Kasvamassa itsekseni

Kotikanava
1

Päätin aloitaa oman ketjun, johon jonkin aikaa kirjaisin ajatuksiani ja tunteitani tässä elämäntilanteessani. Johon siis kuuluu 24 vuotta kestänyt suhde (15 vuotta naimisissa) alkoholiongelmaisen miehen kanssa. Vuosien aikana mies on mennyt alaspäin ja minä siinä mukana.

En tiedä, olenko vieläkään ihan pohjalla, mutta aika pimeää täällä jo on. Toisaalta tänä syksynä on elämääni tullut uusia avauksia. A-klinikan sosiaaliterapeutin ehdotuksesta olemme käyneet mieheni kanssa Perheasian neuvottelukeskuksessa. Itse olen käynyt asianajajan puheilla selvittääkseni oikeita menettelytapoja eron tullen. Konkreettisimpana asiana olen ostanut oman auton, jotta en olisi siinäkään asiassa riippuvainen miehestäni. Ja sitten olen löytänyt tälle palstalle ja huomannut, ettei tilanteemme olekaan ainutlaatuinen enkä minäkään ole ainutlaatuisen paha puoliso. Samoilla sanoilla nuo a-ongelmaiset tuntuvat puolisoitaan syyttelevän. Näillä sivuilla ollut minulle käsittämättömän suuri merkitys. Milloin kenenkin teksti on kolahtanut, matkaan on jäänyt voimaa antavia viisauksia ja hervottomia huumoripläjäyksiä. Kiitos siis teille upeat kohtalotoverit!

Jos en olisi löytänyt palstaa, olisin luultavasti tälläkin hetkellä tavattoman ahdistunut, sillä mieheni pöhnäputki on kestänyt jo 10 päivää, eikä loppua näy. Yleensä on tässä vaiheessa jo selvinnyt vieroitusoireistakin ja valmis taas ohjeistamaan muuta perhettä siinä, miten pitäisi elää ja mitä kaikkea nämä ovat tehneet väärin. Mutta siis, nyt minä olen rauhallinen, en ole mennyt huutamaan miehelleni uhkauksia, eikä minua oikeastaan kauheasti kiinnosta, kuinka kauan hän vielä aikoo juoda.

Tein juuri elämä pelissä -testin. Siinä todettiin, että olen kovin kuormittunut, mutta että ajattelen kuitenkin keskimääräistä positiivisemmin ja arkipäivän harmit vaikuttavat minuun aika vähän. Oivalsin, että noiden ominaisuuksien vuoksi varmaan olenkin jaksanut nämä vuodet. En todellakaan paljon piittaa pikkuasioista - ehkä siksi, että isojakin ongelmia on! Pitänee kiittää myös pöhnäpökkelöä tästä. Positiivisuutta tuonee se, että hyviäkin asioita elämässäni on ja olen niistä kiitollinen. Lapset ovat elämäni tärkein asia, ja heidän kanssaan minulla on hyvä suhde. Vähäiset ystäväni ovat uskollisia ja luotettavia, ja vuorovaikutuksemme avointa. Työni on kiinnostavaa ja työyhteisö hyvä.

Olen vuosia halunnut erota, mutta en ole uskaltanut. (Teko)syyt ovat olleet hyviä ja huonoja. Mitä mies tekee, kun ilmoitan erosta, mitä eron toteuduttua? Sekoaako? Katkeaako yhteys poikiin - vienkö pojilta isän? Kuka tekee miesten työt, joita en osaa? Riittävätkö rahani öljynvaihtojen ja ränninpuhdistusten ostamiseen? Hylkääkö mieheni suku pojat ja minut? Kuinka hoidan poikien kuljetukset, kun koskaan ei ole toista aikuista apuna? Miten elän syyllisyyteni kanssa? Miten elän häpeän ja epäonnistumisen kanssa? Onko todella parempi yksin kuin juopon kanssa, onhan se kaksi kolmasosaa ajasta selvin päin? Miten kestän katsoa miestä, kun hän lähtee? Rakastinhan häntä joskus, ja uskon hänen olevan musertunut erosta, nimenomaan lasten vuoksi.

Nyt kai kuljen kohti eroa. Mies auttaa päätöksenteossa, sillä perheasian neuvottelukeskuksessa olen ääneen sanonut, että haluan hänen muuttavan pois, jos aikoo jatkaa juomista. Ja hän on sanonut, että ero on todennäköisempi vaihtoehto kuin juomisen lopettaminen. Ja alkanut juoda taas ja taas, pisin selvä aika vapun jälkeen ollut 2 viikkoa.

2

Mä en ajattele asiaa oikeastaan niin, että onko mulla hyvä olla yksin, tai onko juoppo osan aikaa selvinpäin. Ikävä tulee, miehessä ON hyviä puolia, hänen sairaus vaan aiheuttaa sen yhdessäolon vaikeudet. Jotka loppuu vasta kun raitistuminen alkaa, ja siitäkään ei ala ongelmaton elämä vaan elämä. Hyvä että oot ottanut linjan, että edellytät raitistumista jotta parisuhde voi jatkua. Kävi niin tai näin, niin juominenhan on kuitenkin vain yksi osa alkoholiongelmaa, ja juomisen lopettaminen vasta mahdollistaa toipumisen, eikä vieläkään silti takaa sitä. Eli vaikka juominen loppuisikin kuin seinään, niin ei sekään olisi välttämättä mikään välitön katharsis ja kukaan ei tiedä miten pitkä tie se on.
Se kun alkoholia käyttää runsaita putkia ja usein, niin muuttaa aivokemiaa että ne kaikki näissä ketjuissa kuvatut persoonallisuuden muutokset (toisten epäileminen, huono itsetunto jne) voivat iän myötä siirtyä myös
selvinpäin-persoonallisuuteen…eli jossain vaiheessa ei tule enää jakoa senvälillä onko hän humalassa vai ei-humalassa, ihminen voi mennä sellaiseksi yleishankalaksi johtuen alkoholismista. Alkoholismi on senverran vakava sairaus, että ottamatta kantaa juuri siihen että pitäisikö yksittäisen henkilön erota juuri siitä omasta alkoholististaan, niin se on silti niin vakava tila ihmisessä, että se pitää ottaa tosissaan…Mä näen siinä paljon laajempia juttuja ja vaikutuksia, kuin sen että kuinka paljon juo, ja onko juomattomia jaksoja jolloin saan taas nähdä kunnon miehen. Eräs kokoikänsä jatkanut esimerkki perheenisä, juonut tasaisesti koko ikänsä välillä putkia välillä vain viikonloppujuomista. No nyt on sen miehen ego niin paisunut eikä en usko että enää koskan tule omaksi alkuperäiseksi itsekseen, vaikka lopettaisikin ryyppäämisen. Senverran mahtavia iskostumia…ja on oppinut käyttämään hyödyksi manipulointia. aina kun ihmiset rupee saamaan tarpeekseen,se vetää “olenko tosiaan täysin turha ihminen”-kortin esiin…jos ihmiset on liian onnellisia se vetää sitten vyön alle. Selvinpäin pitää kaikki olla tiptop ja ihmisten pitää olla just kuten hän haluaa, tai saa raivarin. Jopa sillä on yhtäkkiä väliä, kumminpäin wc-paperi on telineessä ja auta armias jos se on väärin tai joku ei ole lisännyt paperia jne…nipotusta. Ja jutut menee yhä hullummiksi, enkäjaksa niitä kaikkia edes selittää, mutta voi kuvata sanalla mahdoton ihminen. Ja ikääkun tulee ne pinttymät siirtyyy kokoajan persoonallisuuteen, jos sitä jää katselemaan niin saakin huomata että ikää on kohta eläke häämöttää ja mies on mennyt vaan pahemmaksi.

3

Tervetuloa tänne palstalle, sossu! Täällä meitä on kohtalotovereita, jotka olemme samassa veneessä, ja täytyy sanoa, että minäkin olen saanut täältä uskomattoman paljon apua, jo yksin siitä että huomaa ettei ole yksin, eikä oma tilanne ole ainutlaatuinen. Runsaan puoli vuotta olen minäkin vasta kirjoitellut, mutta ajatukseni ovat selkiytyneet ja asenteeni muuttunut, enää ei ahdista samalla tavalla. Minulla tulee 27 vuotta mieheni kanssa täyteen loppuvuodesta; en sano “alkkikseni kanssa”, koska vieläkään en oikein osaa ajatella häntä alkoholistina. Vaikka ehkä olet lukenut ketjuani (Tästä tulee selviytymistarina), eli kyllähän hän melko “mahdoton” on :laughing: Mutta ne asiat kun niin helposti kieltää, siksi minäkin olen listannut asioita, juomamääriä, toilailuja, sairauksia, ja ottanut viime aikoina kuvia, esim. aina kun hän makaa jossain jalattomana. Jotta itse tajuaisin…

Äläkä sure niitä “miesten töitä”. Mun mies ei niihin ole aikoihin osallistunut juuri ollenkaan, minä meillä puhdistan mökillä rännit roskasta syksyisin, viime talvena opin kaatamaan puita sähkömoottorisahalla pihapiiristä (roikan kantaman alueelta), kaikenlaiseen oppii, ja öljyt voi vaihdattaa korjaamolla, ainakin meillä kyllä miehen juominen vaikuttaa talouteen niin paljon heikentävästi, että ilman niitä kuluja riittää rahaa johonkin ostopalveluunkin… Muuten olen sitä mieltä, että “miesten työt” ovat yliarvostettuja/ tai “naisten työt” toiselta puolen ajateltuna - mitä joku oppii tekemään, voi toinenkin oppia, oli sitten mies tai nainen. Tietysti kiinnostuksen aiheet, harrastukset, käytäntö ym vaikuttavat, että usein mies esim. vastaa auton huollosta ja ymmärtääkin siitä, kun on aina sitä tehnyt, naisella voi sitten olla vaikka ruuanlaitto vahvempi alue. Mutta on se meidänkin mies oppinut laittamaan hyvää ruokaa. Ja minä sahaamaan puita. Ja autoremontit tekee korjaamo/ pienemmät remontit kätevä kaveri.

Se vaikeampi asia on sitten, kun toisen naamaan on tottunut eikä tiedä, miten osaa ilman olla, vaikka pöydän toisella puolella istuisi mimmoinen porsas. Kun se on se tuttu porsas…

Kirjoittele tänne ihan kaikesta, täällä halutaan toistaan tukea. Ja keskity itseesi, omaan hyvinvointiisi. :slight_smile:

4

Tervetuloa sossu ! Hieno kuulla että olet saanut täältä apuja ja haluat jakaa omia kokemuksiasi joista taas joku toinen voi saada apuja.

Itse olen aina välillä ajatellut että en halua tänne kirjoittella jatkuvasti etten ajattelisi liikaa miestä ja hänen ongelmaansa, mutta sitten olen taas “tullut järkiini” :slight_smile: Vaikka juovista miehistä/naisista) täällä paljon puhutaankin niin loppujen lopuks me kuitenkin pääasiassa puhutaan kaikki itsestämme enemmän, miten koemme elämisen alkoholistin lähellä, se on tärkeää. Ja se että kirjoittelee tänne säännöllisesti ei myöskään päästä unohduksiin sitä minkä tosiasian kanssa tässä ollaan tekemisissä eli alkoholisimin. Usein kun me alkoholiongelmaisen läheiset ollaan taipuvaisia juurikin itsesyytöksiin ja sitä seuraavaan ahdistukseen ja masennukseen. Ja kun täällä lukee toisten juttuja niin muistaa että missä se todellinen syy meidänkin pahaan oloon on, ei siinä minkäläisia me olemme itse ihmisinä, vaan siinä että miten alkoholistin toiminta on meihin vaikuttanut.

Koen että itsellänkin on alkoholiriippuvuus, mutta vielä suurempana ongelma koen sen että kaikki miehet kenen kanssa minulla on koskaan ollut pitempi suhde ovat olleet päihdeongelmaisia eli neljä suhdetta (ikää 46). Aina olen rakastunut mieheen, jolla on astetta tai paria pidemmälle edennyt riippuvuus. Kaikki suhdekuviot ovat menneet sitten samaa rataa, ensin olen suhteen alussa yrittänyt juoda miehen tahtiin ja sitten jossain vaiheessa herännyt että nyt pitäisi vähentää/lopettaa juominen, jossa vaiheessa minusta on tullut sitten alkoliriippuvaisen läheinen joka kärsin toisen juomisesta. Tällä hetkellä yritän katkaista tätä kierrettä käymällä a-klinikalla (edellinen yritys oli n. 10 vuotta sitten).

5

Kiitos tervetulotoivotuksista! Tunnen itseni jotenkin hyväksytyksi joukkoon, kun saan vastauksia

Jaahas, eikö se olekaan normaaliin elämään kuuluvaa, että asiat paremmin ymmärtävä henkilö määrää vessapaperirullan pyörimissuunnan? Minun oli aluksi vaikea muistaa laittaa rulla oikein päin, koska itselleni asia oli merkityksetön, mutta kyllä sitä oppii, kun tarpeeksi kerrataan. Meillä on kestoaihe jääkaapin epäjärjestys ja sieltä löytyvät vanhentuneet ruuat. Kaappi ei tosin omasta mielestäni ole törkeässä kunnossa, mutta aina sinne jotain jää, minkä huomaan turhan myöhään. Käsittääkseni tämä ei ole harvinaista paremmissakaan perheissä, mutta miehelleni se on osoitus minun epänormaaliudestani ja yksi asia, joka muiden vikojeni ohella oikeuttaa hänen juomisensa. Onneksi rakas kummitätini kertoi, että hänen edesmennyt alkoholistimiehensä aina raivosi ryyppyputken jälkeen kuivumaan jääneistä leivänkannikoista - tuhlaavaisuutta näet. Olisi ihan mielenkiintoista kuulla lisää näistä pikuuasioista, joista alkoholistille tulee elämää suurempia. Kun niistä kertoo joku muu, ne tuntuvat hulluilta, mutta itse olen kyllä pitänyt itseäni kovin huonona perheenemäntänä näiden puutteideni takia. Mieheni hermostuu myös, jos käytän sanaparia “minä haluan”, tai jopa vain lauseen aloittamisesta sanalla “minä”. Olenkin oppinut välttämään em. sanoja. Suomen kielessähän ei ole pakko sanoa subjektia.

En tietysti tiedä, miltä nuo asiat tuntuisivat, jos moitteet esittäisi raitis puoliso. Alkoholistin kohdalla ne ovat aiemmin saaneet minut toisaalta raivon, toisaalta syyllisyyden valtaan. Ajattelin, että millä rahkeilla tuo minulle nipottaa, kun itse tekee emämunauksia ja saisi suorastaan ryömiä jaloissani kiitollisuudesta, että vielä sitä katselen. Sen pitäisi vain kehua ja ylistää minua, olenhan sitä niin paljon parempi ihminen! Ja sitten toisaalta ajattelin olevani oman kelvottomuuteni takia osavastuussa miehen juomisesta, kypsymätön ihminen, joka ei osaa pitää asioita järjestyksessä eikä ottaa toista huomioon. Ääripäissä siis ovat tuntemukset olleet. Ei kohtuutta, ei suhteellisuudentajua, todellisuudentajukin hämärtynyt.

Omassa ketjussasi Rinalda, laskit miehesi juomia tölkkejä. Minäkin laskin juuri, tai palautuskone laski. Niitä oli 120. Kolmisenkymmentä löytyi ulkorakennuksen nurkalta heinien seasta, ne ovat vanhoja, mutta loput on juotu viimeisimmän putken aikana (10 päivää). En tiedä, onko se paljon vai vähän, mutta jotain konkreettista kuitenkin. Konkreettiset numerot vahvistavat todellisuudentajua, kun mies sanoo juoneensa “yhden” tai “pari” eikä “juoneensa nyt”. Valehteleminen on rassannut minua hirveästi, ja nythän tilanne on se, että en usko mitään alkoholiin liittyvää, mitä mies sanoo. Se taas tarkoittaa, ettei ole mitään järkeä keskustella miehen kanssa juomisesta ylipäätään. Tai oikeastaan mistään. Nykyisin ajattelen, että puhutaan puhumiset siellä perheneuvolassa, muuten puhun hänen kanssaan mahdollsiimman vähän.

Tänään mies on ilmiselvästi krapulassa, vaisu ja hiljainen. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tätä hiljaista vaihetta kestää vain tämän päivän. Ennen vanhaan sain hänet katumaan ja lupailemaan parannusta näiden tuntien aikana. Huomenna sitten alkaa perheen tai oikeastaan etupäässä minun arvostelemiseni, eikä hänen juomisestaan enää sovi puhua. Toivottavasti rauhallinen (tai välinpitämätön) mielialani jatkuu huomennakin niin etten ryhdy esim. puolustautumaan. Minut on kyllä kutsuttu kylään huomenna, joten vältyn sitä kauttakin osasta ripitystä.

6

Miksipä raitis ihminen toisia kiusaisi moisella? Sittenhän sillä olisi jo jonkun sortin pedanttinarsismi päällänsä. …Aikansa kun motkotetaan niin eikö se ole jo jonkin sortin aivopesua. Toistetaan samoja mantroja. Ja kehitetään mahdottomia tehtäviä, kysytään kysymyksiä joihin ei ole kuin vääriä vastauksia. Kun ihmisellä ei ole edes mahdollisuutta onnistua, niin sehän menee ihan jengoiltaan ja mikä on parempi keino peittää alkoholiongelma: Se että muut keskittyvät pitämään itsensä ja itsetuntonsa pinnalla, sensijaan että huomaisivat mitään. Näin mä olen järkeillyt, mutta tiedä sitten meneekö liikaa salaliittoteorian puolelle. Mun mielestä se on sekä tahallista, että “tahallista”…joskus vaikea uskoa että ihminen on oikeasti niin v-mäine toiselle ja siksi uskon että siihen on pakko olla joku kemiallinen syy…

7

Tuo nipottaminen on niin tuttua, lapsuudesta. Isä osasi valittaa kaikesta niin selvänä kuin kännissäkin ja ikinä ei laittanut rikkaa ristiin siivouksen eteen, naistentöitä. Omassa suhteessani olen sitten mennyt itse äärimmäisyyteen, eli juuri ja juuri olen pitänyt kämpän asuttavana, toki aina ollut mukana siivoamassa jos mies on imuriin tarttunut mutta muutoin kerran viikossa imurointi ja tavaroiden paikalleenlaitto. No ilmankos mies valittikin epäjärjestyksestä jatkuvasti, mutta viimeiseen puoleen vuoteen ei kuitenkaan viitsinyt mitenkään osallistua. Tosin vaimohan se laiska meilläkin oli. Lapsetkin kasvatti huonosti kun kehtasivat krapulapäivinäkin pitää meteliä ja nauraa…

Pikkuisen on naurattanut kun nyt viikonlopun muuton jälkeen oma kämppäni on aikalailla mukavasti järjestyksessä mutta miehelle jäänyt kämppä, jossa en viimeiseen kuukauteen viitsinyt tehdä mitään (paitsi pari -kolme kertaa imuroin pahimmat pölyt pois) on aivan kaaoksessa. Hissukseen (4 päivää) on sitten siivoillut ja saanut vihdoin keittiön raivattua :slight_smile: . Isona saavutuksena tätä minulle esitteli. :smiley:

Sitä naureskelin myös aina palauttaessani säkillisen tölkkejä että kuka kumma meillä juo kun mies ottaa vain yhden ja minä en juo ollenkaan.

8

Olin sitten kylässä, naapurin papan synttäreillä. Papan kanssa oli kiva jutella, hän oli edesmenneen isäni nuorrudenystävä, Ja papan väsähdettyä oli vielä mukavampi jutella hänen tytärtensä kanssa, he taas ovat minun vanhoja koulukavereitani. Oli hauskaa, rentoa, luonnollista. Kotona lapsilla oli kaverilauman kanssa pelisessiot päättyneet ihan ajallaan ja olivat valmiita nukkumaan, kun saavuin. Miehen kanssa tuli pieni konflikti: hänen mielestään minun pitäisi maksaa hänelle 2000 euroa siitä, että olen saanut ajaa hänen autollaan (josta siis olen maksanut vakuutukset ym. kulut, hän on kyllä korjannut sitä). Kieltäydyin. Nyt, kun ostin oman auton, hän voi myydä tuon autovanhuksen, joka kyllä on toiminut myös perheen yhteisenä autona, koska miehen pakettiautolla olisi ollut mahdotonta tehdä perhereissuja.

Olin viisas, enkä ottanut puheeksi häneltä maksamatta jääneitä vuokria. Mehän asumme minun perimässäni talossa, jonka menoihin hän ei osallistu lainkaan, koska talo on kerran minun. En ole toki vuokraa pyytänytkään, mutta ei minusta olisi kohtuutonta maksaa vaikka osa sähkölaskusta tms. Hän katsoo, että tekemällä ns. miesten töitä hän kattaa kaiken. Ja onhan se työkyvyttömyyseläke sen verran pieni, ettei siitä kai kaljan, tupakan, lääkkeiden ja autokulujen jälkeen mitään jääkään. Miehelläni on siis fyysinen sairaus ja masennus, joiden takia ollut eläkkeellä viitisen vuotta. Sitä ennen tienasi kohtuullisesti. Nykyään minä maksan siis asumiskulut ja ruuat sekä lasten hankinnat suurimmalta osin. Mies on kätevä käsistään ja kun on hyvässä vireessä, tekee polttopuita ja korjaushommia. Joskus erikseen sovittaessa hän ostaa lapsille vaatteita tai urheiluvälineitä. Mopoja ja niihin liittyviä tarvikkeita hän ostelee ihan vapaaehtoisesti. Mielestäni en kuitenkaan rahallisesti ole saattanut häntä kovin kohtuuttomaan tilanteeseen.

On vähän kuin tässä olisi jo ositus käynnissä. Haluan, että meillä on mahdollisimman vähän yhteistä jaettavaa. Ja mahdollsimman vähän kiitollisuudenvelkaa. Hän tuskin on minulle mistään kiitollinen, mutta minulla lienee syytä kaikkien huoltohommien jälkeen olla. Talvirenkaat vaihdatan tänä syksynä rengasliikkeessä enkä edes kysy asiaa mieheltä. Jokainen askel, jonka otan tarvitsematta hänen apuaa, on voitto. ja helpottaa eroamista.

Kun eroamme, saan tuskin merkittävää elatusapua, sillä minun elatuskykyni on hyvä, hänen vähäinen. Olen tutkinut tätä asiaa netissä. Toisaalta, saan ainakin yksihuoltajakorotuksen lapsilisään, joten onhan sekin säännöllinen tulo jota ei enne ole ollut. Ja vaikka joudun sitten ostamaan erinäisiä palveluita, niin ainakaan en joudu maksamaan niistä itsekunnioituksellani vaan ainoastaan rahalla.

Tämä rahavaatimuskin voi liittyä va vaiheeseen. Tällä kertaa ei nipotettu jääkaapista, vaan rahasta. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan. En kyllä silloinkaan paljon miestä näe, koska minulla on työn puolesta iltameno.

Ensi viikolla on perheneuvontaa. Viimeksi sovittiin, että mies miettii siihen mennessä, mihin muuttaa ja koska, jotta saamme kumpikin rauhassa miettiä tilannetta ja omaa vointiamme. Arvatkaa vain, onko hänellä jotain suunnitelmaa… Ja koska ei ole, ei minulle jää muuta vaihtoehetoa kuin laittaa eropaperit mennemään. Parempi vaihtoehto olisi minusta ollut, että hän olisi muuttanut vapaaehtoisesti ja ehkä itse huomannut, että on mukavampi elää ilman minua! Kun pitää aloittaa eron ykkösvaiheen hakemisella, on pahimmassa tapauksessa edessä 6kk tosi hankalaa yhteiseloa ja ehkä jopa häädön hakeminen käräjäoikeudesta. Voin kuvitella, että odotusajan hän loisii täällä kaljaa tissutellen ja osallistumatta mihinkään millään tavalla. Pitäisiköhän silloin tehdä lastensuojeluilmoitus, koska onhan sellainen lapsillekin tosi inhottavaa. Siinä on sen pene -tapaamisen jälkeen minulla yhden päivän työmatka - pelottaa olla pois lasten luota. Ja sitten viikon syysloma, ja voihan sen arvata, miten se mieheltä kuluu.

9

Oletko tehnyt miehesi kanssa vuokrasopimuksen vaikka hän ei maksa vuokraa ? Ilmeisesti hän ainakin on kirjoilla talossa ? Kuulostaa vaan kohtuuttomalta että joutuu sietään toista 6 kk jos ei sitä halua.

10

Mehän olemme naimisissa, eli mitään vuokrasopimusta ei ole. Olenhan elatusvelvollinenkin hänen suhteensa aviopuolisona. (Minusta on tullut hyvin juridinen - selvitän lakiin perustuvat oikeudet ja velvollisuudet!)Tämänkin asian suhteen kysyin neuvoa lakimieheltä. Lakimiehen mukaan minun tulisi ensin antaa hänelle jokin kohtuullinen aika muuttaa ja ellei hän muuta, niin hakea oikeudesta yhteiselämän lopettamista. Tämän oikeuden päätöksen jälkeen sitten ilmeisesti voi hakea häätöä, jolloin hänet vaikka nostetaan pihalle tavaroineen poliisin toimesta. Tietysti toivon, ettei tällaiseen tarvitsisi mennä. Lakimiehen mukaan periaatteessa voisi käydä niinkin, että mieheni saisi oikeuden jäädä asumaan minun omistamaani asuntoon ja minun pitäisi muuttaa! Tämä vaara olisi, jos lapset määrättäisiin miehen huoltoon ja tällöin hän tarvitsisi asuntoa ykisnäistä naisihmistä enemmän. No, lapsia ei varmastikaan määrätä miehen huoltoon. Mies itse kyllä kerran pöhnäpäissään arveli, että lapset eron tullen haluaisivat muuttaa hänen luokseen. Silloin sanoin, että minä kestän kyllä sen valinnan, jonka lapset tekevät… Lakimies sanoi myös, että minun ei missään nimessä (paitsi väkivallan uhatessa) pidä muuttaa pois tästä asunnosta esim. vuokra-asuntoon juuri em. syystä. Silloinhan minulla olisi muu asunto käytössäni, ja mies tosiaan voisi saada jäädä asumaan minun omistamaani asuntoon.

Huomaan, että kirjoitan hyvin kylmästi. Tunteita ei enää ole ja taidan olla aika epämiellyttävä ihminen.

11

Et sinä sossu ole epämiellyttävä ihminen, olet vain saanut tarpeeksesi ja valmis eroamaan :slight_smile:

12

Jaa en minä huomannut mitään erityistä kylmyyttä tekstissäsi.
Paljon kylmempi voi olla ihminen joka ei erota tosiasioita ja tunteita toisistaan, ja tekee asioita säälimisen takia. Se on vaan epäsuorempaa kylmyyttä, jossa käytetään toista hyväksi tunteakseen itsensä pyhimykseksi. Kylmyyttäkin on niin monenlaista, ja juovan ukon heitättäminen pihalle poliisien toimesta ei kuulu mun mielestä kylmyyden piikkiin vaan se on tapahtuma joka on juomisen seuraus. juominen sisältää jo kylmyyden itsessään, siksi sitä ei tarvi enää yrittää löytää mistään muualta.

13

Meillä on aika hiljaista, niin kuin tässä vaiheessa juopottelukiertoa kuuluukin olla. Pidän siitä, että elämässä on ennustettavuutta, ja kun nyt viime aikoina rytmi on ollut 10 pv juomista & krapulaa ja sitten 11 pv ns. normaalia elämää, niin onhan se ennakoitavaa. Itse asiassa meinasin kirjoittaa, että viikko juomista ja 2 selvänä, mutta tajusin, että eihän se niin menekään. Juominen alkaa perjantaina ja päättyy seuraavan viikon viikonloppuna, joten ns, normaalia aikaa on alle 2 viikkoa. Eli hän on alkoholin vaikutuksen alaisena nykyään jo puolet ajasta. Pari vuotta rytmi oli parempi: hän joi viikon/kk. Silloin keksinkin, että hänellä on kuukautiset ja käytinkin tätä termiä puhuessani sekä hänelle että parhaille ystävilleni. Naisia huvitti, miestäni ei, ja aika pian sen jälkeen rytmi muuttui. Hän varmaan halusi osoittaa olevansa vapaa minun määrittelyistäni.

Se on nyt omalta osaltani muuttunut, että en enää mene raivoamaan hänelle tyyliin “Olet juonut jo niin ja niin kauan, nyt sinun on lopetettava tai saat lähteä”. Hän ei lopettanut eikä lähtenyt ja minä tunsin itseni naurettavaksi. Minun elämäni pyörii hänen juomisestaan riippumatta. Olen sopinut lasten kavereiden vanhempien kanssa parit kuljetusjärjestelyt niin, että pääsen omiin menoihini riippumatta siitä, juoko mies vai ei. Minusta on ollut erittäin noloa pyytää apua perheen ulkopuolisilta, vähänkään. Minulla ei ole sisaruksia, isä on kuollut, äiti vanha eikäedes kukaan lähimmistä ystävistäni asu tällä paikkakunnalla. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että lasten kaverit ovat meillä niin paljon (joka viikonloppu joku, yleensä useampi yökylässä), että en pyydä kohtuuttomia, jos joskus pyydän kyytiapua. Opiskelen nyt kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa ja ensi viikolla menen työpaikan naisten muoti-iltaan, kiitos kyytiavun. Silloin oli TODELLA stressaavaa, kun toinen poika pelasi jääkiekkoa. Harkkoja oli 3-4x viikossa ja minä kiisin töiden jälkeen edestakaisin kahden paikkakunnan väliä. Puhumattakaan siitä, että vapaaehtoistyössä joukkueen hyväksi olisi tarvittu kahden vanhemman panos. Olihan mies siis välillä käytettävissä, mutta yhtäkkiä ei taas ollutkaan. En oikein muista niistä ajoista mitään. Joskus mietin, halusiko poikani lopettaa, koska näki, miten hänen harrastuksensa rasitti minua.

Muistaakseni mama62 kirjoitti, miten alkoholismi on tappanut sydämestä rakkauden ja seksihalut. Niin on minullakin. Yhdessä vaiheessa yritin määritellä itselleni, mitä tunnen miestäni kohtaa. Ajattelin, että tunteeni ovat kuin jotain sukulaista kohtaan: enoa tai veljeä, joka kuuluu perheeseen ja jota ei pidä hylätä sukulaisuuden takia, vaikka hankala tyyppi onkin. Nyt minusta tuntuu, että meille on muuttanut joku vieras, tai ehkä saman kylän mies, jonka kanssa olen hyvää päivää -väleissä. En välitä hänestä enempää kuin periaatteessa kenestä tahansa ihmisestä. Yleensä en tahdo pahaa kenellekään ja ajattelen, että kaikkien kanssa on tultava toimeen esim. työpaikalla. Siellä se on tietysti helpompaa, koska tietää ettei sietokyvyn tarvitse riittää 8 tuntia kauempaa.

Minusta tuntuu nyt, että minulla on aikaa järjestää asioita, aikaa odottaa. Perheneuvonnassa palataan taas siihen erilleen muuttamiseen. Laitan eropaperit sitten, kun tiedän itse olevani kotona jonkin aikaa asiasta kerrottuani. Syyslomaviikko voi olla ihan hyvä ajankohta. Toisaalta mies on usein ryypännyt syyslomaviikon. Se on outoa, sillä eihän hän ole töissä eikä näin ollen lomallakaan. Juominen lomaviikolla tietysti häiritsee mahdollisimman paljon lapsia ja minua, mutta onkohan se sitten tarkoituskin vai onko kyseessä vain kyvyttömyys asettua meidän nahkoihimme.

14

Mies oli 6 päivää juomatta ja aloitti taas. Juuri kun pääsin kirjoittamasta tästä puolet ja puolet rytmistä. Onkohan se löytänyt tämän ketjun? Aika huterissa kantimissa on rauhallisuuteni, sillä kyllä tämä rauhaani horjutti. Edessä on siis taas runsaan viikon kestävä tuttuakin tutumpi tapahtumasarja. Ajattelinkin kyllä tänä aamuna, että mies on kumman hyväntuulinen, mutta en vain uskonut, että voisi jo nyt alkaa juoda. Ennen kuin haistoin kaljan hajun, ehdin sitten vielä ihmetellä ilkeää kommenttia, ja niitähän on sitten tullut lisääkin. Kuinka ihmeessä minä kestän tätä esim. sen puoli vuotta! Ensi viikolla on se perheneuvonnan aikakin. Ilmeisesti menen sinne yksin tai sitten miehen on tehtävä ihmeteko ja lopetettava juominen kolmen päivän päästä.

15

Nyt en tiedä, mitä tuntea. Mies on lähtenyt siskonsa luo. Hän ei kertonut asiasta minulle, mutta kylläkin nuoremmalle pojalle, kun tämä soitti isälleen ilmoittaakseen menevänsä kaverin luo koulusta. Eli en siis tiedä, koska olisi oma-aloitteisesti ilmoittanut olinpaikkansa. Viikonloppuna oli meillä yksi riita ja yksi rauhallinen keskustelu. Jolloin mm. kävi ilmi, että mies oli mielestään selvä, vaikka oli juonut (ei nähnyt ristiriitaa). Hän myös ihmetteli miten voin päätellä, että hän on juonut lauantai-iltana kun en ole ollut näkemässä. No siitä, että lähti päihtyneenä, tuli päihtyneenä ja oli siinä välissä ravintolassa. Pojalle mies sanoi, että ei jaksa olla kotona, koska ei jaksa riitaa. Lauantain riita syntyi siitä, että poika sai raivarin, kun en vienyt häntä kebabille. Olin kyllä kertaalleen niin luvannut, mutta luullut, että olimme sen jälkeen yhdessä sopineet tekevämmekin kotiruokaa, kun toi kotiin kaksi kaveriakin. Miehen mielestä minun olisi pitänyt pitää alkuperäinen lupaukseni ja viedä koko lössi kebabille. Kun mies sääli poikaa ja paheksui minun petollisuuttani, sain minä raivarin ja huusin hänelle, että voisi viedä itse kaikki halukkaat kebabille, jos olisi ajokunnossa, ja ettei hänellä ole kanttia sanoa minulle mitään petetyistä lupauksista jne. Ja sitten poika loppujen lopuksi ymmärsi nyt niin, että isä ei kestä sitä, että poika sai raivarin. Korjasin tämän väärinkäsityksen ja sanoin, että minun riitelyäni se isä ei kestä. Juominen ongelmien syynä on siis täysin unohtunut. Ongelma on riitelevä akka. Miehen poissaolon kestoa en tiedä. Perheneuvonnassa oli alunperin puhetta pitkästä ajasta, kuukausista, mutta poika oli ymmärtänyt miehen olevan poissa pari päivää. Aika näyttää. Tämä ilta on kuitenkin rauhalinen ja torstaina näen, ilmestyykö hän perheneuvontaan.

Nyt kuitenkin tuntuu tyhjältä, syylliseltä, säälittää mies, pelottaa selviänkö kaikesta, ovatko miehen sukulaiset nyt hänen tukenaan ja tuomitsevat minut, kuinka pääsemme tästä selekään ratkaisuun… Huhhuijaa.

16

Mies on surkeassa kunnossa. Hän on käynyt yöpymässä sukulaisillaan ja tullut taas takaisin. Tyhjien tölkkien määrä ulkorakennuksessa on kasvanut hyvällä vauhdilla. Miehellähän on myös mielenterveysongelma: lääkärit ovat erimielisiä siitä, onko kyseessä pelkkä masennus vai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pitäisi näet ensin saada päihdeongelma hoidettua pois, että voisi kunnolla diagnosoida. Mielenterveysongelman piikkiin menevät kai asiat, jotka viime viikon aikana ovat tulleet tietooni: Mies on ahdistellut naapurin (onneksi täysi-ikäistä) tytärtä. Hän on ollut tähän yksipuolisen ihastunut, mutta kuvitellut tunteen olevan molemminpuolinen ja halunnut muuttaa yhteen asumaan. Mies on siirtänyt rahaa Nigeriaan jouduttuaan ilmeisesti nettihuijauksen uhriksi. Hän on lähettänyt naapurillemme itsemurhauhkauksen tekstiviestin muodossa. Olen turta. Olen varannut ajan psykiatrilta huomiseksi ja teen kaikkeni, jotta mies otettaisiin hoitoon. Olen kuitenkin epäileväinen: ei kai hän vieläkään ole vaaraksi itselleen tai muille. Tosin juuri tänään hän on ollut todella alamaissa, tajunnut kai hölmöilynsä ja luvannut mennä vapaaehtoisesti hoitoon, jos vain otetaan. Mutta huomisesta ei kukaan tiedä.

Olen tänään häntä lohduttanut ja puhunut rohkaisevasti, mutta hän kaipaa myös läheisyyttä, ja sitä antamaan minusta ei nyt ole. Tajuan kyllä, miten paha hänen on olla ja tunnen myötätuntoa, mutta minun tulee itseni liian paha olla, jos pitäisi häntä halailla ja pussailla. Olen henkisesti eronnut, eikä tuollainen läheisyys mielestäni enää kuulu suhteeseemme. Mies ei kai kunnolla tajua tätä eroa, vaikka toisaalta tämä syöksykierre kyllä alkoi siitä, että otin eron konkreettisesti pöydälle aikatauluineen ja järjestelyineen. Perheneuvontaan mies ei enää viime viikolla tullut, minä siellä kävin. Alunperin suunnitelma oli, että asuisimme erillään muutaman kuukauden, jonka perusteella päättäisimme jatkosta. Ajattelin, että ero kävisi sillä tavalla helpoimmin, eikä minun tarvitsisi häätää häntä ja sitä ennen kärsiä yhdessä asumisesta kuukausikaupalla. Nyt kaikki on auki. Jos hän pääsee hoitoon, en silti halua hänen palaavan asuntoomme ainakaan pitkään aikaan, vaikka todella raitistuisikin. En enää tunne häntä, en tiedä millainen mies sieltä ehkä löytyy! Nyt tuntuu, että parisuhteeseen kuuluvia tunteita ei minusta löydy. Toisaalta, jos hän osoittaa merkkejä elämänmuutoksesta, en kai voi ottaa virallista eroa kesken myönteisen prosessin.

Olen saanut omilta ystäviltäni myötätuntoa, mutta hirveän vaikeaa on saada ketään hoitoon tai muuttamaan pois kotoa, jos itse ei halua. Ja onhan hänellä laillinen oikeus asua täällä. Mutta toisaalta itse en oikeastaan enää kestä asua hänen kanssaan. Minulla ei ole muuta paikkaa mennä lasten kanssa äkkiä kuin hotelli, lakimiehen neuvotkin huomioiden. Sanoi laki mitä vain, minusta on väärin, että minun ja lasten pitäisi tässä tilanteessa lähteä.

17

Voi Sossu, tosi ahdistava tilanne! Yritän lähettää sinulle täältä linjoja pitkin pikalähetyksenä jättiannoksen voimia :slight_smile:

Kunpa hän pääsisi hoitoon, että sinä ja lapset saisitte hetken hengähtää ja kerätä voimia. Minullakin on tänä keväänä ja kesänä ollut tilanne, että miehen syöksykierre tuntui koko ajan pahenevan; aina kun tuntui että on itse sopeutunut vallitsevaan tilanteeseen, muuttui toisen tahti vieläkin kovemmaksi. Vielä loppukesästä heräsin jokainen amuyö itkemään, mutta se on mennyt nyt ohi. Peruspositiivinen luonne, vertaistuki täällä ja ennen kaikkea oma tila minne voin mennä; ne ovat pelastukseni. Sinäkin olet kirjoittanut, että olet positiivinen luonteeltasi, ja sitä kyllä nyt tarvitaan. Ja samalla, että muistat oman ja lastesi elämän arvokkuuden kaiken keskellä.

Tuttua tuokin, että toista yrittää viimeiseen asti auttaa. Mutta mitäs sitten, kun toisella ei ole motivaatiota ottaa apua vastaan. Sanallisesti minäkin yritän olla hänen tukenaan, en syyllistä, mutta parisuhteessa en koe olevani hänen kanssaan, siinä mielessä tilanteeni on samanlainen kuin sinullakin. Hän ei tosin ole vuosiin läheisyyttä halunnutkaan, eikä ole minua edes pyynnöstä halannut silloin kun minulla on ollut paha mieli; niinpä olen viimein kasvanut hänestä niin eroon, että enää en pystyisikään läheisyyteen hänen kanssaan. Samassa sängyssä voin nukkua oman peittoni alla silloin harvoin kun hän on selvä, mutta kun hän on juovuksissa, nukun minä aina sohvalla.

Käytännön neuvoja ei toiselle voi antaa, mutta pidä Sossu huolta itsestäsi ja sinulla on oikeus rakentaa parempaa elämää isellesi ja lapsillesi.

18

Mies on nyt katkaisuhoidossa. Kuten arvasinkin, pakkohoidon perusteita ei ollut, mutta kokenut ja auktoriteetia omaavan naislääkäri sekä minun vetoamiseni lasten tunteisiin saivat miehen suostumaan hoitoon. Helppoa se ei ollut. Aamulla vielä meinasi perua koko lääkärille lähdön ja minun oli pyydettävä naapuri keskustelemaan hänen kanssaan, jotta hänet saatiin autoon. Hänen on tarkoitus olla katkaisussa viikonlopun yli ja sitten ehkä vielä hoito jatkuu, jotta kaksisuuntaisen lääkitys saataisiin kohdalleen. Olen niin helpottunut, että voisin itkeä, mutta minä puolestani olen äärettömän huono itkemään. En halua itkeä, sillä tuntuu että katoan, jos itken… Itkuni on lähinnä sitä, että muutama kyynel tulee silmäkulmaan ja ääni tärisee, mutta valloilleen en halua itkua päästää.

En olenytkään täysin rentoutunut, sillä pelkään, että mies lähtee pois osastolta, kun olo tulee liian vaikeaksi. Hän puhalsi 2,3 promillea eli kovat vieroitusoireet ovat edessä. Ja vaikka hän olisi osastolla niin kauan kuin pidetään, niin mikään ei vielä sillä ratkea. Erillisen asunnon etsiminen on edessä, mieluummin hänelle. Sain jo selville, että kunnalla olisi kiltille ja hiljaiselle vuokralaiselle kolmio, eli se kävisi minulle ja pojille väliaikaisasunnoksi, mutta ei miehelle. Huomenna selvitän toiselta taholta, olisiko miehelle sopivaa asuntoa tarjolla.

Miehen selvittyä ja saatua lääkityksensä kuntoon, hänen kanssaan toivottavasti voi keskustella kuten aikuisen ihmisen kanssa ja sopia asioista. Vaikka epäilen sitäkin. Viime aikoina hänen mielipiteensä ja mielialansa ovat olleet yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. En tunne mitään halua enää jatkaa ns. parisuhdetta hänen kanssaan, koska se olisi jatkuvaa jännitystä, kyttäämistä ja epäluottamusta. En voi luottaa häneen. Hänen pitäisi olla raittiina vuosia ja seistä omilla jaloillaan, jotta voisin pitää häntä kumppanina. Toisaalta, ei hän varmaan kykene raitistumaan, jos tietää, että avioliittomme päättyy joka tapauksessa eli raitistumisesta ei ole hänelle mitään hyötyä. Sen vain tiedän, että en halua hänen ikinä olevan kotonamme enää humalassa. Hänen täytyy suostua puhaltamaan alkometriin, ennen kuin astuu kynnyksen yli. Eikä hän suostu, se on hänestä nöyryyttävää. Toisaalta tämä tuntuu hirveän yksinkertaiselta. Minulla on tietyt rajat ja ehdot, joista en tingi. Hän ei niitä hyväksy, joten avioliittomme päättyy. Vaikeaksi asian tekee se, että alan sääliä häntä ja miettiä, tuhoanko hänen elämänsä ja teenkö väärin. Aiemmin hän on aina saanut minut ottamaan osavastuun hänen juomisestaan. Jos en vatvo noita asioita, kaikki on helppoa.

Rinalda, sinä ja joku muukin olette kirjoittaneet läheisyydestä, kuinka siihen ei pysty enää, kun on tarpeeksi loukattu. Kun toinen niin kirjoittaa, asia tuntuu luonnolliselta: niinhän siinä käy. Omalla kohdallani kuitenkin olen tuntenut siitäkin syyllisyyttä, koska kiellän mieheltäni ihmisen perustarpeita. Toisaalta, en voi pakottaa itseäni läheisyyteen. Minut valtaa pahoinvointi, kun ajattelen läheisyyttä mieheni kanssa. Kun hän sanoo rakastavansa minua, niin pakokauhu iskee. Ei kai se toisaalta ole ihme, hänhän on ollut ilmeisesti kovassa humalassa noita asioita puhuessaan, silloinkin, kun olen luullut hänen olleen lähes selvä. Vaistoni vielä jotenkin toimivat ja käskevät pitää etäisyyttä. Sinun kirjoituksissasi Rinalda, on ollut kovasti eteenpäin menon henkeä. Olet tehnyt konkreettisia asioita hyllyjen siivousta myöten. Uskon, että jonain päivänä et enää löydä mitää syytä käydä sen toisen asunnon puolella, vaan huomaat viihtyväsi yksin asuen ja yksin mökillä mainiosti!

19

Kyllä siinä niin saattaa käydä :laughing: Aika näyttää. Tänään olen taas vähän jatkanut tavaroiden siirtelya, ja se tuntuu mukavalta. Voimauttaa, vaikkei muuhun johtaisikaan. Ja on sitä paitsi järkevää…

Onpa hyvä, että sait miehesi edes lyhyeen katkaisuun. Ja hienoa, että sinullakin on voimaa toimia, ottaa selvää asioista, kuten asunnoista. On hyvä, jos pahan olon voi kanavoida johonkin, josta on pitkällä tähtäimellä hyötyä…

20

Itse pohdin ex-mieheni kanssa juuri tuota asiaa, kunnes tajusin sen nurinkurisuuden. Mies laiminlöi minua ja minun tarpeitani, mitätöi minua ja aiheutti minulle ahdistusta ja häpeää. Kun sain tarpeekseni ja halusin oman arvoni ja elämäni takaisin, aloin sääliä häntä ja syyttää itseäni miehen loukkaamisesta ja hylkäämisestä. :unamused: Ymmärrän ja tiedän tuon tunteen täysin, ja tiedän kuinka se häiritsee selkeää ajattelua siinäkin vaiheessa kun vaihtoehtoja ei enää ole.

Olen lukenut “sossu” kirjoituksiasi mielenkiinnolla, koska niissä on niin paljon tuttuja ajatuksia ja pohdintoja. Olen itse asunut nyt vuoden erossa ex-miehestäni, ja tiedän kaikki ne pelot joita mielessään käy läpi, kun eroa suunnittelee. Olen sitä mieltä, ettei koskaan voi tietää onko ero oikea ratkaisu. Ainoa vaihtoehto se voi olla. Aloitin oman ketjuni (Erossa?) itkemällä ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Suosittelen sinullekkin jossain vaiheessa! Olen myös huono itkemään, mutta toivoisin että olisin parempi siinä. Ex-mieheni muuten aina pilkkasi itkemistäni… mahtaako siinä olla itkemisen vaikeus nykyään :bulb: