Kasvun paikka

Törmäsin plinkkiin muutama vuosi sitten kun oma alkoholinkäyttöni – taas vaihteeksi - alkoi mietityttää. Sen jälkeen olen seurannut ketjuja vaihtelevan aktiivisesti ja kokenut monet plinkkiläisten esiin nostamat aiheet puhutteleviksi. Olen kiitollinen kirjoituksistanne, ne ovat antaneet paljon. Minun on ollut helppo samaistua niin kirjoitusten aiheisiin kun kirjoittajiin, etenkin keski-ikäisten naisten, sellainen kuin olen itsekin.

Kun katson elämääni taaksepäin näen, että syvältä sisältä kumpuava pyrkimys jonkinlaiseen henkiseen kasvuun ja kypsymiseen (kuulostaapa juhlalliselta :sunglasses: ) ja siihen liittyvä (pakottava) itsetutkiskelun tarve on ilmaantunut kohdalleni sykleittäin, muutaman vuoden välein. Nämä vaiheet ovat useimmiten johtaneet elämänmuutokseen. Joskus pienempään kuten uuden harrastuksen aloittamiseen tai ruokavalioremonttiin, mutta myös avioeroon, ammatinvaihtoon tai muuttoon uudelle paikkakunnalle. Ainoa pysyvä elementti elämässäni 13-14-vuotiaasta lähtien on alkoholi. :open_mouth:

Nyt tuntuu olevan muutoksen aika. Tällä kertaa se liittyy keskeisesti alkoholinkäyttööni. Tai niin ainakin kuvittelin kun 12 päivää sitten päätin jättää viinipullon avaamatta joksikin aikaa. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että prosessin alla on paljon suuremmat asiat kuin ”pelkkä" juominen/juomattomuus. Kuten plinkissä on todettu, raittiina oleminen pitää sisällään niin paljon muuta kuin vain sen, että on juomatta. Olen kuvitellut ymmärtäväni tämän asian mutta vasta hiljattain sen oivaltaminen oikein iski minuun, syvälle, pyörryttävällä voimalla. Tämä on saanut aikaan pääkopassani taukomatta surisevan yksinpuhelun jonka keskeiset kysymykset junnaavat samojen aiheiden ympärillä. Ne liittyvät alkoholistiperheessä kasvamisen moniin seurauksiin, yleiseen elämänhallintaan (tai sen puutteeseen) johon vaikuttaa miehen vakava sairaus, oma jaksaminen ammatinvaihdon jälkeen, yksinjäämisen pelko, taloudelliset huolet. Itse asiassa koko minäkuva. Että sellaista.

Yritän nyt purkaa tätä vyyhteä itselleni päivittämällä mietteitäni tänne plinkkiin.

Tulipa pitkä sepustus.

Kiitos sepustuksestasi Linea ja sydämellisesti tervetuloa Plinkkiin!

Tuolla naapurihuoneessa on vallan oma ketjeukin meille keski-iköisille naisille - samantapaisia teemoja useasti pohdimme. Sinunkin kirjoituksessasi on niin paljon minullekin tuttuja elementtejä! Juominen on itsellenikin ainoa asia, jota olen pystynyt pitkäjänteisesti harrastamaan! Oma polkuni on kulkenut vähentäjästä lopettajaksi, kaikki vähentämisyritykseni ovat poikkeuksetta epäonnistuneet. Niinpä olen siirtynyt lopettajaksi ja siinäkin lajissa olen jo varsin kokenut epäonnistuja. Yrittää saa aina uudelleen.

Samoin avioero, ammatinvaihto, harrastusten aloittaminen (ja varsinkin lopettaminen) ovat tulleet minullekin tutuiksi. Taas pohdin työhön liittyviä asioiita, murehtimistani ja epäonnistumisen ja huonouden kokemuksiani työssä ja muussakin elämässä. Eli minuuden etsintää on minunkin elämäni vielä keski-iässä, jossa “kuuluisi” olla jo kypsä ja järkevä… Vai kuuluisiko? Mene ja tiedä.

Tsemppiä sinulle viinipullon korkin / hanapakkauksen hanan (!) kiinnipysymiseen. Se ei ole helppoa. varsinkin kun on kuormittavia tekijöitä elämässä, kuten kuvasit. Puolison tuki vähentämiselle / lopettamiselle on tärkeää. Toivottavasti saat sitä.

Lämmin halaus ja voimia Linea!

Moi, tervetuloa :slight_smile: monenlaista pohdittavaa tähän elämään mahtuu, sen eri vaiheisiin. Jonkinlaista kasvua tämä kai on koko ajan. Se kasvaminen on vissiin vähän helpompaa kun jättää alkoholin vähemmälle, näin olen huomannut.

Tervetuloa mukaan Linea66!
Meitä onkin mukana monta keski-ikäistä naista joka sitä viinipullon korkin avaamista joko vähentää tai lopettaa kokonaan!
Kyllähän tämän asian ympärille mahtuu koko elämä eikä vain se korkin avaamisen määrä. Se just mikä on ollut parasta vähentämisen myötä niin saa ne muut ajatuksetkin tilaa kun ei tarvi pyöriä morkkiksessa kun on juonut liikaa. Tai se kun päättää ettei nyt vaan juo niin ei tarvi miettiä joisko vai ei. Kuulostaa yksinkertaselta vaikka ei se nyt ihan niin ole. Mutta vaivan arvoista se on kun jättää pullon aukasematta.

Tsempit ja pysyhän linjoilla :slight_smile:

Kiitos teille lämpimästä vastaanotosta, hopeapeili, Pecorino ja Vilmasto!

Jostakin syystä koneen netti reistailee eikä aika oikein riitä puhelimelta rustailuun. Yritän myöhemmin uudestaan!

minunkin puolesta tervetuloa Linea :stuck_out_tongue:
tekstistäsi päätellen olet tullut just oikeaan paikkaan kirjautuessasi tänne Plinkkiin.
itse olen kirjoitellut Vähentäjiin kohta kaksi vuotta. alussa se oli semmoista että juonko vai enkö, mutta nyttemmin kirjoitan päiväkirjamaisesti kaikista elämääni liittyvistä asioistani (toki vähäsen suodattaen) mitkä koen tärkeäksi juuri tuota henkistä kasvua sekä itseensä tutustumista silmällä pitäen. myönnän, välillä mun jutut ovat toistoa toiston perään :unamused: mutta itsellenihän minä niitä eniten rustailen ja koen jopa niin, että jokaisella jankutus-jaksolla tapahtuu jotain kehitystä.
enää ei tavitse jankuttaa esimerkiksi miten pääsen ruokakaupasta ulos kajoamatta alkohyllyyn.
se taisi ollakin koko ensimmäisen vuoteni teema täällä :blush: siis aina samat jutut viikosta toiseen.
sitten on ollut huono äitisuhde-jankutusta, parisuhde-jankutuksia, sairastelu-jankutuksia, millainen ihminen olen-jankutuksia, jankutuksia ainaisista hylätyksi tulemisen peloistani, ja nyttemmin ero-jankutuksia.
kunpa saisinkin vuoden kuluttua todeta että ajatella sitäkin aikaa kun mieleen ei tuntunut muuta mahtuvan kuin tämä ero miesystävästäni, kuten nyt saan todeta että runsas vuosi sitten ei päähän mahtunut kuin tuo säännöllinen kaljakaupan houkutus.

eli ala ihmeessä purkamaan ikiomaa “vyyhtiäsi”, kuten itsekin tuossa kaavailet. oman kokemukseni puolesta totean, että se totisesti kannattaa.
no, ehkä tuo jankutus on huono sanavalinta mutta tiedät mitä tarkoitan :smiley:

Ihana Sylvia tuo sun “jankutus” :smiley: ei se nyt niin pahaa jankutusta ole! Kiva se on lukea kun joku ajattelee ja vielä ilmaisee itseään. Mä lähinnä toistan itseäni.

Se mittää jankutusta Sylvia ole :laughing: tai jos on niin jankuttajia ollaan kaikki :laughing:
Totta se vaan kuitenkin on, että kirjoittelu on muuttanut muotoaan tässä matkan aikana. Aluksi se oli kärvistelyä ja taistelua kun halus olla juomatta vaan tuli kompuroitua. Tai mä vuosi sitten kompuroin melkeen jo vanhaan tyyliin takas vaan niin kokosin itseni ja tässä mä nyt sitten olen!
Vyyhtiä on tullut päästä purettua tänne ja enää ei ole semmoinen olo, että tässä pitäis olla joku tavoite tai loppupiste. Nyt tämä on semmoista matkantekoa monen asian kanssa ei pelkän viinan. Tai no totta kai se tavoite on edelleen, mutta enää en ajattele, että tämä plinkki sitten loppuu siihen.

ai kuinka hyvä kuulla että ette koe mua pelkästään jankuttajaksi :smiley:
Linea hoi, mitkä mietteet tänään? kirjoittele taas pian kuulumisiasi, tai siis sitten kun kerkiät ja huvittaa kirjoitella. yritän tässä korostaa, ettei täällä kukaan odota puhumattakaan painosta että joka päivä pitäisi väsätä raporttia.

No jospa vihdoinkin saisin jonkinlaisen sepustuksen lähetettyä. Ensin netti pätki, sitten työrintamalla ilmaantui odottamattomia kiireitä.

Kiitos sinullekin, Sylvia. Tuo jankutus on just hyvä ja oikea sana! :laughing:

Ihmeellistä muuten, huvittavaakin, että tuo minuuden etsintä ja itseensä tutustuminen tuntuu yli 50 kymppisenä vähintään yhtä ajankohtaiselta ja tärkeältä kuin nuorena. Aina vaan löytyy uutta pengottavaa ja jankuttamista vaikka sitä on tullut harrastettua jo iät ja ajat; nuoruudessa päiväkirjan sivuilla, teiniangstisissa keskusteluissa bestiksen kanssa, lukion psykologian tunnilla, opiskeluaikana tietyillä luennoilla, tuoreena äitinä, oman äidin kuoltua, avioeroprosessin aikana, vuosia kestäneessä terapiassa jne.

Ja kun tutustuimme nykyisen mieheni kanssa loputtomien keskustelujemme pääteemana oli juuri minuus. Missä määrin minuutemme muuttuu? Onko meissä olemassa jokin muuttumattomana säilyvä minuuden ydin? Ikuisia kysymyksiä eikä millään lailla omaperäisiä mutta punaviinin kyllästäminä tunsimme ratkovamme ihmismielen suuria mysteerejä.

Punaviinistä puheen ollen yritän nyt käydä läpi alkonkäyttöäni ekoista kerroista tähän päivään. Se siis alkoi 13-14-vuotiaana kun kaveriporukasta joku kävi vanhempiensa baarikaapilla varastamassa tilkan kaapin jokaisesta pullosta jonka jälkeen yhteen sekoitettu saalis jaettiin lähimmässä metsikössä. Näihin aikoihin sattui myös ensimmäinen poikaystävä jonka kanssa viikonloput vietettiin pussikaljaa tai edellä mainittuja sekoituksia juoden. Vanhempieni alkoholin käyttö oli runsasta, varsinkin äitini juominen oli ongelmallista jo ollessani alakoululainen. Teini-ikään tultuani hänen juomisensa mt-ongelmineen vaikuttivat kodin ilmapiirin niin, että mielummin hengasin kavereiden kanssa kuin olin kotona.

Lukioajan alkonkäyttö painottuu kotibileisiin ja Bordeaux Blanciin jota ryystettiin kaksin käsin. Opiskeluaikana juomisrintamalla oli hieman rauhallisempaa koska minua ei huvittanut osallistua opiskelubileisiin mm. siksi, että koin itseni sosiaalisesti kömpelöksi ja sen seurauksena ulkopuoliseksi. Vanhoja ystäviä tapasin kuitenkin silloin tällöin ja kaikkiin tapaamisiin liittyi poikkeuksetta alkoholi. (Nyt muuten pulpahti mieleen muisto alkoholiin ja gradun kirjoittamiseen liittyen. Työn jättöpäivä lähestyi uhkaavasti ja kirjoittaminen oli jumittunut pahasti. Tekstiä ei kerta kaikkiaan syntynyt. Siinä panikoidessani muistui mieleeni kihlattuni lahjaksi saama Jägermeister. Otin siitä reilun paukun ja kuinka ollakaan – umpisolmu aukesi kuin itsestään ja kirjoittaminen sujui taas. :unamused: )

En kuitenkaan muista, että nuoruusvuosien juomiseen olisi liittynyt sen koommin hirveitä övereitä kuin erityisiä kiksejäkään. Jotenkin aika neutraalia tutussa kaveriporukassa viikonloppuisin tapahtuvaa tapajuomista se oli. Sen kyllä muistan, että minulla oli ns. hyvä viinapää, liekö sitten kasvaneen toleranssin ansiota. Olin usein olevinaan se kaveriporukan skarpein joka otti hoitaakseen asioita jos jotakin sattui tms. Olin jo vuosia huolehtinut juovasta äidistäni isäni ollessa töiden takia paljon poissa kotoa joten omaksuin kaveriporukassakin sujuvasti huolehtijan/ymmärtäjän roolin. Samasta porukasta löytyi sittemmin tuleva aviomies joka käytti alkoholia kohtuudella ja jonka kodissa alkoholia käytettiin hyvin maltillisesti.

Raskaus- ja imetysaikoina en juonut alkoholia ollenkaan. Lasten ollessa pieniä alkoholinkäyttö oli minimaalista, poikkeuksena muutamat baari-illat ystävien kanssa jolloin mies hoiti lapset. Lasten kasvettua isommaksi aloimme miehen kanssa hankkia viikonloppuilloiksi viiniä, joskus myös viikolla. Vähitellen määrät kasvoivat kun kahdenkeskiset rauhalliset viininlipittelyillat vaihtuivat melko kosteisiin illanistujaisiin ystävien kanssa. Raskas työhän vaatii raskaat huvit, sanotaan. Koin sekä työelämän että parisuhdettamme noihin aikoihin kohdanneet vastoinkäymiset todella kuormittavina. Äitini ongelmista puhumattakaan. Tuntui, että olin jatkuvassa valmiustilassa hänen takiaan. Joka kerta kun puhelin soi sydän pomppasi kurkkuun. Tuliko puhelu sairaalasta? Oliko äiti taas yrittänyt itsemurhaa, kaatunut ja telonut itsensä, ryypännyt itsensä lähes tajuttomaksi vai soittiko hän koska oli masentunut/raivoissaan/muuten vaan juttutuulella muutaman promillen humalassa? Äitini kuoli kahdeksan vuotta sitten mutta vieläkin saatan reagoida lähes fyysisesti puhelimen ääneen. Huomaan, että tämän muisteleminen pistää oikein vihoiksi, eikä ihme – helvettiähän jatkui vuosikymmenet.

Toki äidissäni ja meidän keskinäisessä suhteessa oli paljon hyvääkin. Olen halunnut ajatella, että kokemukset ovat opettaneet minulle vastuunkantoa. Että äitini kohtalo on syventänyt empatiakykyäni. Olen lohduttautunut sillä, että hän osasi myös osoittaa rakkautta. Olen ollut kiitollinen siitä, että kykenen näkemään alkoholistin kokonaisena, arvokkaana ihmisenä eikä ainoastaan sairautensa edustajana. Mutta selvää on, että kokemukset jättivät ikävät jäljet. Äitisuhteesta tulee varmasti jankutettua lisää, oletan.

Takaisin juomishistoriaani. Äitini alkoholismi sai minut suhtautumaan varoen alkoholiin. Vannoin, etten ikinä päästäisi itseäni samaan tilanteeseen mihin hän oli joutunut. Päätin, ettei alkoholi koskaan tule kuulumaan arkeeni, etten juo kahtena peräkkäisenä päivänä, en käytä alkoholia lääkkeenä enkä koskaan ota krapularyyppyä. Kuvittelin, että kunhan olen tietoinen riskeistä ja seuraan itselleni asettamia sääntöja olen turvassa.

Kun nykyisen mieheni kanssa aloimme suunnitella yhteen muuttoa saarnasin hänelle näistä säännöistäni. Kerroin hänelle oikeasti pelkääväni alkoholin voimaa. Hän on viettänyt paljon aikaa ulkomailla ja omaksunut tavan juoda viiniä päivittäin ruoan kanssa ja illalla mahdollisesti lasillisen tai pari. Silti hän sanoi olevansa valmis rajaamaan viinin juomistaan niin, että arkipäivät olisivat alkottomia. Tästä huolimatta alkoholi sai vallattua alaa arjessamme. Ja me annoimme sen tapahtua. Alkuvuodet yhdessä oli aikamoista myllerrystä. Kouluttauduin uuteen ammattiin työn ohessa ja vapaa-aikaa oli vähän. Silloin kun sitä oli annoimme itsellemme luvan nauttia. Laitoimme hyvää ruokaa johon tietysti kuului viini. Sunnuntaiaamut pyhitettiin usein skumpa-aamiaiselle vuoteessa. Vaikka pahin kiire sittemmin väistyi tämä elämäntapa jäi. On myös käynyt ilmi ettei mieheni osaa ottaa asiaa yhtä vakavasti kuin alussa kuvittelin hänen tekevän. Hänen mielestään liioittelen asiaa eikä ole nähnyt kummankaan juomisessa ongelmaa.

Tiesin heti suhteemme alussa mieheni vakavasta sairaudesta. En antanut sen vaikuttaa sitoutumiseeni häneen koska koin, ja koen edelleen, niin voimakkaasti olevamme hengenheimolaisia että sellaista tuskin saan kokea uudestaan. En voi avata sairautta sen enempää mutta saattaa olla, tai on jopa todennäköistä, että se johtaa mieheni ennenaikaiseen kuolemaan. Pari kertaa sairaus on ottanut harppauksen huonompaan suuntaan mutta onneksi rahoittunut taas. Sairauden, vakavankin, olemassaoloon voi kuitenkin jollakin tasolla tottua. On pakko. Kukaan ei voi elää murehtien taukoamatta, vaikka ajatus tulevaisuudesta satuttaa ja pelottaa. Sairaudestakin tulee osa arkea kun se jatkuu pidempään. Ja sitten on jossakin myös se pieni toivonpilkahdus, että entä jos siitä sittenkin voisi parantua… Sairauteen ja sen aiheuttamaan yksin jäämisen pelkoon palaan myös myöhemmin.

Luultavasti on niin, että miehen sairauden takia annamme itsellemme luvan ”nauttia” hyvistä hetkistä niin kauan kun se on mahdollista. Toisaalta se on myös erinomainen tekosyy. Olemme molemmat alkoholin suurkuluttajia ja ainakin omassa alkoholinkäytössäni näen suuria riskejä ellen muuta suuntaa. Varsinkin väsyneenä ja stressaantunena juomiseni saattaa olla impulsiivista jolloin kumoan lasin salamannopeasti. Juuri tuollaista impulsiivisuutta pelkään. Krapularyyppyjä en ole onneksi (vielä) tarvinnut mutta muita edellä mainittuja sääntöjäni olen toistuvasti rikkonut. Olemme molemmat pitäneet tipattomia kuukausia, hampaat irveessä tosin. Viime ja kuluvan vuoden aikana olen pitänyt säännöllisesti viikon, joskus harvoin kahden viikon pituisen juomatauon, useimmiten omin päin. Pyrin pitämään ainakin 1-2 alkotonta päivää viikossa. Silloin mieheni usein juo esim. pari konjakkia joka ei kuulu yhteiseen juomavalikoimaamme. Kun juomme yhdessä, ”normaali” määrä on n. 1 litra viiniä puoliksi + ja 2-3 siideriä tai olutta päälle. Jos aloitamme jo päivällä kylkeen varataan lisäksi kuohuviinipullo. Niitäkin päiviä on jolloin on mennyt 1,5 litraa viinia, 1 kuohari, 1-2 annosta likööriä ja sitten vielä muutama siideri tai olut…

Pahin ja pelottavin skenaario olisi yksinjääminen alkoholisoituneena. Toistaiseksi olen pystynyt välttämään juomista yksinäni. Tosin olen harvoin yksin kun mies on sairaseläkkeellä ja enimmäkseen kotona. Mutta entä tulevaisuudessa…

Syyskuussa olimme lomamatkalla. Joimme joka päivä. Emme varsinaisesti humaltuneet mutta tasaista tissuttelua tuli harrastettua iltapäivästä nukkumaan menoon saakka. Juominen jatkui jokapäiväisenä (tai oikeastaan jokailtaisena koska kävin päivisin töissä) vielä viikon kotiintulomme jälkeen ennen kuin havahduin tilanteeseen ja laitoin korkin kiinni. Siitä on nyt kaksi viikkoa. Viikko sitten mieheni seurasi esimerkkiäni sen kummemmin asiaa kommentoimatta. Emme ole näiden viikkojen aikana mitenkään käsitelleet juomista/juomattomuutta. Olen viime vuosien aikana jauhanut siitä niin paljon, että mieheni hermostuu kun otan asian puheeksi.

Eniten juomisessani ärsyttää se, että se vie niin paljon kallisarvoista aikaa ja energiaa muulta tekemiseltä ja kokemiselta. Yhtäkkiä huomaan, miten paljon asioita on jäänyt pois joita olen harrastanut ja joista olen todella pitänyt: liikunta, lukeminen, kaikenlainen käsillä tekeminen, metsässä samoilu, vain muutamia mainitakseni. Ellei punkku niin usein veisi voiton voisin myös täysin rinnoin kehittää työtäni joka on itsenäistä, palkitsevaa ja luovaa. Puhumattakaan siitä, että miehen ja minun olisi korkea aika oppia viettämään yhteistä laatuaikaa myös ilman alkoholia.

Nyt on pakko lopettaa rustailu. En todellakaan odota, että kukaan jaksaisi lukea näitä loputtomia jorinoita! Huomaan kuitenkin, että kirjoittaminen tosiaan auttaa selventämään ajatuksia joten taidan jatkaa heti kun on aikaa. Seuraavaksi mietin mitkä toimintamallit auttaisivat saamaan entisen arkeni takaisin. Sen, jossa selvinpäin oleminen tuntui normaalilta olotilalta ja alkoholi kuului ainoastaan erityistilaisuuksin. Aika näyttää onnistuuko se.

Moi, luin tekstisi läpi mielenkiinnolla. Olet kyllä tosi järkevän oloinen ihminen ja analyyttisesti pohdit tilannettanne. Se taatusti auttaa asioiden kuntoon saamisessa.

Teillä on ollut tuollainen sivistyneen suurkulutuksen tyyli. Ts. ei niin että kossupullo(t) pöytään ja ördäystä. Minäkin tuppaan tuota viiniä ns. sivistyneesti tissuttelemaan. Tosin mulle tulee sitten niitä överejä kun just jossain mielentilassa höräsen nopeasti liikaa. No, mutta tämän jutun pointti on se, että sama alkoholimäärä siitä kertyy ja samat alkoholin haittavaikutukset kuin muustakin juomasta ja juomatyylistä. Minä olen ainakin sortunut siihen ajatteluun, että eihän tämä paha ole kun otan ruuan kanssa. Mutta silti, niin siitä “sosiaalisesti hyväksyttävästä juomisestakin” kertyy sitä kulutettua alkoholia ihan samoin kuin jos joisi sen jotenkin vähemmän ns. fiksulla tavalla.

Kirjoittele lisää ja vaihdetaan ajatuksia. Kyl tää tästä ihan varmasti :smiley:

moi Linea, minäkin luin tekstisi suurella mielenkiinnolla. lisää, kiitos.
saatan kirjoittaa itsekin joskus ketjuusi enemmän mutta nyt ei ole se aamu. olen nimittäin herännyt jo viideltä :open_mouth:
huomaa että sulla kyllä kykyjä riittää tuohon vyyhtisi purkamiseen. kuulumisiin siis!

Ja niin luin miänkin Linea juttusi. Niin paljon tuttuja juttuja vaikkakin eri tvisteillä osa.

Ihan hörähdin ääneen tuon Bordeauc Blancin kohdalla! Porvoon lankku! se on tuttu juttu! mä en oikeesti ollut edes muistanut moista juomaa eli nuoesta asti oon minäkin ollut viininharrastaja. Mutta ei silloin ollutkaan mitään pussiklajoja tai siidereitä.

Nyt on oikein hyvä ikä viiskymppisenä purkaa vyyhtiä ja muuttaa tapojaan. Vielä me voimme tehdä muutakin kuin tuhlata aikaamme siihen viinipullon ääreen.

Mukava kun olet täällä mukana Linea :slight_smile:

Mä olen omppuviini ja omppeli-sukupolven teinejä :open_mouth: laittaisin tähän oksennusnaaman jos sellainen olisi mahdollinen. Meni tosi pitkään ennen kuin pystyin edes omenasiideriä juomaan.

Suuri kiitos teille kannustuksesta, Pecorino, Sylvia ja Vilmasto! Sananne antavat todella tervetullutta toivoa kun ajatukset ja varsinkin tunteet ovat yhtä vuoristorataa.

Totta on, ettei “sivistynyt” ja sosiaalisesti hyväksytty juomatapa ole mitenkään vähemmän riskitöntä. Melkeinpä päinvastoin, sitä harrastettaessa on helpompi tuudittautua käsitykseen että homma on hanskassa.

Joo, just Porvoon Lankku se oli! En yhtään ihmettele ettei valkoviini, varsinkaan makea sellainen ole sen koommin maistunut. Yrjönaama sille. Ja joo, omppuviinille myös! Sitäkin on tullut joskus juotua. Ja hyi hitto, te vähän varttuneemmat varmaan muistatte Ruskan…? Tuplayrjönaama sille.

Olen ehtinyt lukea Plinkin ketjuja vain kursorisesti sieltä täältä enkä tarkkaan muista kuka on sanonut mitäkin mutta rutkasti viisaita sanoja ja oivalluksia olen jo saanut teiltä. Arvostan sitä todella. Aion opetella tuon lainaustoiminnon niin niihin on helpompi tarttua.

Nykyinen juomistapani (ennen näitä kahta alkotonta viikkoa) on sinnikkään ja systemaattisen harjoittelun tulosta.

Olen tainnut olla yliherkkä stressille koko ikäni. Aina on ollut ongelmia esimerkiksi aistiärsykkeiden suodattamisessa. Muistan ala-asteen ekalla luokalla itkeneeni koulupäivän jälkeen kun olin niin uupunut kaikista luokkahuoneen äänistä, varsinkin kovaäänisestä ja levottomasta puheensorinasta. Aikuisena olen muutaman kerran aiheuttanut ihmetystä ja loukkaantumistakin kun työpaikalla tai muualla missä hölistään paljon on ollut pakko pyytää ihmisiä olemaan hiljaa. Rauhallinen puhe ei aiheuta pimahtamista mutta kylläkin kaikenlainen kälätys ja yleensä kierroksilla olevat ihmiset. Vaivun epätoivoon jos tulen tilaan missä kuuluu samanaikaisesti radio ja tv, jotkut taas eivät kiinnitä siihen edes huomiota. Lapsen kitinä paikassa josta ei suht nopeasti pääse pois on … en sano mistä. Myös kirkas valo tai oudot hajut saattavat saada pasmat sekaisin. Kuulostaa kyllä tosi huvittavalta, kuin olisin oikea draamakuningatar. :laughing:

Tuo ainaisessa valmiustilassa oleminen äidin ongelmista johtuen ei ole auttanut asiaa. Aina sai olla varpaillaan ja antennit sojossa. Rauhoittuminen, nykyhetkessä oleminen ja pään surinan hiljentäminen on ollut minulle vaikeaa, aina. Ainoa mikä auttaa on yksinolo (siis se vapaaehtoinen ja turvallinen). Ikkunasta ulos tuijottaminen täydellisessä hiljaisuudessa. Suklaa. Sauna. Vanhan, mustavalkoisen etananvauhdilla etenevän dokkarin katsominen Elävästä Arkistosta. Metsälenkki. Siis aivan älyttämän yksinkertaisia asioita! Silti punkkupullo on muka ollut se parempi vaihtoehto. Tehokkuusajattelua tässäkin - rentoutumisen kun pitäisi tapahtua sekunnissa. Miten voi olla niin uskomattoman tyhmä että aina laittaa kaikki maailman asiat etusijalle oman jaksamisen ja mielenrauhan kustannuksella. Olen vihainen ja pettynyt itseeni.

Tein monta vuotta 8-16 työtä. Samat työajat päivästä toiseen ja toisen palveluksessa oleminen alkoi vähitellen kyllästyttää. Työn ennakoitavuus ja tunne oravanpyörässä juoksemisesta uuvutti. Työn määrä ei varsinaisesti ole koskaan uuvuttanut, päinvastoin, mutta se, ettei itse saa päättää milloin ja miten sen työn hoitaa alkoi stressata toden teolla. Nykyään olen omasta tahdostani jonkinsortin silpputyöläinen. Käyn osa-aikaisesti “normaalissa” palkkatyössä. Sivutyötä teen kotoa käsin. Sen sisältöön voin itse vaikuttaa miltei rajattomasti ja sitä voisi - ehdottamasti pitäisi - kehittää taloudellisesti kannattavammaksi. Kasvupotentiaalia näyttäisi olevan ihan mukavasti. Tosin se vaatisi myyntihenkisyyttä ja -taitoja joita minulla ei ole (siksi en ole uskaltanut irtisanoutua palkkatyöstäni ja heittäytyä kokonaan tähän toiseen). Mikään ei kiinnosta vähempää kuin itseni ja työni tyrkyttäminen muille. Tätä(kin) puolta pitää parantaa. Muuten olen todella tyytyväinen tämänhetkiseen työkuvaani ja -sisältöön. Haittapuolena on, etten oikein koskaan tunne olevani vapaalla. Välillä tuntuu että olen jatkuvasti joko töissä tai siirtymässä työpisteestä toiseen. Kotona työskentely on vapaata ja itsenäistä mutta työtä on paiskittava tosissaan jotta tällä järjestelyllä tulee toimeen. Miehen sairaseläkkeellä oleminenkaan ei varsinaisesti kohenna taloudellista tilannetta.

Jotta välttäisin luisumisen takaisin työ-punkku-työ-punkku-uupumus-lisää punkkua-krapula-työ-ralliin minun on pakko oppia priorisoimaan ajankäyttöäni niin, että otan tarpeeksi aikaa palautumiseen. Se on välillä vaikeaa senkin takia, että kun mies viettää paljon aikaa yksinään minun ollessani töissä, hän helposti pettyy ja jopa loukkaantuu jos vetäydyn omiin oloihini yhteisen aikamme kustannuksella. Olen liian heikko pitämään puoliani tai edes tunnistamaan omat tarpeeni. Juuri tähän tilanteeseen olen “tarvinnut” punkkua joka hetkessä vaientaa pään surinan ja auttaa löytämään sen rauhallisen sisäisen huoneen jossa tekemättömät työt ja muu sälä häviää ja pystyn olemaan läsnä toiselle.

Jaahas, kello on yli puolenyön. Mukavaa ja kiireetöntä sunnuntaita kaikille!

Hmm, miksiköhän Plinkin kello näyttää olevan tunnin jäljessä? Plinkin kello näytti puolta kahtatoista kun lähetin tuon äskeisen mutta koneen kello on jo puoli yksi.

huomenta,
tuo Linean teksti on kuin minun kynästä. (äh, ärsyttävä sanonta tuo minun kynästä, plaah)

Rauhallinen puhe ei aiheuta pimahtamista mutta kylläkin kaikenlainen kälätys ja yleensä kierroksilla olevat ihmiset. Vaivun epätoivoon jos tulen tilaan missä kuuluu samanaikaisesti radio ja tv, jotkut taas eivät kiinnitä siihen edes huomiota. Lapsen kitinä paikassa josta ei suht nopeasti pääse pois on … en sano mistä. Myös kirkas valo tai oudot hajut saattavat saada pasmat sekaisin. Kuulostaa kyllä tosi huvittavalta, kuin olisin oikea draamakuningatar.

ihan tismalleen sama itselläni.
valot, äänet, nopeat liikkeet, mölinä, kitinä (erityisesti lapsen!) saa minut tolaltani. olen näille aivan yliherkkä. reagoin voimakkaasti myös siihen, jos vaikka vain elokuvassa kilahtaa ovikello äänekkäästi, tai puhelin pärähtää. ahdistun.
ja tuo yksikseen olemisen tarve on mulla erittäin voimakas. vasta jokin aika sitten täällä olikin puhetta introverttiydestä. olen testien mukaan… oliko se 95% introvertti. sen voi testata esim introvertit.net. (muistaakseni osoite on tuo) sivustolla on myös vertaistukeen perustuva keskustelupalsta ja kun kävin siellä samaistuin lähes jokaiseen kirjoittajaan.

se uupumus mikä syntyy sosiaalisista tilanteista tuntuu välillä aivan kohtuuttomalta ja palautuminen kestää monta päivää.
kotioloissa mullakaan ei koskaan soi taustamusiikki tai puheradio. ei ikinä. vaikka olen päivät pitkät kotona, niin oleilen aina hiljaisuudessa.
jos haluan kuunnella musiikkia niin sitten paan kuulokkeet korvilleni ja oikeasti kuuntelen.
tv:tä en edes omista, mutta katselen kyllä sarjoja, dokumentteja ja elokuvia erilliseltä viihdeläppäriltäni.

nuorempana en ollut näin yliherkkä. viihdyin kapakassa suuremmankin ystäväporukan kanssa. varsinkin kapakassa, selvähän se.
samoin elämässäni ja tavoissani tapahtui kerrassaan merkillinen muutos kun aloitin runsas vuosi sitten parisuhteen, mikä vasta jokin aika sitten päättyi valitettavasti eroon.
mies roudasi minua kaikenmoisiin sukujuhliin enkä ihmeekseni pannut vastaan.
introverttina en luonnollisestikaan voi sietää minkäänlaisia juhlia enkä siis muutoinkaan sosiaalisia kohtaamisia jos sakkia kertyy saman pöydän ääreen enemmän kuin max kolme.
ajattelin että tämä muutoshan on vallan tavatonta, mutta sehän johtui siitä, että lähdin juhlimaan nimen omaan tämän miehen kanssa, sillä olin rakastunut. siinä se selitys. ja nyt kun tuli ero, olen jälleen palautunut normaaliksi itsekseni.

entäs nuo työjutut. miehesi tavoin minullakin on parantumaton sairaus ja joulukuussa joudun/pääsen vuoden kestäneen sairausloman päätteeksi työkyvyttömyyseläkkeelle.
samoin kuten sinä minäkin tein päätyötäni kotioloissa ns “etänä”, mutta joskus olin samalla esim kirjastossa osapäiväisenä.
muistan kun ajoitin kirjastossa taukoni aina sellaisiksi hetkiksi kun tiesin varmasti ettei taukotilassa ollut muita. en kestänyt sitä pälätystä. tai ylipäätään kenenkään läsnäoloa vaikka ihminen olisi ollut kuinka hiljaista sorttia.
myös tuo itsensä rauhoittaminen viinin turvin on niin tuttua! kuten vissiin liki kaikilla täällä.
mikäs se mahtavampaa kuin haahuilla kotioloissa villasukat jalassa ja punkkulasi kädessä.
tai tuijotella ulos ikkunasta omissa mietteissään samalla kun tuntee sen viinin/oluen tuoman inspiroivan nousun :unamused:

Sylvia, mielenkiintoista ja huojentavaakin kuulla, että joku muukin kokee aistiärsykkeet ja sosiaaliset tilanteet niin tismalleen samalla tavalla! Kiitos paljon linkistä. Tein testin, sen mukaan olen 80 % introvertti.

Luin ketjusi. Sinulle on kasaantunut valtavan suuria asioita kannettavaksi. Ja siitä huolimatta jaksat olla kannustava ja empaattinen. Olet kunnioitettavan viisas, lämminsydäminen ja rohkea ihminen.

Kolmas alkoholiton viikko alkoi. Vielä ei näy energisyydestä merkkiäkään. Teen kaikkein välttämättömimmät työt, loppuaika menee syöden ja nukkuen. Mielessä on elävästi liikunnan antama riemukas tunne ja sen jälkeinen raukea, seesteinen olo. Mutta ei, ei viitsi, ei jaksa. On päiviä jolloin kaikki tuntuu rauhalliselta ja hyvältä enkä ajattele viiniä lainkaan. Kiitollisuuslistani on pitkä. Sitten on päiviä jolloin päässä pyörii Paavo Väyrysen kysymys: Voiko v-tukseen kuolla? Tänään on Paavopäivä. Liekö vaihdevuosilla osuutta asiaan kun myös hikoiluttaa, itkettää ja turvottaa. Vali vali.

Tänään kaipaan juuri tätä fiilistä jonka sinä, Sylvia, niin osuvasti kiteytit:

mikäs se mahtavampaa kuin haahuilla kotioloissa villasukat jalassa ja punkkulasi kädessä. tai tuijotella ulos ikkunasta omissa mietteissään samalla kun tuntee sen viinin/oluen tuoman inspiroivan nousu

Ehkä huomenna alkaa uusi vaihe jolloin onnistun jättämään suklaat kaupan hyllylle ja pukemaan lenkkarit jalkaan. :slight_smile:

Tämä on hyvin sanottu, peukku sille. Itse ajattelen, että bilettämiseeni, dokaamiseen ja kaikkeen itsetuhoiseen käytökseen liittyy pelko siitä, että elämällä ei ole merkitystä. Olen oikeastaan koko ikäni nuoresta tytöstä lähtien kamppaillut pitkästymistä ja merkityksettömyyden tunnetta vastaan. En kylläkään alkoholilla sitä nuorena lääkinnyt mutta siinä vaiheessa kun aloin lääkitä ja alkoholin tavallaan erittäin hyväksi lääkkeeksi tähän vaivaan havaitsin, on tuon elämän merkityksettömyyden kohtaaminen tullut aina vain vaikeammaksi.

Taisit tarkoittaa ehkä enemmän sitä, mitä kaikkea menneisyydessä on ja mitä sieltä voi ammentaa selitykseksi mutta mulle tuo kirjoittamasi kolahti nimenomaan liittyen tähän, että jos elämästä poistetaan juhliminen, mitä ihmettä jää jäljelle?! Pelkään, että on pelkkää tyhjyyttä.

Linea, kiitos kaunis sanoistasi.
enpä kovin viisaaksi itseäni tunne, mutta näillä nyt on mentävä. mitä itsellesi kuuluu tänään, miten voit? Paavopäiviä sitä täälläkin välillä vietetään, tai aika useinkin. just kirjoitin omaan ketjuuni että saisinpa edes murto-osan Icetean sosiaalisuudesta. että yökerhoja taikka kapakoita en totisesti kaipaa mutta vetovoimaa ihmisten pariin. se kelpaisi. vaikka tiedän etten viihtyisi, niin silti. kunpa voisi välillä ottaa hatkat itsestään, omasta päästään, tai irrottautua edes hetkeksi puuduttavasta elämäntavastaan. mikä estää? no se viitsiminen. en minäkään viitsi, enkä jaksa.

kyllä vain, tuo on se paras klassikko. tämä raitistelu/vähentäminen on niin tavattoman paljon muutakin kuin vain sitä ettei niin sanotusti korkkaa. ei vielä ikään kuin riitä, että muuttaa elämäntapansa juomisensa suhteen, toki sekin on jo saavutus. mutta kun se muutos on saavutettu, prosessi jatkuu. se kuuuuuluisa itseensä tutustuminen. mihin aika ajoin kyllästyn, todellakin. välillä olen kurkkuani myöden täynnä tätä hiton prosessointia. mieti tunnetilojasi, opettele tunnistamaan tunteitasi, täsmennä itsellesi missä tilanteissa alkon mieliteot yllättävät herkimmin, ja lässyn lässyn. argh!
muttei tässä kaiketi muu auta kuin jatkaa.

tsempit myös Icetealle!
kiva kun teitä uusia kirjoittajia on ilmaantunut yhdellä kertaa tänne pohdintapajaan enemmänkin :smiley: