Hei kaikille 
. Olen juovasta alkoholistista reilu kolme vuotta sitten eronnut, päälle kolmekymppinen nainen. Olin mielestäni toipunut aika karusta avioliitostani ja erosta ihan hyvin, mutta nyt vasta viime aikoina olen alkanut miettiä, olenko sittenkään käsitellyt kaikkea kunnolla, loppuun ja niinkuin pitäisi.
Minulla on ollut onni löytää loistava uusi ihmissuhde eroni jälkeen. Uuden ihmissuhteen kanssa olemme edenneet hyvin hitaasti: molemmilla on lapsia ja hyvin erilaiset elämäntilanteet, emmekä ole esim. suunnitelleet yhteistä kotia vielä yli kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeenkään.
Nyt kuitenkin, kun alkuhuuma uuden ihmisen kanssa on ohi, ovat jotkin asiat alkaneet mietityttää. Olemme kyllä kyenneet niistä keskustelemaan, ja tällä hetkellä tilanne meidän välillämme on kaikin puolin ok, mutta olenkin alkanut miettiä itseäni. Tuntuu, että tämän, terveen, viisaan ja järkevän ihmisen kanssa käyttäydyn osittain edelleen hyvin kummallisesti. Minä en esimerkiksi osaa pyytää mitään, ja kun esimerkiksi uusperhekuvio väkisin aiheuttaa ristiriitaisia tarpeita, varon viimeiseen asti asettamasta häntä sellaiseen tilanteeseen jossa hänen tulisi toimia jotenkin itselleen vähemmän mieluisalla tavalla. Käytännön elämäntilanteemme meinasi ajaa meidät äskettäin eroon, ja silloin itsekin tajusin, ettei kyse ole siitä, ettei tuo ihminen osallistu minun lapselliseen arkielämääni, vaan teen itse parhaani pitääkseni hänet siitä erossa, ettei hänen vaan tarvitse, ja etten minä olisi tarvitseva.
Olemme sopineet, että minä voin pyytää apua lastenhoitoon ja arjen askareisiin, ja hän puolestaan saa sanoa tarvittaessa ei - silloin kenellekään ei pitäisi tulla mitään paineita mistään. Mutta miksi se on edelleen niin vaikeaa? Miksi minun on niin vaikea pyytää apua yhtään mihinkään, tuntuu kuin helpointa olisi aina vain “kärsiä” itse sen sijaan että vaivaisi toista ihmistä.
Minä haluan tasapainoiseksi ja viisaaksi ihmiseksi, joka osaa ajatella myös itseään. Haluan eroon sellaisista ajatus- ja käyttäytymismalleista joissa itse teen itsestäni uhrin enkä pidä normaaleja rajoja yllä. Pahinta on, että tiedostan mitä teen, enkä sittenkään osaa muuttaa käyttäytymistäni, välillä on tuntunut helpommalta jopa luovuttaa ja olla yksin, kuin käyttäytyä normaalisti normaalissa parisuhteessa. Samalla kuitenkin haluaisin yli kaiken saada olla tämän ihmisen kanssa.
