Käytön syyt....

Minä koitan oppia tunnistaan niitä tilanteita, joissa halu ottaa lääkkeitä iskee. Kun tunnistan tilanteen, on hyvä, jos on etukäteen mietitty varasuunnitelma. Oikeestaan “tilanteet” on ihan mussa ittessäni eikä niin vaan vältettävissä, niinku joku paikka olis…

Yksi syy on yksinäisyys, joka ainakin nyt tuntuu voimakkaasti. En halua käydä ravintoloissa ollenkaan ja välillä ajattelen, että kaikki normaali-ihmiset on joko juhlimassa tai kotona perheittensä kanssa… Viikonloppuisin on kaikista hankalinta. No, onneksi on netti ja töllökin sit ku meen kottiin.

Toinen on voimakkaat tunteet. Mä tunnen niin voimakasta vihaa ja mustasukkasuutta, että välillä tuntuu, että pää räjähtää. Ei siinä mitään, mää teen miljoona vatsalihasliikettä ja jumppaan itteni puolikuoliaaksi, jos se jelppaa tän illan ohi sitten ilman lääkkeitä, niin kiva. Joo ja sit mulla on yks tosi kaunis kirja, joka kertoo naisesta, jolla on pakkomielle, hah. Koska se on niin kuulaasti kirjotettu, mä luen sen toisen kerran. Mikä tahansa, mikä auttaa, mut ei vahingoita mua eikä toisia. Välillä piirrän, kun pystyn. Ihan vaan “terapiakuvia”. Ja teen muita luovia juttuja. Ja sit jos on niin paha olo, että tekee mieli vahingoittaa jotakuta, mä pistän tyynyn suuni eteen ja karjun…

Stressi on yksi syy. Mun on vaikea olla armollinen itseäni tai yhtään ketään kohtaan, vaadin paljon. Liikaa kaikki-tai-ei mitään- perfektionismia. Mikä on toivotonta, koska olen kyllä valovuosien päässä täydellisestä. Jotain siltä väliltä. Tämmönen ajatus tuli yks päivä: kun ihmisiä valistetaan, puhutaan useimmiten siitä, että pitää huolehtia fyysisestä terveydestä, mutta harvemmin väitetään, että ihmisellä on velvollisuus huolehtia mielenterveydestään. En todellakaan väitä, että psyykkisistä sairauksista paraneminen on pelkästä päätöksestä kiinni (vakavissa psyykkisissä sairauksissa ei lainkaan), mutta ehkä pitäisi alkaa itse huomaamaan, millon ei jaksa, millon tulee raja vastaan. Eli, jos ikkunan pesu stressaa, voi vaikka pistää bentsojen hinnan ikkunanpesijälle, hih. Tai sit jätän pesemäti, omapa on kotini. Eli vaik joku toinen on äärimmäisen tehokas, ei mun tarvi. Olen kuitenkin mennyt aika paljon eteenpäin vaikka puolen vuoden takaisesta tilanteestani.

Itsensä ja toisten syyttäminen; liittyy edelliseen. Raja toisiin ihmisiin on mulla hyvin häilyvä. Tunnen usein raivoa, kun en pysty kontrolloimaan toista ihmistä, mutta toisaalta sehän pätee myös toisin päin: minäkin olen v-a-p-a-a. Eli sen sijaan, että keskityn kielteisiin asioihin - en pysty johonkin asiaan - , ajattelen hyviä asioita, jopa itsessäni…

ugh, olen ripittäytynyt :mrgreen:

Niinpä niin… kyllä ihan liian usein vieläkin törmää siihen että mielenterveysongelmia vähätellään, ikävä kyllä. Mulla on jäänyt moni koulu kesken ja pari duunipaikkaa alta tän ahdistuneisuushäiriön takia…naurettavaa, mutta en vaan pystynyt menemään lääkärille kun pelkäsin että nekin vain nauraa. Tai toteaa kuten vanhemmat että “senkus otat vaan itseäsi niskasta kiinni” :imp: ikään niinkun mä tahallani lusmuilisin…oli aika hieno fiilis kun ekan kerran uskalsin mennä lääkäriin ja sain heti oikean diagnoosin ja lääkityksen. Vapauttavaa :wink: päivä kerrallaan, eks jee :slight_smile:

Bentzopää aloitti mielenkiintoisen aiheen.
Miten on muuten, liittyykö aineiden tai yleensä päihteiden käyttöönne luonteenpiirteet? Törmään usein työssäni siihen, että ihmisillä on taustalla sellainen täydellisyyteen pyrkiminen. Vaikuttaako se kohdallanne millään tavalla päihteiden käyttöön?

Minusta luonne/luonteenpiirteet ovat yksi syy päihteiden käyttöön, minun kohdalla ei ainakaan tuo täydellisyyteen pyrkiminen. Se ei ole koskaan ollut mulle mikään päähänpinttymä. En ole kovin kunnianhimoinen ihminen, ja olen aina jotenkin ollut ‘tyytyväinen’ siihen mitä mulla on, sekä minut on arvostettu pienestä saakka niistä lahjoista mitkä on minulla, eli tuollainen täydellisyyteen tavoittelu ei tunnu tutulta.
Mutta joku juttu luonteessa täytyy olla että jotkut rupeaa käyttämään. Itse olen analysoinut sen niin, ja myös kuullut muilta saman teorian, että tietty yliherkkyys voi olla yhteinen tekijä käyttäjillä, ettei vaan kestä tätä arjen raakuutta ja kilpailuilmapiiriä mikä meillä ainakin länsimaissa vallitsee.

Se miksi aikoinaan kiinnostuin saamaan päätäni sekaisin oli osittain ihan silkkaa mielenkiintoa glorifioitua huumemaailmaa kohtaan, mutta myös sellainen olo että ‘en sovi tänne’ Ja sellainen olo minulla on vieläkin. Minulla on aina olla aika ulkopuolinen olo kouluissa ja työssä, mitä taas johtaa pinnistelyyn ja rooleihin ja lopulta sitä ei vaan jaksa. Vaikka olenkin aika sosiaalinen tyyppi.
Teininä ehkä sellainenkin vaikutti aika paljon että lapsuus oli sellainen kiva, ja sain olla sellainen ns luonnonlapsi jolla ei ollut pahemmin rajoja, ja sitten yläasteella tilanne muuttui koulun vaihtoa myötä jne, eli kuvaan tuli se olo että olen jotenkin ‘erilainen’ ja puhkesi ensin syömishäiriö, koska en halunnut kasvaa aikuiseksi siinä hirveässä maailmassa, ja sitten aika lailla samalla tuli huumeet, lääkkeet ja myöhemmin viina kuvioon.
Että kai se on lähtenyt siitä että se on ollut vaan joku irtiotto ja pako todellisuudesta, koska en ole sitä todellisuutta kestänyt, ja sitten ajan myötä siitä on tullut tapa ja sairaus.
Ja kyllä minusta edelleenkin tuntuu että vaikken ikinä enää käyttäisi mitään, niin minulla on aika vaikeata ‘sopeutua’ tähän yhteiskuntaan. Ja luultavasti valitsen sitten jonkun ‘vaihtoehtoisen’ tien. Onko se sitten nunna, kotirouva, lähetyssaarnaaja, työtön taiteilija, vapaaehtoistyöntekijä vaiko parantaja/noita, niin aika saa näyttää :smiley:

Samastuin aikalailla teihin. Joskus sitä tuntuu siltä, että mä oon syntynyt ihan väärään aikaan ja väärään paikkaan…

joo timoteus, mä olen ainakin syntynyt ihan väärään paikkaan… Täällä on liian rankka meno.

Mulla ainaki käyttö alko ihan pelkästä mielenkiinnosta…
Ensimmäisen kerran ku subua vedin hihaan, niin tuli semmonen ahaa-elämys että “tää on mun juttu”, rakastuin ihan mielettömästi siihen, sitte tietenki tuli bentsojen runsas väärinkäyttö, ku ei enää saanukkaan oloja subusta…

Mullaki on aina jotenki ehkä ollu tollanen olo etten kuulu tänne ja omaan tosi huonon itsetunnon, jotenki ne aineet on kai korvanneet sitäkin…tai tuoneet jotain turvallisuuden tunnetta.

Toisaalta uskon, että oon myös alitajuisesti lääkinny itteeni masennuksen, ahdistuksen, sosiaalisenfobian ym.takia.

On tosi vaikeeta nykyään ku on tottunu vetään päätä jotenki sekasi, ku yhtäkkiä ei voikkaan/haluakkaan…tai no halua ois, mutta pitää yrittää pysyä lujana, koska en ikinä halua takas siihen missä olin ja monesti saatan vaan jäädä miettiin et miten onnellisessa asemassa oon ja et onko tää ees tottakaan et mun ei tosiaan tarvii vetää, enää koskaan.ikinä.never ever.

Mutta nuo kaman himot… :imp: Nytkin oisin saanu poretta kaverilta, mutta mietin asiaa yön yli ja oon todella ylpeä itestäni, että pystyin sanomaan sen kuuluisan EI:n :smiley:

Värkit mulla on vieläki tuolla jemmassa ja eilen just mietin et pitäis hävittää ne, mut seki on jotenki niin tunteellinen juttu… :laughing:

Ompas tämä nyt taas vaikeeta…Mutta elämä on. Onneksi päivä päivältä helpottaa.

Jaksamisia kaikille toivoo Räpsy ja vaavi :sunglasses:

tulipa erittäin selkeesti…halua ois, mut en ikinä halua…heh heh toiv.ymmärrätte mitä ajoin takaa :open_mouth: :smiley:

Mul on aika paljo sama; mä vaa häpesin itteeni aivan pennust pitäen, et mä en todellakaan ees yrittäny joukkoon; miks turhaa itteää munaamaa, ku on kiusattujakin huonompi… Mä yritin välttää kama viimesee saakka; ryyppäsin, viiltein, laihutin, mut olin vaa hullu, anorektikko tai juoppo, joten sit mä alotin käyttää…

Nykyää miks mä käytän, on lähinnä ympäristö, tapa, epätietoisuus, mitä ihmiset normaalist tekee, kavereiden ollessa sekasin kuvittelee saavuttavasa edelleen sen hyvän olon jne… Mut päivä kerrallaa :smiley:

Ja mul sanottiin siäl MTT:n testeis, et mä en sopis tavalliseen työhön, koska oon niinluova määrätyl taval, et haluun tehä kaiken just kuten ite haluan, en sääntöjen mukaan :wink: … Ja tais käyttää nimitystä “erittäin visuaalinen ihminen” :smiley:

:smiley:

Mullekin kerrottiin noita juttuja kun olen erilaisissa testeissä käynyt, käyttivät muistaakseni termit ‘Erittäin luova, jopa liikaa mielikuvitusta ns tavalliseen työhön’ Ja jotain että taidealalle pitäis yrittää tai toimittajaksi/kirjoittajaksi.
Mutta sekään ei ole niin helppoa noin vaan Vips, ruveta taiteilemaan, pitää kuitenkin jotenkin elää myös.
Muttta on sentään positiivista kuulla että on niitä vahvoja puolia. Mulla on myös toi ruoanlaitto hanskassa, mutta ei sille alalle viitsi mennä kun on niin stressaavaa. Esim joku pitopalvelufirma aiheuttais mulle vatsahaavan alta yksikön, kun en mitää stressiä kestä.
Toisaalta mä ajattelen niin että aikaa on, ja ihan vanhanakin voi tehdä kaikenlaista, että elämä ei ole mikään kilparata missä pitäisi olla maalissa ennen kuin täyttää 35.
Vaan se jatkuu ja jatkuu, ja jos ei löysy sitä yhtä omaa juttua niin olkoon sitten monta pientä omaa juttua mihin satsaa aikaansa.
Tekee ihan hyvä olla ‘tekemättä’ mitään, ottaa vähän mallia muulta maailmalta, nauttii vaan olosta ja olemisesta.

Alussa oli vain yksi puu, jonka jumala oli ottanut pyhäkseen, eli siihen ei ihmisellä ollut lupaa kajota. Mutta Iblis (ensimmäinen saatana) sai houkuteltua ihmisen syömään siitä, kertomalla heille valheen, joka oli maustettu suurella määrällä totuutta. Ja niin ihminen joutui etäälle armosta ja jumala teki monta asiaa pyhäkseen, eikä hänen orjillaan ole lupaa koskea niihin. Ja jumala antoi yhä johdatuksen luotaan, niille, jotka sitä tahtovat seurata. Arabian kielessä sana HARAM tarkoittaa “Jumalan pyhää” ja sitä, mikä on Haram ei muslimi saa tehdä tai käyttää. Päihteet on Haram.

Minä halusin tietää. Ja sainkin tehdä paljon haram, ennen, kuin tulin psykoosiin ja sen jälkeen, ennen paluutani Islamiin. Jos esimerkiksi polttaisin pilveä, Jumala ei hyväksy minun rukouksiani 40 päivään ja joitain ruoskan iskujakin tietääkseni ansaitsisin itselleni, tarkkaa määrää en tiedä. Se pistää miettimään, kajoamista sellaiseen, minkä jumala on määrännyt koskemattomaksi.

Toivottavasti Holly2 löydät itsellesi mieleisiä asioita, joista saat tyydytystä. Minä valmistuin taidemaalariksi keskiviikkona ja töitäni on nähtävillä 28. päivään asti kaapelitehtaan E rapun 4. kerroksessa Vapaan Taidekoulun tiloissa jos joku on kiinnostunut.

Voimaa ja jaksamista teille kaikille.

Onneksi Olkoon NB!!!

Olen miettinyt tuota vapaata kanssa. Tällä hetkellä se kaukokaipuu on niin suuri että jos pääsisin niin en voi 4 vuotta olla täällä opiskelemassa. Vaan luultavimmin ulkomaille.
ja kyllä mä NB löydän sen mun ‘jutun’ oon jo matkalla sitä kohti kokoajan.

heips.

Mä taas lueskelin noita teidän mielenkiintoisia juttujanne, ja niistä kyllä heräsi ajatuksia.

Ensinnäkin NB, onneksi olkoon! Tosi hieno juttu että olet saanut koulusi päätökseen. Ainakin mulla valmistuminen ammattiin oli tosi iso etappi elämässä. Sikäli että tosi erilaista työtä kyllä tehdään, mutta molempien työssä on käden jälki nähtävillä. Ja monesti jonkinlainen jälki myös sielussa.

Holly. Mä ymmärrän ja oon täysin samaa mieltä siitä että välillä on hyvä hidastaa tahtia ja katsoa mitä elämällä on sillä hetkellä tarjottavaa. Se pysähtymisen ja hidastamisen taito on välttämätön jotta elämästä selviäsi hengissä sen ajan kuin on tarkoitettu. Mutta…mä olen myös sitä mieltä että ilman stressinsietokykyä ei oikein voi selvitä. Koska sitä stressiä tavalla tai toisella pukkaa joka tapauksessa jostakin asiasta.

Mä tiedän itsestäni, että pystyn toimimaan hyvin paineen alla. Toisaalta tiedän myös sen että pystyn toimimaan vielä paremmin ja etenkin voin paremmin kun sitä painetta ja stressiä pystyy hallinnoimaan itse. Se on ihan samalla tavalla opeteltava asia kuin polkupyörällä ajo. Ei mikään helppo opeteltava, mutta ihan täysin mahdollinen. En kiellä etteikö mullakin usein lipsuisi ote, ja ulkopuolinen paine tuntuisi musertavan alleen. Mutta kun tarkemmin miettii, yleensä ison osan niistä paineista on kehittänyt ihan itse, ja järjestelemällä asiat tärkeysjärjestykseen päässään, tai vaikka ihan paperille, auttaa näkemään mikä todella on asia mikä on tehtävä ja mikä taas kaaoksen luomaa kaaosta. Hyvin usein, ainakin mulla kun käyn hirveä stressi niskassa miettimään että mikä tässä nyt oikeesti on kiireellinen ja akuutti asia, käykin niin että niitä oikeita kiireitä ei niin kamalasti olekaan. Kun ihan oikeasti moni asia maailmassa voi odottaa vartin, tunnin, huomiseen tai ensi viikkoon. Ihan faktaksi väittäisin että stressi ja kiire ei huhkimalla lopu. Ainut tapa pärjätä niitten kanssa on hallita niitä, kun ei kai noita ihan täysin elämässä tosiaan voi mitenkään välttääkään. Että kyllä sä Holly pärjäisit ihan missä sä haluaisit. Tai ainakin mä uskon niin, erittäin vahvasti. Ja tämä ihan kaikella rakkaudella. Mä kuulostan sun mielestä varmaan välillä vähän “kovalta”. Varmaan välillä vähän olenkin. Jollain tapaa. Ehkä enemmän toimija kuin kova.
Kun sielu on herkkä ja haavoittuva, mutta suojassa pahimmilta iskuilta.

Siinä sanot viisaasti, kun toteat että kolmevitosena ihmisen pitäisi olla “valmis”. Luoja varjelkoon meitä niiltä ihmisiltä jotka kuvittelevat olevansa valmiita. Siitä suurempaa henkistä köyhyyttä tuskin onkaan.

-lyrica, menee nyt nukkumaan

Heippa vaan taas kaikille! Tämä menee nyt pikkasen off topiccin puoleen mutta vastaan kuitenkin tänne, kun tää juttu alkoi tästä, ok.

Lyrica, Kiitos taas sun kirjoituksesta! Niin ensinnäkin, en pidä sua yhtään ns kovana! Jalat maassa enemmänkin :wink:

Ihan hyvää, tai tosi hyvää on saada erilaista näkemystä asioihin. Niin siis siitä stressisitä. Kyllähän mä tavallaan siedän stressiä, ainakin just silloin kun itse sitä pystyn hallitsemaan. Ja olen huomannut että esim jos on täysikaaos, niin silloin hallitsen sen oikein hyvinkin, se on enemmän sellainen pieni paine ja kiire mitä en kestä. Tarkoitan tässä nyt ihan konkreetttinen kiire ja stressi, esim jos ei tietyn kellonajan mennessä on asioita hoitanut…
Asia on ehkä enemmän niin että en enää halua palata siihen, sen tyyppiseen työympäristöön.
Esim vuosia sitten kun olin eräässä hoitopaikasssa töissä, niin lähes kaikki henkkunnasta olivat sairaita ja mun kanssa oli töissä ensimmäistä päivää yksi ulkomaalainen hoitaja joka ei puhunut montaa sanaa suomea, saatika sitten toista kotimaista, työskenneltiin kahden ihmisen vajauksella, potilaita 10 dementikkoa joilla osalla iski vatsatauti, ja mä jouduin tekemään tuplavuoron. Ja hyvin se päivä meni, kun tajusin että nyt tää on mun vastuulla että asiat hoituu. Juttu on enemmän sellainen että en siihen halua enää, en halua enää joustaa ja kokeilla mun ‘rajoja’
Olen kyllä toisella työpaikalla sitten ollut missä on toisenlainen stressi, eli jatkuva talous/budjetti/aikataulu + henkinen kiire, jos niin voi sanoa. Ja en vaan enää jaksa / halua sellaista työtä tehdä joka vie mun yöunet ja mun vapaa aikaa, että joutuu olemaan tavallaan kokoajan töissä.
Luulen että on vaan erilaisia ihmisiä, jotkut vaan kertakaikkiaan tykkäävät tehdä työtä, esim mun yksi hyvä ystävä on johtavassa asemassa eräässä kulttuurilaitoksessa, ja rakastaa sitä hommaa, jatkuva kiire, paine, vmäiset duunikaverit, jokapäivä työaika venyy, ja joutuu vapaalla olemaan aina käytettävissä, ja tässä ihmisessä ei näy mitään stressin merkkejä.
Kun taas itse olen vaan sitä tyyppiä joka vois olla jossain kirjaston alakerrassa radio soimassa ja kirja kädessä ja päivässä pitäis joku 1 A nelonen raapustaa…
No joo, siis kai se on myös sitten siitä että onko löytänyt sitä juttua mikä on se ‘oma’
Ja mä haluan nyt ainakin jatkossa edes sitä yrittää löytää. Tottakai voin tehdä vähän aikaa ihan mitä vaan, jos siitä seuraa joku ‘palkinto’ tyyliin pitkä matka tai opintolainan maksu tai viidet kengät :wink:
Mutta ei loputtomiin.
Sitten taas uskon että voisin toimia hyvinkin kiireisissä merkeissä jossain Kalkutan slummeissa köyhiä ihmisiä auttamassa, koska silloin kokisin että olen tärkeä ja teen jotain hyödyllistä, ja sitä käden jälkeä olisi kosketeltavissa. Mutta täällä jossain antiikkilikkeessä koen että se aivan yks ja sama mikä on myyntisaavutus, pieni pisara tässä maailmassa.
Tää kuulostaa ehkä naiviselta ja musta valkoiselta kommentilta, mutta olen kuitenkin vuosien kokemuksella tullut tähän pisteeseen ja tää on vaan mun tapa ajatella maailmaa.

Jep, tällaista tänään! Palataan vielä toisessa topicissa :smiley:

Mähän sanoin Holly. Sä kyllä selviät mistä vaan, eikä stressi oo aina tuollaista katastrofia. Siinä harvoin on kyse kenenkään elämästä, että onko tunnin jäljessä aikataulusta. Yleensä se on paljon helpompaa ja hallitavampaa; mut ooppa ylpee ittestäs. Sä kyllä pärjäät.

EDIT: Helkkarin vaikeaa kirjoittaa tänne kännykällä. Ei tainnut mennä montakaan kirjainta kohdalleen joten oli pakko käydä korjaamassa.

kiitos kun olette kirjottaneet tähän topikkiin! :smiley:

hyviä näkökulmia. monesta kirjoituksesta mullekin tunnistettavia asioita: herkkyys on yksi todellinen syy eristäytymiseen ja ulkopuolisuuden tunteeseen. mut jollakin tavalla mun kohdalla sekin liittyy ehkä perfektionismiin: tämä on epätäydellinen maailma, en voi muuttaa sitä luultavasti pätkän verta… :question: joten minun on valittava asenne, jolla kestän ja löydän jotain tasapainoa. olen myös pohjimmiltani ujo, esiintymispelkoa on aina ollut ja monenmoisia mt-ongelmia… olen hyvin arka toisten ihmisten paheksunnalle ja mitätöinnille. olen kuitenkin sitä mieltä, että herkkien ihmisten ilo elämästä voi parhaimmillaan olla voimakkaampaa kuin viilipyttyjen…???

Lyrica: olet varmasti oikeassa siinä, että stressinsieto on asia, jota voi harjoitella ja opetella. en tiedä, kuinka paljon itse pystyn, mutta hyvä kun joku muistuttaa muutoksen mahdollisuudesta. luonteeni nyt tuskin muuttuu, mutta asenne…??? sarkasmillakin pärjää jotenkin, ettei ota joka ikistä asiaa niin helvetin vakavasti, kuin mulla monesti on tapana.

yhdestä lehtijutusta luin tänään yhden teatteriohjaajan haastattelun ja se väitti, että epävarmuus auttaa luovuutta. minä teen välillä luovia asioita silloin, kun voin tosi huonosti. yhtään kertaan ei ole käynyt niin, että olo olisi siitä pahentunut. se on jotain täysin omaa…

hyviä vointeja teille.

Benzopää (ei mun oikeetakaan nimeä aina muisteta oikein, hih…) :wink:

Hellou “Benzis”

Sä oivalsit aivan täysin oikein. Mä olin ainakin ennen sellanen että luulin etä kaiki asiat on mun tehtävä, mieluummin vielä nyt eikä heti. Se on sitä perfektionismia.

Mä ratkaisin asian rupeamalla ihan tietoisesti ajattelemaan, mikä on todellista tehtävien paljoutta mikä aiheuttaa stressiä. Stressiä tosin aiheuttaa moni muukin asia kuin konkreettisten asioiden suorittamisen paine. Paha olo, henkisesti tai fyysisesti, ikävät tapahtumat, ne kaikki aiheuttaa stressiä. Joka sitten ilmenee mitä erilaisimmin tavoin.

En mäkään ole pystynyt muuttamaan luonnettani, enkä tavallaan haluakaan. Asennetta pystyy muuttamaan. Mulle just hyviä keinoja stressinhallintaan on ollu ongelmien tai tehtävien listaus paperille. Tää sisältää nyt tän mun lääkkeidenvähennysohjelmani. En kirjota päiväkirjaa enkä analysoi tunteitani paperilla, vaan lähinnä ranskalaisilla viivoilla hahmottelen tilannetta. Se on selkiyttänyt asioita. Kiten myös aikataulua tuossa lääkkeiden vähennystyössä. Joskus riittää että ne asiat järjestelee päässänsä, mutta jos on oikein “närästysstressi”, mustaa valkoisella auttaa.

Lisäks huumori (yleensä varsin musta sellainen), sarkasmi ja joskus aivan hommien hetkellinen "läskiksi lyöminen " auttaa.

Niinku monessa asiassa, asennemuutos vaatii pitkän ja määrätietosen työn. Mut uskon että kun vaan jaksaa yrittää., ihminen pystyy hallitsemaan elämäänsä. Joskus jopa täydellisesti, joskus vaan ihan hätäisesti on pari narua käsissä.

Mutta topikkiin. Mun mielestä tää stressijuttu liittyy ainakin mulla käytön syihin paljoltikin. Siksi että mun käyttöni alkoi siitä että mä en pystynyt lepäämään. Ja siitä se sitten paisuikin pullataikinan lailla paljon isommaksi ongelmaksi.

Mutta nyt kun menee paremmin, lääkkeitä menee nykyään tosi vähän ja nekin mitkä menee niin säännöllisesti, en nappaile fiilispohjalta. Niin siis nyt kun asiat on paremmin, en tiedä mikä on syy ja mikä seuraus, mä pystyn kontrolloimaan lääkkeiden kulutusta ja oon pystyny toteuttamaan hyvin vähennysohjelmaa. Ja ne asiat mitkä sai mut ennen hermoraunioksi tuntuvat paljon helpommilta käsitellä. Siis huomaa itse toimivansa erilailla. Monessa asiassa huomaan toimivani mielestäni fiksummin kuin ennen lääkkeiden käytön aloittamista. En tiedä onko tässä aikuistunut ja järkeä tullut päähän itsestään, vai onko tää prosessi lääkkeistä vierottautumisessa opettanut mulle niin paljon itsestäni ja käyttäytymismalleistani. Tai ehkä molempia.

Joka tapauksessa, mä olen sitä mieltä että liian monella ihmisellä on paha olla elämässään, eli sitä “stressiä” syystä tai kolmannesta. Ja aika moni meistä ryhtyy sitä “hoitamaan” lääkkeillä, alkoholilla tai muilla vastaavilla jutuilla. Fiksut meistä sitten herää jossain vaiheessa ja tajuaa että tää asia täytyy pystyä hoitamaan toisinkin. Ja mä väittäisin, että kun ongelmasta on selvitty, ja tehty se itselle selväksi, on asiat jo aika hyvin. En sano sitä että ihmisten tarvis fiksuuntua lääke/huumeongelman kautta. Onhan se rankka tie. Mutta luulen että sen tien perusteelliseti tallanneet hallitsee stressinsä…elämänsä. Jokainen tavallaan. Me ollan pakon edessä opittu.

No ku tuli käytyä siällä MTK:sen testeissä, ni ne anto mulle jonkinnäköstä syytä kaikkeen mun käytökseen… Nämä mä muistan aivan täysin ja näitä mä en ole kovin monelle ihmisse edes viittinyt sanoa, mut koska hyvin monet päihteidenkäyttäjät ovat myös psyykkisesti sairaita, mä voin nyt kertoa nämä ihan internetissä. Tiedättepä sit miten sairaan ihmisen kanssa kirjoittelette :confused: . En kuitenkaan halua et näitä käytetään mua vastaan tai poistan nämä tai pyydän toimituksen poistamaan, mikäli joku välttämättä tahtoo lainata nämä kirjoitukset ihan vain haukkuakseen mua. En kuitenkaan usko, et täällä Kuivaushuoneen puolella ihmiset tahtoisivat tehdä niin… Ja on mulla pari luonteenpiirrettä, joiden avulla kuulemma kuitenkin tulen selviytymään normaalista elämästä! Ihan varmaan siinä on takana joku juttu, et mun on käytävä terapiassa seuraavat 30 vuotta :confused:

Mulla on selkeesti sellasia tunteita itsessäni, joita en pysty käsittelemään ja jotka edesauttavat päihdeongelman alkua, jatkumista ja hidastavat sen lopettamista…

Vasta nyt mä käsitän mitä se psykologi tarkoitti analysoidessaan mua! ADHD ei kuitenkaan ollut ainoa varsinainen diagnoosi, vaan mä joudun menemään jatkotutkimuksiin, kun todennäköisesti mulla on myös persoonallisuushäiriö. Mä olen kuulemma selkeästi masentunut, mikä näkyi lähes kaikissa testeissä. Myös mun näkökannat huumeisiin näkyivät testeissä; musteläiskäkuvien mukaan mä nään huumeet pahana, mut ne on mun ympärillä ja yrittää ottaa must vallan (mä näin naisen joka vilkutti ilosest, mut sen takana, osittain käsissä kiinni oli jotain pahaa, joka yrittää satuttaa sitä, jotain mustaa, sanomatonta; kuin sumua). Mä elän “tässä maailmassa” melko pitkälle; kuitenkin joissain /käsitin et harvahkoissa) asioissa en erota todellisuutta mielikuvituksesta. Mussa oli paljon tukahdutettuja tunteita; vihaa, vaikeaa ahdistuneisuutta, surua, häpeää, pelkoa, yksinäisyyttä ja alistumista sekä ärtyneisyyttä (en meinannut uskoa kahta viimeistä, enkä mielellään ensimmäistäkään!). Mä en osaa käsitellä noita tunteita ja mun pääasialliset puolustusdefenssit on kieltäminen, halkominen ja rejektio. Mulle noist on hyötyä, ku jos vaikka kaverisuhteet menee poikki, mä unohan et mul ikinä ois ollukaan kaveria. Mut heidän mielestään se ei oo hyvä, koska mä samalla silvon tunteeni, mikä taas on kuulemma todella haitallista ihmiselle ja etenkään, ku mä en oikein tiedä “kuka olen”, ni en mä ilman tunteitani voi sittä kuulemma oikein tietääkään, enkä ilmeisesti alitajuntaisesti edes halua tietää… Mun käsitys itsestäni on sen verran huono, et mä en tiedä sitä ja elän enemmänkin niin, että oletan muiden haluavan mun käyttäytyä suht näin. Palaute, jonka olen itsestäni saanut maailmalta, on ollut niin kielteistä, et mä en edelleenkään voi luottaa kehenkään (must mä luotan), ja mun asenne omaan itseeni ja “normaaliin elämään” on täl meinigil tuhoon tuomittu, koska mä kiellän kaiken itseäni koskevan positiivisen palautteen jne… Joo, hullu, ku hullu! :smiling_imp:

Mä osaan kuulemma joko kätkeä tunteeni erittäin hyvin tai sit mä en todellakaan muista, mistä ne johtuvat ja jälkimmäinen vaihtoehto valitettavasti on kyllä totta. Mä olen itselleni liian vaativa ja asetan tavoitteet niin korkealle, etten pysty niitä saavuttamaan. Mä pystyn lääkkeiden ja hyvässä kunnossani kontrolloimaan käytöstäni, mut stressin tai ahdistuksen kasvaessa mä alan käyttäytyä impulsiivisesti… Mäpä vielä murehdin aivan älyttömästi asioita (sanaa oikein painotettiin, et mähän käytän niinkun kaiken ajan pohtimiseen), joihin en edes välttämättä pysty mitenkää itse vaikuttamaan. Lisäksi mä kannan kaiken sisälläni (eli nuo aiemmin mainitsemani tunteet suurimmaksi osaksi), joten se on kuulemma varmasti todella raskasta (ihanko totta? :unamused:) Tunteitani osaan kuitenkin ilmaista erittäin hyvin sanallisesti, joka auttaa…

Mä en viitsi koko kertomusta luetella, mut masennus liitännäisoireineen, mun huonosti kehittynyt puolustuskyky, mun ongelmat minäkuvassa ja ilmeisesti stressin alla lievä todellisuudentajun hämäryys tuntuvat ongelmilta, joihin olen hakenut apua päihteiltä ja myös useammalla muulla tavalla ennen sitä. Mä olen kuulemma tiennyt jo aivan pienestä olleeni erilainen, joten oon saanu kärsiä siint… Ja hoitamaton ADHD kuulemma johtaa helposti päihteidenkäyttöön…

Nyt mä oon virallisesti hullu, teidänkin mielest :frowning: … Oiskin pelkkä ADHD :frowning: … Mut joo, noi luonteenpiirteet ja tunteet ja pään kehnohko asioiden prosessointi väärine vastauksineen tekee elämästä sen verran vaikean, et on helppo paeta… vaikka päihteisiin.

Mut mä pystyn käymään töissä (visuaalisuuteni tosin saattaa haitata sääntöjen tarkkaa noudattamista ja koska mun oma rimani on puolet korkeammalla, kun kenenkään muun rima (siis mun mielessä, varmaan osalla teistäkin, kun osa on niin tarkkoja…), mä saan työstä todennäköisesti jatkuvan stressin (mikä on huomattu, ku oon ollu töis). Vaarallinen olen korkeintaan itselleni ja laitoshoitoa en kaipaa; ainakaan jatkuvaa sellaista. Silti siihen saattaa kuulemma joskus olla tarvetta… Mut mä pidän huolen, ettei tuu olee mitä tarvetta! Ihminenhän pystyy muuttumaan, mäkin olen muuttunut jo aika paljon, itseasiassa mä koen kasvaneeni 5 vuotta vuoden sisään ja tunnen olevani silti lihan kakara viäl. Mä kuulemma tarvin todella paljon rakkautta ja huolenpitoa, liian vähän huomiota lapsena. Tarvisin äidin sylin, jossa olisi turvallista…ja ne meinaa tehä jotaa terapiatuntei niin, et sais kokee noi jutut aikuisena?!? TÄH? Ja kaiken lisäks mä oon tietenkin tosi haavoittuvainen, mitä ei kuulemma huomaa ja muutenkin imeisen pimee… Mä epäilen et siks mä oon narkomaani, pelkästään diagnisoimaton ADHD kasvattaa riskin kaksinkertaiseksi… :open_mouth: Psykologi tuntu kovasti pitäneen ajatuksesta et mul oli tarvittaes M!-pakkolähete “lepäämään” pelkkää nimikirjoitusta vaille, heti ku oon masentunu…Enpä mä oo koskaan väittäny terve olevanikaa,mut EI! On muutes eka kerta, ku kunnol mietin vast noit lausuntoi; mähän oon tosi pimee, HUI!! :blush: Mut mulla on todella hyvä työmuisti, pelkkää ÄO-testiä siinä ei ollut, mut erilaisia kaikkia älykkyyden arvoja kun mitattiin, “taviksel” arvo oli 100, mul 105, et vaik mä oon pimee, en oo tyhmä; mielummin sit vaik niinpäin :slight_smile: Mut sehän tiedetäänkin yleisest, et jos lapsuudest saakka on joku pieles, eikä siä prosessoida, se jää kasvamaan ja kalvamaan sisälle… Ilmeisesti monen eri tekijän summa on tehnyt/jättänyt mut tällaseks ja nyt ne sit oitää aikuisiällä korjata… Mä ajattelen positiivisest kuitenkin, et “parempi myöhään kuin ei milloinkaan”

Epäileekö teistä kukaan muu, et teil ois psyykkisia onglmia? No Hollylla se SDHD ja Lyriva ehkä asettaa tavoitteet liian korkealle, mut tuskin ongelmaks ast, vai miltä teist itestänne tuntuu??? Kertokaa ihmees, jos epäilette jotain, etten mä oo ihan ainut näin sick :blush: :open_mouth: :frowning:

Moi Malibu.

Hyvä juttu että noi tutkimukset on saatu tehtyä ja saat tarvitsemas avun.

Ja ihan oikeesti, ei toi mun mielestä kuullostanut ollenkaan hullulta. Etkä sä todellakaan ole hullu. Mun mielestä noissa jutuissa joita sä kirjoitit oli varsin paljon järkeä kun lukee sun aikasenpia kirjotuksia tänne. Mutta hullu sä et ole, et mitenkään päin. Sieltähän löyty paljon vahvuuksia…kuinkahan monella meillä on mustaa valkoisella siitä, että on kykyä “normaaliin” elämään.

Mä uskon ihan vakaasti että erittäin suurella osalla ihmisistä on jossain vaiheessa elämäänsä sellaisia oireita ja tuntemuksia joiden perusteella saataisiin helpostikin määritettyä jokin psykiatrinen diagnoosi. Esim. mä olen aivan varma että tietyssä vaiheessa elämääni mulla oisi helpostikin voitu diagnosoida depressio, samoin aivan selkeää paniikkihäiriöoireistoa mulla joskus oli. Lukemattomia kammoja ja lähes pakko-oireiseksi luokiteltavaa toimintaa. Mä en vaan menny lääkäriin. Joten jäin diagnoositta. Kuten varmaan sadattuhannet muutkin tässä maassa. Onneks nuo kaikki on jääneet pois. Ainoastaan joskus harvoin yksinäisinä iltoina kun uni ei tule saattaa pieni paniikki yrittää nostaa päätänsä. Mutta nykyään mä pystyn laittamaan sille kampoihin, pitämään hallinnassa.

Mä tiedän että pidän rimaa aika korkeella. Jossain elämäntilanteissa se aiheuttaa tuskaa, mutta silloin kun mä olen oma itseni ja voin hyvin se on mun “tapa elää”. Mä en osaa olla vaatimatta itteltäni. Mikä on mun mielestä toisaalta myös hyvä, sillä oon niin peruslaiska että ellen vaatisi tuskin saisin mitään aikaiseksi.

Ole nyt Malibu helpottuneella mielellä. Sä näät huumeet elämässäs pahana asiana. Se varmaan auttaa sua pääsemään niistä eroon…mietipä miten vaikeeta sun ois pyristellä irti jos sisimmässäs aattelisit niiden olevan ihan jees-juttu.

Hienoa että halusit jakaa noita juttuja. Niitä oli tosi mielenkiintoista lukea. Ja tuskinpa sua kukaan alkaa sen takia dissaan. En mitenkään vois uskoa.

Ja unohda noi ajatukset että oisit hullu, tai ainakaan yhtään hullumpi kuin kukaan muukaan meistä. Sä olet rohkea nainen.

Voi hyvin.

-Lyrica, aivan seinähullu tapaus :wink:

Malibu, mä luen kohta toisen kerran nuo sun kirjoitukset, mutta on vaan ihan pakko kommentoida nyt heti, kauhealla kiirellä, kun luin nopeasti läpi sun tekstit.

Ensinnäkin et todellakaan ole hullu, luultavasti et edes kovin ‘Sairas’. Mua tökkii ihan suunnattoman paljon sellainen että noita sairauksia määritellään ja ihmisiä lokeroidaan sen mukaan!! Ja nuo musteläiskätestit on vaan yksi tapa lokeroida ihmisiä.
Miksi ylipäänsä ihmisillä pitää olla joku diagnoosi? Siis ymmärrän mä sen että ns sairauksia tutkitaan ja löydetään uusia ja lääkitys niihin. Mutta tuollainen että ihmisellä tulee sairaampi olo käytyään tutkimuksissa tai lekurissa on kyllä ihan perseestä!

Mun lekuri selitti mulle että mulla onn tod näk 99% adhd, ja ehkä olen myös maanisdepressiivinen, siihen se lisäsi, ‘Mutta nämä eivät ole sairauksia vaan haittoja jotka vähän vaikeuttavat elämääsi’
Ja en todellakaan aio syödä lääkkeitä loppuelämäni!!
Eikä se ‘Hullu’ ole mikään negatiivinen asia, mieluummin Hullu kun sitä tylsää harmaata putkiaivoa, eiks vaan malibu?

Kerron vielä pienen jutun. Eli mä oon kasvanut maatilalla, suurperheessä mihin kuului ihana ihana isoäiti emäntä, isoisä joka oli maatilan omistaja, isoäiti hoiti lapsia, kotia ja laittoi maailman parhaat safkat, sitten siinä oli mun oma isä ja äiti ja veljet ja nuori täti ja eno, siis nekin lapsia. Sitten kylä oli täynnä siis oikeasti täynnä ihan hassuja hahmoja, paria juoppoa, pari ihan muuten vaan pimeitä, en tiedä heillä ois varmaan läntätty otsaan vaikka mitä diagnosit, sitten oli pari sellaista selkeetä ns ‘Hulluja’
Ja ikinä ei ois tullut mieleen että joku ois sanonut sanan ‘Hullu’ näistä ihmisistä, ei niitä opittu pelkäämään, vaan ne oli rikkaus siinä kylässä, rakasti meitä lapisa ja keksi meille hauskoja juttuja. Nykyään tuskin mikään äiti antais lapsensa leikkiä jonkun 'Maanisdpressiivisen ‘FH456’ diagnoosin saaneen holistin kanssa joka ei osannut edes puhua ja sairasti vielä epilepsiaa.

Ehkä mä tän takia suutun niin noista kaiken maailman tauti määritelmistä. Mulla oli kuitenkin maailman ihanin lapsuus, ja opin tosi pienenä että maailmaan mahtuu kaikenlaista!

Niin, siitä täydellisyyden tavoittelusta…en mä ole tuota edes tajunnut miettiä. Mutta itsellä myös takana se tavallinen kiltin tytön tarina eli kympin oppilas koulussa, sen jälkeen viis vuotta paha anoreksia ja siitä sitten alkoi ensin alkoholin käyttö ja piltsin polttelu. Ei kovin paha juttu vielä mutta lukion jälkeen lähti mopo hanskasta kun muutin pois porukoilta…eli kaikkee meni mitä käsiin sattui, viinaa, lääkkeitä, piriä jne.

Jossain aikuislukion paikkeilla prakas pää kesken tunnin ja sain lähetteen suoraan psykologille, joka totesi että mun ainoa ongelma on lusmuilu ja dokaaminen…että sellasta :unamused: Sen jälkeen päätin ettei asiantuntijat voi mua auttaa ja päätin jatkaa samaa rallia. Kaveriporukka alkoi oleen tota piridiilerisakkia sun muuta sekaria mutta ainakin tuntui että joku viimein hyväksyy mut tällasena kun olen.

Sitten kun tutustui tuohon entiseen mieheen joka myös on mielenterveyspotilas, alkoi kaikki jotenkin selkiämään ja uskalsin lähteä hakemaan apua näihin ongelmiin sen sijaan että häpeisin niitä kotona :frowning: Ehkä siitä sitten muodostuikin enempi sellainen hoitaja - hoidettava -suhde, en tiedä…mutta tultiin siihen tulokseen että ei me jakseta toisiamme auttaa. Ei se olis edes reilua, kummalekaan.

Mutta tänään on illalla psykiatrin aika, vähän jännittää mutta ajattelin vaan kertoa sille kaiken ihan suoraan ja rehellisesti…ei kai se muuten voi auttaa. Eli suunta on koko ajan ylöspäin :slight_smile: