Kannattaako vanhemmille sanoa, että juominen häiritsee?

Olen 25-vuotias alkoholistiperheen tytär ja viime vuosien kovan työn ja terapian tuloksena olen ottanut sellaisen etäisyyden vanhempiini, että oma arki ei jatkuvasti katoa ahdistuksen suohon. Pahoina juomiskausina en kyläile enkä puhu puhelimessa vanhempieni kanssa - välillä toki on tulkintavaikeuksia siitä, uskaltaako lapsuudenkotiin mennä. Vaikka se tuntuu pahalta, olen opetellut, että viikonloput ja kaikenlaiset juhlapäivät ovat usein kaikista huonoin kyläilyaika. Vanhempien syntymäpäivinä, isän- ja äitienpäivinä lähden perheen kanssa ulos syömään, koska tuntuisi liian pahalta kieltäytyä. Matkoja edes sukulaisiin en mielelläni tee vanhempien kanssa yhtä aikaa.

Vanhempani ovat 55 vuoden tuntumassa, ja etenkin isän terveys on alkanut pettää. Oireet eivät liity suoraan alkoholiin, mutta alkoholinkäytön vähentäminen olisi ensimmäinen askel niiden auttamiseen. Olen todella huolissani heistä ja heidän elämäntavoistaan, ja surullinen ja ahdistunut siitä kuilusta jonka alkoholi on väliimme kaivanut. Tottakai haluaisin olla läheinen vanhempieni kanssa ja muistaa sen kaiken hyvän, mitä heissä on, mutta minkä teet. Tuntuu, että nämä itsenäistymisvuoteni ovat vieneet minua aina vain kauemmaksi vanhemmistani, ja ainakin minun silmissäni näyttää että sinä aikana he ovat lipuneet yhä huonompaan suuntaan. Pahoja juomiskausia ei ole sen enempää, mutta jatkuva reilu tissuttelu ja yleinen sekavuus tuntuu lisääntyneen etenkin isällä.

Se, mitä nyt 25-vuotiaana mietin on, olisiko minusta vihdoin sanomaan vanhemmilleni juomisesta suoraan, neutraalissa tai suhteellisen neutraalissa tilanteessa, ja olisiko siitä mitään hyötyä. Jos sanoisin: En halua olla kanssanne tekemisissä kuin juotte. En enää pelkää niin kamalasti kuin nuorempana, että asiasta sanominen tuhoaisi suhteemme lopullisesti. Osaisiko kukaan samankaltaisessa tilanteessa jossakin roolissa ollut sanoa, kannattaako asioita ottaa puheeksi, jos toinen ei kuitenkaan halua kuulla?

Heippa. Harmillisesti vaikuttaisi tämä sivusto olevan hiljentynyt.

Isäni on alkoholisti (tämän tosiseikan myöntäminen/tunnustaminen otti itseltäni koville) ja vanhempani erosivat suurimmaksi osaksi tämän takia vastikään. Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä ja asunut omillani jo pidemmän aikaa, sekä naimisissa.

Se, mikä sai minut vastaamaan, on samaistumisen tunne tuohon etäisyyden ottamiseen tai ehkä sen hankaluuteen. En tiedä varmaksi, mutta uskoisin sen olleen hankalaa sinullekin. Vielä vanhempieni ollessa yhdessä, mutta korostetusti jatkossa, kun viinaan menevä isä tulee asumaan yksin, minun tekisi mieleni olla oman mielenterveyteni vuoksi olematta liiaksi tekemisissä hänen kanssaan.

Tämä ihan vain siksi, että hän on aivan mahdoton, kun alkaa juoda. Tällaistakin kun on käynyt useamman kerran, että joku on yrittänyt ottaa yhteyttä, eikä puhelimeen olla vastattu, ollaan menty paikalle huolestuneina (olemme huolestuvaa sakkia) ja ukko makaa lattialla ketarat oikosenaan.

Toisin sanoen minun tekisi mieli varmistaa aina välillä hänen vointinsa, mutta samanaikaisesti pelkään sitä, jos ei hän vastaa ja melkeinpä arvaan, mistä se johtuu, enkä saa mielenrauhaa.

Isäni alkoi juoda oikein olan takaa vasta, kun olin itsekin jo reilusti aikuisiässä. Meillä on oikein läheiset ja mainiot välit noin yleisesti, mutta tuo hänen humalakäyttäytymisensä ikään kuin hiertää niitä - puhumattakaan avioerosta.

Lisäksi en pääse eroon siitä ajatuksesta (jota olen erittäin varovaisesti joskus ottanut esillekin), että isälleni iskisi jossain vaiheessa päälle sellainen “millään ei ole enää mitään väliä” -asenne, joka maksaisi avioliiton jatkoksi työpaikan, jonka hän on kuin ihmeen kaupalla onnistunut säilyttämään. Pelkään jopa itsetuhoisuutta.

Tuo yksi tämän foorumin osio on käsittääkseni alkoholistiperheissä varttuneille tai varttuville henkilöille, joten päätin liittää tarinani tähän, jotta saisin edes hieman purettua ajatuksiani. Meidän perheen tilanteessa ei ole enää sitä aspektia, että miten lasten käy, koska sekä minä että myös sisarukseni olemme jo aikuisia (ts. asumme omillamme), mutta tietysti olemme huolissamme isästä.

Vihjaisin jo aiemmin, että oma mielenterveyteni on heiveröinen, koska sairastan mm. paniikkihäiriötä. Jos isällä alkaa mennä oikein hurjasti, en todellakaan tiedä, kuinka itse jaksan perheeni, työni ja elämäni kanssa. Ilman ylimääräisiä stressitekijöitäkin on toisinaan hankalaa.

Ongelma ei todellakaan ole se, etteikö näistä asioista oltaisi puhuttu kymmenet ja taas kymmenet kerran. Kaiken lisäksi isäkin ymmärtää ongelmansa ja sen seuraukset. Äiti väläytti avioeroa ensimmäisen kerran jo vuosikausia sitten, mutta ei hommaan vain tullut tolkkua. Ja kuten on moneen kertaan todettua, ei uhkailut sun muut lopulta myönteiseen ratkaisuun johda.

Juuri tätä tarkoitin sillä, että olisiko helpompaa olla olematta yhteydessä (“ignorance is bliss”) ja huolestumatta.

Lopetan tältä erää tähän ja jatkan joskus, jos tulisi lisää vastauksia tai tarvetta edes kirjoittaa jotain. On periaatteessa sama, vaikka olisin kirjoittanut tämän muistioon - kunhan saa vähän purkaa paineita.

Kannattaa sanoa! Mitä aikaisemmin, ja mitä pienempänä lapsi sanoo “isi/äiti, älä juo tänään”, niin sitä paremmin se vaikuttaa vanhempaan. Mitä aikaisemmin totuus kuullaan lapsen suusta, sen isomman kyyneleen se vuodattaa juovan vanhemman poskelle. Ja vanhan totuuden mukaan, kyyneleet parantavat. Kenties joskus juomisenkin. Aina kannattaa yrittää.

Aikuistuneille lapsille ehdotan että kaikesta huolimatta, olkaa ilmanmuuta yhteydessä, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Selväksi toki pitää tehdä, että yhteydessä ollaan vain selvinpäin. Yrittäkää järjestää aina välillä jotain yhteistä kivaa aktiviteettia. Jälkeenpäin sitten voidaan muistella niitä kivoja hetkiä, jossa alkoa ei ollut läsnä. Katsella vaikka valokuvia, jne.

Vanhusten yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen tunne kun on ymmärtääkseni lähes ykkösmotivaattori sille, että “No justiinsa, miksipäs ei ottasi vähän lisää, kun kukaan ei välitä muutenkaan.” Kukaan ei kuitenkaan ole vastuussa omista vanhemmistaan, mutta “syöksykierteen” riskejä on suht’ pienillä, yksinkertaisilla teoilla mahdollista vähentää todella paljon. Syöksykierrettä, jos semmoinen sitten tapahtuu, ei voi, eikä kannata yrittää pysäyttää. Elämä vaan joskus toimii ikävästi.

No pienempänä sanoin vanhemmilleni että en tykkää jos isi ja äiti juo alkoholia, teidän käytös muuttuu uhkaavaksi ja näin se oli. Isä ja äiti eivät ottanut kantaa ollenkaan vaikka lupasivat parannusta…
Aikuisena sanoin suoraan kun e enää kestänyt , kun laiminlyövät minua jo pienestä asti usein en saanut edes ruokaa ( ei tarvitse mainitsea minkälaista alkoholin orjien lapset elää ). No asiaan, siis sitten aikuisena sanoin suoraan, mutta…
En ollut enää tervetullut, tuon vanhemmat tekivät minulle kyllä selväksi käytöksellään, varsinkin äiti.
Nyt molemmat ovat jo kuollut alkoholin ansiosta.
En ole saanut sanoa kaikkea suoraan heidän elin aikana, kannattaa sanoa kaikki vaa mikä ahdistaa ja ahdisti pienenkin koska jos et sano mitään ja vanhemmat menehtyy niin voi alkaa kaduttaa kun ei ottanut sitä mahdollisuutta sanoa heidän elinaikana
Siis sano mitä sulla on sanomista tuo on sinun oikeus ! Kaiken päälle mitä olet saanut myös saanut kokea kun olit vielä pieni lapsi!
Tuulesta sielusi heitä kissa pöydälle! Niin et tule katumæn!
Meitä lapsia kaduttaa kun kukaa ei uskaltanut sanoa kaiket koska isä oli niin uhkaava tyyppi jos oli juonut alkoholia!

Hei,
vastaan kun samaistun viestiketjun aiempiin viesteihin. Olen 23 vuotias tyttö, joka on ollut nyt muutaman kuukauden sairaslomalla burn-outin ja masennuksen vuoksi, tavoitteena saada muutama lapsuuden ja varhaisnuoruuden asia käsiteltyä. Isoin asia näistä on isän alkoholismi.
Isäni erosi äidistäni alkoholismin vuoksi minun ollessani 6v ja siskoni 3v. Tapasimme isää jokatoinen viikonloppu. Isä oli eron jälkeen noin vuoden raitis, kunnes alkoi juoda muutaman oluen iltaisin. Vuosien varrella määrät ovat kasvaneet ja nykyään kulutus on (isän puolison mukaan, onnistuin kerran kaivamaan häneltä tiedon kun hän oli soittanut minulle umpikännissä)arkisin pullo viskiä ja viikonloppuisin enemmän. Isälläni on myös erittäin vakavia terveysongelmia, joihin hän syö hirvittäviä määriä lääkkeitä. Moni näistä lääkkeistä on sellaisia, joiden kanssa ei missään nimessä saisi ottaa alkoholia ja pelkäänkin, että suuri osa isäni mysteerisairaudesta, jota lukuiset lääkärit ovat koittaneet selvittää mutta kukaan ei tiedä miten hoitaa, on alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksien oireita. Olen myös pohtinut, josko isä huijaa lääkäreiltä liian suuria määriä lääkkeitä, sillä isäni ei käytä e-reseptejä lainkaan ja käy useamman eri firman lääkäreillä. Isäni täyttää pian 60v ja pelkään hänen kuolevan pian.
Olen valmistellut itseäni “interventioon” psykoterapiassa (josta on ollut paljon apua) ja keskustellut siskoni kanssa asiasta. Juuri äsken teimme kumpikin listat, joihin kirjoitimme toiveita, pelkoja, traumoja ja kysymyksiä.
Toiveina on
-isän saaminen terveeksi, eli käytännössä alkoholista vierottautuminen ammattilaisten avulla
-isän tapaaminen jatkossa vain selvinpäin
-uusien, hyvien muistojen luominen
En tiedä onko kummallista istua isän kanssa alas listat kourassa, mutta olemme kumpikin herkkiä tyttöjä siskoni kanssa ja tuntuu, että lista on hyvä apuväline ja turva näin pelottavassa tilanteessa. Emme ole koskaan puhuneet isällemme hänen alkoholinkulutuksestaan tai siitä, että meitä on lapsina pelottanut ja ollut paha olla juopottelun takia. Isä ei ole myöskään koskaan huutanut minulle ja on ollut todella rankkaa nyt viimeisen vuoden aikana, kun olen pystynyt itselleni tunnustamaan, että isä on alkoholisti ja lapsuuteni, noh, lasinen.
Pelkäämme, että isä kuitenkin loukkaantuu, puolustelee, vääristelee menneitä, kieltää totuutta tai kieltäytyy kuuntelemasta. Todennäköisimmin loukkaantuu ja ottaa ns. marttyyrin asenteen ja alkaa ryypiskellä suruunsa kahta kauheammin. Tahdon kuitenkin (itsekkäästi) saada lapsuuteni kokemukset sydämeltäni vastareaktiosta huolimatta.
Pohdin myös, että onko vieroitukseen hakeutuminen helpompaa jos annan keskustelun yhteydessä isälleni vaikka esitteitä eri hoitopaikoista? Silloin viesti hänelle voisi olla enemmän välittävä kuin syyttävä. Vai mitä te ajattelette? Onko joku samassa tilanteessa tai käynyt tällaisen väliintulon läpi? Neuvoja?
Minua ja siskoani jännittää todella paljon, mutta onneksi meillä on toisemme ja voimme yhdessä käydä tämän toisiamme tukien läpi.

Ps. Keskusteluun liittyy myös isäni puoliso, joka on ollut isäni kanssa yhdessä siitä asti kun olen ollut 7v, hänelläkin on osansa ikävissä kokemuksissa. Keskusteluun tulee myös puolison tytär, joka on jo 30v ja tähän mennessä ainoa henkilö joka on isälleni ja hänen puolisolleen heidän alkoholinkulutuksestaan puhunut. Keskustelut ovat aina olleet riitaisia.