Kauanko joit?

Lopettanut, kuinka kauan joit ennen kuin lopetit?
Minulla oli pitkä historia , ei vuosia . vuosikymmeniä.
Siksi se oli Suuri Muutos elämässä.
Viisas lopettaa ajoissa. (en ole viisas)
Mutta miten monta on meitä kauan kauan juoneita jotka sitten ovat lopettaneet?
Onko “Aaveita” kummittelemassa? Minulla ei kyllä ole, sinne jäi.

Olisin voinut aikaisemminkin asiaa ajatella, kai se olisi helpompaa ollut.
Miten sen alkupään sitten laskee…alkaa ne muistikuvat sieltä kaukaa olemaan kovin katkonaisia ja varmasti ovat myös hiukan muuttuneet, saaneet väriä tässä vuosikymmenten saatossa.
Siinä se oli kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen vuoden välillä se minun juomisaikani.

Hulluutta, jos nyt saan asiaa arvioida. Mutta, se oli elämää sekin, ja aina senhetkisen elämäntilanteen mukaan erilaista… kun en niitä elämäni ajanjaksoja varmasti pysty ihan puolueettomasti arvioimaan, niin en sitten yritä juomisenkaan suhteen vastata mihinkään elämää suurempiin kysymyksiin.

Myönnän, aikaisemmin olisi kannattanut, mutta kun se nyt noin meni niin se meni. Enkä sille enää mitään mahda. Tottakai muutaman vuoden tai yhden kymmenvuotiskauden jälkeen elämän rakentaminen uusien toimintatapojen mukaisiksi on vielä helppoa, mutta ei se ihan mahdotonta ollut tälläkään toimintakertomuksella.

Ei sitä ainakaan pelästyä kannata eikä niin ajatella että ei tästä enää voi parantua kun tätä on jo näin kauan kestänyt… kyllä se vaan voi onnistua.

skorpioni kysyi

Parikymmentä vuotta. Ensimmäiset 5 suhteellisen vähän, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna jo silloin alkoholistisesti.
Tunnen läheisesti vasta eläkeiässä raitistuneen, jolla on takanaan liki 50 vuoden juoma-aika. Hän pääsi vertaistuen piiriin mm. 4 viikon myllyhoidon jälkeen. Pahimmat aaveeni ovat jääneet tärkeiksi muistoiksi, kun olen toiminut edelläkulkijoiden hyviksi toteamilla tavoilla.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

Ei muuten liene edes kovin harvinaista että juomisessa tulee mitta täyteen vasta eläkeiässä. Minäkin olen tuntenut pari kaveria, jotka pysyivät vuosikymmenet jotenkin kuosissa kun työ rajoitti just hiukan juomista - ja sitten kun työnteko loppui kuin seinään eläkkeelle siirryttäessä homma riistäytyi käsistä kokonaan -ja vaihtoehtdoiksi ei jäänyt juuri muuta kuin lopettaa juominen kokonaan tai juoda itsensä äkkiä hengiltä. Nämä tuntemani kaverit lopettivat kai juuri sen pakon edessä, eivätkä mitään pitempiä hoitoja siinä käyttäneet. Toinen makasi pari viikkoa sairaalassa kun oli itsensä pahaan kuntoon juonut, ja sieltä kotiuduttuaan ei viinaan sittemmin koskenut. Toinen kai lopetti kärsien krapulansa ihan kotioloissa ja teki saman päätöksen. Kumpikin eleli sitten selvinä miehinä vielä parikymmentä vuotta, eivätkä ilmeisesti olleet mitään kovin pysyvää vauriota saaneet -ainakaan eivät semmoisista puhuneet.

Mutta uskon että koville otti heilläkin, ei se useiden vuosikymmenten elämäntapa ihan helpolla päinvastaiseksi muutu, kyllä siinä varmasti jonkin aikaa mielessä pyörii sitä vanhaa… niinpä olen ehdottomasti sitä mieltä että mitä aikaisemmin tajuaa laittaa jarruja päälle, sen parempi.

Kyllä kai itse lopettaminen vähäksi aikaa voi olla (huom: Voi olla) yhtä helppoa tai vaikeaa muutaman vuoden juoneella ja kymmenet vuodet juoneella mutta luulen että pysyvä irtaantuminen alkoholistin riippuvuudesta on paljon helpompaa kun ei anna itsensä oppia niille tavoille kymmeniä vuosia.
Siksi on hienoa kun palstalle tulee myös nuoria joilla ei ole vielä ehtinyt sellaista historiaa.
Olen myös huomannut että vähän on niitä jotka ovat todella kauan juoneet. Onko he niin vanhoja että eivät nettiä käytä vai eivätkö viitsi edes yrittää mitään parannusta?

Ensikännit 14-15-vuotiaana, ja ne oli todella kunnon kännit ihan samantien, eli alkoholismi on asunut minussa varsin vankasti ihan alusta lähtien. Parikymppisenä olin jo ihan täys happo, join aina kun se vain suinkin oli mahdollista ja totesin (hiukan järkyttyneenä) jostain päiväkirjasta jo silloin lupailleeni lopettamista, tietenkin turhaan. Päälle kolmekymppisenä sitten lopetin, eli mitäs siitä tulee, 15-16 vuotta meni sumussa. Ja nyt on sitten tullut vietettyä reilut kahdeksan vuotta selvinpäin. :slight_smile:

Tasan 10 vuotta tuli täyteen kunnes nyt tänä vuonna päätin lopettaa :sunglasses: 16-vuotiaana aloitin juomista ja tähän vuoteen asti ollut aina humalahakuista. Viisas lopettaa ajoissa, niimpä :sunglasses:

Hyvä! lopetit ajoissa.
Kymmenen vuotta elämästä on loppupeleissä vähän. Ehdit rakentamaan raittiin elämän.

Ekoista känneistä vikoihin meni kakskytä vuotta.

Hirveän humalahakuinen ja holtiton olin alusta alkaen.
Suurkulutuksen rajat pääsääntösesti ylitty noin 15 vuoden ajan.
Enempi vähempi sairaalloista, sellasella kulissit kunnossa -kaappijuoppoisalla tavalla, dokaaminen oli ehkä viimeset viis vuotta.

8 vuotta.

Ekat kännit 14-vuotiaana. Se oli jo sellainen ihan perinteinen alkoholistin ensikänni, eli hyvin ujosta ja epävarmasta ihmisestä kuoriutui paljon sosiaalisempi sen alkoholin avustuksella. Hyvin nopeasti siinä 16-17-vuotiaana hommasta tuli lähestulkoon joka viikonloppuista ja silloin viimeistään siitä tuli ongelma. Paheni vain vuosi vuodelta.

Tulin eilen aatelleeks, että jos olisin ollu fiksu, olisin lopettanu paria vuotta aiemmin/siinä vaiheessa, kun viinan kirot alko olla iloja isompia.

Mutta toisaalta ihan jees näin, ei jäänyt janottamaan.

Ekat kännit 12-v iässä, 15-16v iässä juominen oli lähes joka viikonloppuista, 20-25v menikin jo 3pv viikossa dokaten. 25v tuli perhe-elämä kuvioihin mikä rajoitti juomista muutaman vuoden. Sitten vaivihkaa siihen omaan pahaan oloon ja ahdistukseen aloin taas juomaan enemmän ja määrät lisääntyi huomattavasti kuten myös se ahdistus mitä koitti sillä juomisellä lääkitä, viime syksystä huhtikuun alkuun menikin jo 5-6pv/viikossa juoden, kunnes oli henkisesti niin paha olo että ymmärsin vihdoin hakea apua. Nyt on siis 10vk takana täysin ilman alkoa. Ahdistusta hoidetaan nyt muilla keinoilla tiiviissä hoitosuhteessa ja ajoittain alkaa jo näyttää elämä värikkäältä ja aurinkoiseltakin.

Ja siis alkuperäiseen kysymykseen vastaten, join kaikki riskikäytön rajat ylittäviä määriä yli puolet elämästäni, n. 18v ajan.

Useiden vuosikymmenten juomisessa käy joskus niin, että ystäväpiiri alkaa muodostumaan kovin epätasapainoiseksi. Enemmän kavereissa alkoholisteja kuin terveellistä olisi. Ei sillä, että alkoholistit välttämättä olisivat yleisesti ottaen huonompaa seuraa kuin muutkaan, mutta kun heidän seurassaan tahtoo mielenkiinto kohdistua noihin päihteidenkäyttöasioihin vaikka muuta elämää olisi tarjolla kovastikin. Se sitten taas on turhaa pyörimistä turhan asian ympärillä, kahlitsevaakin.

Jotenkin minulla kai sitten kävi hyvä tuuri. Vaikka joinkin ne vuosikymmenet, ja oikeastaan aina, en siis ollut vanhan sanonnan muksine “tuulella käypä mies” siinä suhteessa että olisin välillä muutellut elämäntapaani edestakaisin… niin kuitenkin kavereista on kai kovin suuri osa sittenkin juopotteluun sivuseikkana suhtautuvia, ei-niin-absolutisteja suuntaan tai toiseen.

Nyt tuntuu siltä että ne alkoholistit ovat hiljalleen häipyneet jonnekin, satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta ei juuri yhteyksiä pidetä.

Ei liene tarvettakaan, jos alkoholi oli ainoa yhdistävä asia niin ei siitä mitään tulisikaa, kun se nyt näyttää olevan minun kohdallani niin mennyttä elämää.

Toisinkin voisi olla. Jos koko ystävä- ja tuttavapiiri olisi koostunut alkoholisteista, niin siinä olisi ihmissuhteiden rakentelun pitänyt alkaa nollasta. Arvoitukseksi tulee jäämään, miten olisin siinä onnistunut.

Olennaista asiassa kuitenkin mielestäni on se, että huolimatta vuosikymmenten juomisesta riittävä aika selvänä kuitenkin saa aivot myös “uusille urille”.

Ei minunkaan enää ole vuosiin tarvinnut mitenkään murehtia koko asiaa. Menneisyys on menneisyyttä. Eikä tarvitse “taistella viinapirua vastaan” kieltämällä itseltäni mitään tai pönkittämällä ryyppäämättömyyttä millään asioilla.

Eihän minua mikään estäisi vaikka kaljalle lähtemästä, enkä siitä edes itseäni mitenkään tuomitsisi. Haluja vaan ei enää ole, ei huvita. Näin on ihan hyvä elellä, sen asian suhteen, ja olkoon niin.

Tottakai, jos olisin lopettanut juomisen vaikka jo kymmenen-viidentoista vuoden juomisen jälkeen, se “riittävä aika” normalisoitumiseen olisi voinut olla paljon lyhyempi. Nyt oli muistaakseni se irrottautumisaika vähän semmoista omalta mukavuusalueelkta poistumista ja kestikin hetken… mutta turha sitäkään asiaa on enää veulata. Ei se siitä miksikään muutu vaikka sitä kuinka surisin.

Asiasta puheen ollen voin muille sen neuvon antaa että mitä aikaisemmin huomaa tehdä jotain alkoholiongelmalleen niin sen parempi. Ei siinä todellakaan kannata mihinkään pohjalle vajota siinä uskossa että sieltä sitten olisi helpomnpi ponnistaa. Ei takuulla ole. pinnalle räpiköimisessä on aina sitä enemmän työtä mitä syvemmälle pohjamutaan on uponnut. Kaikki eivät pysty nousemaan ikinä, sekin on valitettava tosiasia.

mies metsänreunasta kirjoitti

Kun aikoinaan havaitsin olevani alkoholisti enkä pystynyt hallitsemaan juomistani, läksin hakemaan AA:n tarjoamaa apua. Kuulin monenlaisia kohtaloita, hyvinkin rankkoja ennen kuin niistä kertoneet olivat lähteneet hakemaan apua. Siinä kävi selvästi ilmi, että alkoholistille on tultava vastaan oma pohja myöntääkseen tarvitsevansa apua. Minun pohjaani ei kuulu esim vankila, mielisairaala, taloudellinen konkurssi tai avioero. Silti tarvitsin pohjan, sen hetken, mitä alemmaksi en enää halunnut elämäni menevän juomalla. Kannattaa siis selvittää, onko alkoholisti vai vasta piilevä sellainen. Sitten, kun oma pohjasi on saavutettu, voimattomuutesi alkoholiin nähden tullut todeksi, rohkenet lähteä hakemaan apua. Ellet ole alkoholisti, päätät itse omin voimin juomisistasi.

Alkoholismi on muutakin kuin viinanjuontia. Se on krooninen sairaus. Fyysisen riippuvuuden lisäksi se on tunne- ja sielunelämän tasapainottomuutta tms. Parannuskeinoa siihen ei ole osattu kehittää. Pidättäytymällä päihteistä alkoholistikin voi silti elää tavallisen ihmisen lailla.

Hyvää Juhannusta!

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme ratkaistaaksemme yhteisen ongelmamme.

Hyvää selvää juhannusta!
Ymmärrän että joillekin juomattomuus on riippa jaloissa jota ei karkuun pääse. Elämän mittainen vapaudenrajoitin.
Se on ideologia. Uskonto.
Nuorelle joka miettii miten päihteisiin suhtautua on jatkuvan kieltäytymisen ajattelu varmasti synkkä mielikuva. Ajattelee että lopetan ehkä sitten kun on pakko, kun raittius on mustaa kieltäytymistä. Vaikka juuri nuorelle pitäisi kertoa että voi olla ilman päihteitä eikä se ole sellaista. Paljon juonut alkoholistikin voi elää kuin ei olisikaan ja vielä helpommin kun ei ole itseään pohjalle juonut. Selvänäoleminen on silloin valinnanvapautta.

Kannatan sitä että ajoissa eikä myöhään. Vaikka en sitä itse nuorena ymmärtänyt.

Skorpioni kirjoitti

Samat sanat, en ymmärtänyt ennen kuin olin siinä tilanteessa olin valmis luovuttamaan vahvempani edessä.
Olen oppinut ymmärtämään, että sillä hetkellä olin saavuttanut oman pohjani, nimenomaan omani.

Päivä kerrallaan.

Olen ihan tyytyväinen siihen että vuosikymmenistä huolimatta lopetin tavallaan ajoissa. En vajonnut millekään pohjalle, elämää ei tarvinnut tuon asian takia alkaa uudestaan järjestelemään. Ei siis jäänyt myöskään mitään päihteistä johtuvia sairauksia tai vammoja rasittamaan elämää eikä tullut järkättyä rikosrekisteriäkään varjostamaan elämää.

Monen muun asian suhteen tuli aikoinaan nollapisteeseen putoaminenkin tutuksi, hyvin tyhjänä miehenä olen pariinkin kertaan aloittanut uudestaan. Omaisuus on mahtunut hyvin pariin muovikassiin, ilman työtä , rahanarvoista ihmisuhdeverkostoa, (hyvävelituttuja) tai edes tuottaviin töihin tai toimiin oikeuttavia papereita mistään oppilaitoksesta -kyllä siinä maailman nurja puoli on tutuksi joskus tullut.

Mutta, niistäkin on selvitty, niin miksei sitten juomisesta joka kuitenkin on aika paljon omasta itsestä riippuva asia.

mies metsänreunasta kirjoitti

Hyvä ja kannustava esimerkki olet siitä, että vähilläkin vaurioilla voi päästä siihen tilaan, että juomari on valmis luopumaan alkoholista. Muistelen lukeneeni, ett jotain ajatusmaailmassasi pysäyttävää sinulle kuitenkin tapahtui.

Pelko mielenterveyden menettämisestä ja ennenaikaisesta tuhosta sai minut haluamaan lopettamista, ja lopullisesti havainto alkoholin järkyttävästä voimasta sai pyytämään apua. Kun olin päässyt avun voimapiiriin ja kuunnellut raitistuneita alkoholistitovereita, tajusin eläneeni vastoin omia ja yleisiä moraalikäsityksiä. Olin tuottanut huolta, epätietoisuutta, pettymyksiä ja häpeää vanhemmilleni ja perustamalleni perheelle. Olin toistuvasti pettänyt puolisoani, osallistunut epäjohdonmukaisesti perhe-elämään, jättänyt täyttämättä lupauksiani, vaatinut toisilta kohtuuttomasti. Talous oli ahdingossa kohtuullisista ansioistani huolimatta. Tulevaisuutta tai huomisenkaan suunnitelmia ei aina voinut toteuttaa. Harrastuksia ei ollut, onneksi vaimolla oli ajokortti. Matkatöissä alkoholinkäyttö ohjasi hotellien valintaa. Työ- ja liiketovereihin suhtauduin ylenkatseellisesti tai peläten ja nöyristellen. Käytin väärin edustustiliä. Yhteydet sukulaisiin riippuivat paljolti juomismahdollisuudesta.

Tällaisia kurkkauksia tuotti moraalisen itsetutkisteluni mieleen palauttaminen tänään. Ja kiitollinen olen niille alkoholisteille, jotka aikoinaan toisiaan tukien ovat kirjoittaneet muistiin omat selviytymiskeinonsa, AA:n 12 askelta.
Omaan tieheni on osunut tällaista, joku toinen selviää toisilla tavoilla.

Päivä kerrallaan

Olet oikeassa, Lomapuisto.
On niin monenlaisia elämänpolkuja. Joku pääsee jossain suhteessa helpommalla kuin toinen. Joku syntyy “kultalusikka suussa”, toisen polku on jatkuvaa rämpimistä ja selviytymistä. Ja ihan mitattavissa olevista asioista huolimatta on aina myös asioita joita ei kukaan ulkopuolinen voi tietää eikä edes ymmärtää. Joskus on niin henkilökohtaisia ja yksilöllisiä hankaluuksia ettei kannattane kenenkään elämää mennä arvioimaan “helpoksi” tai “vaikeaksi”. Jotkut asiat ovat todella yksityisasioita.

Oman elämäni olen melko helpoksi arvioinut, siitäkin huolimatta että monen muun mittapuiden mukaan se on ollut hikistä kompurointia ja toimeentulon rimaa hipovaakin.

Alkoholinkäytön lopettamiseen ei mitään varsin dramaattista liittynyt, sen aika kai sitten vaan tuli ja se sopi minun ajatuksiini. Eikä ehkä olekaan niin merkityksellistä miten kauan tai miten paljon itsekukin on juonut, olennaista voikin olla se miten tulevaisuuttaan katselee ja miten haluaa siihen vaikuttaa. Toinen voi olla juonut samat vuosikymmenet kuin toinen, mutta toinen kenties hartaammin ja jatkuvammin, toinen ehkä luonteeltaan tai tavoiltaan ryöpsähtelevämpänä on liittänyt juomiseensa enemmän murheita kuin toinen… on niin monta mahdollista muuttujaa.

Itselleni olennaista on tässä asiassa lopputulos. Se, ettei alkoholista tai alkoholismista ole enää murhetta elämässäni. Ei siis ole mitään juomattomuuden pakkoa mutta ei ole tarvetta juomiseenkaan. Eikä se johdu juomisharrastuksen värittämien vuosien määrästä, kun se juominen ei kuitenkaan ehtinyt lyömään mitään korjaamatonta vammaa jota pitäisi lääkitä tai jonka takia työ- ja toimintakyky olisi alentunut. Tiedän toki, että monen kohdalla niin on käynyt, ja tiedän myös että vammaisena eläminen ei kaikilta osin helppoa ole. Kovin läheltä olen sitäkin asiaa katsellut.

En ole aivan varma tämän koko ketjun hyödyllisyydestä -vaarana on se, että aletaan vertailemaan juomisia ja vuosia, samaistumaan kaavoihin ja seurauksena stigmatisointia, toivottomuuttakin …“enhän minä voi kokonaan parantua kun olen näin kauan ja näin paljon juonut…”

Ei se kuitenkaan niin mene. Tulevaisuuden ajattelu on sittenkin merkitsevämpi asia kuin menneisyyden ajattelu.