jos antaa asioiden jatkua vuosikausia,niin onko siinä kyse sitten kiltteydestä. Mutta uhriksi nyt voi kyllä joutua melkein kuka vain. Olen nähnyt myös aivan tasapainoisen ja varmasti kykeneväisen puolia pitämään ihmisen joutuvan työpaikkakiusaamisen uhriksi. Uskon, että hän olisi puolustanut itseään, mutta hänellä oli vastassa paljon isommat voimat kuin vain yksi henkilö. Lopulta hän vaihtoi työpaikkaa, ettei menettäisi mielenterveyttään. Minusta hän ei jäänyt alistumaan ja ottamaan paskaa niskaansa, vaan kuitenkin toimi asian eteen. Mutta sinne työpaikaan jäi sitten joitain väärällä tavalla kilttejä, kiltisti kumartelivat ja niiasivat tälle kiusaajalle. Eihän siinä oikeasti voita kukaan. Nämä henkilöt menettävät mielenterveytensä, vaikka luulevat saavuttvansa vielä jotain sillä alistumisella ja tämä narsisti saa koko ajan vahvistusta käytökselleen ja tuskin koskaan joutuu tilille tästä.
Mutta, pointti siis oli, että kukaan ei ole vastuussa kiusatuksi joutumisestaan, mutta sen jatkumisesta kyllä. Siis aikuinen. Ja siksi aikuisten pitää opettaa lapsille, että jos kiusatuksi joskus joutuu, siitä pitää heti mennä kertomaan aikuiselle. Se ei ole mikään häpeä, ei sen kiusatun. Se loppuuko kiusaaminen, on aikuisten vastuulla. Käytännössä homma meneekin sitten vaikeaksi, koska aikuiset eivät voi olla aina paikalla näkemässä kiusaamista. Ja toiseksi, on toooodella paljon lapsia, jotka eivät tule asiasta koskaan kertomaan. Ei se ole heidän vikansa, vaan aikuiset eivät ole kertoneet ja painottaneet tarpeeksi, mitä sellaisissa tilanteissa pitää tehdä. Tai sitten yksinkertaisesti turvallisia aikuisia ei ole.
Aikuiset voivat opettaa lapsille myös omanarvontuntoa, niin lapsen ei tarvitse hakea sitä väärillä tavoilla. Omaa arvoahan saa (luulee saavansa) nostettua esimerkiksi kiusaamalla, mutta toisaalta myös alistumalla ja antamalla kaikille periksi, tekemällä vaikka muiden läksyt, että he tykkäisivät minusta. Kerran paljastui, että koulukiusaaja oli yläasteaikoinaan ollut niin huumepöllyssaä, että oli sen takia käyttäytynyt aggressiivisesti, mm. lyönyt luokkatoverinsa päätä kovaan jäähän tai nyrkillä silmään. Myöhemmin vuosien kuluttua raitistuttuaan tämä kiusaaja pyysi kiusatultaan anteeksi. Kertoi, että hänellä oli todella rankat kotiolosuhteet silloin lapsena. Jos tuo kiusaaminen olisi selvinnyt yläasteaikoina opettajille, olisi tämän pojankin olot varmasti tulleet tietoon. Mutta sitä ei huomattu, ja kiusaaminen sai jatkua, sekä tämän kiusaajan huumeidenkäyttö sekä kotiongelmat.
Monisyisiä asioita nämä ovat. Sitten on sellaisiakin tapauksia, että itse esim. pullukka oppilas rupeaa kiusaamaan muita, jotta hänen puutteisiin ei kiinnitettäisi huomiota. Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on sitten vähän arpapeliä. Melkeinpä kuka tahansa voi joutua siihen osaan. Jos aikuiset eivät kykene sitä saamaan loppumaan, se jatkuessaan romuttaa aika pahasti lasta. Omanarvontunto on todella nollissa. Seurauksia voi olla hyvin monenlaisia. Hän jatkaa alistumista myöhemminkin ja uhrikokemus toistuu ja toistuu. Hän eristäytyy maailmasta. Hän vahingoittaa itseään, haluaa poistaa itsensä maailmasta. Tai rupeaa itse alistamaan muita. Kiusaaminen on vahingoittavampaa psyykelle jos se tapahtuu lapsena, niin kuin kaikki muutkin traumat. Mieli on kehittymässä vasta ja sen kehittymiseen vaikuttaa kokemukset. Järkyttävän suuret koulut, oikeat sulatusuunit mahdollistavat tämän kaiken vielä paremmin. Ei ole koulumaailma enää senkään vertaa turvallinen, mitä se oli meidän lapsuudessa. Luokkakoot ovat järkyttäviä, yksilöllisyydestä ei tietoakaan. Ei ole aikaa, eikä ole rahaa. Ei lasten turvalliseen koulunkäyntiin tarvitse varoja satsata. 
Mahtavaa, kun juomahaluja ei ole ollut vieläkään. Alan jo uskoa, että on se taas mahdollista. Raitistua. Vaan ymmärrän toki sen tosiasian, että tulee niitä koetinkiviä vielä, mutta niihinkin voi oppia suhtautumaan. Sellaisen olen huomannut, että mulla ei oikein toimi se päivä kerrallaan ajattelu. Tai siis toimii sen osalta, että eletään tässä hetkessä ja tätä päivää. Mutta ei se, että lopetan juomisen päiväksi kerrallaan. Mutta minulla toimii ihme kyllä sellainen ajatus, että muistutan itselleni, että en tarvitse välttämättä alkoholia koko loppuelämänäni. Siis, että se on ihan merkityksetön aine mulle koko loppuelämäni. Kun näin ajattelen, ja hyväksyn sen ajatuksen, huomaan, että mun on helpompi irrottaa siitä alkoholin ajattelusta. Toimii vähän niin kuin antabus. Kun se on otettu, niin sitten voi lopettaa sen haikailun. Tässäkin huomaa, että kaikkien täytyy löytää ne omat keinonsa. Yrittänyt olen kovasti sitä päivä kerrallaan, mutta tämä oli mulle uusi ahaa-elämys. Olin luullut, että ajatus alkottomasta loppuelämästä saa ahdistumaan, mutta kävikin päinvastoin.
On se mahdollista!
En ole kovin paljon pohtinut asiaa olenko koko loppuelämäni ilman alkoholia, kun sain itseni asennoitumaan samantapaisesti eli siten että merkityksetön aine se alkoholi elämässäni on, niin tuonkin pohtiminen sitten muuttui aika tarpeettomaksi.
Muta, kun nyt tulevaisuuttaniu ajattelen, niin kyllä sen alkoholittomana näen ja ajattelen.
Eli, kai se sitä sitten tarkoittaa että suunnitelmana on koko loppuiän viinattaoleminen. Eikä se ajatus mitenkään minuakaan ahdista, ihan rauhallinen olo sen miettimisestä tulee.
Tääsähän se tietysti taas huomataan, että kukin etsiköön sen just itselleen sopivan ajattelu- ja asennoitumistavan, jokaiselle se on olemassa kun vaan viitsii ihan omin nokkineen rehellisesti funtsia… lainatut ajatukset ovat harvoin ihan sopiviksi räätälöityjä. Erilaisia kun kaikki olemme.
Joo kyllä, ja tähän samaan liittyen voi tehdä myös johtopäätöksen, että kaikki neuvot eivät sovi kaikille. Sen kun aina muistaisi, ettei tulisi tyrkytettyä omia hyväksi havaittuja muille, koska vaikka ne niin hyväksi havaittuja itselle olisikin, niin pakko muistaa, että toinen on eri ihminen. Vahtoehtoja voi toki antaa, jotta henkilö tietää, millaisia oljenkorsia on tarjolla.
Oikeastaan minä en ajattele, että minä olen sitten loppuelämäni juomatta, mutta ajattelen jotenkin niin, että on ihan mahdollista olla koko loppuelämä juomatta, koska alkoholilla ei ole mitään merkitystä. Ihminen pystyy elämään täysipainoista elämää ilman sitä. Tuo ajatus rauhoittaa minua kovasti. En osaa määritellä miksi. Hmm, ehkä sitä jotenkin on se rauhattomuus sisällä, kun luulee vähintään jossain alitajunnassa jäävänsä jostain paitsi. Joku olkapäällä istuva piru huutaa, että no ole sitten tämä päivä selvänä, mutta kyllä sun sitten jossain vaiheessa pitää saada, eihän se ole muuten täysipainoista elämää. Mutta sitten kun saa itsensä tajuamaan, ettei se ole totta, tulee rauha.
Ihan sama juttu myös minulla! En ajattele myöskään tuolla päivä-kerrallaan- mentaliteetilla, ja tuo Metsänreunan Miehen avaama itsesuggestio on varmasti hyödyllinen juttu muissakin asioissa, kun vaan sitä muistaisi kokeilla ja käyttää. Vaikkapa että suklaa on minulle täysin merkityksetön aine, suklaa on minulle. Joskus ajattelen kyllä että -hetki kerrallaan, mutta muissa asioissa, kuin alkon suhteen. Nyt minulla on alkoholia kohtaa aika välinpitämätön fiilis, eikä mitään mielihaluja edes yhteen lasilliseen. Muita asioita sitten työstän senkin edestä, viimeisimpänä tosiaan tätä tuomitsemisen ja arvostelemisen haluani, jonka olen huomannut kumpuavan suoraan jostain määrittelemättömästä tarpeesta. Ehkä kun keksin MISTÄ tarpeesta alan päästä siitä eroon.
Kyllä ihminen on monimutkainen palapeli. Kun pari palaa loksahtaa kohdalleen, voi herätä voitonriemu, että jippee, nyt olen kasassa ja kaikki on kirkasta, kunnes huomaa että siinä oli vasta pelin yksi nurkka, suurin osa on vielä levällään pöydällä. Onneksi se kokoaminen on mielenkiintoista, ja voimia siihen tulee sitä mukaa lisää kun niitä tarvitsee.
Tsemppiä Pumppis raitisteluun, ja toivottavasti niskakivut jo hellittää?
Totta on tämä sinun palapelivertauksesi. Ihan aluksi se palapelin kasaaminen tuntuu aivan toivottamalta, varsinkin jos on joku 10 000 palasta siinä sulla edessä sikin sokin. Huhhuh. No mutta, yksi pala kerrallaan, nou hätä. Ensin etsitään nurkkapalat, sitten ruvetaan täyttämään reunoja. Kun kuva on reunustettu, alkaa palapelin raamit hahmottua. Ei tässä enää ollakaan ihan levällään. Sitten vain aletaan täytellä keskustaa, ei tässä mitään kiirettä ole. Kokoaminen voi olla erittäin mielenkiintoinen projekti. Tämän kun vain muistaisi, siloinkin kun palaset on välillä hukassa, tai haluttaisi runtata väkisillä joku palanen sopimattomaan paikkaan. 
Niska on turrutettuna, ei tosin alkoholilla vaan lääkkeillä, joten en tiedä sen oikeaa laitaa. Tosin olen taas vähän rasitellut sitä, vaikka ei olisi saanut, mutta kun en malttanut olla tekemättäkään. Vaan eiköhän tämä tästä!
Hei taas pitkästä aikaa (eli en ehtinyt eilen edes avaamaan tietokonetta)! 
Loppuelämän murehtimisen voimme ehkä lopettaa, voimme ehkä luopua siitä aivan kokonaan Ja tämä minun ajatuksenani, ei minään absoluuttisiin tosiasioihin sisältyvänä yleisohjeena. Ajattelen kuitenkin niin, että lopulta raittius, jota kohti tässä vaiheessa pitää tarpoa tämän vaiheen ehdoilla ja taakoilla, on itse asiassa vapautta. Tiedän, kun olen kokenutkin sen: on tosiaan niin, että kun ensin pääsee jossain ajassa irti juomisesta, niin sitten pääsee itsensä kanssa syventymään moniin muihin juttuihin. Puhuisin tässä siitä henkisestä kasvusta, johon moni hakee vauhtia esim. terapiasta tai muusta avusta, vertaistuesta jne. Itse muistan joskus jopa läkähtyneeni siihen, että vaikken ollut juonut enää ehkä kahteen vuoteen, olin kai jotenkin riippuvainen siitä juomattomuudestani: vasta siinä vaiheessa ja kaiken antoisan matkanteon jälkeen senkin asian jatkuva tutkiminen kävi tavallaan “vanhaksi”. Oman kokemukseni mukaan se onkin sitten hyvin riskaabeli vaihe, koska minä mokasin ainakin siinä. Alkoholiin liittyvät tosiasiat unohtuivat ja aloin kuormittaa itseäni kaikella muulla sitten aika kovasti: jäi se muu itsensä hoitaminen ihan rempalleen siinä vaiheessa. No, jos jotain olen ehkä oppinut, niin sitten sen, ettei se riippuvuus tosiaan minusta mihinkään katoa. Nyt opettelen senkin “unohtamista”, etten jatkuvasti kantaisi syyllisyyttä siitä, että ratkesin taas juomaan. Opettelen antamaan itselleni nyt vähän armoakin tässä elämässä: en ollut sittenkään epätavallisen erehtymätön tyyppi 
Anyways, monta vaihetta ja etappia tulee eteen, mutta kerran se juominen muuttuu todellakin hyvin kaukaiseksi ja ikään kuin yhdentekeväksi asiaksi. Uskon, että sellaiseksi se muuttuu, vaikkei niin kauhean syvältä itseään ruoppaisikaan, mutta kun sitten siinäkin vaiheessa jatkaa sitä itsensä kasvattamista ja hyvinvointinsa rakentamista yms., niin kaiken kaikkiaan se elämä alkaa muuttua hyvin täysipainoiseksi.
Sitä kohti!
Tulinpa pitkästä aikaa katsomaan mitä olette tänne kirjoitelleet mutta olikin niin suoraan vanhoihin muistoihin osuvaa tekstiä että taidankin taas sulkea koneen ja tulla toisella kertaa uudestaan kun ei tänään ole ollut hyvä päivä.
Koulukiusattu ja työpaikkakiusattu olen ollut ja minun vastaukseni on aina ollut pakeneminen kun en jaksa nousta ketään vastaan. Lopetin koulun ja olen useasti vaihtanut työpaikkaa vaikka on harmittanut kun muuten pitää työstä mutta usein on joku inhottava ihminen ollut siellä taustalla. Kai tuotakin asiaa pitäisi käsitellä päässään joku päivä mutta tulen uudelleen tänne paremmalla mielellä.
Hyvää viikonloppua teille kaikille selviytyjille!
Ei varmasti jaksakaan loputtomiin nousta, jos siihen osaan joutuu. Ihminen alkaa kai väistämättä, ennemmin tai myöhemmin, vähintään epäillä itseään ja pahassa tapauksessa “uskoa” kiusaajiensa viestiin: kiusaaminen osuu syvälle identiteettiin ja tekee siellä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole niin vahva, että kestäisi sitä loputtomiin.
- juomaton päivä aluillaan Tänään on ollut oikea tunteiden vuoristorata, maanisesta suorittamisesta ja lievästä euforiasta jonkinnäköiseen toivottomuuteen ovat tunteet vaihdelleet. Iltapäivällä sen kuuluisan liian hyvän olon mukanaan tuoma himo ottaa muutama, ajatus tähänkö tämä nyt taas kaatuu, pariin vaivaiseen viikkoon, vartin tuskainen pohdinta, antabus ja helpotus, ei tarvinnut, iloinen olen. Morkkis tulisi jo parista. Jokunen on matkallani loukkaantunut, monia (enkä vähiten itseäni) olen loukannut, inhottavia ahdistavia asioita tapahtunut, itsekunnioitus ollut kateissa monta kertaa. Vielä haaveena valheellinen ajatus hetken unohduksesta pumpulista. Mitä ihmettä sitä keksisi…en tiedä saanko ikinä itseäni luovuttamaan. Kun on elämässäni kuitenkin miljoona parempaa asiaa kuin joku kusinen nousuhumalan kolmevarttinen
Eletään vähän 
mutta päivä kerrallaan.