Kerroinkohan lapselle liikaa?

Olen siis eronnut juopostani, joka kanssa meillä on 12-vuotias lapsi. Takana on lukemattomia piilopulloja ja salaperäistä päihtymistä, vaikka viinaa ei missään ole. Lopulta sain tarpeekseni ja muutimme pois.

Toivo palaamisesta yhteen toki elää, mitta ehdoksi laitoin raitistumisen. Viime aikoina olin havaitsevinani miehen käytöksessä ja ulkonäössä päihtymisen merkkejä, mutta hän kieltää kaiken. Sain epäilyilleni vahvistusta, kun kävin yllätysvierailulla tytön ollessa hänen luonaan, kun hiolestuin riitaisista tekstiviesteistä. Kauppakassiata löytyikin litran pullo kirkasta.

Aiemmin olin lapselle kertonut eron johtuvan riitelystä ja siitä, että isö juo joskus liikaa. Muita yksityiskohtia en ole kertonut, vaikka juominen ja piilopullot kovasti ovat suhdettamme määrittäneet jo vuosia - olen yrittänyt suojella isä-lapsi- suhdetta. Lapsi kyselee välillä, voisimmeko palata yhteen. Nyt vastasin rehellisesti, että isän pitää vielä toipua alkoholismistaan, ennen kuin voimme tätä ajatella. Yritin painottaa, että toipuminen on mahdollista, mutta vie aikaa. Hän kysyi olenko nähnyt hänen juovan tai löytänyt pulloja. Huonona valehtelijana yllätyin ja en osannut kertoa muuta kuin totuuden eli että löysin yhden pullon kauppakassin pohjalta.

Tämä oli ilmeisesti virhe heidän suhteensa kannalta. Tyttö on isälle todella vihainen ja antaa sen näkyä. Isä taas syyttää minua, että tuhoan heidän suhteensa.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta olisiko ollut parempi kertoa valkoinen valhe? Onko tieto liikaa lapsen harteille? Aina ei totuus onnea.

Teit ihan oikein mielestäni että et ruvennut valehtelemaan lapselle.
Mutta sellaisen jälkeen, kun on puhunut sitä totta, niin tulee vaihe sitten käsitellä se asia.

Nyt tyttö käsittelee asian esimerkiksi vihan kautta. Taikka mahdollisesti hän kuvittelee, että jos suuttuu isälle, niin isä voi oppia ja lopettaa juomisen. Hän saattaa sitä kautta kehittää itselleen näitä läheisriippuvan ajattelumalleja, että mitä kaikkea minä voin muka tehdä, että joku alkoholisti toipuisi nopeampaa. Auttaako suuttuminen? Nalkutus? Pahan mielen näyttäminen? Jne. Nyt olisi vain tärkeintä, että hän saa apua tuon asian käsittelyyn, kuinka asia hyväksytään että “minä en isän juomiselle mitään voi!” ja että “minulla on oikeus rakastaa isääni, vaikka isä onkin nyt tehnyt tuhmasti ja juonut, koska isä on sairas” jne

Tähän voisi auttaa että sinä saat vaikka keskusteluapua ja alat laittaa kuntoon omaa suhtautumistasi koko asiaan, jotta voit elää totuudessa, mutta myös samalla opettaa käsittelemään sitä totuutta rakentavasti. Rakentavasti siten, että se ei vaurioita. Totuushan ei pala tulessakaan, ja lapsen suojelemisen asioilta idea on se, että hän ei joutuisi käsittelemää mitään mihin ei ole rahkeita. Mutta sinähän vanhempana voit auttaa tekemään ne työkalut, kuinka tuollaisia asioita sitten käsitellään: Hyvä alku on vaikkapa se, että et jäänyt juomista katselemaan, ja opetat omalla käytöksellä että itsestään pitää huolehtia, jotta voi huolehtia toisesta.

Tämän jälkeen sitten lapsesi opittua nuorena rakastamaan itseään ja huolehtimaan itsestään, käsittelemään negatiivisiakin tunteita ja kuinka käsitellä toisen sairautta johon ei voi itse vaikuttaa, samalla pitäen omat rajansa.
Niin hänen ei tarvitse sitä aikuisena oppia kantapään kautta, vaikkapa hankkimalla itselleen alkoholisti mies jonka kanssa tapella niitä kesken jääneitä asioita, mitä lapsena ei saanut käsiteltyä ja salaisuus verhosi elämää ja kasvua. Olikohan tästä mitään apua? Tämä oma näkemys alkoholistin tyttärenä sekä ex vaimona.

Näin ulkopuolisena ja kasvatusalan ammattilaisena sanoisin, että toimit aivan oikein. 12-vuotias tajuaa asioita jo varsin paljon enkä näe, että hänelle valehtelemisessa olisi mitään hyötyä. Hän tajuaa asian ihan pian itsekin. Toiseksi: ethän sinä ole tuhoamassa isän ja tyttären suhdetta, vaan isän juominen! Lapsi on vihainen isän juomisesta eikä siitä, että sinä kerroit totuuden. Ymmärrän, että alkoholistille olisi ollut miellyttävämpää, että asiaa oltaisiin salattu ja hyssytelty, mutta mikä sen hyöty kokonaisuuden kannalta olisi ollut? Se, että hän olisi saanut juoda rauhassa? Että hänen ei tarvitsisi myöntää, että juominen vaikuttaa lapseen?

Itse alkoholistin ex-puolisona ajattelen, että meidän läheisten tehtävä on aivan ensimmäisenä lopetettava alkoholistien suojeleminen. Parasta, mitä voimme alkoholistille tarjota on se, että he joutuvat kohtaamaan silmästä silmään juomisensa seuraukset. Tämän miehesi nyt joutui tekemään ja tottakai se tuntuu epämukavalta. Kuitenkin uskon, että vain oikeasti joutumalla kantamaan vastuunsa juomisesta, voi ihminen saada sen paljon puhutun pohjakosketuksen, jossa on lopettamisen mahdollisuus.

Eli siis sinun ei tarvitse valehdella suojellaksesi miestäsi. Valehtelemalla teet vain karhunpalveluksen miehellesi. 12-vuotiaalle voit kertoa asiat siten kuin ne ovat, kunhan et kaada omaa emotionaalista kuormaasi hänen harteilleen. Voit aivan hyvin kertoa, että isällä on alkoholiongelma, joka on syynä eroonne, mutta toisaalta myös muistuttaa, että lapsi ei ole vastuussa isän juomisesta ja että hän ei siihen pysty vaikuttamaan millään tavalla.

Kiitos viisaista sanoistanne, joista sain asiaan perspektiiviä! Olen itsekin totuuden kannattaja, mutta asia vääristyy, kun on liian lähellä. (Ihan pienelle lapselle en silti raadollisimpia yksityiskohtia kertoisi.) Syyttävät viestit ex-mieheltäni eivät auttaneet tämän asian käsittelyssä. Nyt siis yritän löytää keinoja, miten tukea lastani ja auttaa häntä ymmärtämään realiteetit, kun asia on kerrottu. Toli sillä tavalla, etten demonisoi isää ja että suojelen heidän suhdettaan.

Ehkä minun pitää haudata toive pikaisesta yhteen muutosta, niin surullista kuin se onkin. Katsotaan nyt.