Kertauskurssilla lähimmäisenä

Ei vastausta puheluihin, tekstiviesteihin, sähköpostiin, ovikellon soittoon, ikkunaan koputteluun. Nytkö se on kuollut, lapseni, kuopukseni? Haen toisella veljellä olleen vara-avaimen ja menen sisään. Keittiön pöydällä kaljapulloja, lähes tyhjäksi juotu viinapullo, puoliksi syöty perunasoselaatikko. Verilammikko lattialla. Hiivin sydän pamppailleen makuuhuoneeseen. Näyttäisi hengittävän. Haava otsassa. “Mene pois, haluan nukkua”. Huh, siis vielä hengissä, onko toivoa niin kauan kuin on elämää?? Pyydän lähtemään mukaani hakemaan apua. Ei tulosta.

Olen käynyt Pojan (31) kanssa viimeisten kymmenen vuoden aikana kertauskurssia alkoholistin lähimmäisenä. Ensimmäiselle kurssille pääsin 35-vuotiaana, Poika oli 5-vuotias, veljet vähän vanhempia. Elämä oli mallillaan, kummallakin hyvä työpaikka, perheellä uusi rivitaloasunto. Menestyvän liikemies-isän ura päättyi uudessa työpaikassa kolmen viikon jälkeen viinan takia irtisanomiseen. Alkoholisoituminen tapahtui nopeasti, mutta kyllä minullekin oli yllätys, että työpaikallakin oli ollut juovuksissa. Irtisanominen oli shokki: mitä nyt, pienet lapset, asuntovelka, ei töitä. Tällä ensimmäisellä kurssilla tein varmaan kaikki lähimmäisen virheet, peittelin työpaikkojen menetyksen oikeaa syytä, hoivasin, pesin, piilotin rahat, korjasin jäljet, venytin pennit, kävin hakemassa toimeentulotukea ja maksoin laskut, muutin paikkakuntaa lasten kanssa miehen uuden työpaikan perässä. Kunnes lopulta, kun kaikki kymmenet uudet aloitukset aina päättyivät juomiseen, halusin eron. Oma pää alkoi seota, lapset oli saatava aikuisiksi keinolla millä hyvänsä. Vasta eron jälkeen mies meni hoitoon, raitistui, perusti uuden perheen ja sai vielä uuden pojan - ja kuoli aivoverenvuotoon 54-vuotiaana.

Toiselle alkoholistiläheisen kertauskurssille minut kutsuttiin, kun kerran palasin kotiin viikonlopun matkalta. Poika makasi sohvallani huonossa kunnossa. Dejavu-ilmiö - juotin mehua, syötin B-vitamiinia, hoivasin. Ja itkin. En ollutkaan vielä saanut päästötodistusta, mitähän minulta on jäänyt oppimatta ensimmäisellä kurssilla.

Ensimmäinen oppitunti: kohde oli toinen kuin ekalla kurssilla. Oma lapsi. Hädin tuskin aikuinen. Siittämisestä asti minuun sidottu; rinnallani syöttänyt, nukuttanut, silitellyt, hoivannut, opettanut, rakastanut. Osa minua. Uudenlainen tuska astui tunteisiini, Hirveä Huoli lapsestani.

On tullut uusia asioita uudella kurssilla: Olin ulkomailla, kun poika soitti: “Älä nyt hermostu, olen sairaalassa, minulla taitaa olla haimatulehdus.” Keskeytin matkan, pyyhälsin sairaalaan. Lääkärit eivät ensimmäisinä päivinä antaneet toivoa. Tehohoidon jälkeen alkoi pikkuhiljaa toipuminen, kolme viikkoa sairaalassa. Ja kotiinlähtöopastukset: tämä tauti voi uusia yhdestä kaljasta, jos haluat elää, korkki kiinni. Toivoni heräsi - olisiko tämä nyt Pojalle tarpeeksi kova opetus raitistumiseen.

Ei ollut. Venäläinen ruletti on jatkunut haimatulehduksen jälkeen kaksi vuotta. Ha-haa, ilkkuu viinapiru, lääkärithän eivät tienneet mitään, ei se mitään uusi. Anna viinan palaa!

Uutta tällä kurssilla ovat myös olleet pikavipit. Maksoin muutaman erän, mutta loput ovat menneet ulosottoon. Siinäpä nuorella ruusuinen tulevaisuus odottamassa, kunhan saa töitä. Voisin omin käsin kuristaa pikavippibusineksellä rahastavat.

Mutta välillä tuli iloisiakin uutisia. Poika sai opiskelunsa valmiiksi, pitkittyneenä, mutta kuitenkin! Ja jopa alkoi potkia huopatossuilla, sai työpaikan ja asunnon. Mitkä eväät olikaan kohtalo voidellut uudelle alulle, nytkö viimeinkin alkaisi Oikea Elämä! Vaan jopa hyppäsi viinapiru nurkan takaa - ha-haa, kyllähän tätä hienoa tilannetta täytyy juhlia! Pöytä koreaksi!

Poika on ollut vuosien varrelle “hoidossa”. A-klinikka, viiden viikon kuntoutus, parin viikon kertauskurssi. Ei näytä apua löytyvän. Ehkä se on jo kohta liian myöhäistäkin. Alan henkisesti varautua pahimpaan.

Alan siis sittenkin menettää jo toivoni. Ja oman elämänhaluni. Vai enkö vain ole vielä huomannut mikä on elämäni tarkoitus? Voisiko se olla joku muu kuin olla alkoholistin lähimmäinen? Kunpa en joutuisi vielä kolmannelle kertauskurssille…

Hei! Kirjoitin juuri tuohon toiseen ketjuun (Kuka meitä voi auttaa) ja toivon, että sinäkin kävisit viestini lukemassa. Kiteytyksenä sanoisin, että Al-Anon voisi olla sinullekin oman jaksamisesi (ja tulevien kertauskurssien estämisen :slight_smile:) kannalta hyvä paikka.
Jaksamista!

Hei!
Hyvin paljon minua koskettava on tarinasi. Meillä suuri suru ja huoli nuorimmasta lapsestamme, 23v,hänen lähes jokapäiväisestä alkoholin käytöstään. Hän ei asu kotona vaan milloin minkäkinlaisen kaverin luona majailee. Meille vanhemmille soitellut välillä tappo uhkauksia,isän kanssa välit menneet noiden uhkausten vuoksi. Tällä hetkellä koen suurta tuskaa tämän alkoholisoituneen lapseni ja isoveljensä pahasti tulehtuneista väleistä. Uhkailevat toinen toisiaan,vanhoista erimielisyyksistä saanut alkunsa ja nyt paisunut tappouhkaus asteelle. En tiedä miten tähän suhtautuisin. Isoveljellä elämä mallillaan,ei ongelmia alkoholista tai muustakaan. Nuorimmainen tiedostaa ja tunnustaa ongelma juomisensa muttei suostu minkäänlaista hoitoa vastaanottamaan. Välillä hän käy “rauhoittumassa” n. viikon ajan isovanhempiensa luona,palattuaan kaveriporukkaansa sama tappava juomatahti jatkuu. Äitinä olen kärsinyt tästä kovasti,tätä on jatkunut lapsen yläasteelta pääsystä saakka. Omistan vain yhden ystävän jonka kanssa asiasta voin puhua,myös mieheni kanssa meillä puhutaan paljon tästä asiasta. Raskasta on! Asumme kaukana paikoista joissa olisi mahdollisuus hakeutua minun johonkin ryhmään jossa voisin jakaa tuskaani toisten kanssa.

Hei enkelinsiipi!

Äidille lapsi on lapsi kuolemaan asti, vaikka minkälaisessa kunnossa. Kun näen onnettomassa kunnossa olevia ihmisiä tai luen lehdistä ikäviä uutisia, ajattelen, että tuokin on jonkun lapsi, miltähän sen äidistä tuntuu.

Eihän sitä aina tiedä, onko omat tekemiset juuri oikein alkoholistin paranemisen suhteen, mutta omien kykyjensä ja tietämyksensä mukaan jokainen tekee, välillä menee pieleen, mutta tarkoitus on ollut hyvä. Varmasti sinäkin muistat siellä tappouhkauksien takana oman pikkupoikasi, joka nyt on sairas ja miten tuskallista onkaan tätä katsoa. Syöpäsairaat hakevat hoitoa, mutta ei nämä viinan takia kuolemaan tuomitut. Toisaalta, vaikka terveydenhoito puhuukin, että alkoholismi on sairaus, ei sitä mielestäni sellaisena terveydenhoidon piirissä käsitellä. Kun poikani sairastui haimatulehdukseen, koin sen konkreettisesti hoitohenkilökunnan taholta. Myös minä ja hänen avopuolisonsa tunsimme olevamme toisen luokan kansalaisia, kun kävimme häntä sairaalassa katsomassa. Muille sairaille on kaiken maailman ravintoterapeuttia ja sosiaalihoitajaa ja kuntoutusta, mutta jos haimatulehduksen syyksi katsotaan alkoholi, ei juomisen lopettamiseen anneta yhtään mitään ohjausta. Vaikka poikani pyysi sairaalassa hoitavalta lääkäriltä apua, miten lopettaa juominen, tämä vastasi, että hän hoitaa vain haimatulehdusta. Potilas olisi kuitenkin varmasti jo sairaalassa kolme viikkoa toipuessaan ollut hyvää maaperää hoitoon ohjaukselle.

En kiellä, etteikö alkoholistin oma tahto raitistumisessa olisi ratkaiseva, mutta kyllä olen sitä mieltä, että tuollainen 23-vuotias kuin sinunkin poikasi ei välttämättä edes osaa eikä tiedä, mitä tehdä ja minne mennä, jos joskus olisi sellainen valonväläys, että haluaisi hoitoa. Ei sillä hetkellä välttämättä ole siinä kunnossa, että rupeaisi esitteitä lukemaan tai nettiä selaamaan.

On hyvä, että sinullakin on joku, jonka kanssa puhua. Yritetään jaksaa!

Hei,

Mieheni on alkoholisti. Kun hän joi eikä suostunut lähtemään hoitoon koska “se oli niille joilla menee todella huonosti” koin hyvin ahdistavaksi sen, että minusta tuntui ettei kertakaikkiaan mitään asian eteen ollut tehtävissä. Vierestä vain piti katsoa. Kukaan ei osannut auttaa.

Viikko sitten luin Lars Söderlingin kirjan Alkoholismin Aakkoset. Olisimpa lukenut sen aiemmin! Kirjassa oli ehdotettu sellaista toimintatapaa, että hoitolaitoksesta joku tulee juttelemaan päihdeongelmaisen luo, ja voi jopa samantien viedä potilaan hoitoon jos niin sovitaan.

Itse vein reilu viikko sitten mieheni Minnesotahoitoon Lapualle. He sanoivat, ettei hoidon onnistuminen riipu siitä, haluaako potilas hoitoa vai ei. Mitäpä jos soittaisitte Lapualle ja kysyisitte heiltä, onko heillä mitään neuvoja tai ajatuksia siitä, miten lastenne toipumista voisi edesauttaa?

Tuskin soitosta haittaakaan on! minnesota-hoito.fi [Poistettu kaupallinen linkki - Päihdelinkin toimitus]

Hei Lähimmäisen tuska!
Kyynelsilmin luin vastausta omaan tarinaani. Miten hyvltä tuntuu kun joku ymmärtää sisälläni myllertävistä tunteistani!!
Tällä hetkellä tunnen suurta tuskaa, ahdistusta,surua ja huolta sairaasta pojastani sen vuoksi koska tiedän hänen itsensäkin ajattelevan elämäänsä ja sen kurjuutta. Poika on luonteeltaan hyvin herkkä vaikka ulospäin esittää kovaa jätkää, on jos minkäkinlaista lävistystä ja tatuointia!

Isosiskonsa on aina ollut tukenaan vaikeina aikoina,nyt jo hänkin kyllästynyt pojan katteettomiin lupauksiin ja valheisiin. Sisko luvannut lähteä mukaan hoitoon ohjaukseen heti kun velipoikansa siihen suostuu ja tuntee olevansa siihen valmis! Minä kovasti pelkään että pojalta henki lähtee ennenkuin hoitoon lähtö tulee mieleensä!
Pojalla on kuvioissa mukana alkoholin kanssa otettuna myös rauhoittavat lääkkeet,myös huumeita.

Poika on tällä hetkellä “rauhoittumassa” mummonsa luona,eilen jo sanoi kovasti janottavan eli tekee mieli alkoholia,viikon verran ollut juomatta. Perjantaina tilanne muuttuu taas entiselleen kun lähtee takaisin kavereidensa luokse kaupunkiin. Sitten minä taas sydän kurkussa kuuntelen milloin tulee soitto pojalta esim. sairaalasta. On joutunut pahoinpidellyksi kesän aikana pahastikkin. Huumevelat painaa päälle,velkojat ymmärtääkseni kannoillaan! Muuta ei tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan vaikka usein tuntuu että olen henkisesti niin väsynyt etten jaksaisi aamulla edes ajatella saatikka tehdä yhtikäs mitään.

Hei Enkelinsiipi,
Vaikka et etäisyyksien takia voi mennä vertaistukiryhmään, sinun kannattaa vieräillä Al-Anonin kotisivuilla (www.al-anon.fi ) ja tilata sieltä läheisten elämää koskevaa kirjallisuutta. Ehdottaisin sinulle kirjaa “Rohkeutta muuttua”, jossa on teksti joka päivälle sekä lehtisiä “Opas alkoholistin perheelle” ja “Alkoholistin äidille ja isälle”.
Voimahali sinulle!

Ellis79,
Luin pitkän tarinasi toisesta ketjusta. Oli kuin oma tarinani alkoholistimiehen kanssa 25 vuoden takaa. Niinkuin alussa kerroin, meni hoitoon vasta kun oli työpaikat ja perhe menneet. Ei tuntenut itseään alkoholistiksi! Hienoa, että teillä on jo noin paljon edistystä tapahtunut, sanoisin että sinun sitkeytesi ansiosta. Nyt hoida siis itseäsi, etkö saisi lapsia jollekin hoitoon ja menisit vaikka kylpylään viikoksi!

Enkelinsiipi,
Etkö löytäisi jotain asiantuntijaa, jonka kanssa keskustella? Miten vaikka siellä kaupungissa, jossa poikasi majailee? Jos on jaettu ilo kaksinkertainen ilo, niin jaettu taakka on puolitettu taakka. Ymmärrän 101-prosenttisesti miltä sinusta tuntuu, miten voimaton olo on ja miten pelkäät jokaista puhelinsoittoa. Löytyisikö jotain sukulaista tai tuttavaa, joka saisi poikaan jonkunlaisen keskusteluyhteyden. Hän ei ehkä välttämättä kotiväkeä kuuntele. Mutta ensimmäiseksi yritä etsiä itsellesi joku apu!

Ellis,
Vielä tuosta suosituksesta minnesota-hoitoon. Olen kyllä kerran akuutissa tilanteessa soittanut sinne. Mutta ei sattunut olemaan maksusitoumusta eikä 5000 Euroa taskussa (olen työtön ja poika itse p-a opiskelija) ja niin taas räpisteltiin eteenpäin. Miten miehesi hoidon rahoitus järjestyi? Muistaakseni kerroin että hän kävi viis kertaa jossain arvioitavana, ennen kuin pääsi Lapualle. Vai maksatteko itse?

Me Vahentäjät osastolla “Fernet esittäytyy” -ketjussa ruoditaan näitä kalliita hoitoja aika raskaalla kädellä 15.9 esitetyn Inhimillinen Tekijä -ohjelman jälkeen. Minulle tuli jo aikoinaan kun Satu Rapila esiintyi Aamusydämellä-ohjelmassa sellainen tunne, että onkohan maksettu mainos.

Hei,

Ensimmäiseksi heti tunnustan, ettei minulla ole kokemusta kuin tästä yhdestä hoitoon päässeestä alkoholistista. Mutta hoitoon hän on päässyt kun olemme asiaa atiivisesti ajaneet.

Asia eteni näin: mies soitti kunnan päihdeyksikköön/sosiaalitoimeen, ja meni sinne juttusille. Sieltä ohjattiin avohoitoon, tarkoitus oli että Mies käy avohoidossa 5 kertaa ja siellä arvioidaan hoidontarve. Olisi voinut ilmeisesti joko jatkua avohoitona, jatkaa AA:ssa tai sitten päästä tuonne “laitoshoitoon”.

Neljännellä kerralla mies ei enää avohoitoon mennyt, koska oli juonut. Tuon putken jälkeen hän hakeutui katkolle, ja soitti sieltä avohoitoon koska toivoi että sieltä suositellaan hänelle laitoskuntoutusta. Kunta olisi lähettänyt hänet jonnekin muualle kuin Lapualle. Lopulta kunta teki päätöksen, että maksusitoumus voidaan myöntää saman suuruisena johonkin toiseenkin hoitopaikkaan kuin siihen, jonne kunta alunperin ohjaa. Omavastuuosuuteen voi kuulemma tietyin edellytyksin myös hakea kunnalta vastaantuloa, ja maksuaikaa. Tiedän, omassa suvussanikin on näin joskus aiemmin tehty, että joskus perhe ja lähipiiri keräävät kolehdin ettei hoitoonmeno jää ainakaan tuosta omavastuuosuudesta kiinni.

Lueskelin tuossa eräänä päivänä miehen eprikiisiä katkollaoloajalta. Jokainen lääkäri on kirjoittanut, että Mies on “motivoitunut” tai “erittäin motivoitunut” hoitoon. Voi olla että tuollaiset asiat vaikuttavat maksusitoumuksen saamiseen. Päihdekuntoutuksessa usein korostetaan tuota omaa halua, mutta ajattelen että ehkä sitä oman halun löytymistä voisi vähän edesauttaa. Esimerkiksi jos päihdetyöntekijän kanssa pystyisia asiaa pohjustamaan, ottaisi selvää miten laitoshoito kunnassa järjestetään ja minne maksusitoumuksia voi saada. Jos saisi pojan juttelemaan omasta tilastaan esim. ryhmän kanssa, jossa voisi olla vaikkapa lääkäri, päihdetyöntekijä, joku “hoitolaitoksesta” tai joku raitistunut alkoholisti, joka on laitoshoidon avulla kuntoutunut.

En muista, oletko sanutnut joten kysyn vielä: käykö poikasi AA:ssa? Onko hänellä mitään kosketusta raitistuneisiin alkoholisteihin? Heiltä voisi saada tukea ja apua myös.

Varmasti kunnasta riippuen pitää jaksaa itse ajaa asiaa, vaatia ja keskustella. Toivottavasti kuitenkin asiat etenevät!

Jäi vielä sanomatta muutama asia:

Ihmisiä raitistuu varmasti monella tavalla. Mikään ei estä kokeilemasta useampaa tapaa, ja esim. A-klinikat ja muut ovat varmasti ihan päteviä paikkoja. Mutta kun puhutaan laitoskuntoutuksesta, niin käsitykseni on että ne kaikki ovat tuossa 5000 euron hujakoilla, ja sen voi kustantaa joko omarahoitteisesti tai maksusitoumuksella eli verovaroin. Verovaroin ne A-klinikatkin kustannetaan.

Syy, jolla perustelin päihdetyöntekijälle sitä, että Mies pääsisi Lapualle toisen kuntoutuspaikan sijaan oli yksinkertainen: Minnesotahoidolla on hyvä maine, ja henkilökunnalla on itsellään päihdetausta. Ts. ovat raitistuneita alkoholisteja. Tuo kunnan ensisijaisesti ehdottama paikka oli täysin toisen tyyppinen. Siellä työntekijät ovat terveydenhoitoalan ammattilaisia. Varmasti päihderiippuvaista voi joissain tapauksissa auttaa ilman omakohtaista päihderriippuvuuskokemusta, mutta … Olen yrittänyt Miehen käytöstä ymmärtää vuosia, mutta hänen mielensä on niin kieroutunut tämän juomisasian suhteen ettei mun ymmärrys mitenkään riitä. Ajattelen, ettei alkoholistia voi ymmärttää kuin toinen alkoholisti, me muut voimme turvautua joko luuloon tai tietoon.

Monesti kun kuulee puhuttavan että alkoholismi on sairaus, verrataan sitä syöpään tai muihin “ruumiin sairauksiin”. Olen tuota asiaa pohtinut, ja itse vertaisin alkoholismia syömishäiriöön.

Lähimmäisen tuska: äidin huoli on sydäntä raastavaa. Se on vielä erilaista kuin huoli puolisosta. Olen pohjattoman surullinen puolestasi. Viesteistäsi nousee epätoivo ja suru. Oletko pystynyt käsittelemään asiaa läheistesi kanssa, tai saanut vertaistukea muuta kautta? Minäkin suosittelen noita Al-Anonin kirjoja ja sivuilla vierailemista. Kirjoja voi löytyä myös kirjastosta. Ennen ajattelin, että mitä ihmeen hyötyä niistä minulle voi olla. Ensimmäisillä kerroilla kun tekstejä luin, eivät ne minulle oikein avautuneet. Mutta sitten, vähä vähältä aloin ymmärtää mistä niissä puhutaan. Olen täysin tämän ymmärryksen alkumetreillä, mutta on ihmeellistä miten niistä teksteistä aina löytyy jotain uutta.

En tarkoita näillä kirjoituksillani olla röyhkeä tai väittää, että hoitoon hakeutuminen olisi jotenkin helppoa. Ei se ole. Minuakin turhauttaa, kun tuntuu ettei ns. yhden luukun periaatetta ole ollenkaan, vaan voimiensa lopussa pitäisi itse jaksaa ottaa kaikesta selvää. Mutta poikasi on vielä nuori, koulutettu ja täysin potentiaalinen veronmaksaja kuntouduttuaan. Hänellä on täysi oikeus hoitoon. Sinulla on täysi oikeus vaatia hoitoa. Myös itsellesi.

Tästä tekisi mieleni kysyä onko sillä niin väliä? Jos hoito on alan ammattilaisten mielestä tehokasta ja tuottaa tuloksia, on hyvä että siitä puhutaan. Tuskin keskivertokatsoja edes tietää, mitä hoitoa tuossa ‘mainostetaan’, on vain onnellinen siitä, että alkoholismi ei ole toivoton sairaus hoitaa. Monelle AA:han menemisessä on niin iso kynnys, että mielummin maksaa :slight_smile:

Hei Lähimmäisen tuska!
Olen käynyt neljä vuotta juttelemassa mielenterveyshoitajan luona kotikunnassani,tapaamiset n.kolmen viikon välein. En koe saavani näistä juttuhetkistä oikeanlaista tukea tms. itselleni. Asiaan vaikuttaa varmasti sekin että kyseinen hoitaja on ollut aiemmin työkaverinani joten hänelle puhuminen ja asioistani avautuminen tuntuu vaikealta. Mahdollisuutta vaihtaa hoitajaa ei ole. Myös psykiatrin kanssa olen keskustellut,oikeastaan kaikki mitä sieltä olen saanut tukea on ohjeistus “unohda poikasi ja elä elämääsi”. Voi kun se olisikin noin helppoa,ehkä sitä on helppo sanoa ellei itsellä ole vastaavia kokemuksia kuin minulla.
Poika on jo palannut entisiin kuvioihin,suunnniteltua aiemmin koska jano kasvoi niin kovaksi! Näin siis huoli rinnassani on entisellään.
Aion nyt käydä Al-Anonin sivuilla tutustumassa mitä siellä on tarjolla.
Voimahaleja myös sinulle,jaksamista!
Ja tuhannesti kiitän tuesta ja kannustuksesta jota olen jo sinulta saanut!

Kiitos sinulle Nopsasti!
Menen heti tutustumaan Al-Anonin sivuille!
Tuntuu todella mieltä ja sydäntä lämmittävältä saada kannustusta ja tukea täältä!

Hei teille Lähimmäisen tuska ja enkelinsiipi ja muillekin.

Olen alkoholistin puoliso. Tai oikeastaan ex-puoliso, sillä viikko sitten muutin tyttäreni kanssa omaan osoitteeseen. Myös veljeni on alkoholisti. Vanhempieni puolesta olen surullinen. Veli viettää kuitenkin vielä suht normaalia elämää, hänellä on oma firma ja koti. Lapsiakin on vaikka ero onkin jo juomisen vuoksi tullut. Veljeni pohja ei ole vielä lähelläkään. Ei ei edes tunnusta juovansa liikaa “koska pystyy hoitamaan työnsä.” Vanhempieni puolesta pelkään veljeni pohjaa. Itse oikeastaan toivon että alamäki lähtisi käyntiin jotta hän voisi alkaa myöntämään omaa ongelmansa. Hän pilaa jokaisen ihmissuhteensa juomalla.

Äitinä voin todeta että yhdellekään vanhemmalle ei toivoisi riippuvaista lasta. Puoliso on eri asia. Puolisosta voi irtisanoutua ja häntä voi lakata rakastamasta. Omaa lasta ei ikinä. ei ikinä. Sydämeni vuotaa puolestanne kun tiedän oman tuskani alkoholistin siskona ja puolisona. Mutta se ei varmasti vedä vertoja sille tuskalle jota te kannatte sydämessänne.

Ex-mieheni on kertonut että hän varhaisessa aikuisuudessaan vietti useita kuukausia hoitopaikoissa, karaten, pettäen lupauksena, varastaen perheeltään rahaa. Äiti auttoi aina. Lopulta vuosien jälkeen äidin voimat loppuivat ja hän sanoi pojalleen ettei auta enää. Että tämä ei saa soittaa eikä olla yhteydessä niin kauan kuin juo. Takuulla elämän raskain päätös. Poika joi vielä vuoden, kunnes tapasi minut ja alkoi koko ajan juomaan vähemmän. Seurustelumme aikana raittiitakin kausia oli ja äidin toivo alkoi jälleen heräämään. Teimme hänelle rakkaan lapsenlapsen. Sitten uusi isku kuuden vuoden jälkeen : pojan avoero ja uusi syöksykierre.
En kerro tätä tarinaa siksi että toivoa ei olisi. Sitä on. Jälleen mieheni ja äitinsä poika on raittiuden tiellä, hatarasti mutta jokainen kerta kuitenkin antaa jotain uutta kipinää sille lopulliselle ratkaisulle. En tiedä tekikö exäni oikein kuusi vuotta sitten antaessaan pojalleen ns. lähtöpassit. Ainakin hän ja hänen nuorempi poikansa saivat elää rauhassa muutaman vuoden. Vaikka se alkoholistipoika on jatkuvasti mielessä,hänen poissaolonsa helpotti arkielämää. Vieläkin ex anoppini miettii tekikö oikein. Se on risti jokaiselle kannettavana. Jos lapsi/puoliso/veli/sisar raitistuu , voi ajatella että ratkaisu oli oikea. Jos taas käy huonosti, on omatunnon tuskat valtavat (vaikkei tietenkään kuuluisi olla).

Näiden asioiden kanssa me läheiset kamppailemme, ikävä kyllä, päivittäin. Voimia!!! <3

Taas alkaa tämä pelon helvetti!
Pojalla huumevelkojat tulossa tänään hakemaan rahaa ja vievät pojan johonkin “talteen” että on tavoitettavissa seuraavan kerran kun saa taas rahaa maksaa velkojaan!
Mummo “auttoi” tälläkin kertaa poikaa ja lähetti sata euroa velkoihin!
Minä en rahallisesti auta.
Yritin taas kerran puhua pojalle hoitoon hakeutumisesta,sanoin hänelle että omaa tahtoa siihen tarvitaan että se onnistuis pääsemään irti noista piireistä ja aineista,sanoo sen olevan niin pirun vaikeaa eikä halua hoitoon!

Aiemmin tällä viikolla tapasin pojan kaupungissa missä hän majailee kaverin nurkissa,oli silloinkin aineissa ja kaljaa ottanut,pyysi minua hakemaan apteekista päivystyspakkaksen mutten siihen suostunut kun ei kertonut mitä se sisältää. Käytin häntä sitten apteekissa josta kävi sen päivystyspakkauksen ja kun kysyin mitä ihmettä se sisältää hän näytti huumeneulat ja ruutat! Olin järkyttynyt, en aiemmin ole tosissani uskonut hänen noita pistettäviä huumeita käyttävän! Nyt se on sitten totta! Järkytys se on myös muille läheisille!

Nyt on taas oma olo niin epäonnistunut ja nollassa kuin olla vaan voi! En pysty mihinkään keskittymään tai mitään tekemään, aloitekyky poissa, kävelen vain pihalla ja mietin!
Miksi näin?!

Alkoholistien ja muiden päihdeongelmaisten läheiset,
Hakekaa itsellenne apua - Al-Anonista, A-klinikalta, Diakoneiltä - mistä tahansa! Yksin ette selviä.

Kolme vuotta sitä taistelua vielä kesti noista edellisistä viesteistä. Poikani elämä päättyi viime viikolla. Nyt kun ei ole elämää, ei ole enää toivoa.

Huomenta

Syvä, lämmin osanotto!

En voi muuta sanoa, kuin että toivon kovasti voimia sinulle! Olen itsekin menettänyt lapsen, en alkoholiin vaan ihan fyysiseen sairauteen. Se on varmasti kauheinta, mitä äidille voi tapahtua. Ja kun oma mieheni kamppailee alkoholin kanssa ja omat lapseni ovat nuoruuden kynnyksellä olen joutunut miettimään myös tuota - mitä jos lapsetkin ratkeavat juomaan. Sitä en varmasti kestäisi.

Toivottavasti sinulla on läheisiä ja ammattiauttajiakin saatavilla. Aikuisen ihmisen tekemisille ei toinen voi mitään, vaikka kyseessä olisi oma rakas lapsi. Kuten sanoit, toivo on mennyt. Nyt on jäljellä suru ja tuska. Toivottavasti jossain vaiheessa muistuvat mieleen myös iloiset, onnelliset muistot ja hetket.

Elämän tarkoitus on joskus kovin synkän sumun peitossa. Olen itsekin sitä etsiskellyt jo muutaman vuoden ajan. Ja se on aivan virheellisesti sanottu, että “jokaiselle annetaan sen verran, minkä jaksaa kantaa”. Kyllä sinäkin olet joutunut kestämään aivan yli-inhimillisen paljon! Ei tuollaista saisi tapahtua kenellekään.

Voimia siis tähän sateiseen ja synkkään sunnuntaihin!

Osanottoni. Se että menettää oman lapsensa on jotakin niin surullista ja kovaa että sitä ei pysty ymmärtämään eikä minulta löydy oikeita sanoja lohduttamaan. Päihdesairaus on niin raastava ja tuhoava sairaus, siinä lähimmäiset ovat kuitenkin loppupeleissä täysin avuttomia. Täälläkin on monia ketjua, joissa läheiset tsemppaavat itseään vain jaksamaan siinä helvetissä missä ovat, sen sijaan että lähtisivät pois. Aviomies tai elämänkummpani on kuitenkin aina vain valinta, tilanne jossa on mukana vapaaehtoisesti.

Oma lapsi taas on loppuelämän itsessä kiinni, hänestä ei voi erota.

Voimia sinulle, ja vaikka tuntuu että toivoa ei ole, niin kyllä sitä on. Sinun kohdallasi, sinä olet vielä elossa.