Kannabispsykoosi vai shamaanimatka?

Tämä tapahtui toissapäivänä. Minulla on vielä itse kokemuksen jälkeen ollut hulluja oloja, esim. ruumiissani oli teddykarhu, joku on eilisestä asti istunut sängylläni suurimman osan ajastani tuijottamassa minua, pienetkin äänet häiritsivät minua eilen illan aikana aivan liioitellusti ja ennen nukkumaanmenoa kaikki tuntui väärän kokoiselta.

Ennen kuin kävimme parvekkeella polttamassa olimme kaverini kanssa jutelleet siitä, että usein nukahtaessa tuntuu että huoneessa on joku. Jatkoin tätä topikkia kuvailemalla sitä, mitä edellisenä iltana olin ajatellut aiheesta. Suljin silmät ja aloin kuvailla mitä olin kuullut. Mieleeni nousi mielikuvia, jotka liittyivät vain puoittain siihen mitä edellisiltana olin ajatellut.

Kuulin mielikuvia arkipäivän tilanteista (synestesia), valokuvan tarkkoina ja huomattavan yksityiskohtaisina.

  • Kolme lasta ajamassa pyörällä, yksi vähän pienempi kolmipyöräisellä. Heillä on punaiset pyöräilykypärät ja kirkkaanväriset vaatteet. Tie on suora asfalttikatu ja sen reunalla on vihreää hoidettua nurmikkoa.

  • Nainen leipomassa. Hänellä on punaruskea olkapääpituinen tukka ja vaaleanpunainen essu. Pöydällä on leikkuulauta ja jauhopussi.

  • Kolme naista juomassa teetä olohuoneessa. Kaksi naista istuu sohvalla ja yksi nojatuolissa. Nojatuolissa istuva nainen kumartuu eteenpäin ehkä kuunnellakseen kahden sohvallaistujan keskustelua. Nojatuolissa istuva nainen on jotenkin erilainen, ehkä nuorempi kuin kaksi muuta tai sitten eri maalainen. Sohvakalustus on vanhantyylinen ja sen keskiössä on lasipöytä, jonka reunoissa on myöskin vanhantyylistä metallikoristelua.

  • Nainen ompelee käsin. Kangas on valkoinen ja vähän karhea.

  • Lapsia leikkipuistossa. Puistossa on kahden keinun keinuteline, jossa toinen on rengas- ja toinen lautakeinu. Vieressä on kiikkulauta. Lapset eivät ole kummassakaan näistä, mutta tunnen heidän läsnäolonsa mielikuvassa jossakin lähellä olevassa kiipeilytelineessä jonka lähellä on myös karuselli.

  • Mies rannassa. Tämä mielikuva oli vähän erilainen, se ei ollut elävä samalla tavalla kuin muut, vaan tuntui olevan ikäänkuin läsnä jossakin muussa mielikuvassa (ehkä jonkun jossain mielikuvassa olevan ihmisen muisto tai valokuva jonkun mielikuvassa olleen ihmisen taskussa). Mies kokeilee kädellä vettä ehkä tietääkseen onko se kylmää tai pestäkseen jotain kädestään. Hänellä on beige kalastajanhattu ja aurinkolasit.

Olin kierreportaissa jotka veivät maan sisään. Kyseessä oli ilmeisesti tie hautakammioon, sillä seinällä oli pyhimysten kuvia ja kynttilöitä. Eloton ruumis juoksi portaita alas ja minä olin sen kyydissä. Se toimi siis robotin tapaan. Ystäväni halasi minua ja se vapautti minut ruumiista, jonka kyydissä olo pelkkänä henkenä ahdisti minua hieman. Hautakammion ovi avautui ja tulin kaivoskuiluun. Syöksyin pienellä kärryllä, sellaisella jolla viedään kivenmurikoita, käytävää eteenpäin hurjaa vauhtia. Se mutkitteli ja nousi ja laski päätähuimaavasti. Kaivoskuilusta tulin metroasemalle/metrotunneleihin, sieltä viemäreihin ja lopulta mielisairaalaan jossa katsoin ikkunasta. Mielisairaalan jälkeen näin retkipaikan nurmikentällä, jonka laidalla oli metsää. Maassa ison tammen luona oli viltti, jonka päälle oli jäänyt eväskori ja sen päällä ollut muovikansi. Retkipaikalla oli tapahtunut jotain pahaa, ja joku toinen oli ollut sen pahan vieressä toisen juostessa metsään. Joissain näissä paikoissa todellakin näin mitä oli joskus tapahtunut, ikäänkuin jäljen tapahtuneesta. Esimerkiksi metroasemalla oli harmaa läikkä, kuin vahvalla lyijyllä sutattu varjo, jossa oli kuollut joku.

Kävin jossakin perulaiskylässä. Kansalla oli kirkkaanvärisiä vaatteita, mutta paikassa oli kuitenkin nykyaikainen vivahde. Kylässä oli yksi isompi talo, joka ei ollut kylläkään järin loogisen mallinen. Luulin ensin sen olevan temppeli, jossa uhrattaisiin joku, mutta se olikin virkistäytymispaikka tai jonkinsortin hotelli. Katolla oli vihreitä ruukkukasveja ja aurinkotuoli. Koko rakennus oli jotenkin habbohotellimainen. Yhtäkkiä nousin korkealle, luulin pysähtyväni mutta kohta näinkin jo pilvet allani. Pyörähdin hetken leikkisästi niiden yläpuolella. Sitten tulin huimaa vauhtia alas. Reissu korkeuksiin oli samantapainen kuin Linnanmäen “Raketti”, mutta tosiaan ilman kulkuvälinettä. :smiley: Se oli hauskaa, nauroin ja kaverini kysyi miksi hytkyn.

Olin saanut jo hieman silmiä auki tähän mennessä. Ruumiissani oli lisäksi joku toinen. Se kukaan toinen ei kuitenkaan ollut vallannut minua, vaan ikäänkuin muuttanut minuun asumaan. Se toinen oli vain pienessä osassa minua, ei siis samanlainen kokonainen sielu kuin minä. Näin mielessäni sen toisen pienen ja kodikkaan asumuksen, mutten tiennyt missä päin ruumistani se sijaitsi. Kädessäni oli hautausmaa, ja ihmettelin, miksi se joku toinen on ottanut kuolleet sukulaisensa mukaan. Haudoissa ei tosin ollut yhdessäkään mitään kokonaista, vaan pelkästään paloja jostain.

Sitten sieluani alettiin vetää pois ruumiistani. Sieluni oli kokoiseni ja periaatteessa myös löyhästi ruumiini muotoinen, mutta kuitenkin joustavan muokkautuvainen. Se oli noussut jo vyötäröni tienoille kun sitä kiskottiin pään yläpuolelta. Istuin sängyllä ja kallistuin vetoliikkeen mukana. Tuntui kuin sielussani olisi ollut köysi tai sitä vain kiskottiin köydenvetotaktiikalla. Harasin vastaan ja vaikka välillä sitä pääsi vähän enemmän ruumiin ulkopuolelle, se ei päässyt karkuun.

Minun täytyi jatkaa keskittymistä. Koko ajan oli pakko keskittyä johonkin, ajatella jotain ankarasti tiedostaen, kuunnella jotakin, katsella jotakin. En saanut hetkeksikään lakata keskittymästä tai olisin pudonnut tyhjyyteen. Kaikki olisi lakannut olemasta ja hetken olisi ollut vain olemattomuus. En halunnut sitä. Keksin nopeita sormileikkejä ja jatkoin puhumista taukoamatta. Välillä ystäväni puhui minulle jotakin ja sekin esti keskittymisen loppumisen.

Kissa kulki ohitseni kun makasin sängyllä. Sanoin ääneen “sateenvarjometsä”. Kissan minusta katsottuna ylöspäin kohoavat käpälät näyttivät mittasuhteiltaan jotenkin vääristyneiltä. Ne olivat kuin puut jotka kohoavat ympärilläsi nähtävästi kohti yhtä pistettä kun makailet metsässä maassa. Sen karvoista tuli mieleen trooppiset kasvit ja palmut, joihin viittasin sanalla “sateenvarjo” kun en korrektia ilmausta muistanut. Toinen samanlainen sanojen sotkeminen tuli kun sanoin pöydällä olevaa ganjapussia “pakoputkijuurekseksi”. Siinäkin oli logiikkansa, vaikka ulkopuoliselle ehkä ei sille vaikuttaisi. :smiley:

Sain ilmestyksen Tampereen Hämeensillasta. Se ei ollut samantyyppinen mielikuva kuten aiemmat, vaan ilmestys. Sää oli synkkä ja harmaa, ja patsaiden paikoilla olikin ruukkupuita. Katu oli täynnä harmaita ihmisiä. He olivat epäsiistejä, nuhjuisia ja kuluneita. He kulkivat ympärilläni ja välissämme oli aita. Tiesin, että he olivat “rave-kansaa”/“rave-ihmisiä” [reivi]. Aloin vahingossa ajatella erästä ystävääni, ja tajusin että minun piti lopettaa heti tai muuten voisin vahingossa nähdä hänet heidän joukossaan. Avasin silmät ja huone oli täynnä näitä raveihmisiä. En nähnyt heitä konkreettisesti fyysisesti (hallusinoinut), vaan pikemminkin sieluni silmin. Samalla tavalla näin myöhemmin toisella kertaa silmäni avattua tapetit eri värisinä. Katsoin huonetta muuten fyysisin silmin, mutta jostain syystä tapettien kohdalla keskityin päänsisäiseen kuvaani tapetista.

Toinen ilmestys jonka näin, olin minä. Olen maalaisromanttisen näköisellä niityllä menossa kohti rantaa, jossa on mökki ja puutarha. Niitty viettää hieman alaspäin ja heinikko on korkeaa. Olen eri näköinen kuin “oikeasti”. Vartaloni on pehmeämmän muotoinen muttei silti lihava. Hiukseni ovat samaa ruskeaa ja yhtä pitkät kuin minun oikeastikin, mutta pienellä kikkurakiharalla. Päälläni minulla on vanhanaikainen hienostotytön vaaleanpunainen pitsikoristeltu leveähelmainen mekko ja päässäni siihen sopiva hattu. Pitelen kädellä kiinni hatusta järveltä tulevassa tuulessa. Minulla on kädessä valkoiset hansikkaat ja toisessa kädessäni mekkoni pitseihin sopiva päivänvarjo.

Päädyin sisälle mieleni huoneeseen. Tiesin, että tämä paikka on psyykkinen mieleni, ei siis henkinen sielu jota oltiin yritetty vetää ulos minusta. Huone johon olin tullut, oli pyöreä. Se muistutti Särkänniemen akvaariota. Seinällä oli mielikuvia, joissa olin alussa käynyt - portit jokaiseen. Katsoin alasvieviin kierreportaisiin ja näin siellä mustan sumun. Se oli se tyhjyys, jonne putoamisen pystyin välttämään vain keskittymällä. Juoksin säikähtäneenä yläkertaan (siis tietoisesti päätin juosta, liikkeeni eivät olleet mitenkään ohjailtuja). Siellä oli huone täynnä luukkumaisia portteja, joiden läpi saattoi kulkea. Jokaisen portin läpi kulkiessa saisi sen toiselle puolelle jonkin ihmeellisen kyvyn; veden alla hengittämisen, näkymättömäksi muuttumisen, ajatusten luvun tms. Valitsin lentämisen. Tulin ulos sinitaivaalle pienten suloisten pilvien keskelle.

Aika aikansa kutakin, ja tila alkoi laskea. Olin yhä enemmän ja enemmän läsnä tässä maailmassa ja toisessa maailmassa olo muuttui kuin uneksi, josta on vaikea pitää kiinni. Koin taukoamattomalla tykityksellä kaikkea, joten aika paljon on varmasti jäänyt pois tästä kuvauksesta.

l

jonkinlainen shamaanimatka, lääkärikielessä kannabispsykoosi.

Mut noita matkoja ei tosiaan kannata harrastaa usein.

Joo, tässä kerrassa taitaa olla ihan hemmetisti pureskeltavaa pidemmäksi aikaa :smiley: Siellä matkalla ensimmäistä kertaa tietoisuuteni tietoon tulleet rave-ihmiset on seuranneet mua ko. matkan jälkeen nyt kolmatta päivää, seisovat tuijottamassa ja suuttuivat kun kattilankansi putosi ym… Sitten mun ruumiissa oli teddykarhu, illalla nukkumaanmennessä kaikki näytti väärän kokoiselta, välillä on hirveä pelko niin että itkettää ja pienetkin äänet kuuluu ajoittain vainoavan kovina.

Toivottavasti tästä selvitään, mutta miten mua epäilyttää tämän poismeno. Tuntuu niin todelta.

Oh yeah, mulle satasella samaa!

Ei vaan oikeasti, mene lääkäriin heti! Tuo vaikuttaa jo tilalta mikä tuosta ehkä vain enää syvenee ilman apua. Tuskin kuitenkaan sitä haluat. Tuo myös kuulostaa erään ystäväni tarinalta. Hän on laitoksessa omassa pienessä maailmassaan lopun elämäänsä. Hänkin sai tilansa aikaan kannabiksella.

HAE APUA!

Kiitos noteeraamisesta ja kommentoimisesta, mutta tuo ei järin rohkaise hakemaan sitä apua. Olen ollut laitoksessa (täysin päihteisiin liittymättömistä syistä), enkä usko että mikään sellainen auttaa.

Jotenkin tästä olisi kyllä mukava selvitä, koska äsken kuollut lapsi seurasi mua koko matkan kotiin.

Kuule, ihan oikeasti… olet nyt psykoosissa, jonka pilvi laukaisi tai jota se pahensi. Tuo on vakavaa, ja sinun on saatava siihen apua. Ei tuo mene vain kannabiksen piikkiin, ei se normaalisti aiheuta mitään “matkoja” eikä harhaisuutta, joka jatkuu päiväkausia.

Tuo voi hyvinkin mennä muutamassa päivässä ohi, siinä tapauksessa olisi tyhmää hankkiutua kuukausiksi suljetulle osastolle zombielääkitykselle sellaisen takia.

Kannabispsykoosi menee tosiaan hyvin nopeasti ohi, mutta se on niin harvinainen että en sitä lähtisi heti oireiden aiheuttajaksi olettamaan vaan oletan noin lähtökohtaisesti taustalla olevan jotain muuta.

Aikoinaan lyhyelti seurustelin erään naisen kanssa jolla oli diagnosoitu psykoosi. Diagnoosi ei siis ollut sen tarkempi. Ja kun hän poltti kannabista niin meni aivan totaalisen kujalle. Tämän otsikon ensimmäisen kirjoituksen pohjalta tulee mieleen, että kirjoittajalla on myös mahdollisesti jotain tasapainottomuutta taustalla ja sen takia on kokenut noinkin voimakkaita kokemuksia.

ö

Eli oot aiemminkin ollut laitoksessa (käsitinkö väärin että samanlaisen asian takia?) Vaikka kuinka kannabispsykoosi menee ehkä useimmilla ohi muutamassa päivässä, niin vaikee on sanoa et onko pössypsyko vai laukasko se jotain vakavampaa. jokatapaukses, hoitoon

Minä tarjosin tälle ihmiselle, joka oli diagnosoidusti psykoosissa kannabista. Sitä aiemmin hän oli tarjonnut minulle monta kertaa. Se ei tuntunut hänen hyvinvoinnin kannalta vaaralliselta, mutta hän meni tosiaan totaalisen kujalle siitä. Käyttö tapahtui turvallisessa ympäristössä, joko hänen tai minun omassa kodissa. Hän koki sen käytön itselleen terapeuttisena ja vielä tänä päivänäkään en ole sitä mieltä, että se olisi ollut virhe kun tarjosin. Rakastan häntä yhä paljon.

n

Ihan erilaisen asian takia olin. Koin anyway laitosympäristön silloin tosi stressaavaksi/ahdistavaksi/painostavaksi ja se vain pahensi silloista ongelmaa. “Hoito” ei ole mikään ihmelääke joka toimii joka asiaan.

:slight_smile:

Mä pidän sun palautteesta :slight_smile: Ei just mitään moralisointeja ja “hoitoon vaan”-kommentteja, koska no mä en ainakaan niistä hyödy. Tiedätkö, että kuinka kauan tämä voi kestää? Oliko tällaista kellään siellä sun porukoissa mistä kirjoitit?

Eilisilta oli ihan kauhea, joku niistä varjoihmisistä oli mun katossa. En tiedä miten se oli siellä. Aina kun mä pistin silmät kiinni mä näin jonkun todella selkeän mielikuvan, ne kaikki oli sellaisia epämuodostuneita ja mätiä ja ahdistavia. Yhden sellaisen mielikuvan kautta mä sain tietää mitä ne varjoihmiset voi tehdä mulle ja miksi pelkään niiden läheisyyttä. Yksi sellainen tuli hengittämään mun ihoa vasten sängyssä. Mulla ei eilisillan jälkeen ole ollut mitään selkeää, paitsi sellaista mitä kaveri sanoi olevan ihan tavallisia psykoaktiiveista joskus, “vainot”, hän niitä nimitti. Että esim. joku seisoo aivan selän takana ja tuntee sen toisen läsnäolon. Eli vähän taitaa olla helpottamassa, mitä se sitten onkaan.

Joo, ei sun kyl kannata polttaa pilveä oikeesti. Noin pitkä vaikutus ei oo normaalia. Plus noin voimakkaat harhat ei oo tavallisia. Ite ottaisin psykoosilääkettä varmaan tossa vaiheessa jo.

o