Katsonko vielä Antabus-kortin?

Kirjoitin tänne jo pari vuotta sitten lyhyesti ja yllätys, yllätys - täällä taas :confused:

Yritän kirjoittaa tarinan lyhyesti.

Olen ollut yhdessä mieheni kanssa kolmisen vuotta. Emme asu yhdessä - sitäkin kokeiltiin, mutta kun alkoholiongelma sivujuonteineen selvisi minulle, pakkasin tavarani ja suhde jatkui eri osoitteissa. Eroa olen pohtinut siis enempi/vähempi koko suhteen ajan. Kuten moni varmaan tietää, se on uskomattoman raskas tapa elää ja vie voimia.

Olen täällä lueskellut tarinoita ja mies ei ilmeisesti ole sieltä “pahimmasta päästä”. Ei juopottelua ennen työpäiviä, ei pitkiä putkia (max 2 pv putkeen, muutaman kerran vuodessa), ei inhottavaa käytöstä juomisen aikana, ei lainkaan väkeviä viinoja. Myöntää itse ongelman ja on hakenut siihen apua (AA, terapia AAn ulkopuolella). Näin “pitkälle” on mennyt ensimmäistä kertaa elämässään meidän suhteemme aikana, aiemmin ex-vaimonsa kanssa on ilmeisesti ollut pidempiä ja vapaampia ryyppyreissuja. Itse siis kokee tehneensä ja muuttuneensa paljonkin.

Ongelmana on, että olen jollain tasolla saanut traumat niistä tietyistä kerroista, jolloin on tehnyt oharit, jatkanut seuraavaan päivään jne. TAI kun on luvannut ettei juominen lähde lapasesta (muutama saunaolut) ja on lähtenyt. Näen painajaisia näistä tilanteista edelleen, vaikka niiden jälkeen on hakenut apua juomiseensa. Osittain tähän vaikuttanee oma “lasinen lapsuuteni” - mutta en voi sietää sitä, että mies käyttää sitä asetta sanoessaan että “ylireagoin” hänen juomiseensa.

Kolmeen vuoteen on mahtunut sellainen tunteiden ja tapahtumien vuoristorata, että huomaan nyt tulleeni lopulliseen kulminaatiopisteeseen. Elämäni on pyörinyt jonkun muun alkoholiongelman ympärillä - voi sitä itkun, keskustelujen, jauhamisen, surun, raivon, häpeän jne. määrää :imp: Ennen kaikkea TYHJIEN LUPAUSTEN määrää - mies on vilpittömästi itse kai uskonut jokaisen. Ja sitä läheisten huolta minusta ja jaksamisestani, mikä suru siitäkin on tullut.

Nyt olen siis siinä pisteessä, että olen pystynyt sanomaan miehelle täysin rehellisesti ja itseäni huijaamatta, että tunteeni ovat alkaneet kuolla. Ne ovat kuolleet pikkuhiljaa, jokaisen oharin/tyhjn lupauksen jälkeen. Vielä vuosi sitten en olisi pystynyt eroon - nyt se on ihan varteen otettava vaihtoehto.

Ironista on, että NYT hän on aloittamassa Antabus-kuuria. Verikokeet on käyty, reseptiä odotellaan. Eikä hän tietenkään voi ymmärtää, miten minä NYT olen eroamassa, enkö voi katsoa miten asiat nyt muuttuvat.

En tiedä, jaksanko. Mitä kahden kuukauden Antabus muuttaa? Mitä sen jälkeen? Muuttuuko pelkoni hänen alkoholin käytöstään koskaan?

Näen, että miehellä on halu muutokseen. Mutta pelkään, että hän tekee sen pääasiassa minun vuokseni - siksi, ettei menetä suhdettamme. Kyllähän hän sanoo kärsineensä ongelmastaan ja miettineensä lopettamista vuosia ellei vuosikymmeniä. Silti. Hänen toiveensa, edelleen, on kohtuukäyttö. Olen sanonut suoraan, että se ei ole hänelle mahdollinen. Olen sanonut senkin, että halveksin häntä siitä, ettei hän ole suoraselkäinen, luotettava mies. Ammattinsa puolesta hän on juuri sitä - kotona jotain päinvastaista. Olen sanonut todella pahoja asioita, joiden tiedän loukkaavan, mutta jotka ovat totta.

Millaisia kokemuksia Antabuksen vaikutuksesta täällä on muilla? Muita neuvoja?

Ja niille, jotka tämn tarinan jälkeen ihmettelevät miksi edelleen pohdin jatkoa… Syitä on muutamia. Tunteita on vielä jäljellä, tämä mies on (ollut) elämäni rakkaus. Hän on todella tärkeä lapsilleni. Tulevaisuutta koskeva ongelma olisikin siinä, että nythän olen pystynyt kontrolloimaan niin, että hän on lasten seurassa ainoastaan selvänä. Yhteinen koti, josta olemme haaveilleet ja josta hän haaveilee edelleen, on minulle utopiaa. En voisi hyväksyä alko-ongelmaa lasteni kodissa. Mies uskoo saavansa ongelmansa kuntoon ennen mahdollista yhteenmuuttoa (olisi yli vuoden päässä). Minun uskoni asiaan… no, arvaatte.

Alkoholistin vaimona ja äitinä sanon oman mielipiteeni: ei kannata yhteen enää muuttaa. Ainakaan jos ei ole piiitkää näyttöä juomattomuudesta. Ja meillä ukko joi antabuksenkin kanssa. Vähän vaan rupes naama punottamaan. Eipä sitten reseptiä uusittukaan kun kuulivat, että juo silti:D
Valitettavasti enempää en osaa neuvoa. On niin yllinkyllin mietittävää omankin perheen tilanteessa:(
Tsemppiä!

Jos mies haaveilee kohtuukäytöstä, niin hänen pitää sitä varmaan vielä kokeilla. Kukaan ei voi mennä väittämään kenellekään, että et sä osaa juoda viinaa, hän voi kuvitella ihan mitä vaan.
Hänen pitää jotain kautta tulla siihen tulokseen, että kohtuukäyttö ei ole vaihtoehto. Valitettavasti ainoa keino monelle alkoholiongelmaisille uskoa tämä, on kokeilla se. Se että ihminen kokeilee kohtuukäyttöä, ei tarkoita etteikö hän olisi matkalla kohti raitistumista kunhan tulee itse siihen tulokseen.

Kannattaa järjestää oma elämänsä siten, ettei tule tarvetta haukkua miestä jos hän ei onnistukaan, tai ei onnistu heti, tai onnistuu liian myöhään sinun kannaltasi. Rakkautta voi vaalia halutessaan, suojelemalla mm itseään lisäpettymyksiltä. Yhteenmuuttoa ei kannata luvata koska miehellä on alkoholiongelma joka vaatii hoitoa ja ratkaisua. Irrottaudu hänen ongelmasta rakkaudella, ei niin että hän on epäkelpo mies ja siksi eroat vaan niin, että vaadit että aloittaa hoitaa ongelmaansa ennenkuin mainitaan sana “yhteenmuutto”. jos lupaat muuttaa yhteen siksi että on antabus, niin voiko mies saada juomiselleen mahdollisuuden: …myös lopettamisyritykset voi ensialkuun olla vain halu näyttää että hallitsee ongelmansa- joten voi siis jatkaa myös juomista kun se on toteennäytetty :slight_smile: Mutta vaikka näin onkin, ei uskoa kannata välttämättä mieheen menettää ihmisenä, mutta kannattaa olla realisti ja uskoa se mitä yhteisessä menneisyydessänne on tosiasioina tapahtunut.

Hei Kuutar

Et kerro että oletko itse saanut hoitoa alkoholiriippuvaisen läheisenä. En usko että sun pelot (lähteekö mies juomaan ja milloin) loppuu vaikka antabus auttaisi miestä oleen kuivilla/raittiina. Riippuvaisen läheinen on tavallaan myös riippuvainen päihteestä, vaikka ei itse sitä käytä ajatukset pyörii koko ajan sen ympärillä (juoko vai ei ja mitä jos juo jne). Siitä sit seuraa epäluottamusta, ahdistusta, tuskaa pelkoja jne. Matka miehellä täysraittiuteen saattaa olla vielä pitkä, koska ei ole vielä ymmärtänyt että kohtuujuonti ei ole mahdollista silloin kun on riippuvuus (tai ei ole myöntänyt itselleen olevansa alkoholista riippuvainen).Se reitti vaan pitää käydä jokaisen itse läpi, kuten jaa kirjoittaa.

Niin, totta kaikki mitä täällä kirjoitettu…

Kyllä minä taidan nostaa kädet lopullisesti pystyyn. Tein eropäätöksen tällä viikolla ja olen pysynyt siinä. Tämän päätöksen jälkeen mies vakuutti nyt todellakin muuttuvansa - ja mitä tapahtui tämän muutospuheen jälkeen? Joi 3 päivää, enemmän tai vähemmän.

Eihän tämä ero helppo ole, mutta en näe, miten tulevaisuus yhdessä voisi onnistua niin, etten jatkuvasti satuta itseäni. Etten tuhoa omaa mielenterveyttäni ja esimerkiksi työkykyäni lopullisesti. Elämäni on pyörinyt 3 vuotta jonkun toisen alkoholiongelman ympärillä, se riittää. Asiasta olen puhunut terapiassa, yksin ja yhdessä. Vaikka se miten julmalta kuulostaisikin, en aio käyttää aikaani enää esimerkiksi Al-Anoniin, kun mies itse käyttää aikansa juomiseen.

Toiseen suuntaan ei ole helppo lähteä, mutta olen lähtenyt. Ja uskon, että tällä kertaa pysyn tällä tiellä, kaikista noista lupauksista/vakuutteluista/syytöksistä huolimatta, joita jatkuvasti saan mieheltä.

Jos mies lupaisi olla juomatta menisit Al-Anoniin eli alkaisit hoitaa itseäsi? Yritä irrottaa itsesi riippuvuudestasi miehen tekemisiin vaikka et Al-Anoniin menisikään. Kyllä sinä ansaitset itsesi eheytymistä ja hoitamista ihan siitä huolimatta juoko mies vai ei.

Voimia eroon!

Voimia sinulle!
Olet elänyt samanlaisen elämänvaiheen kuin minä, meillä ero tuli toisen naisen muodossa. Baarista löytyi uusi rakkaus, joka ei ole yliherkkä juomiselle ja itsekin tykkää paikallisessa istua :frowning: Minkäänlaista halua ei hoitoon menemiseksi ole edes syntynyt. Nyt on hyvä juoda kun on seuraa ja saikkua.
Mutta koville se ottaa, kun on luullut löytäneensä elämänsä rakkauden ja pitää todeta voimattomuutensa. Viinalle ei näköjään pärjää, ei mitenkään.

Aamen!

Kovasti moni on miettinyt yhteen palaamista ja toiselle uuden mahdollisuuden antamista. OK ei sinänsä mitään vikaa mutta kuinka monen kohdalla se on oikeasti toiminut? Ja kuinka moni mahdollisuuden antaja on itsensä hajoittanut sen takia että toinen käyttää systemaattisesti toisen rakkautta hyväkseen?
Mä voisin asian luonnehtia näin jolloin ei kenellekään jää epäselväksi mitä tarkoitan, ei edes uuden mahdollisuuden kerjääjillä. "Kerran pohjaan palanut kaurapuuro uudelleen lämmitettynä ei voi olla kovin hyvää "

Minusta olisi hirveää elää siten, jos oisin parisuhteessa jossa toinen osapuoli “antaa” mulle mahdollisuuden.
Eihän se ole muuta senjälkeen, kuin vääjäämättömän odottamista ja hirveä piina. Tietäen samalla että viinankäyttöä ei hallitse, valtavat mieliteot viinaa kohtaan, samalla puoliso “antaa mahdollisuuden”…sen viimeisen mahdollisuuden.
Joo, tosiaan täytyy olla muu tapa osoittaa tukensa, rakkautensa, ja halunsa että saísi toisen raittina vierelleen kuin “antaa hänelle mahdollisuus”. Jos toinen ei raitistu niin ei hän kuitenkaan millään mahdollisuudella tee mitään. Koko elämähän on mahdollisuus, hänen pitäisi vain nähdä että se on.Mutta kuinka toisen saa näkemään?
Ei välttämättä mitenkään, sehän siinä onkin. Ei voi toisen puolesta elää, vain omastaan.