Ketä rakastat...?

Päihderiippuvuus on siitäkin kimurantti oireyhtymä, että se ei suinkaan kokonaan dumppaa pois ihmisen luontaista halua rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta addiktion olemukseen kuuluu itsekkyys. Tämä usein siksi, että addikti asettaa aineen saamisen etusijalle, koska se on hänelle eniten elinehto.

Paradoksi piilee siinä, että vaikka addikti tietää tekevänsä tavallaan väärin laiminlyödessään elämän hyviä asioita (perhettä, läheisiä ym.), hän antaa sen tekojensa hetkellä itselleen “anteeksi” koska addiktion kohde ja sen antama välitön tarpeentyydytys ajaa kaiken edelle.

Tästä asetelmasta syntyvät lastensuojelutapaukset, rikkoutuneet perheet, karille karahtaneet parisuhteet, iso määrä inhimillistä hätää ja kärsimystä.

Addikti ei toki ole rakkaudeton tai paha ihminen. Monet alkoholistit ovat hyvin tunteellisia ja sentimentaalisia, ja romanttisuuteen taipuvaisia. Kenties aidosti muista välittäviäkin ihmisiä.
He voivat rakastaa myös lapsiaan koko sydämestään, mutta eivät ole aina kykeneviä näkemään mikseivät enää kelpaakaan lapsen huoltajiksi. He alkavat tuntea itsensä uhriksi jota he ovatkin, mutta eivät suinkaan sosiaaliviraston tai päihdehuollon, vaan oman päihderiippuvuutensa.

Joskus alkoholistin rakkaudellisuus alkaa tuottaa paljon kaunista ja hyvää maailmaan kun hän toipuu päihderiippuvuudestaan ja ymmärtää sen. Ja alkaa käyttää tietoaan muiden hyväksi, tavalla tai toisella.
Mutta: sitä ennen on tosiaan toivuttava.

Mielenkiintoinen keskustelu.

Esimerkiksi minä koen rakastavani miestäni niin paljon, kun nyt toista ihmistä käsittääkseni voi rakastaa (okei okei, minulla ei ole lapsia ja se rakkaus kai menisi yli tämänkin, mutta ei mennä nyt siihen enempää). En IKINÄ voisi loukata syvästi miestäni, enkä tehdä hänelle mitään kamalaa, en pettää hänen luottamustaan. Paitsi humalassa… Onkin todellinen ihme, että kumppanini on sietänyt sen kaiken paskan, mitä on vuosien varrella joutunut kokemaan. Moni muu olisi aivan varmasti lyönyt jo hyvän aikaa sitten hanskat tiskiin ja tuumannut “pidä akka tunkkis”. En tiedä, en varmaan itsekään olisi ainakaan sekoamatta jaksanut tällaista puolisoa millainen itse olen pahimpina juoma-aikoina ollut.

Huomaan myös usein aiemmin miettineeni, että tekoni/puheeni eivät ole niin pahoja, koska olen ollut kännissä. ja huomannut myös sen, että vaikka tiedän millaisia tuhoja se juominen suhteeseen on tuonut, olen silti vuosikausia päättänyt valita ennemmin juomisen, kuin juomattomuuden. Silläkin uhalla ilmeisesti, että parisuhde olisi voinut mennä. Toisaalta mieheni on aina ollut niin pitkäpinnainen, että olen kai aina vaan olettanut että eihän hän minua jättäisi. Pitänyt siis häntä myös selvästi itsestäänselvyytenä. Tässä päästään taas siihen, että eihän sitä parisuhteen hajoamistakaan juomisen takia voi uskoa tapahtuvan itselle, ennenkuin se sitten oikeasti tapahtuisi minulle, eikä sille naapurin Liisalle. Onneksi en ole kokeillut asiaa sinne asti, vaan saanut tolkkua toimiini jo aiemmin.

Määrittele rakkaus.

Mitä rakkaus on?

Eli ketä sinä itse siis rakastat? Sinähän kuulut tuohon “addiktit”- nimiseen ihmisryhmään joista kaikki omaavat kuvailemasi piireet.

Mä rakastan mun ystäviä, ja mun exää joka tosin lukeutuu myös näihin ystäviin. :smiley:

Lisäksi rakastan mm. päihdeongelmaisia ihmisiä, työkavereita, koulukavereita, elikkä mun rakkaus on tämmöstä altruistista laatua elikkä persoonatonta.
Tunnen aika paljonkin niin, että rakkauteni kohdistuu koko ihmiskuntaan eikä erityisesti yksilöön, vaikka toki nuo läheiset frendit ja tietysti mutsi ja pikkusysteri on myös yksiöinä rakkaita.

Minä taidan olla aika rakkausrajallinen, voisiko se olla terminä :smiley: koen ehkä rakkauden niin voimakkaana tunteena, että en osaa jotenkin soveltaa sitä kauhean moneen ihmiseen. Siis vaikka minun paras ystäväni, niin tärkeä ja uskomattoman upea ja ihana ihminen kuin hän onkin, niin en tiedä RAKASTANKO häntä? Ehkä määrittelen termiä jotenkin erilaillakin mitä yleensä. Koen rakastavani miestäni, ja sitten muuta perhettäni (äitiä ja isää). Muusta en sitten tiedäkään. itseasiassa en ole koskaan edes miettinyt kauheasti asiaa.

Eli teidän mielestänne rakkaus on sentimentaalinen tunne?

Minun kohdallani perusolotila on rakkaus. Sen on tunteiden, ajatusten, tekojen ja eri persoonieni välissä, siellä missä järkeistäminen loppuu, rooliminäni väistyvät, ja hiljaa oleminen ja vastaanottaminen alkaa. Rakkaus omaa itseäni kohtaan, ja erilaisten roolieni ja varjojeni hyväksyminen, ja niidenkin rakastaminen kulminoituu siihen, miten paljon läheisiäni ja muuta maailmaa pystyn rakastamaan.

Jos ei omassa sisimmässään ole rakkautta, ei sitä ole annettavissa toisillekaan. Ruukku vuotaa ulospäin mitä se sisältää…Tai rakastinhan minä silloinkin kun olin vielä addiktion vietävissä, se oli riippuvaisen rakkautta, eli aika valheellista ja keinotekoista. Enemmänkin oman rakkaudenpuutteen projisointia toisiin. Läheisriippuvaisena rakastin kumppaniani sillä palolla mitä itseni rakastamisesta puuttui. Se toki tuntui silloin elämääkin suuremmalta, mutta jälkikäteen katsottuna oli aika surullista touhua. Hyväksyin mieheni huonot puolet mutta en omiani, rakkaus ikäänkuin kääntyi nurinpäin.

Eli pointti oli… Oman rikkinäisyytensä ja viallisuutensa näkeminen, hyväksyminen ja rakastaminen, hiljaisuuden kokeminen ja läsnäoloon pysähtyminen, syvä elämän tiedostaminen ja kymmenien opittujen rooliensa taakse näkeminen… Se on rakkautta. Sitä voi sitten jakaa ympäristöönsä vaikka hengittämällä ja vain olemalla siinä, ja sen löytää toisista ihmisistä kun oma sisin on rauhassa ja tyyni, ja valmis näkemään. Valitettavasti levottomat ajatukset, meteli, oma ego, takertuminen mielen liikkeisiin ym. peittävät tämän valoisan ja keveän rakkauden tilan arjen kiireessä, ja varsinkin vastoinkäymisissä. Onneksi tiedän kuitenkin että se on koko ajan olemassa, ja hengittämällä ja omaan kehooni ankkuroitumalla voin löytää sen, milloin tahansa. Rakkaus on siis sisälläni, ei ympäristössä. Kun rakastaa itseään, rakastaa kaikkia toisiakin. Kun hyväksyy ja näkee omat puutteensa, ja rakastaa niitä, hyväksyy toistenkin ihmisten puutteet, ja näkee ihmisen niiden puutteiden takana. Itse en kykene hyväksymään kaikki ihmisiä, ja siitä näen että prosessi on kesken.

Hih, minusta tämä plinkki on kaikkiaan hauska mesta. Osa puhuu niin syvällisesti ja hienosti, että en minä tavan tollo ymmärrä yhtään mitään. Minä vaan rakastan ukkoani, mutsia ja faijaa. Sitä en tiedä miten, mutta jollainlailla, uskoakseni.

mielestäni rakkaus on sentimentaalinen tunne? No, voi ollakin, kunhan ensin googletan mitä tarkoittaa sentimentaalinen :laughing:

Eihän se sitä toki pelkästään ole, vaikka joskus onkin.

Ei kai pitkä joku vuosien parisuhde voi olla pelkkää sentimentaalisuutta, vaan siihen kuuluu myös toveruutta, ystävyyttä, arjen jaksamista yhdessä.
Joku on sanonut, että kestävä parisuhde pohjaa etenkin ystävyyteen; sukulaissieluisuuteen.

Pelkkään fyysiseen kanssakäymiseen tai romantiikkaan perustuva parisuhde ei yleesä oo pitkä.

Hassu. Ihan tarpeeksi ymmärrät. Ehkä enemmänkin kuin jotkut.

Miks puhutte vain parisuhteesta kun ketokin jo mainitsi rakastavansa koko ihmiskuntaa?

Mä haluaisin kuulla rakkauden määritelmän.

Voi Fern, rakkauden määritelmä sun pitää löytää ihan itte. :smiley:

Minulla on jo oma määritelmä. Mutta koska sinä esitit alkuperäisen kysymyksen, haluaisin kuulla siis teidän muiden määritelmän.

Olen Sitruunan kanssa aika samoilla linjoilla monissa kohtaa. Rakkautta voi kokea monia asioita kohtaan. Ja samoin kun Keto, voin rakastaa myos ihmiskuntaa ja elamaa. Mutta se vaatii jonkinlaista meta-rakkautta ensin itsessa, ennenkuin voi aistia rakkautta muita olentoja kohtaan.

Minule Rakkaus on olotila, mutta ei se kuitenkaan tyhjene sentimentaalisuuteen.
Sentimentaalisuus voi olla jonkun henkilon dominoiva piirre, joka vahvistaa rakkauden tunteen aarimmilleen. Joskus tuntee olevansa kuin “rakkauden kuplassa” kun sentimentaalinen olotila iskee. Rakkaus ei kuitenkaan katoa, vaikka ei olisi sentimentaalisella tuulella. Tai vaikka ei olisi sentimentaalisuuteen taipuvainen persoona. Vaikka vihaisi, tuntisi olonsa tosi kurjaksi, ala-arvoiseksi, masentuneeksi, krapulaiseksi- rakkaus ei katoa. Koen etta rakkauden voi unohtaa tai hukuttaa, mutta se ei koskaan katoa.

Rakkaus on jotain, joka on. Se ei ole tahdonalainen tila. Joko se on siella tai ei. Rakkautta on myos erilaista. Rakkauteni omaa puolisoain kohtaan on hieman erilaista kuin rakkauteni lapsiani kohtaan. Mutta rakkauden syvyytta ei voi silti vertailla. Puolisoaan rakastaa myos seksuaalisesti ja intiimisti, lapsiaan rakastaa eri tavalla, ehdoitta ja ikuisesti.

Rakkaus on myos vuorovaikutusta. Voin tuntea rakkautta pienissa kohtaamisissa ihmisten kanssa, joita en edes tunne. Ystaviin ja ihmisiin voi myos rakastua, heidan lasnaolonsa saa hyvan olon ja heidan seuraansa hakeutuu.

Esimerkiksi aikoinaan luulin olevani todella rakastunut entiseen poikaystavaani. Sita kesti vuoden. Sitten yksi paiva, tunne katosi. Tajusin etta olin vain jossain tunteiden endorfiinipollyissa, en siis todella rakastanut ko. henkiloa. Nykyista puolisoani vain yksinkertaisesti rakastan. Minun ei tarvitse ajatella asiaa, patistella itseani tai pelata tunteen katoavan. Uskon ettei se koskaan katoa. Sita on rakkaus.

Rakkaus on iljettävintä psykologista kidutusta mitä ihminen voi elämässään kokea. Varsinkin pyyteetön rakkaus. Hyi saatana!

youtube.com/watch?v=NyP9rAsVwfc

Arvostan toki mielipidettäsi mutta en voi katsoa tuota linkkiä kun nettini vähän jumissa.

Rakkaus vai rakkaudettomuus, mitä sanoo Yahwe?

Rakkaus on vakaimmillaan kuitenkin elämää ylläpitävä voima. Toki rakkaudesta on olemassa haitallisiakin muotoja, kuten kaikista hyvistä asioista.

Omia kokemuksia, please?

Linkki on Ismo Alangon biisi nimeltä Rakkaus on ruma sana.

Teit aloituksen “addiktit”- nimisen- miljoonia ihmisiä käsittävän -ihmisryhmän ominaisuuksista, analysoit miljoonien ihmisten sielunelämää ikäänkuin tietäisit että kaikki päihdeaddiktit ovat sielunelämältään samanlaisia :arrow_right: etkä antanut ainuttakaan omaa kokemusta asiaan henkilökohtaisesti?

Et ennenkuin sitä erikseen kysyttiin. Ja vastauskin on aika suurpiirteinen.

Ajatus “koko ihmiskunnan rakastamisesta” on narsistista paskaa.

Rakkaus on rotan katse likakaivon kannella.

Eikä ole.

Monet hyväntekijöinä tunnetut suuret sielut eivät tokikaan ole olleet narissteja, eikä narsisti ylipäätään kai pysty toimimaan saadakseen aikaan hyvää josta ei itse tule palkituksi.

Rakkaus on pyyteetöntä, Fern hyvä. :wink:

Toisten kirjoitusten leimaaminen paskaksi sen sijaan on… no oikeesti hei: riidanhaastamista.

Mutta hei Fern, ketä rakastat?