ketä me ollaan?

Kökkötraktori otsikko, mutta menköön tämän hemmetillisen flunssan ja alhaisen äo:n piikkiin.
Olen aika uusi palstalainen, huono kirjoittamaan, mutta ahkerahko lueskelemaan keskusteluja.
Olen miettinyt, millaisia ihmisiä on nimimerkkien takana.

Osa on kaltaisiani, jotka ovat ymmärtäneet alkoholinkäytön olevan liiallista ja lähteneet etsimään täältä vertaistukea.
Kaltaisiani nimenomaan siksi, että ongelma on akuutti ja omat keinot ja voimat eivät riitä. Joku pinnistelee viimeisillä voimillaan päätään alkoholimeren pintaa apua huutaen. Toiset räpiköivät rantaan, kiskovat itseään kuiville. Onnekkaimpia tulee joku auttamaan. Osan pää painuu takaisin meren pinnan alle.

Kaikkihan täällä alkoholiongelmaisia lienevät, tai alkoholisteja. Joko juovia, tai kuivia. Ikuisuuskysymys siitä, onko juominen eli alkoholismi sairaus, vai luonteen heikkoutta on turha. Ehkä se on molempia?

Itseäni kiinnostaa ryhmä, joka on selättänyt ainakin nimimerkin alla olevan selviämispäivän mukaan ongelman jo kauan sitten. Siitä huolimatta kyseiset henkilöt jaksavat täällä melkein päivittäin kirjoitella tukien aloittelijoita, tai sitten ihan muuten vaan. Se tukeminen on konkreettisesti sitä, että heitetään viinajärveen hukkuvalle pelastusrengas, tai kahlataan vastaan kiskomaan tyyppiä kuiville.
Arvostan palstalaisia, jotka jaksavat näitä tsemppareita olla. Kaikkia avunhuutajia ei voine pelastaa, mutta yrittäminen on aina merkki sielun suuruudesta.

Mikähän itse olen? Raittiuteni on niin tuore, että olen lähinnä tarkkailija. Olisi kai aika typerää alkaa vajaan kahden kuukauden raittiuden jälkeen hääriä täällä minään oppimestarina.
Luulen tuntevani ihmisluonnetta jonkin verran ja tätä kautta avaustani mahdollisesti lukevien ajatukset. Osa suhtautuu positiivisesti, mutta joukossa on myös epäilijöitäkin. Se on ymmärrettävää, koska alkoholi on ollut minun elämässäni hyvin tuttu elementti. Ja olen ollut olemassa täällä vasta muutaman kuukauden.

Nyt kun muuten elämä menee hyvin, on helppoa raitistella. Itsekin pelkään miten reagoin mahdolliseen vastoinkäymiseen. Ennen olen hoitanut pahaa mieltä turruttamalla sitä alkolla. Miten loppuelämässäni osaisin olla niin viisas, etten sitä virhettä enää tekisi? Pitää olla suunnitelma B pahan päivän varalle.
Olen yrittänyt varmistaa B-suunnitelmaani hankkiutumalla päihdetuen piiriin, tapailen työntekijää aika usein.
Lisäksi käyn harvakseltaan tavallisellakin terapeutilla.

Kirjoitukseni kääntyi mahtipontisesta aloituksesta huolimatta taas omaan itseeni ja pieneen selviytymistaisteluuni.
Lieneekö se niin vaarallista? Oli kuitenkin tarve tyhjentää päätä ajatuksista. Siinä välissä kun tyhjennän sitä konkreettisesti vihreästä limasta nenäliinaan, onneksi ei ole kuumetta.

Vastaan nyt itse omalta osaltani kuitenkin.
Olen 1956 syntynyt mies, ensikännit 14v. ikävuodet 20-35 menivät aika asiallisesti, sitten viina alkoi häiritä. Alkoholi on ollut minulle aina rähinäviinaa. En kauheasti ole fyysisesti satuttanut ketään, mutta sanallisesti sitä enemmän.
Apua hain jo 1990-luvulla, mutta silti meni ammatti, ja työ, ajokortti. Kymmenen vuotta myöhemmin lähti vaimokin. Sen jälkeen pari muutakin. Kolme lasta, yksi haudassa. Elävistä toinen kääntänyt selkänsä, toinen pitää yhteyttä.

En jaksa oikolukea. Katson myöhemmin ja muokkaan sitten pahimmat sammakot.
Olipahan uusi avaus. Lähinnä palvelee kai itseäni, että tuuletan päätäni
:slight_smile:
Selvää päivää kaikille.

Tervetuloa vaan pohdiskelemaan.

Monenlaisia meitä täällä on. Alkoholinkäytön lopettamisen kanssa jotenkin tekemisissä olleita tai yhä olevia.

Kun ongelma on akuutti, ongelmasta irtipääsy kesken tai vasta alkutekijöissään, se näyttää kovin suurelta ja vaikealta.
Siihen voi auttaa se että näkee asiasta eroonpäässeiden suhtautuvan siihen jo ihan käsiteltävän kokoisena, yhtenä vastaantulleena asiana elämässä, asiana jolla oli omalla hetkellään suuri merkitys ja muiden ohitettujen vaikeuksien tavoin myös kutistui kokoisekseen.

Nousee siinä joskus vähän vastustustakin. Kun oma prosessi on kesken, voi jonkun homman jo hoitaneen rauhallinen suhtautuminen tuntua vähättelevältäkin -mahtaakohan tuo edes tietää miten vaikeaa tämä minulle on.

Olen saman ikäluokan mies, matkalla naarmuuntunut ja kolhiintunutkin.
Monenlaistahan tähän ikään mennessä jo elämään mahtuu, vai mitä?

Sanoit pelkääväsi, tuleeko “raitistelu” vaikeammaksi kun muut vastoinkäymiset iskevät.
Ei ainakaan välttämättä.
Juomisen lopettamisen jälkeenkin on kaikenlaista tapahtunut, elämä iskee aina joskus.

Kun juomisen lopettamisesta kuluu tarpeeksi aikaa ja antaa koko asian vaipua sinne muistojen pohjamutiin, tuo kysymys menettää merkityksensä. En menisi sataprosenttisella varmuudella sellaista vannomaan etten enää ikinä kaljapulloa joisi, mutta kun asiaan on tullut tarpeeksi etäisyyttä niin eipä sitä tarvitse miettiäkään. Eikä se juominen sieltä enää ajatuksiin nouse, ellei sitä itse härnää esiin. Kaikenlaista tapahtuu, eivätkä kaikki asiat niin mukavia ole. Yksi raskas vaihe tässä elämässäni oli kun vaimoni sairastui syöpään ja menehtyi, siinä sitten taas kerran piti koota elämänpalasista uutta kokonaisuutta. Ei siinäkään tilanteessa tullut edes varteenotettavana vaihtoehtona esiin se että olisin alkanut juomalla oloani pehmentämään. Ei. Ajatus suorastaan hirvitti. Muutenkin murheelliseen oloon vielä laskuhumalan ja krapulan synkät tunnepilvet … en olisi uskaltanut edes kokeilla. Pikemmin voisi käydä niiin että joskus kun asiat oikein hyvin ovat, mitään todellista murehdittavaa tai huolehdittavaa ei ole, voisi kauniina kesäpäivänä kylmä olut maistua hyvältä… mutta sellainenkaan mielikuva ei ole esiin tunkenut muuta kuin sekunnin ohimenevänä häivähdyksenä, se kun jotenkin on kovin vieras jo sekin.

Aika ja etäisyys, ne tekevät tehtävänsä.

Ja elämässä tulee uusia asioita. Jotkut suurempia ja jotkut pienempiä, ajallaan kukin sen hetken täyttävät.

Todella hyvä kirjoitus ja keskustelunavaus ihan ilman oikolukuakin tuo sinun tekstisi,LOPUSSA!

…niin ja metsänreunalla myös jälleen fiksua tekstiä! :wink: …tuo metsänreunan ukkeli se on tainnut tässä vuosien varrella auttaa täällä jutuillaan alkuun monia muitakin kuin itseäni… :smiley:

Ihan samoja mietteitä olen minäkin pohdiskellut… erityisesti seuraavaa kirjoittamaasi;

Itse olen raittiudessasi myös melko alussa…mutta koen jo olevani sikäli vakaalla pohjalla, että olen päättänyt näin raittiina myös jatkaa, koska olen tottunut tähän olotilaan ja jopa pidän nykyisestä tasaisesta menosta… enkä oikein edes halua enään ajatella elämääni muunlaisena… tämä on turvallista ja vakaata elämää suruineen ja ennenkaikkea iloineen… niin ja tuntevineen!

mutta tosiaan kai tämä täällä pyöriminen ja kirjoittelu on muovautunut niin olennaiseksi osaksi tätä uutta elämää, että siksikin täällä tulee lähes päivittäin käytyä… ja itse tunnen olevani myös jotenkin velkaa tälle palstalle ja näille ihmisille täällä, jotka auttoivat minua aivan konkreettisellakin tasolla raittiuden alkuun saamisessa…siksikin haluan omalta osaltani laittaa hyvän kiertämään.

Mutta tosiaan kiva kirjoitus sinulta lopussa…niin ja jatka menossa samaan tahtiin tuon raittiuden osalta…hienolla alulla olet sinäkin! :wink:

Itse koen niin, että nämä vuosikausia kuivilla olleet ovat tämän palstan selkäranka, joiden olemassaolo ja aktiivisuus on oikeastaan se juttu, miksi nytkin voin tänne kirjoittaa. Kuten muut kaltaiseni aloittelevat elämänsä muuttajat.
Iso käsi heille.
Kun tulin tänne marraskuussa en ollut vielä valmis. Halu oli raitistua, mutta työkalut puuttuivat. Niin sitten retkahdettuani itkupotkuraivarin myötä kännissä deletoin kaikki kirjoittamani. Kai siinä itsesääliä ja häpeääkin oli.
Mutta lukemalla näitä tarinoita ymmärtää, miten samanlaisia olemme.

Ja kun näkee jonkun olleen kymmenen vuotta kuivilla se kannustaa. Miksi en minäkin raitistuisi pysyvästi, kun tuo tuntematonkin on sen tehnyt.
On erilaisia selviytymistapoja, eikä mikään ole väärä. Tulipaloa ei voi väärin sammuttaa.
Toiselle sopii AA, toiselle jokin toinen juttu. Hyvin harva ihan yksin viinamerestä, tai suosta ylös selviää.
Kai heitäkin on?
Hienoa, että palstan moderaattorit ovat pitäneet paikan siistinä. Kun vertaa vaikka Hengitysliiton ylläpitämään Stumppi -palstaan. Siellä meno oli joskus aika ikävää. Meni henkilökohtaisuuksiin ja jonkin sortin nettikiusaamiseksikin.

Silloin tällöin näkee täällä näitä hukkumassa olevien hätähuutoja ja kun itse kokee elämänsä olevan hieman paremmassa jamassa tulee halu tsempata, mutta on kun noita selviä päiviä vielä aika vähän ei oikein kehtaa.
Onneksi silloin nämä palstan selkärankaa pystyssä pitelevät yleensä jaksavat hädässä olevia tukea.

Ihan taas minäminää: Tällaiseen ajatteluun en olisi juodessani kyennyt. On kannustavaa itsessä havaita, että aivot hiljalleen palautuvat ja vielä pystyy jollakin lailla luettavaa tekstiä/ajatuksia tuottamaan.
Jälleen hyvä syy olla korkkaamatta. Aivot eivät sentään ihan paskana vielä.

lopussa kirjoitti

Alkoholismi on jo kauan sitten luokiteltu sairaudeksi, mutta rankankaan juomisen sinänsä ei tarvitse olla henkisesti sairasta eli alkoholistista. Tosin piilevä alkoholismi tulee aikaa myöten juomalla näkyviin.

Tarkkailijana kannattaakin olla. Oppimestarina en pitkästä raittiudestani huolimatta minäkään voi olla, koska olen tajunnut olevani voimaton alkoholiin nähden. Voimattomuuteni koskee muidenkin alkoholistien juomista. Silti olen välillä valmis kertomaan oman kokemukseni, vaikka se poikkeaa suuresti jonkun toisen kirjoittamasta. Meitähän on monen tien kulkijoita.

Vaikka elämmekin päivän kerrallaan, suunnitelmia pitää olla. Niin minullakin, käyn pari kertaa viikossa tapaamassa raitistuneita alkoholisteja ja siellä tapaan toisinaan myös sellaisen, joka on ensimmäistä kertaa elämässään kasvokkain turvautumassa vertaistukeen. Kotiryhmässäni keitän vuorollani kahvit ja olen hyvissä ajoin paikalla avaamassa oven apua hakeville.
Ei ole vaarallista vaan on oleellista, että keskityt omaan raittiuteesi, ja parhaita keinoja siihen on kertoa oma kokemus, se missä jaetaan voimaa ja toivoa.

Tänään et ole yksin

Tervetuloa lopussa…hyvin aloitit ketjusi ja hyvin puit sanoiksi havaintosi.
Itse mietin myös usein- ketä me ollaan, jotka täällä kirjoitellaan.
Mikähän itse olen? pitempään vai vähempään raitistelijoiden joukkoon kuuluva?!
Elämän käsikirja on käsissä, mutta loppuluvut lukematta. Tähän raittiuteen tai oikeammin prosessiin kuuluu monet tunteet ja ajatukset ja kyllä se on parasta ollut, kun on voinut tänne tulla omana itsenään. Juominen jätti ainakin minuun sen jäljen, että edelleen mietin “mitä muut minusta ajattelee”.
On vaikea olla vapaa, kun tekee itselleen vankilan muiden käsityksistä.
Toivottavasti voin olla tueksi jollekin, esimerkkinä ja kannustaa.
Tsemppiä sinulle tähän matkaan…

Pieni terminologinen kommentti. Raitis alkoholisti ei juo enää. Kuiva, kuivisteleva juoppo vain sinnittelee selvinpäin. On siis olemassa vinha ero näiden kahden tyypin välillä.

Juova alkoholisti ei selityksiä kaipaakaan. Siinä ne pääpiirteittäin. Ja mulkku pysyy mulkkuna myös raitistuessaan.

Näillä käsitteillä luomme suunnan, johon kuljemme. Ja johonkihan elämänsä ja tekonsa tarvii perustaa.

Aikanaan kaikki sitten kuulemma selviää

tai melkein selviää.

Samaa tarinaa tässä minäkin koko ajan kerron, omaani, joskin yritän lisäillä siihen myöhemmin mieleen tulleita ajatuksia, “oivalluksia” meinasin sanoa, ja korostaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivia osia.

Miksi sitten olen täällä kertoilemassa tarinaani, vaikka aktiiviajoistani on jo aikaa? Uskoisin etäisyyden antavan perspektiiviä. Kun elin sitä aikaa jota kutsun “viinaelämäksi”, se todella ohjasi kaikkia tekemisiäni ja ajatuksiani; kaikki oli sille alisteista. Kun pääsin alkosta eroon, sen merkitys kutistui ja haalistui tavalla jota en olisi pitänyt mahdollisena juomavuosinani. Se ei enää hallinnut tekemisiäni, tekemättä jättämisiäni tai ajatuksiani, ei millään tavalla, ei edes mielitekona tai kiusauksena. Prosessi ei ollut nopea eikä selkeäkään, mutta kuitenkin jatkuva.

Ajattelen, että joku voisi päätellä edelläolevan pötypuheeksi, kun kuitenkin olen täällä kirjoittelemassa näitä juttuja. Mutta en itse näe asiaa sillä tavalla. Viinaelämä kuitenkin oli merkittävä osa parasta miehuuttani kauan ja siihen tulee palatuksi samalla tavalla kuin muihinkin elämän - sanoisinko - merkkitapauksiin. Mutta, kuten sanottu, ikäänkuin ulkokohtaisesti, ei enää subjektiivisesti. Veljien ja sisarten kirjoituksista, heidän jotka kipuilevat alko-ongelmissa, löydän hyvinkin tuttuja tilanteita, ajatuksia, päätöksiä, epäonnistumisia ja tuskastumisia. Toivon, että omia kokemuksiani ja tuntemuksiani jakamalla voisin antaa heille jonkinlaista tietoa siitä miten eräs samoissa syvissä vesissä räpiköinyt on elämässään edennyt.