Käsittämättömyydestä ja katkeruudesta

sekä ehkä vähän myös loppumattomasta kyvystä unohtaa.

Hei vaan kaikille, olen yleensä vain lukumiehenä seurailemassa keskusteluja. Nyt kuitenkin on niin kiukkuinen ja katkera olo, että on pakko koettaa jollain tavalla purkaa tätä kuvaa.

Ensinnä voisin kartoittaa vähän tilannetta. Seurustelen miehen kanssa, joka on nuoresta asti ollut kova menijä, vetänyt ensimmäiset känninsä kai siinä 13-vuotiaana ja sittemmin kokeillut jos jonkinnäköistä. Tiukan linjan on kuitenkin pitänyt siinä, että kannabis ja alkoholi ovat hyväksyttävät “hyvät” päihteet ja näkee itsensä osaavan käyttää niitä esimerkillisesti. Itsekin olin aika kova baareissa riekkuja joitakin vuosia sitten. Nyt kuitenkin omalta osaltani tilanne on rauhoittunut, on mielekästä puuhaa ja toiveita tulevaisuudesta ja lapsista. Mutta toiveitani ja koko parisuhdekoppaa riepottelee koko ajan miehen tapa käyttää alkoholia ja viettää elämäänsä - mutta hänen sanoin, minä olen meistä se, jolla on alkoholin kanssa ongelma.

Olen kirjoittanut muutaman tekstin jo Vilpolan puolella aiheesta, se saattaa avartaa hieman enemmän. http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=86&t=24953

Saimme viime syksyn kaaoksen jälkeen tehtyä sopimuksen, että pilveä ei voi polttaa joka päivä, korkeintaan parina päivänä viikossa eikä sekään ole mikään minimi ja välttämättömyys. Tuolloin suurempi ongelma oli siis kannabis. Samalla kyllä sovimme, että alkoholia voi juoda 1-2 annosta lähes jokapäivä, jos se ei ei tuosta karkaa käsistä. Ja tosiaan, pitää siinäkin olla välipäiviä.

Kevät meni tuon sopimuksen alaisuudessa, mies oli pitkiä aikoja juomatta (sitä ensimmäistäkään) ja polttamatta ja sain hetken hengähtää. Kesä kuitenkin toi omat ongelmansa, ja yhtäkkiä seurailin tilannetta, jossa joka päivä tultiin töistä kotiin kaupan kautta, eikä suinkaan siksi, että hän olisi vastuullisesti tuonut tarvittavat ruoka-aineet illaksi, vaan tuomisina oli joka päivä pelkkää kaljaa. Tosin ei sitäkään niin kauhean paljon, “muutama”, maksimissaan ehkä 5-6, yleensä 2-4. Viikonloppuna tietysti oli sitten taas enemmän.

Olin itse tuohon aikaan lomalla ja tein todella paljon asioita kodin ja suhteen eteen. Hoivasin mitä suurimmassa sanan merkityksessä. Oletin hänen olevan ahdistunut uudesta työnkuvastaan ja ajattelin yrittää helpottaa oloa. Ja odotin myös hänen alkavaa lomaansa, jolloin hän varmasti sitten olisi paremmalla tuulella ja jaksaisi panostaa. Vaan kuinkas ollakaan, kun hänen lomansa alkoi minun ollessa töissä, niin huolimatta omista toimistani ja panostamisestani, oli hänellä oikeus juoda kaljaa kavereiden kanssa tai yksinään riippumatta viikonpäivästä ja pyynnöistä huolimatta jättää kotihoitamatta ja ruuat laittamatta minun ollessa töissä. “Olen nyt lomalla ja viimein on aikaa nähdä kavereita”.

Sen jälkeen onkin sitten ollut yhtä hullunmyllyä. Itse olen ollut täysin hermoraunio, vahdin kaappia ja sitä, milloin sinne ilmestyy kaljaa ja kuinka monta. Olen sanonut toistuvasti, että viikossa pitäisi olla enemmän sellaisia päiviä, ettei juoda, kuin sellaisia, jolloin juodaan. Sopimuksemme on rikottu ja oletan hänen jollain tavalla kompensoivan sitä, olevan juomatta esim. kaksi viikkoa. Olen yrittänyt selittää pahaa oloani, ja sitä että viime syksyn jäljiltä alan olla niin väsynyt tähän, että täytyy tulla konkreettinen muutos.

Se ei käy, ja asian perustelemiseen saan kuulla mitä hämmentävimpiä lauseita. Milloin minä olen hullu, irti todellisuudesta, haluan vain hallita häntä, kiusaan, milloin taas hän ei oikeasti ole juonut (=yhtään kertaa ei ollut useampaa päivää putkeen humalassa), täytyyhän ihmisen juoda, ettei se kuole, oli niin hellekesä ja kaikkea. En edes muista kaikkia niitä todella absurdeja perusteluja, joille onneksi on sentään kavereiden kanssa pystynyt nauramaan. Mutta pidemmän päälle se ei naurata, kun tämä ihminen tuntuu olevan käsittämättömän taitava suoltamaan suustaan ties minkälaisia oikeutuksia omalle käytökselleen.

Tänään oli taas yksi päivä yrittää pitää tätä parisuhdetta kasassa. Oltiin sovittu, että yritetään saada rauhallinen olo molemmille aikaan, vietetään aikaa yhdessä hyvillä mielin ja tuomatta niitä ikäviä asioita esiin ennen kuin keskustellaan sitten todella kunnolla toiveista ja haluista. Mutta kuinkas ollakaan, minun soittaessani, että olen nyt lähdössä kotiin asioilta, hän ilmoitti innoikkaasti, kuinka oli käynyt jo kaupassa ostamassa illan ruokatarvikkeet - ja “pari kaljaa”. Ensimmäinen reaktio oli tyrmistynyt “miksi!?”, johon sain vastauksen, että koska tekee mieli niin kauheasti. Tämän jälkeen turhaan koetin selittää, että se siinä juuri ongelma onkin ja että tämä on jälleen eräs kerta, jolloin asetat oman kaljantarpeen meidän suhteen ja minun edelleni. Kun pääsin kotiin (tai siis hänen kotiinsa, asumme erillämme, mutta molemmat asunnot tuntu(i)vat kodiltani), oli kaapissa jälleen se perinteinen 4 kaljaa (“no eihän se nyt ole vielä mitään, muutama hassu”), ja minä ilmoitin yks kantaan, että hän on selkeästi jälleen valintansa tehnyt ja minä lähden nyt. Hetken aikaa kuitenkin keskusteltiin ja hän perusteli omaa “eurooppalaista päihdepolitiikkansa”, johon minä en voi vaikuttaa. Totesin ties kuinka monennen kerran, että puhun seinille, että pahalla olollani ja yrityksilläni ei ole mitään vaikutusta, ja ettei hän voi olla minun takia edes kahta viikkoa juomatta. Keräsin kamani, mukaanlukien hänen kopionsa asuntoni avaimesta, ja lähdin.

Nyt on omituisen tyhjä olo, ehkä erityisesti kaiken kirjoittamisen ansiosta. Tuntuu vain itselleenkin järjettömältä oma toiminta: vielä muutama tunti sitten olin ompelemassa hänelle lahjaa, josta hän varmasti tulisi niin iloiseksi, suunnittelemassa ties mitä tapahtumia ja toimintaa, ja uskoin kaikesta huolimatta syvästi siihen, että kyllä tämä tästä. En käsitä, mistä tuohon uskoon kerta toisensa jälkeen riittää voimia, kun kaksi hyvää päivää silloin tällöin ei mitenkään voi riittää onneen tai edes ihmisarvoiseen elämään.

Lisäksi omituiselta tuntuu tämä viha ja kiukku ja jopa katkeruus, en pääse siitä yli millään. Olen tehnyt kaikkeni ja enemmän, koettanut pitää pylväitä koossa ja tehdä hänelle hyvän olon, silitellä selkää, jotta hän ymmärtäisi miten hyvä voisi olla ja että tähän kannattaa panostaa. On hirveää huomata bussipysäkillä itkukurkussa listaavansa puhelimeen viime aikojen tapahtumia ja omia ponnisteluita, ja lisäävän perään, että “olenko mä sun mielestä kaiken tuon jälkeen ansainnut tämän?”.

Ei pitänyt mennä ihan näin. Nyt sitten huudatan kotona Maija Vilkkumaata: “Ja kaikki lapset ne huutaa ääää, ei näin voi loppuu tää, ei näin huonon sadun kanssa kukaan voi elää, sen täytyy selviytyy, ja pelastuksen syy, on rakkaus kun sen löytää niin on onnellinen”

Hitonmoinen pattitilanne, en halua tätä eroa, välitän ja rakastan, mutta olen nyt viimeiset pari kolme kuukautta hokenut itselleni, että en halua tuota tilannettakaan, mutta jos ei muuta ole tarjolla, niin sitten ei voi mitään. Sydän tässä särkyy, eräs kaverini totesikin kertoessani rakkaustarinaamme, että on äärimmäisen julmaa heittää tuo kaikki kaljan takia menemään. Mutta nyt on ehkä aika tajuta, ettei kyse ole mistään vastoinkäymisestä, jossa minun täytyy vain jaksaa ja olla voimakas - tämän kaiken edessä olen täysin kyvytön.

Pahoittelut pitkästä tekstistä, nyt on pää ihan tyhjä. Ehkä ihmettelen enemmän myöhemmin.

Sain kirjoituksestasi ns.vertaistukea, kiitos että kerrot elämästäsi ja tunteistasi. Eli koin hyvin paljon samoja tunteita parisuhteessani, jonka loppumisesta päätettiin muutamia kuukausia sitten. Nimenomaan se tunne, että minä en ole tärkein asia miehelle, oli ratkaisevaa, että suhde tuntui ikävältä. Olkoon kyse niinkin pienestä asiasta kuin parista kaljasta, mutta kun niitä kaljoja riitti lähes jokaiselle päivälle…Mies takuulla tiesi, että päihteidenkäyttö hiertää todella pahasti parisuhdetta. Hän ei ollut kuitenkaan valmis muuttamaan tapojaan.

Tuskin olisimme eronneet, jos lasta ei olisi tullut. Olin / olen kuitenkin niin rakastunut mieheeni, että minulla ei olisi ollut voimia erota ellen olisi voinut tukeutua ajatukseen “mikä lapselle on hyväksi, se on tehtävä, vaikka sattuu kuinka paljon tahansa”. Enpä olisi uskonut, että ero on näin vaikea, kipeä asia. Ja kummallinen. Vieläkin on vaikea käsittää tätä, tosin asumme edelleen samassa osoitteessa. Se eropäätöksen miettiminen oli kyllä helvetillistä. Tosin lopulta kävi niin, että minä päätin jatkaa ja mies halusi erota, mutta en minäkään sitten yrittänyt enää puhua meitä yhteen.

Kipeää tekee se, ettei ollutkaan sitten toiselle niin tärkein kuin kuvitteli. Tiedän kuitenkin, että mieheni on rakastanut minua, mutta riippuvuus vie miestä, eikä kumpikaan mahda sille mitään. Ensin minä luovutin ja nostin kädet pystyyn. Suhteessa ollessa mm. lopetin juomisen ja polttelun kyttäämisen, ja keskityin muuten meidän arkielämän parantamiseen. Se ei juuri meidän arkea / minun oloa parantanut. Nyt vain toivon, että lapseni isä joskus haluaisi lopettaa päihteiden käytön, myöntäisi, että tarvitsee apua.

Oletko miettinyt, haluatko elää samanlaista parisuhdetta vielä vuoden, kahden, kolmen päästä? Jos olet jo kauan yrittänyt vaikuttaa miehesi päihteilyyn, eikä merkittävää muutosta ole tullut, on hyvin todennäköistä, että miehesi päihteily jatkuu samanlaisena. Ellei jokin suurempi juttu niin kuin vaikkapa ero, saa miettimään häntä asiaa uusiksi.

Kaikkea hyvää sinulle!

Pitää vielä lisätä tarinaani, että koen eron kaikesta kivusta huolimatta hyväksi asiaksi, vaikka silloin eropäätöksen aikaan olisinkin ollut valmis jatkamaan suhdetta, jos vaan mieskin olisi samoin halunnut. Mikä helpotus, kun ei tarvitse yrittää elää miehen epäloogisuuksien, syyllistämisen yms.paskan kanssa. Ikävä on vaan niitä hyviä aikoja.

Riippuu Viiri paljon siitä, mitä haluat tulevaisuudeltasi, kannattaako jatkaa vai ei. Itse jatkoin vastaavassa tilanteessa (tosin kannabis ei ole meillä kuvioissa) ja nyt olen suhteessa, josta en tiedä, tekeekö yhteiselämämme lapsillemme hyvää vai pahaa.

Jos haluat perheen, unohda tämä mies, on minun neuvoni. Jos et halua perhettä, on asia tetenkin vain teidän kahden välinen, mutta muista, että lupaus on lupaus, ja joka ei siitä pidä kiini, ei ole mies eikä mikään.

Hei! Toivottavasti en kuulosta ‘hammasharjahitleriltä’ (hieno!) vaikka kommentoinkin tätä sopimusta :slight_smile: En todellakaan halua loukata tai aiheuttaa pahaa mieltä, mutta itse sain aikanani eniten apua kun minulle töräyteltiin epämiellyttäviä totuuksia. Sekä läheisenä että alkoholistina.

Sopimuksen mukaan mies katsoi siis, että hänellä oli lupa käyttää kannabista ja alkoholia. Määrät olivat toisarvoinen juttu, hänellä oli lupa. Se, että mies on aloittanut käytön jo nuorena tarkoittaa myös sitä, että hänen kehityksensä vastuullisena aikuisena on pysähtynyt suunnilleen sinne käytön alkamisen tasolle, joten tavallaan olit oikeilla jäljillä kun oli sovitut ‘karkkipäivät’… Mutta: hänen vastuullisuutensa ei kasvanut yhtään, koska olit siinä rinnalla hoitamassa asioita ja valvomassa sopimusta.

Erittäin hyvin sanottu. Päihteiden ottaessa ylivallan olemme kaikki kyvyttömiä - käyttäjät ja läheiset yhtä lailla. Teet rakkaudellisen teon antamalla hänelle mahdollisuuden kasvaa omaksi itsekseen.

Voimia!

Tiedän kokemuksesta, että ero päihderiippuvaisesta on rankkaa - jos itse on läheisriippuvainen niin kuin minä olen. Alkoholismi tai muu päihdeongelma perheessä on niin voimakas ilmiö, että sen piirissä ihmiset kehittävät epäterveitä selviytymiskeinoja. Minä kehitin vahvuuden ja toisten ihmisten ja asioiden kontrolloinnin. Ne voivat olla hyviäkin puolia tiettyyn rajaan saakka, mutta alkoholistisuhteessa vaarallisia. Koska olin vahva selviytyjä, alkoholisti saattoi aina luottaa minuun ja käyttäytyä hulttiomaisesti. Kun yritin vahtia, vaatia ja kontrolloida, siitä tuli ristiriitoja ja ongelmia suhteeseemme.
Aloin nähdä näitä piirteitäni Al-Anon-ryhmässä. Sieltä sain apua myös toivottomasta parisuhteesta irrottautumiseen ja toipumiseen. Alkoholisti oli minulle rakas ja parhaimmillaan mitä ihanin. Vei minut taivaisiin. Mutta lopulta näitä aikoja oli hyvin vähän ja enimmäkseen oli tuskaa, epätoivoa ja pettymyksiä. Elämä oli toivon ja epätoivon kiikkulautaa.

Kauheasti kiitoksia kaikille vastanneille, tulee parempi mieli ja tämä ketjun luominen/eteneminen tekee tästä kaikesta jotenkin todellista.

Päätin siis lähteä lopullisesti, aamulla herättyäni ensimmäinen ajatus oli tämä kaaos ja soitin miehen siskolle, joka rohkaisi myös päätökseen. Hänen ymmärsi ja oli kanssani samoilla linjoilla siinä, ettei tilanne tule muuttumaan muutoin enkä voi jäädä odottelemaan. Myöhemmin konkretisoin tuota ajatusta entisestään sekä itselleni että miehelle viemällä loput hänen tavaransa pois asunnostani. Vaihdoimme pari sanaa ja tein selväksi, että tämä on lopullinen päätös ja molempien kannalta parempi ratkaisu. Hän oli vaitonainen, enkä tiedä yhtään, mitä hänen mielessään liikkuu.

Olen yrittänyt kertoa ystävilleni erosta, jotta olisi suurempi kynnys taas heikkona hetkenä palata takaisin. Vaikka nyt tämä tuntuu pelkästään helpotukselta, niin tiedän muutaman päivän kuluttua alkavani miettimään hänen tunteitaan, hänen pahaa oloaan jne. Cricket tosin kaivoi juuri tarvittavat sanat tuon palaamisen estämiseksi:

Tuon kun muistaisi vielä huomenna ja ylihuomenna ja kaikkina tulevina päivinä. Olen aiheuttanut toimillani vain hallaa miehelle, itselleni ja suhteellemme. Inhottaa ajatuskin siitä, minkälaista helvettiä elämämme olisi kymmenen vuoden kuluttua ollut! Ongelmani on pitkälti ollut se ristiriitaisuus, että jätän rakastamani ihmisen. Nyt voin todeta, että teen tämän nimenomaan siksi, että rakastan.

Mitä tuohon läheisriippuvuuteen tulee, niin alan tunnistaa noita vahvuuden merkkejä myös itsessäni -tai oikeastaan ne ovat olleet aina. Asioiden hoitaminen vain jostain syystä sujuu minulta - ja siinä huomaamatta sitten on kätevää hoitaa myös toisen asiat. Eräs kaverini totesi lakonisesti, että ethän sä voi koiraakaan kouluttaa noin: käsket, se tekee vähän sinnepäin jos sitäkään, mutta saa kuitenkin palkinnon ja seuraavalla kerralla ihmetellään, kun ei taas osaa. Sama homma lienee tässä eroamisessa, mies ei koskaan kuvitellut, että oikeasti erotaan - ainahan mä palaan takaisin hoitamaan ja rakastamaan.

Omituisia mielenliikkeitä, nyt tuo yllekirjoittamani saa miettimään, että minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi mieheltä sitä, että olen antanut asioiden jatkua enkä ole jättänyt aikaisemmin :smiley: Olen aika taitava!

Nyt kuitenkin keskityn hoitamaan itseäni irti tästä kaikesta. Tulevaisuus näyttää, kuinka käy, mutta omituista on huomata, että itse koen olevani tähän valmiimpi kuin koskaan. Että nyt meni kuppi nurin, kun sitä tarpeeksi kauan tökittiin! Toiveeni ovat aivan muualla kuin tuossa elämässä, jota minulle tarjottiin. Siitä tämä ajatus alunperin lähtikin: oltiin yhdessä jo haaveiltu ne lapset ajat sitten ja yhtäkkiä tajuan, ettei tuo toinen tee elettäkään niiden toiveiden suuntaan. Sanoinkin hänelle jossain vaiheessa, että jos täytyy valita, niin valitsen haaveet ja tulevaisuuden kuin hänet ja meidän ihanan menneisyyden.

On sellainen olo, että vietän loppuelämäni ensimmäistä päivää. Ja se tuntuu niin pirun hyvältä! :smiley:

Jee, hitto että kuulostaa hyvältä. Go for it woman! :smiley: Takapakkeja varmasti on luvassa, mutta suunta on oikea.

Viime yö tarjosi sitten ensimmäisen takapakkinsa - tai no ainakin se heilutti rankasti tätä viime päivien voittajaoloani ja vei yöunet mukanaan.

Pohdin yötä myöten ikäviä tapahtumia suhteessamme ja erityisesti niitä sanoja, joita toinen on humalassa syytänyt niskaani. Niiden sulattelemiseen menee vielä aikansa, ja saan niin suunnattomia viha-itkupotkuraivarituntemuksia (tosin omituista kyllä, tähän mennessä vain sisäistä kuohuntaa, en ole edes itkenyt viime viikkojen aikana) niitä ajatellessani, etten pääse niistä irti. Eräs kaverini todisti kerran yhtä humalaista kommunikaationriemuvoittoa ja totesi minulle nyt, että se ihminenhän vaikutti ihan hirviöltä.

Eikä se loppujen lopuksi edes jää pelkästään siihen humalaan. Laestaan tunteeni ja tarpeeni on jätetty huomiotta, päivästä riippuen olen välillä kokenut hänet täysin empatiakyvyttömäksi zombiksi ja toisinaan taas herkäksi, huomioonottavaksi pieneksi pojaksi, johon niin kovasti hänessä rakastuin. Tuo kaksijakoisuus on täysin käsittämätöntä ehkä erityisesti siksi, että samaan aikaan hän on niin monet kerran sanojensa mukaan rakastanut ja toiminut kuitenkin viestittäen aivan muuta. Olen ollut se kynnysmatto, heittopussi, tiskirätti ja mitä vielä! Inhottaa, että olen antanut itseni joutua tuohon tilanteeseen. Vihaan sitä peruskristillistä ajatusta niistä myötä- ja vastamäistä. Ajattelin liian pitkään, että tämä on joku “vaihe”, “hankala elämäntilanne”, “kyllä se vielä oppii”.

Suunnittelin kirjoittavani seinälleni ison lapun, johon listaan ne kaikki paskimmat kerrat ja sanat, jotta muistan heikolla hetkellä, että hänen kanssaan ne kuuluvat välttämättä suhteeseen ja niiden kanssa en voi itse elää. En tiedä, kuka edes voisi.

Harmillista vain, että tämä kaikki paska saa varuilleen ja pohtimaan sitä, että minkälaisia kauheuksia sitä ihmisten elämään kätkeytyykään. Äitini kysyi kerrottuani erosta, että joko sulla on seuraava kiikarissa. Vastasin, että minun puolestani kaikki kaksilahkeiset voivat pitää paskansa omanaan ja minun niskaan niitä ei enää syydetä. Että junalippu Siperiaan voisi olla oivallinen joululahja :smiley:

Ehkä nämä kaikki tunteet täytyy kokea. Olen vain aina ollut juuri se kiltti tyttö, joka ei saa suuttua eikä vihata, ja tuntuu väärältä edes kokea tällaista vihaa ja katkeruutta. Turhan paljon kuvittelen itsestäni ja lastaan harteilleni, jos ajattelen, että kaiken tämän jälkeen minun kuuluisi heti olla laupias Äiti-Teresa ja ymmärtää.

Heippa taas!

Kylläpä kirjoitit kuin omista tuntemuksistani ja ajatuksistani! Minäkin näin exässäni välillä ilkeyksiä latelevan juopon ja sitten taas herkän huomioon ottavan pikkupojan, josta minulla on sitten jatkuva huoli. Alkoholisti tosiaan varmaan jää sille kehitysasteelle, mistä asti on alkanut alkoholilla tunteitaan huuhtelemaan. Olen myös miettinyt, että pitäisi varmaan kirjoittaa joku paperilappunen ikävimmistä tilanteista muistuttamaan ikävöinnin hetkillä. Sitä tosiaan saa yöunet menetettyä ja katkeruuden pintaan, kun ne muistot sitten yhtäkkiä kaatuu niskaan. On niin vaikea uskoa, että on kestänyt sen kaiken ja siltikin ikävöi toista. Eikä sinun tarvitse olla enää kiltti tyttö! Olen itsekin huomannut saavani voimakkaita vihan tunteita, mutta en osaa ottaa voimaa niistä. Ne vain jotenkin sammuvat. Kiltti tyttö itsessäni tukahduttaa ne. Vihaa vaan, jos siihen pystyt :smiling_imp: .
Heh, ja tuo menolippu Siperiaan kuulostaa osuvalta. Itse haaveilen jostain ihanasta tasapainoisesta miehestä, mutta jos tulee vähänkin jotain kiinnostumisjuttuja…niin kaikki mahdolliset lukot menee päälle ja tosiaan tuon lipun vois iskee miehelle kouraan.

Täsmälleen samaa kuin Renja :smiley:

Aina mä vaan jaksan ihmetellä sitä kuinka samanlaisia juttuja me käydään läpi, me läheisriippuvaiset.

Kirjoituksestasi paistaa läpi huumori, itsevarmuus ja älykkyys. Pärjäät varmasti mainiosti eron jälkeen, tietenkin jopa paremmin.

Itse erosin juopostani kuukausi sitten. Mies on ollut siitä päivästä saakka raittiina. Eli siis toistaiseksi, enempää en usko toivoa. Olen kuitenkin saanut sen verran jo etäisyyttä asioihin että pystyn näkemään elämäni sellaisena kuin se oli; harmaan mössönä. Olin niin keskittynyt salailemaan ja häpeilemään ja suojelemaan että unohdin itse elää. Kävin eilen kirjastossa ja uusin kirjastokorttini. Tajusin etten ole edes käynyt kirjastossa yli vuoteen. Minä, joka rakastan lukemista, kirjastoja ja kirjakauppoja. Tajusin etten ole juhlinut syntymäpäiviäni ystävieni kanssa kuuteen vuoteen. Järkyttävää. Tajusin etten liikkunut kodin ja työpaikan välillä muuta kuin sen verran mitä miestäni kyttäsin. Kaikki muu oli vain rekvisiittaa.

Tuo kilttityttö juttu on munkin juttu. Mutta jännästi tämän eron myötä olen saanut uudenlaista itsevarmuutta. Ehkä se on jopa vähän uhmakkuutta mutta jotenkin on sellainen olo että nyt riittä kuramattona olo - muhun ei enää jalkoja pyyhitä! Tuossa yksi päivä ärähtelin puolitutulle joka ahdisteli mua tekstiviestitse tekemään itselleen erästä palvelusta eikä tainnut ymmärtää vinkeistä huolimatta etten ehdi, jaksa tai halua. Lopulta pamautin hänelle suoraan että mulla on yksinkertaisesti muutakin ajateltavaa ja tekemistä enkä todellakaan aio tehdä mitä hän haluaa joten jättäisi minut vain rauhaan ja pyyhkii numeroni pois kännykästään. Ehkä vähän extremeä mutta mulla oli jopa hyvä olo sen jälkeen vaikka ennen olisin pureskellut kynteni irti miettiessäni kuinka paljon sekin puolituttu minusta nyt pahaa ajattelee. :slight_smile:

Oho…wau Cher! Itse en kyllä vieläkään pysty tuollaiseen rajojen asettamiseen. Liukenen tai selittelen, mutta sinun suoritus :slight_smile: kuulostaa paremmalta. Mulle on ihan extremeä jo tää tänne palstalle kirjoittaminen ja al-anonissa suoraan ja rehellisesti puhuminen. Minä taas erosin ´fyysisesti´ jo aikaa sitten, mutta lähdin niin sanotusti vaan rillutellen eteenpäin tai puolishokissa, enkä käsitellyt läheisriippuvaisuuttani ja suhteen ongelmia ollenkaan. Ei se läheisriippuvaisuus noin vain irtoa. Sen käsittelemiseen pitää todella tehdä töitä.

^ munkin ehkä tarttis alkaa tekemään jotain konkreettista auttaakseni itseäni toipumaan. Huomenna olis avoin AA-ryhmä jossa käy alkkisten läheisiäkin tilittämässä. Ex-renttu ehdotti että menisin ja hän vahtisi tyttöä sillä aikaa. Otin välittömästi takapakkia. Minäkö sinne? Ei kai. Aloin keksimään tekosyitä, aivan kuten hän aikanaan sille ettei AA-ryhmään voi lähteä… :astonished:

Huomenta kanssasiskot! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuulla, etten ole yksin ja muutkin ovat käyneet läpi saman. En tiedä, miksi niin on. Voisi kuvitella lohduttavan enemmän, ettei kenenkään muun olisi tähän sontaan tarvinnut työntää käsiään.

Minun aamuni alkoi aivan käsittämättömän omituisella tavalla! Nukuin hyvin ja pitkään, siirsin herätystä eteenpäin, jotta saisin nauttia aamusta. Ja lopulta, kun sain silmäni auki, katselin sisään puskevaa auringonpaistetta ja olin tyytyväinen! Mitä kummallisuutta, viime kuukaudet ensimmäiset ajatukset ovat olleet luokkaa “voi vittu, taas uusi päivä tätä paskaa” ja ensimmäinen äänne huokaus. Näitä päiviä olikin jo ikävä!

Tosin pitkällinen tuo nautinto ei ollut, sillä irrottauduttuani konkreettisesti tuosta rentusta (voi, miten osuva tuo sana onkaan! :smiley:) on ajatukseni kielloista huolimatta harhailleet hänessä tämän tästä. Ruokakaupan jonossa, lounastunnilla jonkun selittäessä päivän kulkuaan, telkkarin ääressä riippumatta siitä, onko ohjelma liittynyt eläinsairaaloihin vai parisuhdedraamoihin. Tänään mietin tuota Renjan sanomista alkoholistin jäämisestä sille kehitysasteelle, kun on alkanut juomaan. Siinä voi olla vinha perä, ainakin tämän oman renttuni kohdalla.

En epäile sitä, etteikö tuo mies minua rakastanut. Ongelma lienee siinä, ettei hän kyennyt rakastamaan siten, kuten olisin halunnut ja tarvinut hänen tekevän. Koin olevani se äiti ja huoltaja, ja ilmeisesti mies jollain asteella kuvitteli samaa, sillä hänen olettamansa pyyteetön rakkaus on nimenomaan ainutlaatuinen side äidin ja lapsen välillä. Puolison tehtävä ei ole katsella vieressä ja silitellä päätä ja ottaa vastaan kaikki, mitä tarjotaan. Mutta mies selkeästi kuvitteli niin! En saanut esittää toiveita, pyytää tilannetta muuttumaan, “etkö tajua, kuinka paljon ahdistusta noilla mahdottomilla vaatimuksillasi aiheutat” kuului vastaus takaisin. Ja lopulta, kun pyysin häntä olemaan juomatta nyt ainakin jonkun aikaa, niin vastaus oli kuin pahaisen teinin uhmaa. “Minä en SINUN takia tee mitään tuollaista, olen jo tehnyt vaikka kuinka paljon ja aina vain vaadit lisää! Että nyt tulee stoppi ja minuahan ei mitkään marttakerholaiset määräile!” Aivan kuin olisi olemassa joku kiintiö, mitä voidaan tehdä toisten eteen - paska mäihä, jos aloitat suonensisäisiä käyttävästä narkkarista, sen kanssa tuo kiintiö riittää ehkä sekakäyttöön asti! Ja täten on ilmoitettu, että siitä pitäisi vielä itse olla kiitollinen, että edes se on tapahtunut!

Halleluja tuota rentun terävää maailmankatsomusta! Itselläni on kovin erilainen käsitys parisuhteesta ja vaadin, että minusta välitetään ja että se tulee myös esiin jokapäiväisessä elämässä. Voisi kuvitella, että 30-vuotiaalla olisi minäkeskisyys jo kadonnut jonnekin, ja tullut ymmärretyksi se, että parisuhteessa kaksi ihmistä tekee töitä yhteisten tavoitteiden eteen. Eikä niin, että vaimo tekee töitä miehen hyvinvoinnin eteen! Yhdelle aikaisemmalle miehelle olen jo todennut, että ketään ei rakasteta siksi, että hän vain on niin rakastettava. Että tuolla kuvitelmalla saa aikaan vain hyvin paljon katkeruutta. Minulle ihminen on sen toimissa, siis teot tekevät meistä jossain määrin sen, mitä olemme. Ja jos hänen toimensa sanovat, että olen täysin arvoton palvelusneiti, jonka tehtävä on tehdä hänen elämästään mukavaa ja helppoa, niin siinä ei suuretkaan sanat paina - eikä häntä loppuun asti tulla rakastamaan kaikesta rakastettavuudesta huolimatta!

Ah, olipas taas kiukkuinen aamun aloitus! Tällä uhmalla sitten eteenpäin!

Cher, minäkin sain vastaavanlaisen pyynnön juuri pahimpaan hetkeen, mutta en onnistunut yhtä ytimekkääseen vastaukseen kuin sinä. Totesin vain, että nyt on itsellä niin paha tilanne, että hetki on huonoin mahdollinen. En tiedä ymmärsikö, mutta sen tiedän, että näinä päivinä jos erehtyy kysymään palveluksen toteutumista, niin saatan sanoa hyvinkin pahasti.

Viiri hei, tuo kiintiöjuttu on niin osuvasti sanottu. Munkin renttuni kuvitteli että kun on jo niin paljon tehnyt, mulla ei ole oikeutta vaatia enempää.
REnttu on ollut ennen meidän suhdetta niin syvillä vesillä tuon alkoholin kanssa että on ollut asunnoton, lukion käynyt mutta täysin ilman ammatia, työtön pummi. meidän seurustelun aikana on siis saanut asunnon, koulutuksen ammattiin, hyvän työpaikan ja lapsen. Hänen mielestään minun olisi pitänyt olla kiitollinen näistä. Aivan kuin hän olisi hankkinut ne kaikki ihan vain minua varten, kuin niistä ei olisi hänelle itselleen mitään hyötyä. Hänen elämänsä mahtoi olla paljon parempaa silloin kun eleli kavereidensa nurkissa eläen pelkällä kaljalla ja pummaamalla rahaa ties mistä. Okei, juominen muuttui tuurinomaiseksi juopotteluksi meidän seurustelun myötä ja sen olisi sitten pitänyt olla minulle suurikin lahja.
Hän kerran kertoi mulle kuinka oli jutellut entisen tyttöystävänsä kanssa ja tämä oli tilittänyt kuinka huonosti häntä oli kohdeltu. Hän kertoili niitä juttuja ja totesi sitten perään että mun pitäis olla kiitollinen ettei ole mua kohdellut yhtä huonosti!!! :unamused:
Mä löinkin silloin luurin korvaan. Just joo. Soitti parin minuutin päästä ja pyysi anteeksi, että oli kuulemma tarkoittanut sanansa huumorilla. Ehkäpä hän oli silloin huumorimielellä liikkeellä, mutta vastaavanlaisia kommentteja tuli kyllä seurustelumme aikana vaikka kuinka paljon. “Mikään ei sulle riitä!” “Kuinka paljon mun oikein tarvii yrittää?” “Aina sä olet vaatimassa lisää!”

Ja tuo tietylle kehitysasteelle jääminen pitää munkin mielestä paikkansa. Mun renttuseni on ainakin käyttäynyt aina kuin just kakskymmentävuotta täyttänyt kolli.

Hei kaikille!
Olen ollut reilusti yli viisi vuotta suhteessa (nyt voin sanoa läheisriippuvuussuhteessa) ihmiseen joka on alkoholisoitunut huomattavasti tänä aikana. Viimeisen vuoden on ollut 5-7 päivää viikossa aamusta iltaan baarissa, ei siis käy töissä, eikä näin ollen ole rahaa vaan pääasiassa pummilla elelee. Kaljaa ja pilveä.
Asumme erillämme ja en ole “hoitamassa” häntä kuin silloin tällöin, on siis aikaa olla baanalla.
Nyt jätti minut kun on toinen nainen hänellä, sama tapahtui viime vuoden aikana kaksi kertaa - eli ymmärrätte että on tullut myös takaisin.
Läheisriippuvuudesta: miten voikin olla niin koukussa ihmiseen!!! Käyn itse töissä , en juo ollenkaan ja minulla on lapsikin. Olen mielestäni normaali mutta onhan epänormaalia rakastaa hullun lailla jotain renttua. Laitoin nimimerkiksi Parveke, koska mielestäni elämä alkoholistin kanssa on parvekkeella olemista. Siitä näkee koko kauniin maailman ja voi kuvitella vaikka mihin lähtevänsä tai mitä tekevänsä - kuitenkin parvekkeeltahan ei pääse muualle kuin takaisin sisään. Takaisin alkoholismiin eikä mihinkään pois.
On aivan valtava tuska rinnassa kun hän sanoi kuolettavat sanansa toisesta naisesta - maailma on ihan erinäköinen tänään, hyvä kun jaksan hengittää. Se on niin hullua tässä meidän sijaiskärsijöiden palstalla mutta näin se vain menee.
Sellaista olisin kysynyt kanssasiskoilta että miten kauan kanabiksesta saa hyvän olon, jos sitä jo polttaa joka päivä. Onko se vaan vuodesta toiseen hyvä aine vai pitääkö siirtyä jossain vaiheessa muuhun? En tiedä onko ongelma enää minun, mutta kuvittelen tietenkin rakastavani loputtomiin ja mietin mitä pahimmillaan voi breikin aikana päihderiippuvuudelle tapahtua. Parhaimmillaan tietenkin ihminen menee töihin ja tulee onnellisemmaksi kuin mitä koskaan oli minun siipieni suojassa.
Voikaa hyvin!

En ole koskaan kuullut noin loistavaa vertausta alkis-riippis suhteesta kuin sinun parveke vertaus !

Hei parveke ja muut! Loistava vertaus tosiaan. Itse todistan sitä para-aikaa, kaikesta kuvitellusta vahvuudestani ja irtipäästämisestä huolimatta ikävöin enemmän kuin koskaan. Ehkä sen tekee kohta teemalta tuleva film noir -leffa: ne leffat olivat meidän yhteistä aikaa.

Hajosin totaalisesti ja sen hajoamisen aiheutti pihaan parkkeeraava nelihenkinen perhe. Hetkeä aikaisemmin jossain itki pieni vauva, ja mietin, että huh huh, nyt en haluaisi kuulla mitään perhe-elämästä ja onnesta. Niin johan siihen saapuu toisilleen hellästi puhuva pariskunta kahden pienen lapsensa kanssa: “isä ottaa kyllä turvavyön pois”, “autapa äitiä nyt tuon kanssa” jne. En olekaan luopumassa vain tuosta rentusta, siinä samalla menevät meidän yhteiset unelmat ja pelottavaa hirveästi, saanko niitä enää ikinä takaisin. Ajattelin aikaisemmin, että otan ne unelmat sitten jonkun toisen - jonkun kunnollisen ja paremman - kanssa. Mutta tänään itkin vuolaasti sitä, että ne eivät tapahdukaan minun rakkaan renttuni kanssa.

Tuossa tilassa olin valmis ottamaan luurin käteen ja soittamaan, että kai sä nyt opit, eletään taas ja anna mulle mun haaveet takaisin! Onneksi valitsin kuitenkin paremman vaihtoehdon, ystävän, joka sai palautettua kaiken uomiinsa. Mutta tuosta kaikesta tuli mieleen se, että tässä kaiken keskellä minusta on tullut maailman paras unelmoija.

Elin pelkästään kuvitelmien voimalla, niillä lauseilla, että “sitten kun mennään sinne”, “sitten kun tapahtuu sitä”. Kerta toisensa jälkeen yritin ja tein kaikkeni, että jokin niistä onnistuisi: meidän yhteinen aika stressaavien työhommien päätteeksi jne. Mutta, kuten näissä tarinoissa yleensä, joka ikinen kerta vastassa oli karu todellisuus ja suuri pudotus pilvilinnojen reunalta rentun syliin. Se kohta vain jäi epäselväksi, mistä ihmeestä olen kaivanut kaiken sen uskon ja toivon aina uusien pilvilinnojen rakentamiseen.

Tunnistan tuonkin piirteen kyllä jo aikaisesta lapsuudesta. Pienenä halusin kotoa pois yli kaiken, kokosin teininä kansion, joissa olivat opintosuunnitelmat lukion varalle jossain kaukana poissa. Aivan kuin tuo pieni tyttö olisi palannut taas ja saanut elinvoimansa nimenomaan siitä samankaltaisesta tilanteesta: turvallisesta ja tutuksi käyneestä ahdistuksesta ja pahasta olosta, jossa saa elätellä toiveitaan. Ja toiveissahan kaikki on mahdollista!

Voi kurjuuksien kurjuus. Tämä tullee jatkumaan vielä pitkään. Tekisi mieli sätkiä lattialla ja kiukutella, että miksi vitussa sen miehen piti pilata kaikki hyvä, mikä olisi voinut olla! :imp: Vaan kokemus kertoo, että tuokaan auttaisi mitään, vaikka mies olisi sitä todistamassa!

Tänään voisi olla se päivä, kun kirjoitan sen Ei enää ikinä -listan.

Ai joo, oman paasaukseni lähti jo menemään, mutta tässä vielä parvekkeelle:

Yhtään en tiedä. Kai sillä on jotain tekemistä oman persoonallisuutensa kanssa. Oma psykologini oli sitä mieltä, että yritän hakea hankalista miessuhteista tyydytystä huonolle isäsuhteelleni; tuntisin itseni järjettömän hyväksi ja tärkeäksi, jos kehno mies tekisi eteeni suuria uhrauksia. Itse luulen enemmän, että se on sisäänrakennettu sympatia (ja kun päästiin niihin vanhempiin, niin syytettäköön tässä kohtaa äitiä - hra Freud olisi niin ylpeä!), olen vain loputtoman kiltti, kuten naisen kuuluukin olla ja sen takia jaksan ja jaksan rakastaa yhä vain. Loppujen lopuksi kai nuo ovat sama asia, huono itsetunto. Mutta kuten sanottua, en yhtään tiedä, arvailen siinä missä psykologinikin. Voi se olla vain paskaa tuuriakin: ollaan rakastuttu ihmiseen, josta kuviteltiin jotain aivan muuta ja joka paljastuikin sitten rentuksi. Olkoon syynä rakkaus tai huono itsetunto, järjenvastaista se silti on - eikä kellekään hyväksi.

Mitä kannabikseen tulee, niin henkilökohtaisesti en usko porttiteoriaan siinä mielessä, että kannabiksen polttelusta kovin yleisesti siirryttäisiin vahvempiin sitten, kun ei saada siitä enää tarpeeksi irti. Kyllä ne kokeilijat, jotka muutakin haluavat, siirtyvät sinne ilman kannabistakin. Nuo polttelijat ovat kuin oma punasilmäinen lajinsa - vannovat sen nimeen ja uskovat sen pyhyyteen. Se halutaan erottaa muista huumeista toisaalta ihan syystäkin, mutta se ei poista sitä, etteikö se itsessäänkin aiheuttaisi ongelmia tai olisi ongelma. Ne ongelmat vain ovat erilaisia kuin muiden huumeiden kohdalla.

Mutta tosiaan, riippumatta siitä, sortuuko tämä kyseinen mies johonkin, sinun ei tosiaankaan pitäisi joutua sitä pohtimaan. Hän on vastuussa tekemisistään etkä sinä voi siihen vaikuttaa. Niin paskalta kuin se tuntuukin, suutelemalla siitä sammakosta ei saa prinssiä - ei vaikka sen toistaisi kuinka monesti! Tämän olen viime kuukausina oppinut :slight_smile:

Omalla kohdallani tajusin vuosia myöhemmin olleeni rakastunut omiin odotuksiini elämästä. Renttuni oli myös niin ‘kiltti’ (tai välinpitämätön tai ilman omia unelmiaan) että suostui unelmoimaan samoista asioista :slight_smile: ‘Pakoon’ minun odotuksiani hän pääsi vain juomalla. Siitä hän määräsi itse.