Käsittämättömyydestä ja katkeruudesta

Aika jännää… tuolla tavalla nimittäin ajattelin itse kun join. Jos elämä oli tasaista, aiheutin ongelman, että ‘tuntuisi’ taas. Näin jälkeenpäin raittiina nimitin sitä ‘orgasmien metsästämiseksi’ - piti tuntua enemmän, suuremmin, useammin, paremmin! Kyseessä olivat vain tunteet, mutta itseänikin joskus pelotti se, mikä sitten enää hetken päästä tuntuu kun kynnys nousi koko ajan :slight_smile:

Hei kaikki!

Selvisin viikonlopusta kutakuinkin, vaikka oli sekä hirveää että kivaa. Menin ahdistuksissani laittamaan rentulle kiukutteluviestin: Miksi ihmeessä sen pitää pilata kaikki hyvä jonkun ihmeen kaljan takia!? Sanoin, että ikävöin ja rakastan ja toivon, ettei tilanne olisi tämä. Vasta eilen kotiin tullessa palauduin samaan uomaan, jossa olen yrittänyt pysytellä kestääkseni tämän.

Poislähteminen nostatti tunteet pintaan. En sietänyt ihmisiä, kaikissa oli jotain vikaa. Mietin vain sitä, että siellä jossain on mun rakas mies ja kuinka antaisin mitä vain, että pääsisin hänen luokseen. Onneksi olin useamman sadan kilometrin päässä! Sunnuntaina junassa pohdin tuota ja tajusin, kuinka mahdoton ajatus tuo palaaminen on. Sen ihmisen kasvot ovat muuttuneet, en kykene tunnistamaan hänestä sitä miestä, johon niin tulisesti rakastuin. Omituista on, että siltikin vielä toivon, vaikka en enää siihen toivoon uskoisikaan.

Sitä tuntee itsensä kovin pieneksi ja surkeaksi, kun haluaa soittaa puhelun “muuten vain”, vaikka itselleen on vakuutellut, ettei ole mitään asiaa. Ja jokaisessa puhelun hiljaisessa hetkessä pilee toivo, että nyt se toinen sanoo sen! “Anna anteeksi rakas, en ole tajunnut yhtään, kuinka paljon olen satuttanut, teen kaikkeni, että tilanne muuttuisi!” Sen sijaan saan jälleen kuulla, että päivittäiset 2-4 kaljaa eivät voi konkreettisesti aiheuttaa mitään pahaa kellekään.

Eilen olin niin väsynyt nukahtamisyrityksissäni, että mieleen pääsi hiipimään jopa ajatus siitä, että jos oikeastikin vain teen tämän omaa heikkouttani - hulluuttani! Jos kaikki muut ihmiset osaisivatkin elää onnellisena tässä minun asemassani, minulta vain uupuu jokin kohta enkä tuota onnea tajua. Tai osaa! Inhoan noita ajatuksia jo niiden itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että niiden päästessä valloille tuntuu kuin se jokin renttuhirviö olisi onnistunut viimein injektoimaan sisääni tämän kehnouden! Olen ollut erityisen ylpeä omasta vahvuudestani siinä, että tuohon pajunköyteen en lankea ja että omat tunteeni ovat oikeutettuja! Miksi sen täytyy sitten nyt tapahtua, kun viimein olen sanomassa itseäni irti tästä kaikesta?

Lisäksi mietin, että luetuttaisin tämän ketjun tuolle mokomalle - paljastaisin itseni ja ajatukseni vielä väkevämmin kuin olen henkilökohtaisissa sähköposteissa tehnyt. Mutta jopa tuo ajatus saa toisen puoleni raivon valtaan: miksi ihmeessä kuvittelen, että tämä on nyt se asia, joka saa toisen ymmärtämään?

Kuvittelin luovuttavani hänen suhteensa, tämä ei nyt yhtään tunnu siltä.

Jatkan tätä purkautumistani, kirjoittaminen tuntuu olevan ainoa keino pitää itsensä paikallaan, välttää seinälle kiipeilyt ja toiveet lepositeistä ja rauhoittavista. On tämä hurja mylly, johon vain huomaa yhtäkkiä joutuneensa.

Eilen tunsin olevani vieroitusoireissa oleva narkkari, ainoa asia päässä oli tuo ihminen, jota kaipaan ja jonka haluaisin edelleen tehdä onnelliseksi. Mietin keinoja, jolla tilanne voisi vielä korjaantua. Jos hän ymmärtäisi, jos osaisin selittää vieläkin paremmin, jos löytäisin keinon osoittaa, kuinka pahalta tuntuu! Jos vaikka ihan hetkeksi vain vielä jäisin siihen! Olenhan jo nyt pystynyt irroittamaan itseni - pistin rajan, voinhan tehdä sen myöhemmin uudestaan! Mutta olin soittamatta ja lupasin itselleni, että saan soittaa päivän tai parin kuluttua, jos vain tuntuu vielä siltä.

Aamulla mieli oli onneksi jo muuttunut. Haaveilin illalla vielä siitä, että aloittaisimme kaiken alusta: hän pyytäisi anteeksi, lupaisi toimia toisin, rakentaisimme suhteen ja luottamuksen uudestaan, kävisimme syömässä, leffassa, teatterissa ja viettäisimme ihanaa aikaa yhdessä. Mutta juuri ennen nukahtamista tajusin, että miksi ihmeessä en haaveile noita asioita jonkun toisen kanssa, sellaisen, joka ei muutaman hyvän viikon jälkeen aiheuttaisi niin suurta huolta ja pettymystä, kuin tämä rakas renttuni on aiheuttanut. Että jos se joku muu ymmärtäisi (ne harvat kerrat!), kun sanon, että on paha olla. Ottaisi tosissaan, huomioisi ja rakentaisi yhteistä elämää siinä, missä minäkin. Miksi ihmeessä haaveilen noista asioista sellaisen ihmisen kanssa, joka on vuosi tolkulla loukannut, ladellut mitä ihmeellisimpiä lauseita kommunikaatioyrityksiini ja päättänyt toistuvasti valita jonkun päihteen minua tärkeämmäksi osaksi elämää?

Luin omia päiväkirjojani pitkästä pitkästä aikaa. Oli hämmentävää huomata, että reilusta kahdesta vuodesta alkuhuumaa lukuunottamatta olemme viettäneet noin 4 kk minun haluamaani rauhallista ja ihanaa elämää. 4 kuukautta! Millään laskutekniikalla tuosta ei saada hyvää suhdetta. Se draaman välissä oleva hyvä on ollut juuri tuota tunnekuohua, josta olitte täällä puhuneet. Tottakai suhde tuntuu taivaalliselta sinä hetkenä, kun päiväkausia jatkunut kidutus, riitely ja erouhkailu, jotka ovat saaneet molemmat uimaan syvissä ja synkissä vesissä, on viimein päättynyt ja tilalla on pelkkä rakkaus! Mutta koitapa siinä sitten suorittaa muuta elämää. Vuosi sitten kirjoitin päiväkirjaani, että ei ole reilua, että yksi elämänalue vie kaiken ajan ja energiani. Että koko ajan on tilanne päällä ja siksi laiminlyön kaiken muun. Minun nähdäkseni parisuhteen pitäisi olla jonkinlainen voimavara, turvapaikka, kodin se osa, jonne pääsee pakoon muuta maailmaa. Tämän kahden vuoden aikana se on ollut nimenomaan se raskas osuus, se, jota aika ajoin pakenen kaikkeen muuhun.

Tuo saikin sitten miettimään kaikkia kertoja, jolloin olen vannonut, ettei enää ikinä. Kirjoitan ne tähän siksi, että muistaisin! Olen edelleen vuosisadan unohtaja ja unelmoija. Itsepetoksen mallioppilas!

Viimeisiä kertoja todistaessani hänen humalaansa, hän selitti kaverilleen minun kuulteni, kuinka hän tuskin tulee elämään 50-vuotiaaksi eikä sitä oikeastaan haluaisikaan. Meinasin tukehtua juomaani, sillä minä kun luulin, että hän haluaisi olla hyvä isä lapsilleen ja mies minulle! Että katsellaan sitten yhdessä joskus lasten ja lastenlasten kasvua, ainakin toivotaan kovasti niin käyvän! Mutta selkeästi tuo tietyntyylinen elämä, totaalinen hetkessä juokseminen on niin paljon vahvempaa, että mitäs sitä nyt lapsista ja vaimosta!

Aivan viimeisellä kerralla (siis humalassa, jota minä todistin) hän kertoi, kuinka hänen kaikki ystävänsä pitävät minua aivan mahdottomana ja kuinka hän hyvää hyvyttään yrittää puolustella minun käytöstä ja meidän suhdetta! Että kuinka hankalaa on olla kavereiden kesken, kun kenenkään muun vaimot/tyttöystävät eivät ole näin hulluja ja kilahtaneita, vaan ymmärtävät, että miehen pitää rentoutua. Ja kun nämä kaverit tietysti vielä juovat paljon enemmän kun hän! Ja heillä on niin ymmärtäväiset ja rakastavat naiset! :smiley: Minä tuskin olen näitä kavereita nähnytkään ja ilmoitin vain päälle, että kuka tahansa on oikeutettu sanomaan mitä tahansa sen jälkeen, kun elää ensin sun kanssa kuukauden :smiley:

Ehkä pärjään näillä taas hetken. Olo on kuin pesukoneessa pyöritettäisiin, ensin vähän vihaa ja kiukkua, sitten vähän pettymystä ja lopuksi vielä huuhdellaan kaikki surulla ja kyynelillä. Ja juuri kun kuvittelee, että on tullut hengähdystauko, niin kaikki alkaa alusta.

Täsmälleen samoja tuntemuksia täällä!!!
olen puhunut apinan kanssa viimeksi viikko sitten ja silloin hän huokaisi, että eikö tämä ollut tässä eli “olenhan nyt vapaa sinusta ja voin alkaa olla onnellinen uuden naiseni kanssa”
sen jälkeen olen istunut käsieni päällä etten soita tai naputa viestä hänelle…
vaikka joka kadunkulma huutaa yhteisistä asioistamme ja tuntuu varsinkin, että olen seisonut jokaisella mahdollisella bussipysäkillä soittamassa hänelle - kai sitä kerkesi viiden vuoden aikana monessa paikassa soittaakin jos parinkin kertaa päivässä soiteltiin…
Olen niin raivoissani ihmiselle, joka on koko ajan ajatuksissani ja joka kuitenkin pompii jossakin ihan muissa kuvioissa ja piut paut välittää olenko minä täynnä tuskaa vai en. Ja jos vain se soitto häneltä päin tulisi, avaisin sylini samantien ja jatkaisín surua ja sotaa mitä tässä on koettu. Eli tunteet lentävät laidasta laitaan - ja kaukana terveestähän tämä on toisaan.

Nyt mietin, miksi me oikeastaan niin usein soittelimme. Eiköhän suurin osa puheluista johtunut siitä, että hän oli unohtunut johonkin kavereiden kanssa ja minä varmistelin että missä mennään…
Kirotut kaverit tosiaan!!! Juopot siellä samassa kapakassa, jotka uskottelevat apinalle että hän on mahtava jätkä ja hyvä juuri sellaisena kuin on… siihen on sitten vaikea selväpäisenä mennä sanomaan että eip, olette kaikki väärässä ja minä yksin selvä tässä olen oikeassa ja tiedän teitä paremmin, miten ihmisen kuuluu elää.

No nyt hänellä on uusi ihailija jälleen, ja odotellaan miten se avaa pakettia ja pikkuhiljaa huomaa mitä sieltä sisältä paljastuu.
Ja jatkan käsien päällä istumista - minusta ei hetkeen kuulla siinä kapakassa (toivottavasti, mutta tämähän on jatkokertomusta ´tämä kirjoittelu täällä) vaikka miten ikävä jäytää

Ai niin: kun en tiedä, missä on lähin toivomuskaivo, heitin kolikon eilen ihan vaan metsään ja toiveitahan ei saa kertoa… mutta siis yritetty on nyt sitäkin.

Hei Parveke,
Jossain vanhassa viestiketjussa oli neuvo rasvata kädet oikein paksusti, ettei tule kiusausta soittaa alkoholistille. Kokeile sinäkin sitä vaihteeksi ja kerro tuloksesta.

Heh :slight_smile: Minäkin toimin samoin viikonloppuna, kun satuin törmäämään kadulla makaavaan 5 senttiseen ja muistin, että jonkun tarinan mukaan se täytyy laittaa jompaan kumpaan kenkään ja esittää toivomus. Ehkä vähän huijasin siinä kohtaa, samalla kertaa esitin oikeastaan kaksikin toivetta. Mutta tosiaan, niitä ei sovi kertoa :smiley:

Jokainen aamu tuntuu vähän helpommalta, mutta vastapainoisesti illat ovat alkaneet olla aivan hirveitä. Mietin toisen pärjäämistä, tulevaisuutta, tuntemuksia ja olen yrittänyt soittaa ja jutella muutamaan kertaan. Toinen on vihainen, ei näe mitään syytä eroon ja näkee kaikki keskusteluyrityksetkin hänen syyttelynään. Olen omasta mielestäni kyennyt sähköpostiin hyvin selkeäsanaisesti selittämään, miksi tilanne on tämä. Että rakastan, mutta koska pehmeämmät keinot eivät toimineet, niin olen pakotettu tähän ratkaisuun meidän molempien tähden. En saa kuitenkaan mitään vastausta kirjoituksiini, puhelimessa hän pysyy kannassaan ja tivaa kuin pahainen teini. Tätä nykyä hän on jo selvästi suuttunut ja vihainen, ja pieni kohta minussa toivoo, että se johtuisi siitä, että hän ei ole tätä kaikkea voinutkaan aivan välinpitämättömästi sivuuttaa. Että se havahtuminen tilanteen vakavuuteen vain tapahtuisi pikkuhiljaa.

huokaus

Tiedän, etten pysty tekemään mitään, mutta se on samalla äärimmäisen turhauttavaa ja tuskallista. En voi pyytää anteeksi tuntemuksiani enkä missään nimessä palata takaisin itse anteesipyydellen. Tuo elämä on minulle todellista, vaikka hän väittääkin, että keksin ongelmat jostain marttasivuilta (kuinkahan hän muuten riemastuisikaan, jos tietäisi, että kirjoitan tänne :smiley:). Ainoa tapa edes yrittää selvitä tästä yhdessä olisi hänen omat toimensa ja eleensä asioiden parantamiseksi. Olisipa se halko, jolla kalauttaa ja saada tuo mies järkiinsä! :smiley:

Joku sanoi, että eroaminen on aina tuskallista. Erityisen tuskalliseksi sen tekee se, kun tietää, ettei kumpikaan osapuoli loppujen lopuksi halua tätä, mutta meillä vain on välissämme niin suuri kuilu, ettei sitä noin vain voi paikata ja sivuuttaa. Tuntuu, että tuon rakkaan ihmisen päälle on laskeutunut sellainen peitto, jonka alta en häntä tunnista, jonka takia hän ei itse kykene näkemään ja johon hän käpertyy vain koko ajan tiukemmin.

Onneksi sentään eilen illalla pystyin edes jotenkin pysymään kiukun puolella iltaan asti, tänään sen sijaan aamun ja päivän virkeydestä huolimatta suru on ottanut illan valtaansa. Eilen illalla vielä ihmettelin sitäkin, kuinka paljon asioita olen jo unohtanut! Meillä oli jo elokuussa suunnattoman suuret riidat tästä, ajoin hänet pois kotoani häiritsemästä arkeani kaljojensa ja lomiensa kanssa. Mutta en ole viikkokausiin muistanut koko tapahtumaa! Eilen vain yhtäkkiä tuli mieleen, kuinka lähdin omasta kodistani ystävän luokse yöksi, jotta pääsin karkuun tätä kaikkea! Onkohan tämä unohtaminen jokin läheisriippuvaisen päähän sullottu mekanismi pitää itsensä koukussa? Aivan samoin omat päiväkirjatekstini olivat yllättävän karua selattavaa. Kuinka taitavasti sitä voikaan unohtaa!

Luulen, että aika pitkälle on kysymys koukusta, missä itse olemme.
Kun on tehnyt itsestään kynnysmaton, ei voi odottaa että kukaan kantaa enää olohuoneeseen - sinne kannetaan joku toinen.
Samahan se on täällä, ikävöin ihmistä, jota ei oikeasti ole enää olemassa. Sitä joka ajeli autollaan meidän mökin pikkuteitä lapseni sylissään ja kävi kanssani onkimassa ja joulumyyjäisissä ja vaikka missä… siis se ihminen joka nyt istuu joulut ja juhannukset vaan kapakassa tai välipäivät nukkuu lääketokkurassa.
Ero on aina pieni kuolema - mutta tuntuu, että tämä on totaalinen kuolema. Jotain mitä rakastin niin paljon on kuollut ja vain jotain muuta samannäköistä on tilalla.
Hän tiesi, että haikailen jotain, mihin hän ei enää (ainakaan minun kanssani) pysty ja ehkä sen takia viimeiset ajat olivat niin tuskallisia. Ja joku viisashan sanoi´täällä ketjussa, että alkoholistille päihde on ykkösrakkaus ja muu on bonusta siihen päälle. En halunnut jäädä niille aineille toiseksi.
Sen takia olin kynnysmatto - luulin voivani rakkaudellani herättää kaiken eloon. Ja sitten minua niin harmitti, että mitä h—ä minä täällä jaloissa makaan! Loppujen lopuksi hän huomasi että ilman kynnysmattoa on itseasiassa helpompi kulkea edes takas.
sellainen tarina se oli.
Ja viimeisiksi sanoiksi sanoin, että rakastan sinua kaikesta huolimatta aina. Miksi??

Haluan sanoa vielä, että olemme vanhempia kuin te Viiri ja tähän jamaan on ollut niin paljon matkaa - että toivottavasti teidän laivanne kääntyy vielä oikealle reitille

Jälleen tarvitsen tätä päiväkirjanomaista kirjoittelua, vaikka tuntuukin, että samoja asioita pyöritän päivästä toiseen. Tuntuu, että tämä kaikki täytyy tajuta koko ajan uudestaan. Että vaikka on viikonloppu, niin en voi haaveilla, että huomenna vietetään yhteistä sunnuntaipäivää.

Nyt tartuin mielessäni tuohon miehen esittämään kysymykseen, että mitä konkreettista haittaa hänen alkoholinkäytöstään on. Todennäköisesti lähetän tämän saman asiasisällön myös hänelle - toivoisin vain, että kykenisin jotenkin neutraalisti tekemään tuon kirjoituksen. Olen viettänyt paljon aikaa lukien näitä muita viestiketjuja ja niistä viisastuneena toivonut, että alunperinkin minulla olisi ollut enemmän voimia ja tietoja tästä teemasta. Nyt tuntuu, että olen tehnyt kaikki ne virheet, mitä ongelmakäyttäjän kanssa voi vain tehdä. Inhoan sitä syyttelyn kierrettä, johon ollaan ajauduttu - enää en kykene muodostamaan sellaista lausetta, jota toinen ei ottaisi henkilökohtaisena loukkauksena.

Toisaalta tuntuu, että asiat ovat meidän kohdalta ajautuneet jo liian pitkälle. Haluan itsepintaisesti pitää tästä erosta kiinni, kun sen viimein olen saanut jo edes tälle mallille. Inhoan itsessäni sitä täysin tyhjästä ilmaantunutta erouhkailua, jonka vain joudun toteamaan määrittäneen suhdettamme pidemmän aikaa. Ei sellaisen pitäisi kuulua elämään. Mutta jokaisella kerralla olen sitä tarkoittanut, ollut niin loppuunajettu ja loputtoman väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen. Silti, tälläkin kertaa jossain kohtaa elää vielä toivo, että asiat voisivat vielä parantua muutakin kautta. Jos vielä olisikin keinoja kääntää tämän laivan kurssi?

Mutta niistä kaljoista sitten. En itsekään näe, mitä haittaa siitä on, joskus silloin tällöin juo muutaman rentouttavan kaljan keskelläkin viikkoa. Vertaan itse sitä mielessäni karkkeihin ja herkkuihin, joiden avulla tykkään itse rentoutua kotona raskaan työviikon keskellä. Mutta eihän tuotakaan voi harrastaa joka päivä! Kesällä onnistuneesti napautin miestä kommentoimisesta jäätelönsyöntiini: “sä oot jo syönyt tänään yhden, et sä nyt koko aikaa voi noita vetää” :smiley: voitte varmaan kuvitella vastaukseni! “Montas kaljaa sä olet tänään juonut? Mähän voin syödä vielä vaikka kuinka monta jäätelöä!”

Alkoholissa tai päihteissä ylipäänsä vain on ainakin omasta mielestäni se vivahde, että sen ylittäessä normaalin “rentoutumis-/sosiaalisen käytön” kysymys alkaa olla jo jonkinlaisesta todellisuuspaosta. Minun mielikuvani arjesta on se, että siitä pyrittäisiin tekemään itsessään niin hyvää, ettei siinä tarvitsisi keskittyä pakollisiin rentoutusoluisiin. Tuo on ehkä suurin syy, miksi tilanteesta niin paljon ahdistuin. Se oli jokapäiväinen viesti minulle, etteivät asiat ole hyvin, etten ole jollain tavalla tarpeeksi hyvä ja riittävä. Ja siitä syystä myös uskoin, että omilla toimillani pystyisin asiaan vaikuttamaan, aloin kehitellä ne “sitten kun”-lauseet ja odotella parempaa aikaa kuin lapsi joulupukkia. Ja pettymys oli karvas, kun sitä ei tullut.

Tuo pettymys tietysti lisäsi yhden aspektin soppaan. Tuo juominen näyttäytyi sen jälkeen vielä uudella tavalla: se oli toisen valintaa olla tekemättä asioita minun vuokseni. Minulle konkreettista haittaa se on aiheuttanut siinä, että olen olettanut meidän elävän tasapuolisessa suhteessa, jossa minunkin eteen tehtäisiin asioita. Että olisi normaalia, että myös minun tullessa töistä kotiin olisi edes joskus ruoka valmiina, varsinkin minun kodissani eläessämme se elo tapahtuisi niillä rajoituksilla, joilla joudun elämääni elämään (töihin menemiset jne). Mutta katkeruudeksi tuo pettymys muuttuu siinä kohtaa, kun pyynnöistäkään huolimatta mitään ei tapahdu ja sitä sitten perustellaan oikeudella käydä kavereiden kanssa kaljoilla. Hän kysyy, että miksi olisi pitänyt tehdä ne asiat juuri silloin, kun minun mielestäni oleellista oli se, että miksi sen kaljanjuonnin täytyi olla juuri silloin. Kodin ja perheen pitäisi olla se ykkösprioriteetti, vaikka ystävät ja kaverit olisivatkin tärkeitä. En minä ollut missään vaiheessa lopullisesti kieltämässä sosiaalisia kontakteja ja elämää meidän kahden ulkopuolella - ainoastaan sen, että hän asettaisi kuitenkin meidän hyvinvoinnin etusijalle.

Tässä ollaankin sitten päästy huolestumisen ja pettymyksen kautta katkeruuteen. Siinä vaiheessa tuo toisen toiminta näyttäytyy pelkkänä itsekkyytenä. Miksi hänen oluensa ja “että tekee mieli” ovat niin tärkeät, että sen varjolla voi unohtaa minut ja minun toiveeni tuosta vain?

Tyhjä hetki, en osannut jatkaa tuota kappaletta enää tuon lauseen jälkeen. Tajuan jälleen itsekin, että tuohan nimenomaan on alkoholismia, kun millään muulla ei ole merkitystä ja mikään muu ei kiinnosta. Jos oleellista on se oma hyvä fiilis, jonka niistä oluista saa. Ehkä lähetän hänelle tuon kasvutarinani tähän eroon tuollaiseen ja esitän kysymyksen, että miksi se näyttäytyy hänelle sellaisena, että kaikki oli kunnossa ja että hänen teoistaan ei ollut konkreettista haittaa.

Luulisi konkreettiseksi haitaksi riittävän tämän meidän tilanteenkin.

Minkälaisia asioita te olette tehneet yrittäessänne saada toinen ymmärtämään? Taistelenkohan edelleen vain tuulimyllyjä vastaan? Ja eniten itseäni ihmetyttää se, miksi se toisen ymmärrys olisi niin tärkeää? Jos ja kun tässä nyt todennäköisesti joka tapauksessa ero on lopullinen, niin onko sillä vielä jotain väliä?

Luulen, että alkoholistia ei saa ymmärtämään että juomisessa olisi jotain vikaa.
Kaverini (nyt on sen verran ikävä etten viitsi sanoa apina…) luisui siihen pikkuhiljaa minun silmieni alla, minun siipieni suojassa, minun rakkauteni lämmössä…
en varmaan koskaan saa tietää, olisiko hän enemmän vai vähemmän koukussa jos en olisi näitä vuosia nalkuttanut kaikesta juomiseen, juoppokavereihin ja rahankäyttöön liittyen.
Hän on sanonut, että juominen on yksin hänen syynsä ja jos hän joskus sanookin, että se johtuu minusta niin ei pidä uskoa. Silti hän sanoi sen kymmeniä kertoja suhteemme aikana, viimeisessä puhelussa myös.

Meillä on pitkään ollut sellainen oma juttu, että toista ei parane nimittää miksikään ettei siitä tule se miksi nimitetään. Sillä kyllähän minä sanoin häntä alkoholististiksi jo paljon ennen kuin hän oli edes alkoholisoitunut.

Harmittaako? Kaduttaako? KYLLÄ!

niin vielä siihen että mitä tämä vatvominen täällä tai kaverillekaan auttaa kun on jo todennut (sadat kerrat) että ei ole enää onnellinen sen ihmisen kanssa.
Minulla kysymys on riippuvuudesta. Luulin olevani tosi tärkeä, kun monta vuotta sanottiin että olethan aina siinä ja rakastathan eniten kun ansaitsen vähiten…
Näin tänään kuvan kauniista taideteoksesta (grafiikanlehti), missä oli lehdettömiä koivuja ja alakulmassa suurisilmäinen peura. Tunnen itseni sellaiseksi - on aivan järjettömän tyhjää ja kylmää ja minä en tiedä yhtään, mihin suuntaan pitäisi mennä. Elämäni tarkoitus oli pitää toisesta huolta… sitten kun se lähti pois, en ymmärrä mitä teen sillä kaikella rakkaudella mikä jäi yli.
Eli vaikka ei ehkä voi vaikuttaa lopputulokseen, niin voisi ehkä saada jonkun käsityksen siitä, mitä tässä on tapahtunut.

Mä olen ainakin tehnyt vaikka mitä. Siis sanallista. Haukkunut, kostanut, puhunut järjen äänellä. Mutta loppuviimeksi ainoa keino taitaa olla että se alkoholisti oikeasti ITSE kohtaa ne juomisensa seuraukset. Minäkin valehtelin kaikille hänen puolestaan, hänen perheelleen, omalle perheelleni, itselleni. Siivosin hänen jälkiää, maksoin laskuja hampaat irvessä (kun viimeiset omat rahat katosivat baarimikolle), keksin hänelle jopa tekosyitä työpoissaoloihin. Ihan totta. Mutta vasta nyt kun olemme eronneet, kun mies sai melkein potkut töistään (sen sijaan ohjasivatkin hoitoon), kun ulosottomies perää saataviaan, kun kaikki rahat ovat loppu, kun minun perheeni tietää, kun hänen oma äitinsä tietää, kun hänen sisaruksensa tietävät…nyt hän on myöntänyt ongelmansa. Niin paljon se vaatii. Ja koska ongelman myöntäminen on ensimmäinen askel kohti parantumista, ja jos se että nostin kädet pystyyn hänen suhteensa auttaa häntä taistelemaan tätä tautia vastaan, silloin olen tehnyt rakkauden teon. Olen luopunut omasta rakkaastani hänen parhaakseen. Enkö olekin silloin tehnyt epäitsekkään teon olemalla itsekäs? Joten miksi kantaisin tai miksi te kantaisitte huonoa omatuntoa siitä että teette parhaan mahdollisen kädenojennuksen? Jos mies ei ymmärrä tarttua siihen, sille me emme voi mitään. Mutta yksikään alkoholisti ei varmasti parane sillä että hänen polkuaan silotellaan ja toivotaan että marttyyrimainen rakkautemme joskus kantaisi hedelmää.

…Lehdettömät koivut ja suurisilmäinen peura…voih, miten osuvaa. Tuollaiseksi minäkin koen itseni välillä. Mulla on ollut jo pitkään joku ongelma noiden lehdettömien puiden kanssa :wink:. Aina syksyisin ja keväisin, kun kalvakka aurinko paistaa ja puissa ei ole lehtiä, niin mulle tulee voimakas pakene ja piiloudu tunne. Tyhjyyden tunne ja yksinäisyys sen kait aiheuttaa. Haluisi vaan päästä jonkun kainaloon turvaan. Suojaton olo.

Viirille:kyllä minäkin olen kaikki keinot käyttänyt saadakseni hänet tajuamaan, mutta taitaa rakastaa tuota alkomahooli-elämää eniten. On jo kehittänyt itselleen sellaisen romanttisendramaattisen boheemielämän mielikuvan. Sellaista on aika hankala lähteä toiseen suuntaan muuttamaan.

Lehdettömät puut… ja maahan valuu kaikki se toivo ja ilo ja mikä hetki sitten kukki… kaunis vuodenaika mutta pimeä kaivaa tyhjään sydämeen vielä suurempaa ja suurempaa kuoppaa.
sitten ajattelen että jippii samahan se on pimeys toisellekin osapuolelle - eipä olla terassilla pönäköinä ilakoimassa ainakaan. Eikö ole hullua kun jokainen ajatus kiertää hänen kauttaan.

Parveke: Ei ole hullua. Samoin se täälläkin menee. Ei ehkä ihan jokainen ajatus kulje enää exäni kautta, mutta hyvin moni. Lähinnä silloin, kun itseäni ahdistaa ja tunnen itseni pieneksi, niin alan ajattelemaan, että tunteekohan hänkin niin ja oikein näen hänen kärsivän. Juuri tuon oman ajatusmaailman muuttaminen tuntuu kaikkein hankalimmalta. Kun sitä on johonkin tottunut, niin ajatusmaailmaa on hankala muuttaa.

Tänään olin vesijuoksemassa ja ajattelin, että onpa harmi kun tämä elämää suurempi rakkauteni ei ole kuvioissa nyt kun tunnen itseni niin reippaaksi ja elinvoimaiseksi… olen jaksanut harrastaa kaikkea, rästityöt ovat hyvällä mallilla jne. Olisin ollut niin reippaalla mielellä lähtemään uimahallilta hänen luokseen.
IDIOOTTI MINÄ!!!
se on kuin luulisi, että on mahdollista olla samaan aikaan kesä ja talvi!
Kun minä olin hänen kanssaan, sain rakkauspuheluni kello puoli kolme yöllä kun kapakka oli sulkenut ovensa. Olin paitsi rakastettu myös totaalisen väsynyt. Sitten jatkuva huoli siitä, tapaammeko vai vievätkö juopokaverit voiton, vei ryhtiä alaspäin. Varuillaolo: hän saattoi milloin vain soittaa tarvitsevansa rahaa eli en voinut mennä mihinkään ilman tietokonetta jne.
Siinä rakkaustarinassa ei ollut mahdollista olla elinvoimainen.

Sepä se. OIen viettänyt hiljaiseloa täältä, yrittänyt elää normaalia elämää, tehdä asioita ja, mikä parasta, jopa onnistunut siinä. Ja niin noloa kuin se onkin myöntää, juuri tuolla parvekkeen kuvaamalla ajatuskaavalla palasin takaisin. Ajattelin voivani itse niin hyvin, olevani virkeä, että jaksaisin paremmin. Ja mies taas oli surkeana erosta, kirjoitteli sähköposteja, jotka antoivat kuvan, että nyt on käsittänyt viimein. Mutta kun ei onnistu niin ei.

Pari päivää se kesti, tosin tuokin kokeilu oli vain puolittain hengissä ja molemmat odottivat jännityksellä tulevaa viikonloppua, jolloin oli tarkoitus purkaa tätä vyyhtiä ja keskustella asiat viimein pohjamutia myöten selväksi. En tosin tajunnut pelätä sitä toista vaihtoehtoa - sitä, että päädyn perjantai-iltana viettämään yksin iltaani ison ruokapadallisen ja jälkiruokien kera, koska toiselle oli niin tärkeää päästä juuri silloin kavereiden kanssa baariin.

Huijaan ehkä itseäni jälleen, kun olen iloinen siitä, ettei tuo pettymys lamauttanut enää siinä mittakaavassa kuin aikaisemmin vastaavat tilanteet. Vietin iltani yksin, katselin hyvät sarjat ja rentouduin hyvävointisena. Humalaisessa puhelussa sain kuulla, kuinka olen epäreilu ja hullu, mutta en tuonkaan antanut hetkauttaa. Totesin vain, että hän saa pitää mielipiteensä, mutta minä olen eri mieltä. Tuo temppu oli jälleen loukkaava, ja jos hän ei sitä käsitä, niin olkoot. Haluan miehen, jolle ei tarvitse selittää jatkuvasti, miksi mikäkin tuntuu pahalta. Ja luotan vahvasti siihen, että luontaisesti toisen tunteet huomioiva mies on mahdollista löytää.

Tällaista täällä. Vaikka vähän kompuroiden ja välillä ympyrää kiertäen, niin eiköhän se polku jälleen löydy. Siihen on pakko uskoa, kun mikään muu ei näytä olevan uskomisen arvoista.

Viiri, mun on pakko kommentoida ja sanoa, että tuo mitä kirjoitit kuulostaa tosi hyvältä. En usko että huijaat itseäsi. Mies ei ole käsittänyt mitään, mutta sä olet käsittänyt oman irrallisuutesi hänestä. Se on tärkeintä. Ja ne jälkkärit varmasti oli herkullisia :slight_smile:

Kiva kuulla sinusta Viiri.
On tämä yhtä taistelua…
itse tunnustan ajattelevani niinkín typerästi, että yritän laittaa itseäni parempaan kuntoon ihan vain siksi, että toinen sitten joskus (keväällä tai joskus) tajuaa arvoni ja ryömii takaisin.
Minähän olin kunnossa kun tapasin hänet, olin onnellinen ja tein työni hyvin, minulla oli kavereita… nyt kaikki pitää rakentaa uudelleen. Ja ihan vaan siksikö, että hän ryömisi taas kertomaan etten ole yhtään mikään, koska en tajua miten hienoa on riekkua pilvessä päivästö toiseen ja olla kaikille velkaa.

Kirjoitan näitä että tajuaisin jonain päivänä (vaikka sitten vasta keväämmällä) että olen aivopesty ja siitä pitää päästä irti

Löysin tämän surffaillessani (healingeagle.net/Fin/Irene/Cofam.html) ja psykologisoidessani itseäni. Oli aika vakuuttava lista, saisinpa joskus yhtä suuren osan oikein lotossa! Lisään tämän tänne, koska lista antoi itselleni pohdittavaa taas lisää, mutta en nyt ehdi/jaksa sen enempiä kirjoitella. Tämä soppa taitaa viedä tosi tehokkaasti voimat, sillä nukuin viime yönäkin liki 12 h ja nyt jo väsyttää.

Toivottavasti huomenna on parempi päivä ja yöllä hyvät unet!

Hyvä lista:
mutta voiko se mennä niinkin, että on vanhemmiltaan ja aikaisemmassa elämässä saanutkin ylipaljon rakkautta, että kokee pärjäävänsä ja olevansa valtavan vahva. sitten ajattelee, että minun vahvuudellani pelastetaan tuo toinen. Minulle taisi käydä niin. Sitten alkaa se kuiviin imeminen, antaa kaikkensa toiselle eikä huomaa ettei itse saanut rakkautta missään vaiheessa.
Käytännön esimerkki: apinalla oli aina jotain selkäkipuja, hieroin häntä joka päivä - hän hieroi minua 5v aikana kaksi kertaa… ajattelin, että minulla ei ollut kipuja joten se oli ok. Mutta hänen kipunsa oli hänen itse ilmoittamaansa kipua, hänen tarvettaan saada hoivaa ja rakkautta. Minä en koskaan pyytänyt enkä koskaan saanut mitään. Koska alusta asti ajattelin, että hän tarvitsee enemmän - koska hän sanoi niin ja minä uskoin.
Pohjustan tällä seuraavaa mahdollista suhdetta: olen nyt apinan jälkeen rakkaudesta niin vajaa että odotanko seuraavan ihmisen hyvittävän nyt vuorostaan minulle tämän kaiken.
Ainakin on varmasti tärkeää tosiaan miettiä, mistä mikäkin johtuu ja myös mihin asiat johtavat. Tuo on vaarallista, jos tuntuu että ns. tavalliset ihmiset eivät tunnu miltään! Haetaan äärikokemuksia. Sitten vaan auton kanssa vankilan pihalle odottelemaan vapautuvia murhaajia että tules kyytiin, minä parannan sinut…

Tai jos näitä rauhassa pohtimalla löytäisi vaikka kultaisen keskitien ja osaisi olla tasa-arvoisessa suhteessa.