Käsittämättömyydestä ja katkeruudesta

Kiitos ajatuksista!!!Olen käväissyt runsas vuosi sitten näillä sivuilla mutta nyt vasta uskallan tajuta miten yhteneväisiä tarinamme ovat. Ei saisi uskoa, ei kannattaisi odottaa, koska siinähän sitten ryvetään. Apinallani on nyt uusi nainen, mutta sielläpä hän heiluu kuitenkin baarissa. (lohduttaa itseasiassa vähän!)
Huono itsetunto tai joku oma kunnollisuudentunto saa uskomaan että kyllä rakastan sen kuntoon, olen niin reipas ja hyvä. Rakkaudestani huolimatta hän alkoholisoitui koko ajan enemmän.
On ihana että vaikka kaikki tiedämme että rakkautemme ei paranna ketään, täällä voi myös olla juuri niin hullu kuin rehellisesti on ja kertoa miten kaipaa sitä mahdotonta ihmistä.

cricket: ei tuo välttämättä ole poissuljettua täälläkään.

Hankin sitten itselleni entistä kiukkuisemman olon loppuillaksi. Soitin rentulle kyselläkseni kuulumisia, kun itse sain oman pahanoloni vaihdettua tasaisempaan sävyyn ja tunsin olevani tarpeeksi vahva tekemään tuollaisen kysymyksen. Noh, renttu oli tietysti alkavassa humalassa ja piti pitkän saarnan siitä, kuinka hän on vakuuttunut minun olevan todella sairas ja hullu, kykenemätön parisuhteeseen ja rakentavaan rakkauteen. Argumentaationi on kuulemma niin vajavaista tässä asiassa: enhän osaa perustella yhtään konkreettista syytä, miksi 2-4 kaljasta joka ilta olisi haittaa (tätä lukua hän niin tykkää käyttää, vaikka viikonloput ovat olleet jo aivan muulla tasolla). Minun pahaoloni ei yksin riitä. Eikä terveydellisiä tai taloudellisia haittoja voi laskea, ne ovat niin pieniä. Minun kokemani elämän kulku ja tuon kaljanjuonnin sivuvaikutukset eivät kuulemma ole todellisia.

On se niin kumma, etten ole vieläkään oppinut, että tuolle miehelle on turha puhua järkeä. Olisin mukamas vielä eron jälkeenkin halunnut jonkinlaisen leppoisamman juttutuokion, jossa oltaisiin voitu selittää tuntemuksiamme. Unohdin, että tuolle rentulle minun tuntemukseni eivät ole olemassa.

Kahdesta pahasta otan mieluummin sen, että (noista määristä huolimatta) kyseessä on oikeasti alkoholismi, sillä muuten tuo kaikki mitätöinti ja alistaminen olisi vain täysin selittämätöntä ilkeyttä.

niin voi voi. Surullista on juuri se, että minun/meidän tunteemme eivät ole olemassa. Minäkin selitin apinalle, kun tulin juuri maanantaina matkalta että kaipasin siellä häntä paljon ja toin tuliaisia… sitten olikin jo toinen nainen (olin 4 päivää matkalla) ja minun itkuuni hän sanoi vain, että ei ole käskenyt tuoda tuliaisia.
käsken-> sinä toimit, en käske-> sinua ei tarvitse ottaa huomioon.
Hassuinta oli kun nukuin pari viikkoa sitten hänen vieressään vaihtamatta asentoa niin hän muistutti, että ei ole kieltänyt minua kääntymästä sängyssä! Eli kovasti oli ystävällinen sillä kertaa.
Miten usein alkoholismi johtuu narsistisesta persoonallisuudesta - tai kumpi johtuu kummastakin? Siitä on ehkä keskusteltu jossakin näillä palstoilla? Sama ongelma - narsistinkin kumppani on ennemmin tai myöhemmin läheisriippuva. Tyhjä olio - sellainen olen minä ainakin. Pitäisi olla onnellinen kun kaikki tämä murhe on pudonnut jonkun toisen syliin - mutta sitten ei osaa poistua vaan jää sille kuuluisalle “parvekkeelle” töröttämään ja odottamaan, milloin ovi sisälle taas avataan.
Määristä vielä: 2-4 on näppärä sanonta - minun apinani (ex-minun) käyttää sanontaa “en mä ole juonu kun pari kolme kaljaa” - pari kolme on kymmenien mukanaistumiskertojen perusteella se, mitkä itse ostaa ja loput tarjottuja joita ei ilmeisesti lasketa.
Kysyinkin jo kannabiksesta…Meillä (ex-meillä) on sitten säännöllinen diapamien käyttö vielä mukana. Vaihtaisitteko tähän hurmuriin???

Parveke, mä en myöskään usko siihen porttiteoriaan, silti sun (ex)-miehesi on sekakäyttäjä. Alkoholi ja rauhoittavat jo aiheuttavat yhdessä pahemman riippuvuuden kuin alkoholi yksin, siihen cannabis päälle niin on aika sekaisin… Cannabikseenhan jää koukkuun vain n. 10% käyttäjistä mut teillä kaikilla tuntuu olevan mies joka on koukussa aineeseen tai useampaan aineeseen… Mut tuo on niin yleistä että syyllistetään et mitä kaikkea on tehty toisen vuoksi. Ite oon entinen käyttäjä ja mun avo-mies oli selvänä. Ku yritti aikoinaan eroon muista aineista ni kyllä sitä pilveä ja alkoa sai ottaa vaikka joka päivä… :confused: Se todellakin monella on ihan elämäntapa josta ei suostuta ajattelemaan pahaa tai sitä muuttamaan; onhan se fakta että cannabis ei tapa ihmisiä ja on niin väärin kun valtio ei sitä laillista… Mulla on tuttuja yhä ketkä polttaa jatkuvasti ja juo samalla, ei auta pätkääkään että mä joka oon lopettanu myös kovemmat aineet (sekä ganjan), sanon että se aiheuttaa sitä masennusta ja toivottomuutta… Kun on ½v ilman niin huomaa kuinka cannabis tekee tyhmäksi; aina hitaalla päällä ja lähimuisti todella huono. Mä en ite aikasemmin uskonut myöskään noihin haittavaikutuksiin, kunnes sit itse aloin tutkailemaan oloa ja huomasin että tottahan ne on. Mutta tuosta jos alkaa suur-kuluttajan kanssa väittelemään, hän kyllä kieltää kaikki haitat ja puolustelee vain ainetta vaikka näkyvissä olisi haitat joita hänelle itselleen asiasta aiheutuu… Ne on sit valtion tai jonkun muun asian vikaa ja jos myönnetään et liikaa tulee poltettua ni silti ei myönnetä että ne omat ongelmat johtuis ganjasta… :unamused:

Käyttäjät yleensäkin syyllistävät puolisoitaan siitä että eivät saa käyttää silloin kun tahtovat tai siitä tulee valitusta! Itse oon miettiny sekä omalta että entisten kavereiden osalta että todella monet ovat jääneet kyllä siihen vaiheeseen että “kukaan ei määrää mitä mä teen itelleni ku oon aikuinen ihminen”! Mä itekin mietin pitkään että se on mun elämä ja mä elän sen miten tahdon; muut sopeutukoon tai olkoot sopeutumatta! Kuitenkin se päivittäinen tarve aineille on päällimmäisenä mielessä ja jos siihen yritetään vetää rajoja tai nalkutetaan ni toista syyllistetään asiasta. Itse jos olin viekkareissa ni aiheutin vaikka riidan et pääsin sit hakemaan aineita tms. Mun mielestä tuo on niin erilaiset lähtökohdat tai pikemminkin tavoitteet elämälle, etenkin kun toinen ei tahdo asiaa edes myöntää; että hyvinvointi on kyllä koetuksella. Toinenhan tahtoo pitää vain hauskaa (=kieltää ongelman) ja toinen tahtoisi oikean elämän eli käyttäjän mielestä häiritsee hänen hauskanpitoaan.

Meillä sit oli lopulta 5v jälkeen se tilanne et joko mä lopetan (laitoksessa) tai me erotaan. Mä pystyin muuttamaan ajatukseni sekaisin olosta (itseni takia, kaikki muut syyt olin kokeillut) ja samalla muutin elämänasenteet yms. mutta mä olin kyl ihan varautunut myös siihen että suhde ei toimi kaiken paskan jälkeen. Kovalla työllä ollaan yhdessä pysytty ja vasta nyt vuoden jälkeen tilanne on tosi hyvä; luotto kun ei palaudu aivan itsestään ja molemmat ihmiset kun kuitenkin muuttuvat tilanteessa jossa toinen raitistuu (tai mun tapauksessa oon hoidossa mut en oo sekaisin) ja monet kasvavat eri suuntiin. Mulla itellään eniten ihmetytti silloin kun toista ei kiinnostanut pätkääkään jos aioin kertoa retkahduksesta tms. Ihmettelin et eikö se enää välitä musta? Vasta se sai mut näkemään kuinka kypsyny se oli mun tekemisiin ja että enhän mä oikein toiselle tee ajattelemalla vain itseäni… Noloa, mut sitä se tuottaa ku 10v eläny päihdemaailmas; ei oo enää normaalit odotukset arjesta vaan elämä pyörii vain aineen ympärillä ja muut ovat vain bonusta siihen päälle. Ja mikäli pari-suhde kaatuu ni sekään ei ole aineen vika vaan syy vetää lisää…

Mut tsemppiä kaikille teille tässä ketjussa, hienosti olette päässeet aloittamaan omaa elämäänne! Muistakaa että kaikki erot sattuvat ja elämä ei silloin todellakaan maistu, mutta ansaitsette suhteen jossa toinen on myös mukana omana itsenään… Mäkin erosin exästä vaikka sitä rakastinkin, koska en sit itse loppupeleis jaksanu katella jatkuvaa pilven polttoa ja kotona olemista. Hyvä että erosin, koska näin 6 ja puolen vuoden jälkeen hän on edelleen työtön, asuu samassa vuokra-kämpässä, on ilman tyttö-kaveria ja kasvattaa pilveä sekä käyttää välillä muutakin; eli mikään ei ole muuttunut… Voimia, te olette vahvoja naisia! :slight_smile:

Kiitos Malibu,

ITKETTÄÄÄ…

Hei parveke ja tervetuloa!
Halaus täältä. Minunkin renttuexäni yrittää rakentaa jotain uutta suhdetta ja olen ollut ihan hajalla varmaan kuukauden verran. Miten se voikin satuttaa niin paljon?! Tunteet ja mielikuvat suhteesta heittelehtii joka suuntaan ja oma tasapaino on ihan mennyttä. Onneksi sitä aina välillä muistaa nuo ilkeät kommentit ja muistaa, että nyt olen yksin, vaikka kuinka sattuisi. Itse olen huomannut, että eroprosessi ja läheisriippuvuus on pitkä prosessi. Välillä sitä tosiaan voimaantuu(onneksi) ja on mukamas niin itsenäinen ja sitten taas romahtaa ja mielessään suunnilleen anelee renttua takaisin. Tällä palstalla voi tosiaan ihan rauhassa vuodattaa nuo tunteet ja on muita, jotka ymmärtävät tilanteen.

On kyllä käsittämätöntä, miten samalla tavalla nämä renttumme toimivat. Omani ei tosin ole vieraissa käynyt, mutta tuo perusperiaate on silti hyvin vahva: se, mitä hän ei ole pyytänyt, on toissijaista eikä hänen siitä tarvitse välittää. Ihan sama, miten paljon laitan kotia, siivoan, tiskaan, silitän paidat jne. → hän ei ole sitä pyytänyt ja siksi hänen ei tarvitse toimia mitenkään vastavuoroisesti! Ja oma olettamukseni, että parisuhde toimisi vastavuoroisuuden periaatteella, yhteisellä yrityksellä parempaan elämään, on kuulemma ihmisten esineellistämistä ja kaupankäyntiä. Miksen vain voisi antaa hänen olla ja rakastaa sellaisena kuin hän on?

Huokaus Tästä on kyllä pitkä matka johonkin muuhun. Tämä palsta on kyllä hyväksi, muistan teidän tarinoistanne, että toden totta, noinhan se meilläkin meni! Ihmismieli on ihmeellinen halussaan uskoa parasta ja uskomattoman tehokkaasti siirtää niitä pahoja asioita syrjään.

Voi miten ihana kun teitä on täällä - ystäviä! Hyvä kun jollakin järki kulkee kun itselläni ei kulje nyt ollenkaan sen tiistaisen erotiedotteen jälkeen. Ihan kuin olisin muovipussissa - kaikki näyttää samalta kuin ennenkin mutta minun ja maailman välissä on joku este. Itkettää niin valtavasti!
Minulla on vielä niin idiootti tilanne, että tämä (saako täällä kiroilla?) apina on tosiaan heittänyt samanlaisen pommin syliini jo kaksi kertaa aikaisemmin, viime syksynä ja sitten talvella, ja minä pysyttelin sen verran kuviossa että hän palasi välillä ja sitten ennen kesää. > Niin voitte uskoa, että kukaan kavereistani, työkaverista jne. ei jaksa enää tätä samaa itkuani kuunnella. En kehtaa edes valittaa enää. Omapa on vikani! Nyt en sitten tiedä, olisinko jo paremmalla tollalla viime syksyn aivan mielettömän ahdistuksen jälkeen, jos tätä edestakas veivaamista ei olisi ollut. Mutta olin aivan murtunut viime sýksynä - ne hetket mitkä välillä olin hänen kanssaan, olin onnellinen. Kun hän on silmien alla, hermot saavat levätä ajatuksesta että onko nyt kaikki kunnossa vai ei.
Nyt sitten ajattelen häntä taas joka minuutti ja rukoilen puhelinta että se soisi. Hän sanoi tiistaina että jutellaan keskiviikkona ja eilen että torstaina. Tämä “huomenna” on varmaan myös tyypillistä, kaikki hyvä tapahtuu sitten “huomenna”.
En ole varmaan uskaltanut kunnolla myöntää, että tästä on kehittynyt minulle näin suuri ongelma. Itseasiassa minullahan se päihdeongelma on - niin kuin Malibukin sanoi, käyttäjälle päihde on vain hyvä asia.

Vielä viirille:
niin miksi ihmisen ei voi antaa olla ja rakastaa sellaisena kuin hän on?
Tätä minullekin on sanottu viisi vuotta. >HYVÄ KYSYMYS. Mielestäni me ihmiset elämme
useammalla tasolla: on joku sellainen toimeentulon ja eteenpäin pyrkimisen taso ja sitten se taso, missä vaikka joku onnettomuus käy ja millään muulla ei ole enää merkitystä. Ihminen luonnostaan pyristelee eteenpäin ja haluaa omien toiveidensa toteutuvan. Sitten jossakin tilassa ei ole enää merkitystä millään eteenpäin menolla. Jos tietäisin että auto ajaa kohta ylitsemme, tottakai rakastaisin häntä yli kaiken ja varmaan ihan itse tarjoaisin viimeisen paukun hänelle… Mutta niin kauan kun luulen voivani vaikuttaa asioihin ja omaan onneeni (se verhotaan sitten tarkoittamaan “hänen parastaan” vaikka hänhän oli jo valmiiksi ihan onnessaan koska on niin sekaisin koko ajan), en tarjoa hänelle paukkua vaan nalkutan rahasta ja työpaikan hakemisesta jne.
NYT SITTEN: mistä tietää milloin auto on ajamassa yli, mistä tietää että kaveri päihteidenkäytössään tavallaan on jo siinä tasossa, jolloin ei ole merkitystä sillä mitä huomenna tapahtuu, jolloin tarvitaan vai rakkaus eikä mitään muuta.
Olen jo pitkään miettinyt tätä - en oikein osannut pukea sanoiksi- mutta ainakin minun ja ex-meidän kohdalla nämä ovat ratkaisevia kysymyksiä.

Yhtä hyvä kysymys voi olla se, miksi sinun pitäisi rakastaa häntä sellaisena kuin hän on? Mitä ‘rakastettavaa’ hänessä on? Palaan jälleen omaan historiaani: jos en voi ‘ihailla’ ja arvostaa ihmistä, mitä ihmettä teen suhteessa hänen kanssaan?

Parveke, hyviä kysymyksiä kyllä. Nuorempana olisin voinutkin mennä juuri tuolla periaatteella: kerranhan tässä vain eletään, tämä tuntuu nyt hyvältä, so be it! Mutta loppujen lopulta tuo eläminen kuin viimeistä päivää on hyvin raastavaa ja ahdistavaa, ihminen ei vain toimi niin. Meillä on kyky ajatella ja suunnitella tulevaisuutta eikä siitä pääse eroon. Ja ne toiveet ja haaveet tulevasta ovat yhtä oleellinen osa meitä kuin sekin, jota nämä rentut kutsuu “siksi mitä ne on”. Jos rakastaisin omaa renttuani täysin pyytettömästi, hänenä itsenään, antaen istua kaljojensa kanssa minun silmiini masentuneena, rikkoisin vahvasti itseäni vastaan. Minä haluan jotain muuta, ja ne halut ja toiveet ovat osa minua. Miksi siis en rakastaisi itseäni omana itsenäni ja antaisi oikeuden tehdä nuo vaatimukset ja haluta parempaa elämää, vaan tässä pitäisi asettaa rentun oleminen etusijalle? Ja kuvittelin kauan, että renttu jakoi nämä haaveeni tulevaisuudesta, siksi häntä patistin. Omasta mielestäni tiesin, että se olisi hänen parhaaksi. Mutta hänen elämänsä ja sen rakastaminen on hänen omalla vastuullaan ensisijaisesti, enkä minä voi siitä vastata.

Ehkä se viime kädessä onkin valintaa siitä, voiko häntä rakastaa sellaisena kuin hän on JA siinä tilanteessa rakastaa vielä itseäänkin. Minulle se ei ollut vaihtoehto, en missään vaiheessa olisi voinut olla tyytyväinen itseeni suhteen ollessa tuollainen. Halusin jotain muuta, jotain sellaista, jossa voin itse olla onnellinen enkä alituiseen huolissani tai pettynyt.

Niinpä.
Ja nythän on vahinko lähtenyt kiertämään. Hän sanoi, että uuden pitää ottaa hänet koko pakettina tai jättää. Tietenkin se jättää - kuka oikeasti haluaa olla narsistin ja sekakäyttäjän alistama?
Mutta miten pääsee ulos… ja löytää oman onnen tai edes suht rauhallisen mielentilan???
Nytkin on niin kaunis vuodenaika ja ensilumi - tietenkin oikeasti pitäisi nauttia alkavasta talvesta (lapsen ja koiran kanssa) eikä rukoilla koko ajan että pääsisipä istumaan kapakkaan apinan kanssa ja maksamaan hänen kaljojaan, taksejaan ym mitä nt kuvion kuuluu.
MUTTA KUN JÄRKI ON LÄHTENYT!!! AIVOPESTY TAPAUS!

Ei nämä asiat hetkessä tapahdu, se päätös rakentuu pikkuhiljaa ja sitten, vaikka ei itse sitä uskoisi, jossain vaiheessa vain tulee se piste, kun tämä kaikki riittää ja on valmis haluamaan erilaista elämää, pyrkimään parempaan oman itsensä takia ja repimään sen laastarin kerralla irti. Itse olen rakentanut sitä päätöstä jo viime syksynä ja sitä edellisenä jouluna. Aina uskoin parempaan, latasin odotuksia, mutta tämä kesä ja syksy romutti ne viimein niin täysin, että yhtäkkiä vain huomasin, ettei siihen syliin ole enää helppo nukahtaa ja että itse tukehdun, kun hengitystä pidätellen odotan taas seuraavaa kertaa. Halusin sen kaiken hyvän niin kovasti! Mutta jossain vaiheessa halusin vielä enemmän sitä, ettei se paha enää toistuisi.

Ja se se vasta pelottavalta tuntuikin! Se, kun tajusi, että oma mieli on jo kestänyt niin paljon, ettei voi enää hypätä siihen onnen huumaan, joka kuitenkin aina toisinaan on tarjolla! Sitä itkin päiväkirjoihini, että hitto, nyt se oikeasti tapahtuu. Kaikki toiveet ovat kuolleet, enkä tiedä, mikä ne enää herättäisi eloon. Sen jälkeen aivan tuosta vain tuli se viimeinen kauppareissu, jossa meidän suhde vaihdettiin muutamaan kämäseen kaljaan. Se päätös tuntui taivaalliselta, haukoin happea päiväkaudet omassa kodissani, turvassa tietäen, että nyt ei enää koskaan!

Ei tämä kaikki tuonkaan jälkeen takapakeitta tapahdu, olen itkenyt menetettyjä toiveita, rakkautta siihen ihmiseen, hänen kohtaloaan ja pärjäämistään. Puhelin on ollut senttien päässä siitä soitosta. Mutta luojan kiitos minulla on ystäviä ja nämä muiden tarinat, jotka takovat järkeä ja muistuttavat niistä kauheuksista, joihin en halua palata.

Kyllä se vaakakuppi lähtee asentoaan muuttamaan, pikkuhiljaa ja hetki hetkeltä. Itse olen syksyn mittaan tehnyt miljoonasti ihania asioita itselle, ostanut vaatteita ja sisustanut kotiani, käynyt ystävien kanssa kylpylässä ja nyt olen lähdössä toiseen kaupunkiin viettämään rentouttavaa ja irrottavaa viikonloppua. Nautin tuosta kaikesta täysin rinnoin, ilman, että kukaan syyllistää minua omien rahojeni tuhlaamisesta (tämä on myös omituinen paradoksi tuon rentun päässä: kaljaan saa laittaa rahaa niin paljon kuin huvittaa, mutta herran jestas, jos ostat kotiin jotain tarpeellista, niin johan se on saatanan holtitonta!).

Siispä kehoitan, että tee itsellesi kivoja asioita, nauti olemisesta (vaikka se olisi vain lyhyt hetki ja päädyt takaisin murehtimaan näitä asioita), anna itsellesi aikaa. Tässä taistossa sinun on edettävä juuri sitä vauhtia, kuin pystyt. Kukaan muu ei tee tätä puolestasi, eikä ulkopuolelta voi vain yksiselitteisesti neuvoa, että jätä se jätkä! Kaikki täällä varmasti tietävät, ettei se käy tuosta noin vain. Mieti niitä asioita, joita haluat elämältä ja pohdi, voiko ne asiat tapahtua tämän apinasi läsnäollessa. Sinulla on elämässä paljon hyviä asioita, älä anna rentun varjon viedä niitä.

Helpompaa ja rentouttavampaa viikonloppua kaikille toivotellen,
viiri viirulainen

´Kiitos! yritän olla reipas…
Hyvää viikonloppua ystävät!

Parveke…jostain syystä sinun kirjoituksesi koskettaa erityisen paljon. Osaat kuvata tilanteen niin rehellisen suorasti tai juuri niin kuin se on…nimittäin tuon läheisriippuvuuden. Eikö tunnukin alentavalta kertoa joillekin läheisille, että kärsii taas saman ihmisen takia? Minulla ainakin itsetunto ja itsearvostus lähtee jyrkkään laskuun, vaikka toisin yrittäisinkin ajatella. Siksi onkin ihana, että täältä palstalta voi löytää ihmisiä, jotka ymmärtävät. Mulla on vielä tilanne sellainen, että olen jo jossain vaiheessa tuntenut olevani itsenäinen ja vapaa ja IRROITTAUTUNUT. Kuitenkin heti, kun yksinäisyys iskee ja tuo tyhjiö tunne, niin tulee aivan kamala ikävä renttua ja masennus. Tekisi mieli tehdä mitä vaan, että saisi hänet takaisin. Eli tajusin, että ei taida tuo läheisriippuvaisuus minusta ihan noin vain irrota. Hankala kaveri. Kaikenlisäksi näin viime yönä unta, missä intohimoisesti suutelin ihan vieraan miehen kanssa, joka tuntui taas renttumaiselta…ja se tuntui iihanalta…aaääääääk mitä alitajunta voi tehdä! Mulla pitäis olla henkivartija, joka erottelis ihmiset joiden kanssa saan ees kommunikoida :smiling_imp:

Hyvää viikonloppua kaikille minunkin puolestani!
Juhlin tänään synttäreitäni jotka tosin olivat jo aiemmin.

Kaikki hyvin tässä valtakunnassa.

Niin Renja ja muut…
Luulin olleeni tämän apinan kanssa yhdessä kesällä ja siis luulin niin viime tiistaihin asti.
Hän sanoi, ettei ole luvannut olla uskollinen. Laskin, että laitoin häneen 500 euroa kuussa kesän aikana siis 1500e… ja mehän emme (jumalan kiitos) asuneet yhdessä. Raha on vain rahaa mutta hän ei tarjonnut minulle ensimmäistäkään esim voileipää tuona aikana. Tarkoittaa ei arvostanut vähän vähän vähää. Olen ollut niin hullu kun olen antanut polkea itseäni niin. Kun hän ojensi käden, laitoin siihen tupakka-askin tai 20 euroa tai mitä nyt milloin tarvittiin. Haluan kirjoittaa tämän koska olen ollut niin tyhmä.
Tottakai itsetunto on nyt nollassa, olen tavallaan ajautunut tilanteeseen missä ostin iselleni rakkautta. Säälin häntä kun on työtön ja näitä ongelmia ja halusin auttaa, se alkoi jostain pienestä ja lopulta olin hänen ikioma pankkiautomaattinsa.

Olen ihan tyhmä. Ja voi kun jäisikin tähän, siitä kaikesta huolimatta joka kadunkulma muistuttaa nyt hänestä ja mietin montako päivää pitää kulua että kehtaan taas ottaa siihen yhteyttä (ettei siis hermostu).

haluan kirjoittaa tämän että tajuan miten idiootti olen

Minua auttoi myös se, kun ajattelin miten suhtautuisin ulkopuolisena omaan juttuuni. Minkä neuvon antaisin cricket-ystävälleni, jos hän kertoisi minulle ‘oman tarinansa’? Yleisin vastaukseni cricketille oli näissä kohdin ‘juokse kuule cricket niin paljon kuin jaloistasi pääset’ :slight_smile:

Hei Parveke,
Vielä 15 vuotta eron jälkeen minua joskus kirpasee kaikkise se, mihin suostuin ja ryhdyin alkoholistin toimesta. Rahaakin ne tyhmyydet veivät, mutta pahempaa oli itsetunnon menetys. Tunnistan olleeni tosi pipi päästäni. Olen nykyään ystävällisissä väleissä raitistuneen exäni kanssa. Hänen kanssaan on mukava jutella kuulumisia sukulaisista ja tutuista sekä entisestä ajasta.
Onneksi olen voinut Al-Anonissa hoitaa päätäni ja saanut Al-Anonista muutakin sisältöä elämääni. Läheisten ongelmatiikasta minulla on syvällistä kokemusta. Alkoholistin kanssa vietetyt vuodet eivät ole mitenkään menneet hukkaan, sillä tunnen olevani useita kokemuksia rikkaampi kuin monet tuttavani, joiden elämä näyttää sujuneen tylsistyttävän tasaisena. Tervehtymisen myötä olen oppinut jopa nauramaan yhteiselämämme aikana tekemilleni hölmöyksille.
Tärkeintä on ollut päästä pois siitä oravanpyörästä.

Niin ja siinähän se paradoksi onkin: takana minulla on viisi ja puoli vuotta, jolloin olen todella tiennyt olevani elossa. Olen itkenyt, ollut huolissani, ollut seitsemännessä taivaassa…
En minä olisi eronnut, olisin halunnut vielä ainakin viisi vuotta lisää.
Olin tänään kahvilassa ja katselin pariskuntia syömässä voileipiään ja kakkupalojaan. oltiin ehkä oltu katselemassa kotiin uutta mattoa ja jatkettiin kahvien jälkeen ruokaostoksilla…
Tällä hetkellä en halua mitään sellaista - se ei tunnu elämältä, kun kukaan ei itke, tappele ja kummallakin on rahaa. Sehän on tylsää. – Tottumus on toinen luonto! Jos nyt lähtisin valitsemaan uutta kumppania, menisin kapakkaan en kirjastoon tai Stockmannille.
se on se ongelma.