Kertoako vai ei?

Olen muutaman kuukauden miettinyt, että pitäisikö minun kertoa vanhemmilleni päihteiden käytöstäni, en ole tullut vielä mihinkään tulokseen suuntaan tai toiseen. Kotoa olen muuttanut kolme vuotta sitten, tällä hetkellä ikää mittarissa 20.

Takana vuosi suht aktiivista pirin käyttöä, välillä on yli kuukaudenkin mittaisia taukoja ja välillä taas menee monta viikkoa putkeen. Neuloihin en ole koskenut. Bentsoja menee kausittain välillä paljonkin, lääkärin määräämiä, mutta otan usein reilusti yli määrätyn annoksen, koska toleranssin takia lääkärin annostelu ei enää riitä. Käyttöni takia olen mm. menettänyt 3 työpaikkaa vuoden sisällä, en ole saanut jatkettua pari vuotta sitten masennuksen takia jäänyttä koulua, saanut häädön rästivuokrien takia, luottotiedot menivät ja ulosottoon on alkanut kerääntyä pottia pikkuhiljaa. Poliisin yms kanssa ei kuitenkaan toistaiseksi ole ollut ongelmia, en varastele kaupoista yms tai juokse aineen perässä ympäri kaupunkia. En koe, että käyttöni olisi muille vaaraksi.

Olen kyllästynyt valehtelemaan vanhemmilleni, en ole voinut kertoa oikeita syitä töiden tai kämpän menettämiseen enkä ole kertonut taloudellisista ongelmistani. Toisaalta en usko, että heille kertominen auttaisi ketään mitenkään, koska halua lopettaa pirin käyttöä ei ole, bentsoja en käytä jatkuvasti eivätkä ne ole ongelma. Vanhempani tietävät, että kärsin vaikeasta masennuksesta ja senkin sulattaminen on jo vaikeaa, joten huumeista kertominen voi olla liikaa. Pikkuveljelleni kerroin itse ja sisko sai tietää vahingossa, muut perheestä eivät tiedä.

Mitä mieltä täällä olevat isät ja äidit ovat; onko parempi kertoa vai pitää asia salassa? Ja jos kertoisin niin miten?

Miksi kertoisit? Mitä iloa tai hyötyä vanhemmillesi olisi tiedosta? Olet täysi-ikäinen, joten vastuu elämästäsi on sinulla itselläsi.

Mitä itse ajattelet saavuttavasi, jos kerrot vanhemmillesi? Rehellisyys ja avoimuus on tässä vaiheessa vähintäänkin naiivi ajatus. Jos tukea kaipaat, niin tuskin vanhempasi päihteiden käyttöäsi haluavat tukea. Mihin siis tarvitsisit tukea?

Nämä, vähän kiukkuiset ajatukset tulivat minun, vanhemman mieleen, välittömästi viestisi luettuani. Ehkä rauhallisesti ajateltuani, vastaisin myös jotain muuta.

jean

Näin olen itsekin miettinyt. Käyn säännöllisesti (2krt/vk) terapiassa masennuksen takia ja olen käytöstäni puhunut siellä ja saanut neuvoja. Rehellisyys olisi ainut syy kertoa, mutta asiasta kertominen saisi melko varmasti vain vahinkoa aikaan. Tuntuu pahalta valehdella jatkuvasti, mutta totuuden kertominen aiheuttaisi vain hirveästi huolta ja murhetta, romuttaisi kaiken luottamuksen ja ylipäätään suhteet niihin ihmisiin, isään varsinkin.

Olen miettinyt, että on tavallaan hyvä, etteivät vanhemmat tiedä, koska on sen kulissin ylläpitämisen takia pidettävä itsensä kasassa. Onneksi käyttö on ollut vähenemään päin ja sitä on kestänyt loppujen lopuksi aika vähän aikaa, vielä on helppoa päästä kuiville kunhan itse siihen oon valmis. Tai no, ajatuksen tasolla se on helppoa, todellisuudesta on vaikea sanoa ilman kokemusta.

Vanhempasi siis tietävät, että kärsit vaikeasta masennuksesta ja senkin sulattaminen on vaikeaa. Jos kulissien ylläpitäminen on niin tärkeää, ettei lapsen mielenterveys paina asiassa mitään, niin aivan turhaahan on heille mitään muutakaan kertoa. Tulee mieleen, että aineiden käyttösi on tarkoitettu peittämään vanhempien välinpitämättömyys?
Näen asian eri tavalla kuin Jean, mutta lopputulos on siis sama. Jos sinulla kerran on tiivis terapia, varmaankin pystyt senkin turvin miettimään päihteiden käyttösi lopettamista.

Mitenkäs nämä sun sisarukset, mitä luulet onko heidän asemansa tukala, kun he tietää sinusta jotain, mitä ei saa kertoa vanhemmille? Minkä ikäisiä he ovat?

Ehkä sun kannattais vähän listailla plussia ja miinuksia siitä kertomisesta, mitä positiivista ja negatiivista siitä kenties seuraisi ja kenelle.

Itse olen aina toivonut, että poika kertoo mulle pääpiirteittäin asiansa, haluan olla kartalla, jos jotain sattuu ja ennen kaikkea tietysti silloin, jos hän haluaa huumeista eroon ja tarvii siinä tukea. Mutta toisaalta sitten en kuitenkaan halua kertoa pojan käytöstä omalle äidilleni. Just sen takia, että tiedän varmasti, ettei siitä kertomisesta olisi kenellekkään yhtään mitään hyötyä. Minun äitini on siis mummo, vanha ja sairas.

Tuo on aika hyvä pointti! Mietipä, millainen taakka on sisaruksillesi tietää huumeiden käytöstäsi. Se ahdistaa heitä hirveästi, aivan varmasti. Tiedän sen kokemuksesta: meidän nuorempaa poikaa on isoveljen kamankäyttö on ahdistanut selvästi, vaikka hänen ei tarvinnut edes asiaa salata. Hän on käynyt jopa vertaisryhmässä pari kertaa juttelemassa asiasta (mikä oli hyvä juttu).

Toinen pointti: vanhempasi tietävät varmasti sen, ettei sinulla mene hyvin (työpaikkojen menetykset ym.). He saattavat jopa epäillä huumeiden käyttöä, mutta toisaalta eivät varmaan halua uskoa sellaista mahdollisuutta. Sisaruksesi saattavat jossain vaiheessa myös kertoa vanhemmillesi. Tuollainen tieto on karmeaa pitää vain itsellään. Jos jatkat tuolla tiellä, vanhempasi saavat ennen pitkää tietää käytöstäsi.

Kolmas pointti: vanhempasi tulevat järkyttymään aivan valtavasti, jos saavat tietää. He todennäköisesti yrittävät saada sinut hoitoon. Jos kerrot heille itse, sinun täytyy olla valmis tähän tilanteeseen. Valmis selittämään. Valmis jatkuvaan syyllisyydentuntoon. Jos et kerro, he saavat tietää kuitenkin.

Neljäs pointti: vaikutat järkevältä nuorelta aikuiselta. Olet huomannut jo, mitä kaman käyttö on sinulle aiheuttanut. Miksi et siis lopeta tähän? Miksi ihmeessä haluat jatkaa pirin käyttöä? Kuvitteletko, ettei se karkaa sinulla käsistä? Luuletko, ettet koskaan siirry suonensisäiseen käyttöön? Noin kaikki luulevat. Niin luuli minunkin poikani, joka nyt 25-vuotiaana on ihmisraunio. Muutama vuosi vedetty amfetamiinia ja muutakin suoneen. On mennyt rahat, mahdollisuus opiskella, hampaat, ulkonäkö ja ennen kaikkea psyykkinen terveys. Mieti, haluatko tuhota tulevaisuutesi. Vai yritätkö päästä kamasta irti? Jos onnistut omin voimin tai tuen avulla, sinun eikä kenenkään muunkaan ehkä tarvitse edes kertoakaan vanhemmillesi. Se voisi olla paras vaihtoehto!

Nyt kun olen lukenut muiden kommentteja, enkä enää ole äkillisen ärtynyt, voin jatkaa asian pohtimista.

Muusa, sinun kannaltasi kyse on sinun tarpeistasi. Kiinteä terapiasuhde voisi auttaa sinua hahmottamaan, mikä - kertominen vai kertomattomuus - on sinun elämääsi eteen päin auttava. Vanhempiesi puolesta et voi tehdä ratkaisuja. He joko tietävät, aavistavat tai ovat onnellisen tietämättömiä lapsensa ongelmista. Ja käsittelevät asian omalla tavallaan. Tietämättömyys voi olla kyllä ihan todellista, ehkä kaikkia vaikeutesi selittyvät masennuksesi kautta.

Ajattelen, muistelen, itseäni viisitoista vuotta sitten. Huumeiden ja sekakäyttäjien maailma oli minulle täysin vieras, tai sitä ei ollut olemassakaan, ei minun elämässäni. Joten en osannut mitenkään ajatella, saati sitten varautua siihen, että pieni, arka lapseni oli löytänyt jonkun minulle aivan oudon maailman. En vieläkään tiedä mistä hän sen löysi, tai miksi. Maalla asuva, kiltti, vähän eristäytynyt, lahjakas lapsi. Nyt, viidentoista vuoden jälkeen tiedän paljon muuta, mm sen että kyse on usein kaksoisdiagnoosipotilaista.

Mutta miksi juuri tämä lapsi etsiytyi huumeiden maailmaan? Entä vahvistuuko tämä nuori ihminen koskaan niin paljon, että jaksaa kasvaa aikuiseksi ja uskaltautuu kohtaamaan elämän ja arjen ihan tällaisena, tavallisena? Näiden kahden kysymyksen välissä meillä vanhemmilla on syvä suru, lamauttava pelko, kiihkeä tarve auttaa, uuvuttava katkaisematon napanuora sekä lopulta tuskallinen irtautuminen. Jäljelle jää luovuttaminen - ja toivo.

Taas tänään tuntuu tältä.

jean

Hei Muusa, potkaisitpa erinomaisen haastavan pallon vilpolalaisten pelattavaksi. Olet jo saanut muutaman syötönkin heiltä. Miltä niiden ajatukset sinusta tuntuivat? NM:n vastaus sinulle äitinä on minusta erityisen hieno ja jalostunut, herättikö se sinussa ajatuksia? Minkälaisia?

Vanhempasi, sisaruksesi, läheisesi ovat maan päällä ne ainoat ihmiset, jotka sinua oikeasti rakastavat ja jotka sinusta oikeasti välittävät, tapahtui mitä tahansa. Viranomaiset välittävät sinusta sen hetken, jonka olet terapiassa. Siinä on iso ero, niin teoriassa kuin käytännössäkin. Oletko miettinyt tätä ja sen vaikutuksia, uhkia ja mahdollisuuksia?

Kirjoitat Muusa, että olet vaikeasti masentunut. Käytkö nimenomaan tämän takia terapiassa? Tiedätkö, että huumeiden käyttö ei masennustasi korjaa?

Jaksaisitko listata plussat ja miinukset, joita huumeidenkäyttösi on sinulle itsellesi tuonut? Ihan vaan listaus omasta näkövinkkelistäsi.

Haloo Muusa!
odottelen kovasti kommenttejasi kysymyksiini, jotta voimme jatkaa keskustelua.

Pikkuveljeni täyttää juuri 17 ja hänelle kerroin käytöstäni, koska veli oli viime kesänä alkanut kokeilemaan satunnaisesti pilveä. Halusin hänen näkevän, mihin se tie voi johtaa ja halusin myös, että hän ymmärtäisi kertoa edes vaikka minulle, jos muut aineet alkavat kiinnostaa. Siskoni on 26 ja elänyt 5 vuotta tiukasti kannabikseen koukussa olevan miehen kanssa. Siskolle en halunnut lisätaakkaa antaa, halusin vain, että ymmärtää miksen välillä halua tulla käymään (siskolla 4v lapsi). Perheestä sen verran, että siskon kanssa meillä on eri isät, veljelläni taas on isämme kanssa todella tulehtuneet välit ja perheessä viimeinen 3 vuotta on muutenkin ollut vaikeaa äitimme kuoleman takia.

Pirin käyttö on satunnaisesti karannutkin käsistä, mutta vain muutamiksi viikoiksi kerrallaan. Putkien jälkeen olen aina pitänyt pidempään taukoa, tauon jälkeen otan taas viimeistään siinä kohtaa kun erikseen soitetaan ja kysytään, että haluanko. En ole vielä löytänyt syytä lopettaa eikä minulla ole siihen motivaatiota. Tuntuu, etten ole siihen vielä valmis. Mutta en myöskään halua tehdä tätä lopun elämääni.

Käyn terapiassa masennuksen takia ja siksi, että minulla on pahoja ongelmia tunne-elämäni kanssa. Olen 10 vuotta sulkenut tunteet pois ja antanut niiden kerätä painetta pääni sisällä, en osaa päästää niitä ulos, käsitellä saatika sittent tuntea niitä. Piri on auttanut tässä, pirin avulla oon pystynyt käsittelemään niitä juttuja ja itkemään, nauramaan ja tuntemaan vaikka mitä. Olkoonkin, että ne ovat olleet “valheellisia” tai “keinotekoisia” kyyneleitä ja tunteita niin ne ovat helpottaneet oloa myös sen jälkeen kun aine on poistunut kehosta. Lisäksi piri helpottanut kotoa lähtemistä, pahimpina masennuskausina saatoin olla kotona kuukausia käymättä juurikaan edes kaupassa, nykyään en lukkiudu samalla tavalla vaikka piristä olisikin taukoa.

Tottakai miinuksia on, enenevässä määrin. Masennus ei sinällään ole mennyt pahemmaksi, mutta psyyke on heikentynyt ja hauraampi ja olen huonoina hetkinä paljon aiempaa itsetuhoisempi. Raha-asiat ovat huonosti, töitä ei ole, huumeiden syytä sekin, huumevelkoja ei onneksi ole. Stressiä on jatkuvasti juuri sen takia, että täytyy pitää asioita salassa ja elää useampaa elämää päällekkäin.

edit: sivuhuomautuksena, että koulu jäi kesken jo pelkän masennuksen takia ja masennuksen takia on myös yksi duunipaikkakin lähtenyt alta

Muusa, oli surullista kuulla että myös sisaruksesi kärsivät huumeista, toinen itse ja toinen välillisesti. Se ei kuitenkaan tee heille helpommaksi sitä, että sinä käytät.

Olen jauhanut näitä asioita oman poikani kanssa useamman vuoden (turhaan). Olen niin turhautunut, etten jaksa enää edes kuunnella häneltä tuontapaista selittelyä mitä sinäkin kerroit. Sorry, että se näkyy tässäkin vastauksessani. Itselläni ei ole kokemusta huumeiden käyttämisestä, mutta sitäkin enemmän kokemusperäistä tietoa läheisen addiktoitumisesta ja sen mukanaan tuomasta voimakkaasta masennuksesta. Lisäksi olen lukenut useita tutkimuksia varsinkin amfetamiinin käyttäjistä ja keskustellut vaikka kuinka monen muun äidin ja myös asiantuntijoiden kanssa.

Muusa, todellinen ongelmasi on masennus ja päihteiden käyttö, ei huumeiden käytöstä kertominen vanhemmille. Et varmaankaan syö masennuslääkkeitä, nehän eivät sovi yhteen päihteiden kanssa. Pirin ja ekstaasin kanssa ne voivat olla jopa hengenvaarallisia, muiden päihteiden kanssa (myös alkoholi) ei lääkkeen mielialaa parantavaa vaikutusta tule. Amfetamiini on tietysti maailman paras masennuslääke - mutta vain hetkellisesti. Käytön lopettaminen aiheuttaa erittäin voimakkaan masennuksen. Sinun on aivan turha kuvitella pääseväsi masennuksesta, jos et lopeta kaman käyttöä.

Mahtaakohan terapeuttisi tietää huumeiden käytöstäsi? Ainakaan kela ei korvaa terapiaa, jos käyttää huumeita. Jos olet kuitenkin uskaltautunut kertomaan terapeutillesi kaman käytöstä, olisi hyvä, jos käyttäisitte terapia-aikaa retkahdusten estämisen ja lopettamiskeinojen miettimiseen. Kognitiivinen tai ratkaisukeskeinen terapia soveltuu tällaiseen hyvin, psykodynaaminen huonommin.

Omaa kokemusta minulla on masennuksesta ja masennuslääkkeistä. Olen itse hyötynyt erittäin paljon ko. lääkkeistä. Katsopa mitä masennuksen Käypä hoito -suositus sanoo. On suorastaan hoitovirhe, jos keskivaikeaan masennukseen ei kokeilla lääkkeitä. Aina ei ensimmäinen lääke tuo apua, joskus on kokeiltava useita tai kahden lääkkeen yhdistelmää. Lääkehoito ei tietenkään sulje pois terapiaa. On tosi hyvä, että sinulla on mahdollisuus siihen. Mutta siis ennen lääkkeiden aloittamista on lopetettava se pirin käyttö.

Luepa myös Malibun kirjoituksia näistä ketjuista. Niistä voit saada uutta ajateltavaa. Jos itsenäinen huumeiden käytön lopettaminen on mahdotonta, hae rohkeasti apua nuorisoasemalta muusta vastaavasta. Nykyään panostetaan avohoitoon, ei sinua ensimmäisenä olla laittamassa laitokseen.

Siitä kertomisesta vielä. Olen sillä kannalla, että voisit kertoa siinä vaiheessa, kun / jos päätät lopettaa pirin ja bentsojen käytön. Lopettamiseen tarvitaan nimittäin sinun oma tahto ja päätös. Vanhempasi eivät voi sitä tehdä sinun puolestasi. Sen olen oppinut. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle!

Nyt täytyy sanoa, että menneisyys oudosti aktivoitui tästä ketjusta. Tuli kumma tunne. Olen nykyään äidin roolissa, sillä olen ollut huumeista irti jo n. 18 v. Omasta tyttärestä tietysti omasta kokemuksesta huomaan heti kun on vetänyt ja mitä on vetänyt.
Rupesin muistelemaan omaa käyttöhistoriaani: varmastikaan isäni ei huomannut kannabiksen aloittamista. Lääkkeiden ja amfetamiinin ja temgesicin piikittämisestä en tiedä…Eikö ole kummaa, en vieläkään tiedä, kuinka paljon isäni tiesi silloin, ehkä olisi syytä nyt pitää palaveri :unamused: Isälläni ei tietenkään ollut samaa pupillikokemusta kuin minulla nyt… :wink:
Olihan niitä oikeudenkäyntejä, jotka isän vakuutus maksoi. Kai hän ymmärsi, etten ihan huvikseni tee moisia asioita. Toisaalta tiukkapipoisen siskoni päästin piikkejä täynnä olevaan kämppään ja miesystäväni hänen aikanaan piikittikin. Muistan sen, ettei kukaan antanut minulle rahaa, kai se on merkki siitä, että kaikki tiesivät. Hedelmiä kaikki toivat aina kassikaupalla, jotta saisin vitamiineja. Tämä kumma puhumattomuus asioista kai on syynä siihen, että olen nyt itse suvun suhteen niin avoin. Toisaalta olin tarkka siitä, ettei minua tavoittanut, kun olin ihan kujalla. Varmaan isälleni on ollut kamalaa, kun ei minusta kuulu kuukausiin. Tämä oli siis aika ennen kännyköitä :laughing:

Toisaalta otin tosissani läheisten sanomiset. Olin menossa siskolleni 80-luvulla ja hän sanoi, ettei sitten tule mistään yöllä hakemaan, vaan saan itse hankkiutua perille, jos hommat mokaan. Otin sen ihan tosissani. Kärtettyäni rahattomana yöllä kyytiä oudossa itäsuomen kaupungissa turhaan, en soittanut siskolleni. Varastin sen sijaan rikkinäisen pyörän ja poljin sillä 45 km siskoni luokse. Sisko oli ihan äimän käkenä, kun tulin. Ei ollut nyt ihan sitä tarkoittanut, ettei missään tapauksessa hae, mutta niin minä sen otin. Olin mielestäni vielä niin huomaavainen, etten ajanut varastettua pyörää siskon pihaan, vaan jätin sen paikkakunnan matkahuollon pihaan ja kävelin loput 10 km. Olin ihan ihmeissäni, kun siskoni ei ollut niin otettu huomaavaisuudestani kuin luulin.

Toisaalta itseänikin hämmentää nyt myöhemmin se, että miksi perheeni oli minulle niin pyhä. Tottakai minua koetettiin manipuloida viemään rahaa varakkaalta isältäni, mutta ilmoitin aina, että se ei tule kuuloonkaan, kyllä rahat saadaan muutenkin kokoon. Ja saatiin. Huumepiirini tiesi, että olisin kostanut ankarasti, jos joku olisi puuttunut perheeseeni. Ehkä tässä on syy siihen, että suhde sukuun säilyi niin, että sain apua sitten, kun olin valmis.

Kun ottaa huomioon, miten alhaisia temppuja muille ihmisille tein, on outoa, että suojasin oman lapsuuden perheeni niin tarkkaan. Muille ihmisille, olivat he sitten aikuisia tai lapsia en silloin laskenut mitään arvoa. Kaikki oli käyttötavaraa ja mahdollisuus tienata.

Vanhemmille, jotka haluavat peilata lapsensa kokemuksia omiini käyttäjänä, kerron, että oma aktiivisin (suonensisäinen käyttöni) kesti 5 v. Olen tyttärelleni kertonut tänä syksynä kaikki pahat mitä tein, aiemmin jo lievempiä, jotta hän tajuaisi. Kerroin myös, että lopetin, koska kaikki alkoivat kuolemaan ympäriltä. Myös teot, joita silloin tein olen kertonut nyt, esimerkkinä siitä, mihin ihminen on huumeiden takia valmis. Ja nyt en puhu perusryöstöistä ja omaisuusrikoskista, vaan paljon iljettävämmistä asioista. Lievimpänä niistä kerron, että, kun rahat olivat loppuneet ja viimeinen töötti oli ruiskussa tehtynä (amfetamiinia), tuli luokseni 12 v. poika ostamaan kannabista. Sitä ei ollut myydä, joten puhutin hänet ostamaan töötin käytetystä ruiskusta ja autoin piikittämisessä saadakseni hänen rahansa. Yhä vielä ajattelen aika ajoin, että palan helvetissä tämän takia! (en ole uskonnollinen, mutta tekoni oli ihan hirveä)

Olen mielestäni teille tosi avoin ja tämä on myös eräänlainen rippituoli minulle. Tiedostakaa, että tällaiseen teidänkin lapsenne ovat eräänä päivänä valmiita, kun asiat ajautuvat tarpeeksi pitkälle. 18 v. olen tehnyt töitä, jotta voisin saada sielulleni rauhan siitä, miten olin valmis muita ihmisiä hyväksikäyttämään huumeita saadakseni. Ja kertomani esimerkki ei ole pahin, vaan ainoa, jonka pystyn kertomaan, jotten joudu teidän silmissänne ihan spitaaliseksi. Tyttärelleni kerroin tänään, että tulee päivä, jolloin kaikki käyttäjä kaverit pettävät. Nyt hän on vielä siinä vuosia kestävässä vaiheessa, että ollaan melkein yhtä perhettä ja kun yksi saa sossun tuet, niin kaikki vetävät :laughing: Hän ei ymmärrä, että se tulee muuttumaan vielä.

Minä olin aikoinaan varmaan poliisin silmisssäkin belsebuub, koska minut luokiteltiin atariin. Jos minä nousin siitä, sain perheen, koulutuksen, viran, talon ja kumppanin, niin teidänkin lapsenne voivat. Minun henkeni puolesta ei olisi yksikään KRP:n poliisi laittanut rahojaan.

ÄHÄKUTTI :laughing:

Hei A:n äiti,
Kiitoksia kirjoituksestasi ja luottamuksesta, jota meitä kaikkia kohtaan osoitat, kun kerrot omasta menneisyydestäsi. Moni ei pysytyisi käsittelemään saati kertomaan muille, oman “pimeän” raadollisen puolen tekoja. Mutta kertomuksesi taatusti antaa toivoa monelle vanhemmalle. On surullista, että joudut katsomaan vierestä, miten oma lapsi toistaa virheet.

Itse tarkkailen poikaani. Hän on niin isänsä tyyppinen ihminen. Pelkään, että hänellä on samat heikkoudet. Mutta toivon, että hän olisi oppinut jotain isänsä elämästä. En ole uskonnollinen ihminen, mutta se että isien synnit siirtyvät polvesta toiseen, tuntuu joskus liian todelta.

Kiitos vielä rohkeudesta.

Hei A:n äiti,minä myös kiitän sinua avoimesta ja rehellisestä kirjoituksestasi!
Itse olen alkoholisti, täysin raitis vuodesta 2001.

Kiitos teille, kyllä minulle kynnys näitä asioita puhua on ja eniten siksi, että pelkään, että minut täysin tuomitaan. Teidän myötätuntonne on tärkeää. Myönnänhän itsekin toimineeni aikoinani väärin. Nykyään voisin sanoa, olevani “hyvä ihminen”. Toivon, että tyttäreni kohdalla tapahtuisi sama kuin itselleni. Hän on kuitenkin täysin eri persoona.

Yksi erittäin tärkeä pointti on se, että jos lapsenne selviävät, niin pystyisitte näkemään hänen uuden minänsä. Itse poltin vuosia sitten kaikki omia rikosjuttujani koskevat lehtiartikkelit, joita olin säästänyt, vaikka terapeutti silloin kielsi. Yhden hyvän ystävän otin mukaan ja hän teki sen kanssani. Yksi ihminen siis tietää mikä olin. Muuten olen aloittanut täysin uuden elämän. Mikään muu ei olisi omalla kohdallani aikoinaan auttanut, kaikki vanha oli jätettävä.

Moi Muusa,

Mä olin hyvinkin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, juuri parikymppisenä. Olen asunut yksin 17-vuotiaasta, kova oli palo päästä pois kotoa ja aloittamaan oma elämä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna ei ollut ollenkaan hyvä juttu, koska silloin lähti mopo käsistä, douppaus ja muu sekoilu alkoi. Äiti oli yksinmuuttoa vastaan, pois kotipaikkakunnalta ja valvovan silmän alta. Ehkä hän näki että jo muutenkin luonteeltaan turhan vilkas tyttö saattaa hommata itsensä kuseen.

Aktiivisen huumeiden käytön aloitin 18 vuotiaana pilvenpoltolla, siitä sitten vauhtia, essoja, lääkkeitä… Lista loputon.

Muutin sitten vielä Helsinkiin ja homma lähti lopullisesti lapasesta kun aloitin IV käytön jota sitten kestikin muutamia vuosia.

En koskaan itse kertonut äidilleni missä mennään, mutta kovasti veikkaan että tiesi. Jätin vastaamatta monesti puhelimeen kun olin niin seis pitkien viikkojen putkien jälkeen. Kerran äiti sanoi suoraan että hän kauhulla odottaa sitä puhelua että olen kuollut. Eikä hän saanut edes nukuttua kun ei tiennyt missä luuhaan :frowning:

Tämä pysäytti jotenkin, äiti kuitenkin ollut aina minulle hyvin hyvin rakas ja on vieläkin. Ei me vieläkään olla mun menneisyydestä puhuttu, eikä ole tarvettakaan.

Sinuna en lähtisi kertomaan näitä juttuja vanhemmille, turhaa huolta ja murhetta. Ja, jos asiat ovat niin kuin minulla niin kyllä vanhemmat jossain vaiheessa kyllä aavistavat jotain olevan tekeillä.

Mun menneisyydestä tietää muutama hyvä kaveri ja sisko osan.

Koita päästä douppauksesta eroon, mä pääsin kertaheitolla sillä että muutin takaisin vanhempien luo, pois kaikesta. Lopetin kaiken siis kuin seinään. Ihmeenkaupalla olen aina saanut luottotietoni ja työpaikkani pidettyä.

(Mä olen vähän huono neuvomaan kun oma vanha addiktio tuntuu taas näin 30 v. kynnyksellä nostavan vanhaa rumaa päätään :frowning: , kovasti taistellaan mielihaluja vastaan. Vaakalaudalla nyt liian paljon.)

Hei Muusa!

Ahdistuksen ja masennuksen kanssa on vaikea elää. Ymmärrän hyvin, miksi etsit helpotusta, vaikka se kestäisikin vain hetken. itse en aikanaan osannut käsitellä asiota. Olisi tietysti ollut hyvä, jos en olisi koskaan käytänyt huumeita enkä turruttanut itseäni lääkkeillä, mutta toisaalta jos en olisi näin tehnyt, olisin varmasti nyt kuollut.

Ei ole mitään nopeita ratkaisuja. On tehtävä töitä, jotta voisi paremmin. Ja tietysti oikea apu on ehdottoman tärkeää. Ikä tuo myös mukanaan viisautta.

Ensimmäinen terapeuttini ei ollut mistään kotoisin. Jos omasi ei tunnu hyvältä, niin vaihda ehdottomasti. Lääkitys on hyvä olla, mutta muista, että mikään nappi maailmassa ei sinua korjaa. Olo muuttuu vasta, kun vanhat haamut on saatu ajettua pois.

Ei varmaan ole mitään järkeä kertoa käytöstä, jos kerran et halua apua. Siten kun haluat, kerro. Ei yksin kannata jäädä räpiköimään.

Elämässä tehdään jatkuvasti valintoja. Olet jo huomannut, mitä huumeet tekevät psyykkeelle. Vaikka vielä käyttö on hallinnassa, muuttaa jokainen kerta sinua aina vähän enemmän. Nyt kannattaisi miettiä, mitä oikeasti elämältä haluat.