Minulla on tytär, joka n. kuukauden päästä tulee täysi-ikäiseksi. On käyttäjä ja nyt vielä sijoitettuna. Karkasi toissapäivänä ja näitä on ollut… sen tietää mitä karkureissuilla on tehty. Tyttö aloitti ekan keran pilven 13-vuotiaana ja nyt on jo aikamoinen repertuaari aineita. Olen helpottunut kun hän tulee täysi-ikäiseksi. Tiedän että siitä alkaa toisenlainen uusi helvetti mutta raskasta tämäkin karkailu ja sossun ja laitosten kanssa askartelu on ollut. Olen kai siitä erilainen huumelapsen äiti, että en halua tietää aineiden vaikutuksista kovin paljon, en halua seurata sitä elämää. Tänään olen sitä mieltä, että minä en tule soittelemaan jne, en yritä usein kontaktia, olen alkanut hautaamaan lastani pikkuhiljaa. Minulla on jo kokemuksia siitä, kun lapsi on ollut piilossa puolen vuoden pätkiä ja ollut kuin saippuaa. Olemassa, mutta ei silti. Olen ajatellut, että yritän pikkupaloja kerrallaan vaan irrottautua. Turhaa varmaan on sanoa, että olen jo tehnyt kaikkeni ja vähän enemmänkin tuon viiden vuoden aikana ja lopputulos siitä näyttää aika huonolta, sillä käyttö on vaan lisääntynyt. Tein tänään tällaisen harhaluulolistan: Harhaluulo nro 1: että sinun tekemisesi vaikuttavat huumeriippuvaisen tekemisiin; 2: että sinun lapsesi tekevät hyviä asioita, koska rakastavat sinua; 3: että jonkun kuolema johtuisi sinusta, ellet ole tappanut häntä. Olen tietysti kovin ahdistunut ja ongelmana ovat itsesyytökset, puhdas kauhu ja suru. Tahtoisin kuolla jne. Ajatukset poukkoilevat, kaikki poukkoilee. Mutta silti kun vielä pystyn ottamaan järjen käteen ja katson asiaa kauempaa, näen että mikään minun tekemäni ei ole vaikuttanut mihinkään. Ehkä olen saattanut viivästyttää hiukan sitä kehitystä alaspäin. Mutta tänään haluaisin, että kehitys nopeutuisi ja lapseni tekisi nopeasti kaiken jos on kuolema tulossa ja alaspäin mennään. Saisin aloittaa surutyön. Semmoisiakin ajatuksia minulla on, että ennenvanhaan niitä lapsia kuoli enemmän kaikkeen. Kyllä kai me nykyajan narkkarien vanhemmat selvitään lapsen kuolemasta ja menetyksestä myös.
Hei Rytyssä ja tervetuloa kirjoittelemaan. Suosittelen lämpimästii tänne kirjoittelua.Itse ainakin olen saanut ajatuksiani ja tunnekuohujani hiukan järjestykseen tällä kirjoittelulla. 19.6 tulee vuosi täyteen ensimmäisestä viestistäni ja tuntuu, että olisinko ihan pikkusen ymmärtänyt joitakin asioita. Jos haluat lukea, niin viestejäni löytyy mm. tuolta Lamantunut narkkarin äiti-ketjusta.
Aika hiljaista täällä on, mutta lukijoita käy paljonkin välillä. Täältä löytyy paljon ja hyvin puhuttelevia viestiketjuja, aiemmilta vuosilta. Monen perheen huumehelvetti on päättynyt myös nuoren käyttäjän kuolemaan. Surullista…
Itse olen hakenut paljon apua, itselleni ja myös miehelleni. Suosittelen sinulle avun hakemista. Myös sinä olet arvokas ja tärkeä ja olet ansainnut kaiken mahdollisen tuen tässä ahdingossa. Ja niinkuin joka paikassa varmasti kerrotaankin, on itsensä hoitaminen tosi tärkeää, että jaksat olla nuoresi tukena silloin, kun hän on valmis toipumisen tielle.
Ja anna mennä vaan ikävienkin tunnekuohujen kanssa, tunteet ja ajatukset tuskin toista vahingoittaa. En usko, että on olemassa yhtään huumeidenkäyttäjänläheistä, joka ei olisi välillä toivonut, että se paskaelämä päättyisi sen käyttäjän kuolemaan. Monesti se tilanne on niin kaoottinen, uuvuttava ja kamala. Toiset uskaltaa sanoa sen ääneen ja toiset ei…
Itse olen aikanaan, vähintään tuhat kertaa, leikitellyt ajatuksella tappaa se paska narkkari ja olenpa sanonut sen ääneenkin jossakin vertaisryhmässä. Kuitenkin oikeasti tiesin pohjimmiltaan, että tuskin sitä tekisin. Se kamala pettymys nuoren valinnasta, alkaa käyttämään huumeita, on niin musertava, että se sairastuttaa myös meidät läheiset.
Tuolla Kotikanavan puolella on viestiketju “ai A-klinikka auttaa?”, siellä nimimerkki Vieras kirjoittaa 7.6 elämästä päihdeongelmaisen läheisenä ja nimimerkki Ehk vastaa hänelle 8.6. Pysähdyin lukemaan heidän viestejään ja mielestäni viesteissä on kerrottu täydellisesti mitä LÄHEISRIIPPUVUUS on. Jos jaksat niin vilkaiseppa.
Onko sinulla ketään luotettavaa ihmistä jolle voisit puhua ahdistuksestasi. Avun hakeminen ja puhuminen on tärkeää sinulle itsellesi ja myös selvä viesti käyttäjänuorellesikin, että apua on saatavilla. Sitä täytyy vain itse pyytää ja hakea.
En tiedä lohduttaako sinua nyt se tieto, että 10-15 käyttövuodenkin jälkeen voi IHME tapahtua ja narkomaani hakee apua ja lopettaa huumeilun.
Toivon sinulle paljon voimia!
Hei,
Olet ihana ihminen Särkynytsydän! Helpotti kun joku vastasi viestiini. Luin noita tekstejäsi ja jaksat suhtautua asiaan aikuisella tavalla. Mm. tämä minusta oli hyvä: “Tuntevatko nämä, lähes kakarana aloittavat, käyttäjät itsensä tärkeiksi ja aikuismaisiksi, heillä kun on mahtava salaisuus!” 
Näinhän se meidänkin kakara teki ja näytti nauttivan siitä kun osaa kusettaa mutta eipä tiennyt mitä lopulta teki.
Olen mielestäni aika alkutaipaleella asian kanssa, vaikka lapsi on aloittanut ekan pössäyksen 13 -vuotiaana. Salailu, ja oma prosessini asiassa on kestänyt kauan. Aivoni ovat ihan selvästi kieltäneet koko kauheuden ja olen itse halunnut uskoa että kyse on KOKEILUSTA. Lapsihan on vieläkin sitä mieltä, että hän voi koska vaan lopettaa, vaikka on käyttänyt jo suonensisäisiäkin 
Nyt käyn siis sitä asian koko hirveyden hyväksymisprosessia alkutaipaleella.
Kovin paljon en kykene/halua/ole kiinnostunut tässä vaiheessa haalimaan tietoa koko paskahuumeista. Otan pesäeroa ja haluan ajatella jotain muutakin. Olen luopumassa siis jo lapsestani pikkuhiljaa pala palalta, olen miettinyt hautajaisia. Minusta on yksi pahimmista jutuista läheisille on toivolla leikkiminen. Että annetaan välillä toivoa ja sitten huomaa, että pelkkää kusetustahan se oli. Taas. 
Sain eilen pikkukarkulaiselta viestin, että “Olen pahoillani siitä, mitä oon tehnyt teille jne… aineita en oo tällä reissulla vetäny”. Haha, se on varma merkki siitä, että aineita ON vedetty ja nyt on se hyvittelyvaihe meneillään kun pehmitetään äitiä antamaan rahaa. Kyllä ne narkit on semmosia pikkupirulaisia.
Mulla on pinnalla ääretön viha!! Sitä pitäis saada purkaa johonkin. Samalla on ääretön väsymys. Muut paskatunteet, kuten suru on nyt tällä hetkellä poissa. Olen siis sitä mieltä, että meidän läheisten tekemiset ei millään tavalla vaikuta narkkiemme käyttöön sillä narkkarille me olemme pelkkiä pelinappuloita.
Miten te muut olette pystyneet pitämään raivonne hallinnassa narkkia ja niiden porukoita ja elämää kohtaan? Minä en keksi muuta omalla kohdallani kuin ajatella siihen tyyliin, että kuoli niitä lapsia ennenkin ja selvittiin siitä kaikesta. En ajattele narkkia oikeastaan ihmisenä, vaan zombina, vaikka ulkoisestihan hän on vielä nyt kaunis ihminen. Lapseltani on jo minusta tunne-elämä lähtenyt, senhän ne aineet tekevät.
Huomenta Rytyssä
Joo, viha on kyllä tosi tuttu kaveri minullekin ja eniten se varmaankin vahingoittaa meitä itseämme. Uskon, että siitä kannattaa puhua, puhua ja puhua ja tietenkin kirjoittaa tänne! Kait se olisi uskomatonta jos emme tuntisi vihaa ja yrittäisimme vain kieltää nuoremme huume-elämän.
Itse olen saanut kyllä ymmärrystä esim. huumeita ja narkomaaneja käsittelevästä kirjallisuudesta. Esim. Ulla Korhosen kirjoittamia kirjoja suosittelen. Hän kertoo niissä NARKOMANIASAIRAUDESTA, hyvin ymmärrettävästi. Varmasti nuorten alkuaikojen kokeilut ovat järjettömiä valintoja heiltä, mutta aineet nopeasti muodostuvat tärkeimmäksi asiaksi elämässä heille. Kyllä siinä aineet vievät ja kaikki narmaalielämän normit lakkaavat merkitsemästä mitään. Se alkuperäinen, ehkä herkkä, ujo tms. ihminen, on piilossa siellä HUUMEPERSOONALLISUUDEN alla.
Ulla Korhonen puhuu myös kirjoissaan VELVOITEHOIDOISTA, siis hiukan kuin pakkohoidosta. Onhan se käsittämätöntä, että vastuu avun hakemisesta, jätetään itse narkomaanille, hehän eivät välttämättä tiedosta edes olevansa sairaita. Suomessa on kuitenkin ihmisellä niin vahva itsemääräämisoikeus, että pakkohoidoista on lähes täysin luovuttu ja se ei ehkä auta tehokkaasti. Kuka tahansa saa täällä narkata tai juopotella itsensä hautaan täysin rauhassa.
Jatka ihmeessä tuntojesi purkamista täällä. Kirjoittamisen helpotuksen ja omien asenteiden hitaan muutoksen tajuaa ehkä vasta jäljestä päin. Ja meitä narkomaanienläheisiä kyllä riittää, harmittavan harva vain kirjoittelee…
Paljon voimia sinulle Rytyssä!
Huomenta Särkynytsydän ja kiitos,
Olen alkanut lukea Anita Korhosen kirjoja (niitä on kolme) järjestyksessä ensimmäinen on kirjeitä Tiinalle. Siinähän tarina meni suunnilleen niin, että tyttö oli kovinkin pohjalla ja 20 huumevuoden jälkeen vielä pääsi kuiville. Minua ärsyttää (kaikki) mutta tuossa kirjassa “mamin” elikkä äidin asenne lasta ja asiaa kohtaan. Mistä tuo loputon äitihellyys oikein tulee? Kuka jaksaa loputtomiin kirjoittaa narkille, joka vähät välittää. “Muistathan, että olet maailman tärkein asia minulle” ja “rasitan sinua vielä näillä jutuillani” jne. Vie lasta aborttiin ja hoitaa loputtomiin ja toinen vaan narkkaa ja sekoilee. No mulla on nyt se viha pinnalla mutta toivon kyllä että pitäisin itseni jotenkin ryhdissä. Pakko sanoa, että halveksin narkkeja kaikesta mitä ne tekee itselleen ja muille vaikka oma lapsi sellainen onkin, olen kova. On kyllä ollut toisenlaisiakin kausia, mutta en haluaisi siihen itkupillitykseen enää vajota ja kerjätä sitä lopettamaan.
Huomenta Rytyssä
Taas heräsin lähes kolme tuntia ennen herätystäni, se on tosi tylsää, en vaan saa enää unta. Turha pyöriä sängyssä ja ahdistua, nukumpa taas alkuillasta, töiden jälkeen. Ja kierre jatkuu…
Hain eilenillalla kirjoituksiani Anita Korhosesta ja tyttärestään, en löytänyt, enkä tarkkaan muista milloin kirjoitin.Tästä äidin ja tyttären tarinasta on ollut kirjoituksia kahdessa eri lehdessä, olikohan ne ns. “naistenlehtiä”, sama kustantaja kummallakin. Arvostan kyllä Anita Korhosen jaksamista, itse en kyllä jaksaisi, en millään. Asia, mikä sai minut raivostumaan, oli jutun lopussa ollut toteamus, että vain 2% narkomaaneista selviää!!! Ei mitään lähdeviitteitä siitä, että mihin tieto perustuu. Jos näin olisi, niin silloinhan kaikki hoito ja kaikki käyttäjän ponnistelut raittiuteen olisivat turhia. Sain erään vapaaehtoistukihenkilön kysymään asiaa eräältä, erittäin arvostetulta päihdepsykiatrilta, että onko näin. Lääkäri vastasi, että vaatisi, jopa vuosikymmenten seurannan, että nähtäisiin selviääkö narkomaani raittiuteen ja kestäälö se raittius! Uskon, että tieto oli toimittajan kämmi. Laitoin sähköpostia päätoimittajalle, mutta siihen ei koskaan vastattu! En ole lukenut Anita Korhosen kirjoja.
Kyllä täällä meidänkin “JUNTTILANDIASSA”, kaupungin päihdehoidossa työskentelevä korvaushoitohoitaja, oli puhunut, poikamme avovaimolle tästä 2% selviytyjistä. Korvaushoidossa ja raskaana olevalle nuorelle naiselle, jolla ei ole lainkaan rikkeitä hoidossaan ja joka on osallistunut aktiivisesti kaikkiin psykososiaalisiin tukitoimiin! Onko siis joillakin hoitohenkilökuntaan kuuluvillakin asenteet, että narkkarit “saunan taa jne.”
Sen sijaan, olen lukenut ULLA KORHOSEN kirjan:" Irti riippuvuudesta -muutetut tunteet, muutettu minä". Käsitykseni mukaan hän on sidoksissa Irti huumeista ry:n toimintaan ja muistelisin, että hänen omassakin perheessä on ollut huumeiden käyttöä. Hän on julkaissut myös muuta tekstiä joka liittyy huumeisiin. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista.
On hyvin inhimillistä, että halveksimme ja vihaamme narkomaaneja vaikka olisiko syytä vihata ennemmin huumeita. En usko, että syvällä huumekoukussa olevilla valinta olisi enää omassa tahdossa.
Oletko tunnistanut itsessäsi pelkoa? Itse en ole kosketuksissa pelkooni, missä se on? Peittääkö vihani sen? Mutta olen pahasti pakkomielteinen, näihin huumeasioihin ja haluaisin kyllä elämääni muitakin mielenkiinnon kohteita.
Oletko hakenut apua itsellesi? On olemassa lukemattomia paikkoja jotka tarjoavat apua, niin läheisille kuin myös käyttäjille.
Paljon voimia sinulle Rytyssä!
Hei,
Olipa mukavaa saada mielipiteitä kirjallisuudesta. Korhosen seuraava kirja on elossa jälleen. Katotaan nyt jaksanko lukea sitä tekstiä. Minusta se äiti roikkuu lapsessaan. Loppujen lopuksi, isossa mittakaavassa: onko äidin tai muun läheisen teoilla merkitystä? Minä en hirveästi usko siihen.
Pelkäänhän minä, tarkemmin elän kauhusta kankeana koko ajan, olisi niin ihanaa joskus rentoutua vähän. Vertaan itseäni muihin ja näen sen miten normi-ihmiset ovat ihan tavallisesti ja rennosti, elävät hetkessä. Olen kateellinen, katkera ja kauhuissani. Tahtoisin kuolla ja pois ja silti käyn työssä, teen asiat jne. Kuolemankaipuu on kyllä istunut minussa jo kauan. Painajainen kun vaan jatkuu ja jatkuu. Kukaan ei välttämättä näe muuta kuin surulliset ja väsyneet kasvot. Siis hymyilen ja pidän naamaria päällä töissä ja ihmisten ilmoilla ja se on raskasta. Nyt olen saanut vähän ylimääräistä lomaa. Siis kahden kuukauden kesäloma. Jaan ihmiset meihin ja normi-ihmisiin. Olen miettinyt matkustamista yksin Aasiaan pitemmäksi aikaa, pois täältä. Olisi mahtava kun unohtaisin koko lapsen koska on raskasta elää täällä näiden normi-ihmisten kanssa kadehtien. Ystäväthän on multa jääneet nyt melko vähille, kun en jaksa kuunnella niiden juttuja ja vielä vähemmän puhua.
Jos joskus vielä näen ja juttelen hänelle, haluaisin ensinäkin sanoa kaiken paskan mitä hän on tehnyt. Sos. toimi ei halua, että käytetään sanaa “narkkari” mutta minä haluaisin sanoa sen totuuden hänelle. En oikein jaksa sitä, että asioita pitää kaunistella, että tytön mielikuva itsestään olisi jotenkin parempi. Olen kyllästynyt asioiden kaunisteluun, ja kaikkeen valehteluun. Narkki=narkki. Haluaisin myös sanoa, että ota yhteyttä seuraavan kerran kun olet ollut vuoden kuivilla. No, hän ei kyllä pahemmin yhteyttä ota muutenkaan. Mutta se rassaa kun niitä yhteydenottoja tulee n. kerran kuussa jollain ärsyttävällä tekstiviestillä. Ja sitten ei enää viestitellä, liuetaan kuin atomit avaruuteen. Mitään varsinaisia uhkauksia ei ole tullut, tähän asti olen antanut pikkurahaa, kun on soitettu että haluan jonkun vaatteen, parturin ym. Ja laitoksestahan se on soitellut, eli siellä on ollut muutaman kuukauden ja siksi olen antanutkin vähän rahaa. Nyt kun on taas miljoonatta kertaa hatkoilla niin tiedän, mihin nekin vaaterahat on menneet.
Tämä “sairaus” on pahinta laatua siinä mielessä, että narkkilapseni on hävinnyt elämästäni, häneen ei saa kontaktia, kuukausikaupalla kateissa jo viisi vuotta ja silloin kun on ollut laitoksessa, niin ei siitä yhteydenpidosta saanut oikeen mitään irti. Omassa todellisuudessahan ne elävät. Ja pahaa siitä tekee sen, että hän on kuitenkin vielä elossa.
Olen käynyt terapiassa, mutta en minä siitä saanut oikein irti paljonkaan. En oikein usko terapiaan. Käyn läheisten vertaistukiryhmässä kerran kuussa, mutta nyt sekin on kesätauolla. Haluaisin niin “räjäyttää” koko pakan, häipyä, tehdä jotain radikaalia. Jotain muuta kuin tätä samaa kestämistä vaan. Mutta kun minulla on muitakin lapsia, ja lapsenlapsia, niin se pitää minut jotenkin vielä vastuullisena heille. Vaikka helpppoa ei niidenkään kanssa todellakaan ole. Nuorin on huumemyönteinen teini ja rikki ja toisen jaksamista pelkään. Lapset olen saanut nuorena. Entäs jos narkin äiti alkaisi itse narkiksi? Onko kellään ollut tämänsuuntaista ajatusta?
Olen lukenut myös näitä itämaisen opin kirjoja (en muista nyt nimiä). Pitäisi hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat, siis hyväksyä tämä vallitseva todellisuus. Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, että lyö hanskat tiskiin. Luvataan, että tämä asioiden hyväksyminen tekee autuaan onnelliseksi ja vapaaksi. Ja kyllä, sitähän minä tässä juuri yritän. Eli siis tavallaan näin: huumeet voi kääntää voimavaraksi. Kaikissa asioissa on hyviä puolia, myös kärsimyksessä. Siis huumeista koitan löytää jotain hyvää… no joo. Ne antavat lapselleni hyvän olon hetkeksi. Huumeissakin on hyviä puolia… ok. Näillä mennään… ja siinä, että läheiset kärsii. Kärsimys kasvattaa, kai minä ja hänen läheisensä ovat nyt sitten jalostuneempia ihmisinä. Siis mitenkä tätä filosofiaa nyt pitää käsitellä jos ei jaksa kärsiä enää?
Hei Rytyssä!
Olipa rohkea kirjoitus. Ja realistinen!
Olisinpa itsekin noin jalat maassa.
Olen tempoillut tässä löysässä hirressä kahdeksantoista vuotta. Ei ole väliä mistä kaikki alkoi ja mitä tapahtui seuraavaksi. Tuntuu niin tutulta kaikki tuo. Pelkoa, vihaa ja katkeruutta. Halua lähteä kauas pois ja unohtaa kaikki.
Mutta toiset lapset pitävät elämässä ja tässä paikassa kiinni. Syyllisyys siitä, että heidän elämänsä on suurimmaksi kulkenut tämän kauhukakaran varjossa. Mitä on tapahtunut ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelko on ollut monesti todellista. Mitä jos tekee jollekin jotain, mitä jos en ehdi hätiin. Ja mitä jos hänelle tapahtuu jotain. Ja on tapahtunutkin niin monesti ja sellaisia asioita, joista ei kukaan selviä hengissä. Se on saanut ajattelemaan, että onko hänen elämällään sittenkin tarkoitus? Milloin se tapahtuu? Kuolema tai parantuminen? Niinkuin sinäkin, olen ajatellut salaa, että tulisi jo tuo ensimmäinen. Mutta sitten koen syyllisyyttä. Olen rukoillut vuosikausia muutosta. Mitä olen nähnyt? Yhä syvemmälle menevän nuoren, josta kasvoi jo fyysisesti aikuinen, mutta joka yhä enemmän muistuttaa kiukuttelevaa lasta.
Odottelen muutosta, joka antaisi meille rauhan. Ja hänelle myös. Sillä loppujen lopuksi hänen elämänsä se helvettiä on. Kamppailua syyllisyyden ja riippuvuuden ristiaallokossa. Ei vain kestä nähdä itseään peilistä.
Odotan muutosta, odotan jompaakumpaa. Saammeko iloita vai vihdoin itkeä?
Pelkään…
t.Uuvuksissa
Huomenta Rytyssä ja Uuvuksissa
Ruhtinaalisesti kaksi tuntia pitemmät yöunet kuin edellisyönä!
Kolme kovaa tunnekoota: kateus, katkeruus ja kauhu! Olet kyllä Rytyssä rehellinen, kyllähän meistä lähes kaikki haluaa NÄMÄ TUNTEET salata! Ne ovat negatiivisia, halveksittavia ja kamalia tunteita, eihän erinomaiset ihmiset sellaisia tunne tai koskaan myönnä! Tunnistan kyllä itseni tosi karkeaksi ja brutaaliksi tyypiksi, haluan myös käyttää suoria nimityksiä. Hiiteen kaikki PÄIHDEONGELMA-nimikkeet tai POISNUKKUNUT jne.
Tämä eristäytyminen on varmasti tyypillistä näissä ongelmissa, tosi surullista ja oikeastaan täysin turhaa! Omat sisarukseni, osa ihan tohtoristason terveydenhoidon ammattilaisia, ovat täysin kykenemättömiä ymmärtämään esim. perhettämme kohdannutta huumeongelmaa (meillä on myös juoppoja nuoria miehiä, osa juomattomia nyt, osa ryyppää yhä). Huumeongelma on TABU yhteiskunnassamme. Ja ei me kyllä opittu omassakaan lapsuudessa esim.lohduttamaan toisia. Ja me mieheni kanssa salattiin ongelmaa vuosikausia, täysin turhaan, kaikki tiesi, vaan eivät puhuneet meille!
Tuo narkkareitten kieroilu ja valehtelu kuuluu taudinkuvaan. Ja meidän hyväuskoisuus kuuluu, mielestäni, meidän oman taudinkuvaan (läheisriippuvuus). Nykyään en enää kauheasti mässäile poikani käyttöaikojen törkeyksillä, en toki halua niitä kieltääkään, ne ovat jossakin V-mäisinä muistoina. En halua, että aika kultaisi mennyttä, ne tapahtumat tai siis muistot niistä, ne vain ovat!
Minulla on, nuorena aikuisena aloitettu 15 vuotta kestänyt terapia historiassani, luulin, että olisin hiukan kypsynyt ja tasapainoinen aikuinen, mutta näiden ongelmapoikieni suhteen olen jälleen täysin sairas. En ymmärrä, että miten tätä muuten hoitaisi, kuin puhumalla, terapiassa ja/tai vertaistukiryhmissä ja kirjoittelemalla täällä. Tosi hitaasti tunteet ja ajatukset vähän järjestyvät ja tunnekuohut helpottuvat.
Luulisin, kun kärsimysastiamme on kukkuroillaan, niin voisi olla aika, ehkä alkaa työstämään asioita ja lopettaa salailu ja millimetri millimetriltä hidas toipuminen alkaa.
Ai niin, tervetuloa Uuvuksissa kirjoittelemaan!
Toivon teille kummallekin paljon voimia ,hoitakaa itseänne!
Hei myös Uupuneelle,
Vertaistensa kanssa on parasta asioitaan jakaa. Minä olen tällä hetkellä jalat maassa, tunteet on jäätyneet ja jäissä haluaisin ne pitääkin. Kiukku ja kylmyys on jäljellä. Hetkeä kerrallaan mennään. Kahden ihmisen kanssa pystyn ja jaksan olla tekemisissä. En pysty olemaan enää tavisten joukossa kuin hetken kerrallaan, ottaa niin voimille. Ajattelen piripää-lastani kyllä taustalla koko ajan, mutten aktiivisesti. Yritän ottaa asian asiana. MUTTA tiedän ne toisenlaiset hetket.
Harvalla ihmisellä on hienotunteisuutta meille huumeiden kanssa seurusteleville, myöskään muita lapsiani ei säästellä vaan meitä käytetään toisten terapeutteina! Meidän pitäisi olla normaaleja ja kivoja ja meille kerrotaan kauhutarinoita huumeisiin kuolleista ihmisistä. Tai sitten jauhetaan omia murheita ja ne ovat kyllä tosi pieniä näiden rinnalla. Olen HIRVITTÄVÄN PETTYNYT IHMISIIN! Eristäydyn luontoon ja vihaan kaikkea ja inhoan kaikkia. Kuitenkin käyttäydyn ihan normisti, vaikka tekisi mieli vetää turpiin jokaista vastaantulevaa kikattelijaa.
Olen nyt päättänyt selittää muutamalle ihmiselle miksi eristäydyn ja pyydän hienotunteisuutta ja ymmärrystä tilanteen vakavuuden takia. Yhden tekstarin laitoin, mutta vastaus oli kyllä kohtelias ja ymmärrän jne. mutten usko, että antavat silti olla rauhassa. MIKÄ TIEDOTTAJA MINÄ OLEN sukulaisilleni ja muille? Jos haluaisivat oikeasti olla mukana, niin tervetuloa vaan, soitan joka asiasta, mitä huumehelvetissä elävän elämässä tapahtuu. Kunnes huomaisivat että oho, levy pyöriikin paikoillaan ja homma on samaa paskaa vuodesta toiseen. Minusta nämä utsijat, jotka ovat muka ystäviä, ovat vain uteliaita. Ystävyys on vastavuoroista ja siinä halutaan olla tukena. Minä en ole saanut tukea kovinkaan monelta, se on uteliaisuutta, mässäilyä tai oman itsensä pönkittämistä.
Ilmeisesti te Uuvuksissa ja Särkynytsydän olette koko ajan jollain lailla tekemisissä huumelasten kanssa. Minulla on tätä historiaa viisi vuotta, ja taju asiasta tuli vasta n. vuosi sitten koko karmeudessaan, alussa luulin että käyttö on pössyttelykokeiluja. Olen ajatellut, että en kykene enkä kestä nähdä lastani huonossa kunnossa, en halua. Sitä ihmettelen kovasti, kuinka te kestätte katsoa lastanne konkreettisesti. En vaan kestä. Haluan jättää lapsestani nätin muiston ja unohtaa ja toivoa, että pian kaikki on loppu. Sosiaalitoimen kertomukset realistisuudessaan on traumaattista. Miksi minun pitää nekin traumat saada? Jos lapsi narkkaa ja hänen on hyvä olla siinä olotilassa, niin mitä se auttaa, että minä tiedän paskaset yksityiskohdat ja näen sen zombien?
Toivottavasti Särkynytsydän saa nukuttua, kaikkea hyvää! Heitän loppuun tällaisen ajatuksen, että mitä asioita te haluaisitte saada elämältänne vielä? Jätetään pois se lapsen huumeasia koska sen kaikki varmaan haluaisivat saada. Kirjoitellaan!!
Mitä haluaisin vielä elämältä?
Toivon, että hän tekisi täyskäännöksen!!!
Kunpa voisin elää normaalia elämää.
Se tarkoittaa sitä, että voin vastata puhelimeen pelkäämättä.
Että voin pitää verhoja auki ja valoja päällä milloin huvittaa.
Ja voin mennä pihalle pelkäämättä.
Voisin suunnitella kekkereitä ja juhlia ajattelematta muuta kuin juhlien iloa ja riemua.
Että voisin antaa itsestäni toisille lapsilleni ja ystävilleni enemmän.
Että voisin parisuhteessakin olla rennompi. Että voisin rakastaa molempia.
Ja välillä pystynkin siihen. Olen iloinen ja onnellinen pienistäkin hauskoista asioista. Nautin luonnosta ja vuodenajoista. Minulla on harrastuksia.
Ja olen onnellinen pienistäkin rauhallisista hetkistä hänen kanssaan. Ja kun jutellaan tavallisia asioita. Tehdään ruokaa yhdessä. Ja siitä kun hän laittaa hyvänyönviestin.
Ja hetkessä tämä kaikki murskautuu. Kalja, viina, kaverit, aineet, riidat, velat, tappelut, onnettomuudet, tulehdukset, väkivaltaisuudet, valheet…
Oma napa, jonka kautta kaikki muuttuu toiseksi.
t.uuvuksissa
Rehellisiä, aitoja ja pysähdyttäviä kirjoituksia Rytyssä, olet rohkea.
Hei,
En minä ole oikeasti rohkea, kunhan järkeilen täällä asioita. Oikeasti olen masentunut, kauhuissani ja kaikkea.
Olen lukenut nyt Anthony de Mellon kirjaa Uudistuminen. Siinä on jotain ajattelemisen aihetta, kuunnelkaas tätä: “Maailma on täynnä murhetta. Murheen juuri on kiintyminen. Murheen poistaminen juurineen tarkoittaa kaikenlaisen kiintymisen kitkemistä juurineen, kiintymisestä luopumista. Minulla on haluja, joiden tyydyttyminen ei ole onnellisuuteni ehto.” Kuulostaa itämaiselta joogaopettajan höpöttelyltä irtaantua kaikesta henkisesti. Mutta silti totta. Minä teen kiintymyksistä luopumista koko ajan. Minä haluaisin kokea elämässäni vielä vapautta. Yksin tänne synnytään, yksinäisyydessä lopulta eletäänkin ja yksin kuollaan. Joskus tuntuu, että enemmän olen yhtä lintujen ja ruohon kanssa kuin ihmisten, jotka ovat hirveän raakoja pettureita.
Menipäs filosofiseksi, mutta eikös täällä saa näitäkin haastella.
Äitinä, joka käy nyt vain haudalla tapaamassa “narkkiaan”, sanoisin, että se kuolema ei juurikaan auta, ei se helpota elämää, paljoakaan. Ehkä joskus silloin, kun ihmisellä tunnepuoli on haalea muutenkin. Syyllisyydentunteet jatkuvat, ajatuksissa pyörii vähän väliä, miksi en tehnyt sitä tai tätä, jospa olisin ymmärtänyt silloin…olisinko voinut tehdä vielä jotain… Enkä ole ainoa. Meillä joillakin ahdistus saapuu monen vuodenkin jälkeen kuolemasta, tsunamiaaltoina, edelleen.
Anita Korhosta on auttanut se, ettei hän ole nähnyt sitä lastaan kasvokkain niinä pahimpina aikoina. Hänenhän ei ole tarvinut kuunnella kaikkea paskaa, mitä perillinen suoltaa kasvokkain. Uskomatonhan hänen rakkautensa tulos on, mutta ehkei kuitenkaan niin harvinainen kuin oletetaan . Ja luulen, että se on paljolti seurausta siitä, että hän on nähnyt lapsensa ihmisenä, ei saastana, kuten narkomaanin yleensä katsotaan olevan.
Kuten joku viestissään jo sanoikin, kyseessä on sairaus, jota ei nuori ole tosiasiassa ihan kokonaan itse valinnut. En ole tavannut juuri yhtään päihteidenkäyttäjää, jolla ei olisi ollut taipumusta geeniperimässään. Ei edes se, että kotona ei ole mallia, kukaan ei käytä alkoholia, ei tupakoi, näytä suojaavan, jos suvussa on ollut mm. useampia alkoholisteja.
Sitäpaitsi päihteidenkäyttäjällä on yleensä hyvin alhainen itsetunto, jota he koettava peittää sillä kovuudellaan, joka eniten ärsyttää läheisiä. Jos pysyy katsomaan sen läpi, voisi nähdä toisenlaisen lapsen.
Läheisten teoilla on kyllä vaikutus. Päättelen näin, koska tiedän lapseni kaverien perheitä, joissa on ollut useampikin päihteidenkäyttäjänuori, joihin vanhemmat ovat jaksaneet pitää yhteyttä, auttaneet. Nyt noilla lapsilla on ammatit ja työpaikat. Ei voisi ajatellakaan heidän “nuoruuttaan”, kun nykyään näkee. Eli toivoa ei kannata heittää. Koskaan ei voi tietää, kuka selviää, kuka ei.
Heippa rytyssä ja muut narkkien äidit!
Varmastikaan en osaa (ex)-käyttäjänä kuvitella miltä teistä äideistä ja isistä tuntuu, kun oma lapsi käyttää päihteitä. Itsellähän ei vanhemmat tienneet käytöstä mitään vuosiin, enkä jälkeenpäin edes ymmärrä miten se oli mahdollista. En koe saaneeni henkistä tukea vanhemmiltani (johtuen monista syistä), mutta osittain he elävät laput silmilläni ja kuvittelivat muutama vuosi sitten hoitoon hakeuduttuani, että ongelma on ratkaistu sillä. Itse kerroin sinne hakeutuneeni ja myös päihdeongelmastani, eikä sen jälkeen ole kertaakaan kumpikaan vanhemmista kysynyt, olenko käyttänyt. Kerron kyllä heille avoimesti käynneistäni klinikalla jne, mutta he eivät koskaan ota itse asiaa esille. Ikään kuin ongelmaa ei olisi, kun siitä ei puhuta.
Kuitenkin koen, että mun pelastus on ollut se, että on ollut muita aikuisia elämässä lapsuudesta lähtien, jotka ovat katsoneet perään ja kuunnelleet huolia. Tätä puhumisen kulttuuria kun meillä kotona ei ollut. Nämä “aikuiset” olivat milloin opettajia ja milloin ketäkin. Joka tapauksessa ollessani täysi-ikäinen käyttäjä oli mulla silloinkin ikään kuin vanhempien korvikkeita, eli senikäisiä aikuisia elämässä, jotka olisivat iän puolesta voineet olla mun vanhempia. Mitään sukulaisuussuhdetta näihin ihmisiin ei ollut, mutta silti oli aina joku, jolle soittaa, kun asiat oli huonosti. Oli joku, joka jaksoi sadannen kerran kuulla, kuinka en onnistunutkaan lopettamaan käyttöä tai jos säädin jotain. Oli jopa ihmisiä, joiden luona asua silloin, kun oli pahimmat reflat päällä ja yritin kuiville. Ja ilman näitä ihmisiä en olisi tänään elossa.
Ilman huostaanottoa jne voisin olla rytyssä sinun lapsesi 15 vuotta sitten. Olin se nuori, jonka ei uskottu elävän edes täysi-ikäiseksi päihteiden käytön takia. Mutta jollain tapaa sinnittelin. Nyt kun elämä vihdoin näyttää valoisalta, haluan kertoa sinulle rytyssä sen, että muiden käytöksellä on väliä käyttäjälle. Se ei ehkä näy päällepäin tai ilmene heti, mutta se voi silti olla tärkeää. Itselleni oli ainakin todella tärkeää, että joku välitti ehdoitta, mutta myös asetti rajoja. Omat “tukihenkilöni” ovat löytyneet mitä oudoimmista paikoista, mutta he ovat olleet ne ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat itseni lisäksi tienneet, miten mulla menee. He ovat myös olleet ne, joille olen kokenut olevani tilivelvollinen ja joiden sanat ovat pitäneet mut hengissä ja auttaneet kuiville. On raskasta elää elämäänsä niin, ettei voi kertoa julkisesti olevansa päihderiippuvainen tai edes entinen sellainen. Yllättävän monet ihmiset ovat todella suvaitsemattomia ja omaan tuttavapiiriinikin kuuluu ihmisiä, jotka lopettaisivat yhdeydenpidon, jos tietäisivät historiani. On ollut todellinen henkireikä, että on ollut sellaisia ihmisiä, jotka tietävät minusta kaiken.
Se häpeä, mitä käyttäjä kokee, on niin isoa, ettei omille vanhemmille yksinkertaisesti kehtaa kertoa mitään asioistaan tai pyytää apua. Siksi sen “tukihenkilön” on oltava joku muu kuin sinä - sekä sinun että tyttäresi takia. Ehkä sinun tyttäresi löytää itsensä pois päihteiden parista huomenna tai kymmenen vuoden päästä, mutta sen hän päättää itse. Omalla kohdalla kesti n. 10 vuotta ensimmäisestä lopettamispäätöksestä ennen kuin oikeasti sain asiat järjestykseen. Ihme kyllä tärkeimmät ihmiset pysyivät rinnalla, vaikka ikävä kyllä osa tippui matkalla poiskin, kun eivät jaksaneet ainaista päihteilyäni.
Toivon todella, että oma tyttösi löytää sen jonkun toisen turvallisen aikuisen, johon tukeutua. Jonkun samanlaisen, joita omassa elämässäni on onnekseni ollut. Ja toivottavasti todella tiedät, ettei tyttäresi päihteiden käyttö ole sinun vikasi! Siis todella tiedät. Ja että lapsesi tietää, että vaikkei rahaa heruisikaan (mitä ei siis tietenkään kannata lapselle antaa), niin jos hän joskus haluaa hakeutua hoitoon, on joku auttamassa. Mutta toisaalta, jos kaikkien vuosien jälkeen et jaksa olla “valmiudessa”, on sekin ok. Elä omaa elämääsi, äläkä syyllistä itseäsi, jooko? Itselle tulee aina paha mieli, kun mietin mitä kaikkea “tukihenkilöni” ovat joutuneet kestämään takiani, ja tuntuu, ettei sitä voi millään tavalla korvata. Vuodesta toiseen olen vain toivonut, etteivät huolehtisi musta, menettäisi yöuniaan jne. ja samalla toivonut, että joku jaksaa välittää.
Tulipas sekavaa tekstiä, mutta tsemppiä kaikille!
Huomenta kaikille
Aika helppoa on eläytyä sinun tunnelmiisi Rytyssä. Olin itsekin, muutama vuosi sitten, tosi jyrkkä, mustavalkoinen ja VIHAINEN. Nyt ehdottomuus on jo helpottunut jonkin verran. Ehkä se hirvittävä pettymys, nuoren huumeilusta, ilmenee vihana, nuorta ja muitakin ihmisiä kohtaan. Vihaa vaan aivan rauhassa, kun käsittelet tunteitasi terapiassa tai vaikka kirjoittelemalla tänne, ne pikkuhiljaa asettuvat aloilleen. Minusta viha on “terve” ja luonnollinen reaktio näissä tilanteissa!
Kyllähän minä tiedän sen, että monet sukulaiset, naapurit ja tutut tiesivät, kauan ennen meitä, pojan sekoilusta, mutta kukaan ei kertonut meille. Ja tiedän, että monet ovat olleet vahingoniloisiakin ja toki monet ovat olleet järkyttyneitä ja täysin neuvottomia! Yksikään sukulaisemme, alkoholisti veljeäni lukuunottamatta, ei ole koskaan sanallakaan kysynyt, että mitä meille kuuluu. Asiasta ei yksinkertaisesti PUHUTA! Itselläni, tämä pojan narkkaaminen, on ollut pakkomielteenäni jo monta vuotta, eikä minua edes kiinnosta joku “pinnallinen” lässytys! Uskon siihen, että loppujen lopuksi olen itse eristänyt meidät “normaalista” kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa. Onhan sekin kamalaa, etteivät läheiset ihmiset voisi olla ylpeitä ja iloisia omien menestyneiden nuortensa puolesta, etteivät uskaltaisi puhua lapsistaan, kun olemme paikalla. Selvä se, että emme ole ehkä niitä toivotuimpia vieraita esim. menestyneiden nuorten häihin tai valmistujaisiin tms.
Ja varmasti olemme KATEELLISIA, pettyneitä jne. mutta olenhan tuntenut nämä lapset aina ja olen tietenkin iloinen heidän menestymisestään. Ja tunnen kovaa SURUA, ettei meillä onnistuttu samanlailla. Ja ehtiihän sitä, vaikka 30v ikäisenä alkaa rakentamaan hyvää elämää, opiskella jne. kun se raittius ja toipuminen löytyisi.
Huomenna tulee vuosi ensimmäisestä viestistäni tänne, olen tosi tyytyväinen, että aloin kirjoittamaan. Tämä on ollut tärkeää ja varmasti “eheyttävää ja voimaannuttavaa”!!
Aurinko paistaa, jo toista päivää, pitkän sateisen ja tuulisen ajan jälkeen!
Hyvää, rauhallista ja raitista juhannusta kaikille!
Hei zurussa, särkynytsydän, uuvuksissa ja nasaalisti.
Arvostan hirveästi, että vastaatte kirjoituksiini!! Olen todella kiitollinen teille. Kyllä zurussa ja nasaalistin kirjotukset saivat tipan linssiin. En kai minä mitään muuta toivoisikaan kun sitä, että lapsi joskus pääsisi kuiville. Sitä aina kuvittelee, että tekee kaikkensa. Kyllä minä olen kaikkeni tehnyt, mutta kun ei yksinkertaisesti enää kykene kohtaamaan näitä petkutuksia ja viha on niin suurta. En kykene nyt olemaan tukena, eikä tyttö tietysti sitä pyydäkkään kun on maan alla bilettämässä. Se ihminen vetää niin taitavasti linssiin, mutta sen kai te tiedättekin jo. Nuo kirjoituksenne vääntää oikeastaan veistä haavassa kun näen, etten minä pysty vihaltani ja katkeruudeltani enkä rakkaudeltani muuhun . En kykenisi näkemään lasta aineissa. Oikeasti, en tiedä mitään pahempaa temppua läheisille kuin narkkaaminen. Ehkä itsemurha on sama. Minulla ei ole niitä aineksia, joilla viedään tämä asia läpi. Vihaan ja rakastan.
Kertoisitko minulle nasaalisti sen, että välititkö sinä narkkariaikoina kenestäkään? Kun ihminen on 17 v ja narkkaa, niin eihän sillä ole enää tunne-elämää olemassakaan. Rakkaushan on vain aineisiin, ei se rakasta eikä välitä enää kenestäkään eikä mistään muusta. Eihän aineiden pehmittämä pää tunne? Vai tunteeko se vaan silloin, kun pitää saada ainetta? Miten se katumus muka ilmenee? Minä olen miljoona kertaa saanut pikkutekstarin tyyliin anteeksi kun olen aiheuttanut teille niin paljon pahaa jne. ja sitten kuitenkin veetään aineita ja ollaan piilossa koko ajan. Meitähän se vaan härnää ja kiusaa. Sohii välillä kerran kuussa tai harvemmin viesteillä tänne. Pääsääntöisesti se on sitä, että kaikki muut kerjää sitä ottamaan yhteyttä ja sitten kun on muutama kuukausi mennyt ja puhelin taas myyty aineisiin, niin se lopahtaa väkisinkin. Mitä minun teidän mielestänne pitäisi sanoa, kun se valehtelee, ettei ole narkannut viesteissään. Olen välillä uskonut, pettynyt miljoonasti, sitten en usko, sitten päätän, että uskottelen uskovani hänelle, että joo hyvä hieno juttu mutta oikeasti en usko. Ja taas tätä rataa. Psyyke hajoo.
Että tuo, että pitäisi välittää ja olla olemassa kun toinen vuositolkulla kiduttaa isoa porukkaa, olla valmiudessa rakkauskädet luottavaisina levällään, ei siihen pysty kuin Jumalan enkeli. Onko nyt sitten niin, että minun vihani takia tämä minun lapseni kuolee?
Ja vielä Sinulle särkynytsydän,
Ihan täsmälleen! Ihan kuin minun kirjoitustani vähän vähemmän vihaisena. Eristäydyn ja haluan eristäytyä, vihaan ihmisiä ja lässytyksiä, kuitenkin joo, ymmärrän sen, että toiset saavat nauttia ja olla onnellisia. Näytän iloista naamaa mutta oikeasti tämä viha ihmisten ymmärtämättömyyttä kohtaan läikkyy yli. Laitoin tekstarviestiä ystävilleni, että tilanne on vakava että ymmärtävät miksi vetäydyn ihmissuhteista. Laitoin kauniisti. Mutta rivien väliin yritin kirjoittaa: Antakaa mun olla rauhassa, en kestä leppoisaa asennettanne, enkä juttuja perhe-elämästä! Ei vähempää voisi kiinnostaa kuka riiteli kenenkin kanssa ja kuinka vaikeaa heilläkin on, kun lapsi lintsasi koulusta tänään ja uhkasi lopettaa lukion kesken. Heillä on niin vaikeaa!! Voi h…!! 
En tarkoittanut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena ja valmiina tekemään mitä vain milloin vain. Tarkoitin sitä, että olisi hyvä, jos lapsella olisi joku aikuinen tukihenkilö, joku johon luottaa. Uskon jopa, että olisi parempi, että se henkilö olisi joku muu kuin sinä. Esim. omalla kohdalla en olisi ikinä pystynyt kertomaan henkilökohtaisia asioita äidilleni - en olisi pystynyt vetämään häntä mukaan ongelmiini.
Kyllä mä välitin narkatessani muista ihmisistä ja niiden tunteista. Jälkikäteen ajateltuna olin toki itsekäs ja itsekeskeinen, mutta pidin esim. päihteiden käyttöni salassa perheeltäni, jotta he eivät huolestuisi. Ja mitä katumukseen tulee, kadutti aina jos valehtelin läheisilleni ja yritin niitä hyvitellä milloin mitenkin. Edelleenkin on huono omatunto asioista, joita oon tehnyt vuosia sitten.
Mitä noihin viesteihin tulee, sinuna ohittaisin ne täysin. En uskoisi yhteenkään ja lähtisin siitä liikkeelle, että tyttäresi valehtelee käytöstään aina. Tilanteestaan riippuen joko vähättelee tai liioittelee käyttöään ja sen vaikutuksia. Ylipäätänsä kaikkiin hänen puheisiinsa/viesteihinsä kannattaa suhtautua skeptisesti.
Ja ei sinun lapsesi kuole siksi, että sinä olet vihainen! Lapsesi kuolee, jos hän ei itse halua elää ja jos hän ei löydä motivaatiota lopettaa päihteiden käyttöä. Sinun vihallasi tai sen puutteella ei ole merkitystä!
Hei Rytyssä
Toivoisimpa totisesti, että säästyisit tältä syväsukellukselta huumepaskaelämään. Elin liian kauan, ainoana mielenkiinnon kohteena pojan narkkaaminen, kun hän hakeutui korvaushoitoon ja moniin tukitoimiin, tuntui kuin elämältäni olisi pudonnut pohja pois. Tätä huumeidenkäyton lopetustahan oli odotettu ja toivottu niin monta vuotta, että tuntui kamalalta, etten pystynyt olemaan vain iloinen ja onnellinen asiasta. Uskalsin toki hiukan huokaista ja vuosien stressi ja pelko hyökyi päälleni. Kaikki pettymykset, kieroilut, valehtelut, varastamiset yms. ei ne itsestään ja ilman puhumista ja asiainkäsittelyä minnekään häviä. Nyt poika on ollut hoidossaan 2 vuotta ja hiukan ollaan puhuttu käyttövuosistaan.
Ja kyllä kait näitä asioita täytyy käsitellä ammattilaisten ja vertaisryhmien kanssa. Ei huumeongelmaiset, olivat kuivilla tai vielä narkkaamassa, pysty välttämättä käsittelemään läheisten tuskaa, se voi aiheuttaa lisääntyvää käyttöä, kun syyllisyyttä täytyy paeta. Ja täytynee meidänkin katsoa peiliin, jos syyllisiä haetaan, suostuimmehan älyttömiin pojan vedätyksiin. Kuskiksi asioihin ja paikkoihin, jotka TERVE läheinen olisi jättänyt ajamatta. Pikavippien maksamiseen, huumeiden oston rahoittamiseen, ruuan ostamiseen jne. jne. Emme olleet enää terveitä!
Al-anon kirjallisuudessa on käsitelty tätä ilmiötä, kun juoppo lopettaa juomisen, tarvitsevat niin juoja kuin läheinen paljon asian käsittelyä.Mielestäni sopii myös tähän huumeongelmaan.
Älä katkaise välejäsi sukulaisiin ja ystäviin. Kerro, jos mahdollista, tästä kamalasta kriisistäsi. Tyttäresi tilanne tulee kuitenkin muuttumaan jossakin vaiheessa ja suhteiden elvyttäminen ystäviin on työlästä ja voi olla mahdotontakin. Sitä kasvaa erilleen, esim. omiin sisaruksiin.
Jotenkin ymmärrän ihmisiä, jotka eivät tiedä narkkielämästä mitään. Onhan se täysin käsittämätöntä. En ymmärrä itse, vieläkään, että miten jostakin pilleristä tms. voi tulla elämän tärkein asia. Kaikki muut asiat ja arvot elämässä menettävät merkityksensä. Yritetään muistaa, että narkomaanit ovat SAIRAITA IHMISIÄ. He eivät kykene vastustamaan aineenhimojaan. Mutta siellä käyttäjäpersoonallisuuden alla piilossa on se alkuperäinen ihminen.
Toivon sinulle paljon voimia Rytyssä!